Elokuvat: Mokumentit ja huijatuksi tulemisen kauneus

Mitä otsikossa mainitut mokumentit (joka on johdettu englanninkielisestä termistä ”mock documentary”) sitten ovat? Suomenkielisen Wikipedian määritelmän mukaisesti mokumentti on ”televisio-ohjelma tai elokuva, jossa fiktiivinen tarina esitetään todellisista tapahtumista kertovien dokumenttien tyyliä jäljitellen tai parodioiden”. Suomeksi käytetään myös termejä ”pseudodokumentti” tai ”mukamentti”. Edellä mainittua Wikipedian määritelmää voi pitää rajoitettuna, koska hyviä mokumentteja löytää myös jatkuvasti kasvavan määrän YouTuben kaltaisista videonjakopalveluista. Edelleen voisi väittää, että hyvä mokumentti SEKÄ jäljittelee dokumenttien tyyliä ETTÄ parodioi sitä. Ensimmäisten tunnettujen mokumenttien joukossa oli BBC:n 1950-luvulla aprillipäivänä lähettämä spagetin kypsymisestä poimintakuntoon Sveitsissä käsittelevä kolmen minuutin ”uutisjuttu”, joka edelleenkin löytyy YouTubesta. 

Oma rakkauteni mokumentteihin syttyi muutama vuotta sitten katsottuani DVD:ltä Peter Jacksonin ja kumppaneiden vuonna 1995 Uudessa-Seelannissa toteuttaman teoksen ”Unohdetut kuvat” (Forgotten Silver). Erinomaisesti toteutettu tunnin mittainen mokumentti kertoo jouhevasti, että monet aikamme keskeiset innovaatiot (äänielokuva, spektaakkelielokuva, värielokuva, mutta myös lentokone) olivat itse asiassa Uudessa-Seelannissa keksittyjä. Jackson kumppaneineen oli nyt vasta löytänyt vanhasta autotallista unohtuneet filmiaarteet, joista nämä sankaritarinat kävivät ilmi. Teos haastaa useamman kerran katsojansa ja omalla taikavoimallaan tempaa katsojansa mukaan uskomattomaan tarinaan ja sen eri käänteisiin. Kyseinen teos näytettiin Uudessa-Seelannissa televisiossa valmistumisvuotenaan ja se sai aikaan monia mielenkiintoisia isänmaallisia reaktioita, kunnes pikkuhiljaa Jacksonin ja kumppaneiden jippo paljastui – ja vastareaktiot olivat sen mukaisia. Mielenkiintoista tietysti, että kun tämä oli aikaa ennen internetin laajaa käyttöä, katsojien täytyi päätellä vain näkemänsä ja yleissivistyksensä pohjalta tarinan eri kohteiden totuudenmukaisuus.

Toinen suosikkini on vaihtoehtoisen historian mokumentti “C.S.A.: The Confederate States of America” (2004), jonka perusajatuksena on, että Yhdysvaltain sisällissodassa etelävaltiot voittivat, orjuus ja orjakauppa ovat Yhdysvaltain talouden vahvaa perustaa ja että pohjoisvaltioiden infrastruktuuri tuhottiin ja talouden ja toiminnan painopiste on etelässä. Presidentti Lincolnkin lähti maanpakoon Kanadaan. Aineksia olisi ollut paljon parempaankin, mutta mielenkiintoinen kokeilu vaihtoehtoisesta historiasta hieman ”What If?” –kirjojen tyyliin.

Kolmas suosikkini on edelleen Netflixistä löytyvä mainio englantilainen sarja ”Cunk on Earth” (2022), jossa tutkivaa journalisti Philomena Cunk, jota esittää unohtumattomasti Diane Morgan, käy läpi ihmiskunnan historiaa ja esittää oikeille asiantuntijoille poskettomia tulkintoja maailmasta ja vielä poskettomampia kysymyksiä. 

Ja tietysti mokumenteissa löytyy monia teoksia, jotka parodioivat oivasti kulttuuridokumentteja. Pop-musiikkiyhtyeistä kertovista mokumenteista tunnetuin taitaa olla Rob Reinerin vuona 1984 ohjaama ”This is Spinal Tap” (joka sai suomenkieliseksi infantiiliksi nimekseen ”Hei me rokataan”….). Tämän genren perusteos on kuitenkin Eric Idlen, joka on yksi Monty Python –ryhmän jäsenistä, ideoima ja Gary Weisin kanssa ohjaama ”All You Need is Cash” (1978), joka kertoo tarinan pohjoisenglantilaisesta The Rutles –yhtyeestä, joka aivan yllättävän paljon muistutti erästä liverpoolilaislähtöistä tunnettua neljän miehen yhtyettä. Elokuva on hieno pastissi Beatlesin tarinasta aina elokuvaan sävellettyjä biisejä myöten ja aivan ehdoton elokuva!

Mutta mokumenttien kiehtovuus perustuu myös siihen, että tämän genren sisällä on tilaa monenlaisille innovaatioille ja teoksille. Woody Allenin hienoa elokuvaa ”Zelig” (1983) voi pitää hyvin mokumenttimuotoisena toteutuksena. Sacha Baron Cohen toi omalla elokuvallaan ”Borat” (2006) mokumentteihin aivan uuden (siis jopa minun mielestäni osin) räävittömän tyyliin, joka monilta osiltaan oli hulvaton, mutta onnistui usein myös vaivatta rimanalituksissa.

Oma mielenkiintoni mokumentteihin pohjautuu myös hyvien dokumenttien vahvaan kasvuun ja dokumenttielokuvan uuteen tulemiseen. Olen ilolla ja mielenkiinnolla seurannut, kuinka DVD-aikakautena laajaan tarjontaan on tullut monia mielenkiintoisia ja kelvollisia dokumentteja. Michael Moorea ehkä kaikki eivät pidä absoluuttisesti objektiivisuuteen pyrkivänä dokumenttien tekijänä, mutta ei hän ainakaan tylsä ole ja montaa katsojaa kylmäksi jätä. Energiatuotannosta on tehty montakin hyvää dokumenttia – esimerkiksi Josh Foxin ”Gasland” (Gasland - 2009) ja Al Goren vetämä ”Epämiellyttävä totuus” (An Inconveninet Truth – 2006); Gorea monet pitivät syystäkin julkiselta kuvaltaan Clintonin varjossa tylsähkönä, joskin osaavana, mutta hänen tähdittämänsä elokuva on varsin kelvollinen ja sujuva. Ruokatuotannosta on tehty erinomaisia dokumentteja, joista oma suosikkini on suomalainen Katja Gauriloffin ”Säilöttyjä unelmia” (2012); myös Morgan Spurlockin parikymmentä vuotta vanha ”Supersize Me” (2004) on mieleenpainuva, joskaan ei unohtumaton, dokumentti.

Mihin mokumenttien tenho sitten perustuu? Taito kertoa epäuskottava tarina niin että siitä tulee uskottava ja seurattava on tietysti useille meille syy katsoa elokuvia ja tempautua niiden maailmaan. Moniin unohtumattomiin elokuviin kuuluvat yllättävät ratkaisut ja juonenkäänteet, joissa katsoja yllätetään. Kun elokuva on perinteisesti ollut tapa illuusioiden luomiseen ja esittämiseen, niin dokumenttielokuva antoi uuden ulottuvuuden eli toi elokuvan myös todellisuudesta kertomisen ja kuvaamisen välineeksi. Mokumentit taas kääntävät päälaelleen tämän asian käyttäen dokumenttielokuvien konventioita ja kuvastoja - eli kun juuri jotenkin opimme dokumenttielokuvia katsomalla, että elokuva ei olekaan illuusiota, vaan todellisuuden kuvausta, niin mokumentit kääntävät taas todellisuuden kuvaukset illuusioiksi. Todellisuuden ja fiktion rajamailla tasapainoilu sekä katsojan jatkuva älyllinen haastaminen ovat mokumenttien avaintekijöitä – ja katsojan huijaaminen uskomaan uskomattomia tarinoita. 

Yhteiskunta: Yrityksiä ymmärtää poliittista ilmiötä ”Donald J. Trump”

USA:n presidentti Donald J. Trumpin toista virkakautta on kulunut runsaat puoli vuotta. Tempoilevasta tyylistään, odottamattomista poliittisista avauksistaan sekä valtion ja henkilökohtaisen edun sumentamisesta tunnetun Trumpin väheksyminen ja jopa vihaaminen on helppoa. On kuitenkin muistettava, että maailman vauraimman maan, jonka demokraattinen perinne on pitkä, äänestäjien suuri osuus on äänestänyt Trumpia kolme kertaa ”maailman mahtavimman miehen” virkaan. Väheksyä ei sovi myöskään sitä, että Trump on tullut historiallisesti valituksi presidentinvaalien häviämisen jälkeen uudelleen presidentiksi ja sai vuoden 2024 vaaleissa myös kaikkien annettujen äänien enemmistön. USA:n merkitys taloudellisena ja poliittisena toimijana on edelleen vahva, ja tietyillä aloilla (esimerkiksi teolliset ja palveluiden innovaatiot, talouden vahva dynamiikka ja uusiutumiskyky, varusteluteollisuuden koko ja laatu, sotilaallinen voima) se on maailman johtava maa.

Väheksymisen ja taivastelun sijaan olisi hyvä pyrkiä ymmärtämään poliittista ilmiötä ”Donald J. Trump”. Olen tunnistanut mielestäni viisi tärkeää tekijää Trump-ilmiössä. Ne ovat sydänmaiden kapina, kulttuurisodat, kristillisen oikeiston toiminta ja tuki, käsikassaraksi alistunut republikaanipuolue ja kaiken liimana trumpilainen melukone, joka syytää kärjistyksiä, loukkauksia, puolitotuuksia ja mielipiteitä ehtymättömällä tahdilla maailmalle.

 

”Sydänmaiden kapina” oivallinen termi kuvaamaan USA:n yhteiskunnallista polarisaatiota, jossa itä- ja länsirannikkojen väen elämän ja elämäntyylin koetaan poikkeavan sydänmaiden ”todellisesta Amerikasta”. Johtava suomalainen trumpisti Markku Ruotsila on osin onnistuneestikin tätä ilmiötä avannut ja kuvannut (ks. Ruotsila, Markku: Sydänmaiden kapina – Donald Trump, amerikkalainen konservatismi ja äärioikeiston nousu, Gaudeamus 2018). Tämän tunnetilan keskiössä on vaikutelma ”amerikkalaisen unelman” karkaamisesta ja suhteellisesta kurjuuden tunteesta, kun perinteiset teollisen ajan työpaikat ovat kadonneet. Trumpilaisilla yksinkertaistuksilla unelman täyttymättömyyteen voi etsiä helppoja selityksiä: globalisoituminen, lisääntynyt sääntely, Kiinan ja Euroopan johdolla tapahtuva USA:n vedätys – ja tietysti nimeltä mainiten Barack Obama ja Joe Biden.

Ruotsilaa mielenkiintoisemmin tätä ilmiötä osaa kuvata Berkeleyn sosiologian emeritusprofessori Arlie Russell Hochschild kirjoissaan ”Strangers in Their Own Land: Anger and Mourning on the American Right” (2016) ja ”Stolen Pride: Loss, Shame, and the Rise of the Right” (2024). Keskiössä on taloudelliselta rakenteeltaan kuihtuvien yhteisöjen asukkaiden osattomuuden tunne, kun poliittisen toiminnan painopisteen koetaan olevan muualla kuin todellisissa elämän avainkysymyksissä.

Kulttuurisodissa Trumpin pelikirjan ydintä on poliittisten ja yhteiskunnallisten ristiriitojen kehystäminen poliittisiksi vastakkainasetteluiksi hyvä-paha-akselilla. Kulttuurisotien teemoiksi on nostettu ”todellinen uskonnonvapaus” eli uskonnon perusteella annettavat erivapaudet, valtion roolin rajoittaminen, markkinatalouden rajoitusten purkaminen ja sananvapauden rajojen koettelu.

Trump ja hänen lähipiirinsä vaalivat edelleen deep state –ajattelua ja flirttailevat avoimesti salaliittoteorioiden kanssa. Trumpilaisen kulttuurisotien käymisen perusreseptit ovat musta-valko-asetelmat, syytösten linkoaminen ja uhriutuminen. Uhriutumisen säälittävin esimerkki on 6.1.2021 Trumpin tukema ja hänen kannattajiensa toteuttama Capitolin valtaus, jonka rikollisia Trump on nyt armahtanut ja demokratian sankareiksi nostanut.

Kristillisen laitaoikeiston ja kristillisen äärioikeiston pörhistyminen ja selkeä aktivoituminen olivat ratkaisevassa asemassa vuoden 2024 vaaleissa. Kristillinen laitaoikeisto on myös radikalisoitunut ja saanut Trumpista monille teemoilleen uskollisen puolustajan (ks. esimerkiksi Korhola, Atte: Kristillinen äärioikeisto ja Trump, Tammi 2024). Trumpin ensimmäisellä kaudella monet kristillisen laitaoikeiston keskeiset toiveet toteutuvatkin – esimerkkeinä Korkeimman oikeuden uusien konservatiivisten jäsenten nimittäminen, aborttioikeuden muutos, myötäkarvainen Israel-politiikka, koulutusjärjestelmän sääntelyn vähentäminen ja uskonnollisten yhteisöjen verovapaus.

Kristillinen laitaoikeisto on puhutellut myös merkittävästi ”ei-waspeja” ja sen sanoma on puhutellut myös katolilaisia ja uskonnollisia afroamerikkalaisia. Trumpin selviäminen vakavasta murhayrityksestä loi myös uudenlaista gloriaa, jota on häpeilemättä käytetty hyväksi.

Republikaanisen puolueen ovat trumpilaiset ottaneet reippain ottein haltuun ja käytännössä painaneet eristyksiin maltilliset ja yhteistyöhaluiset vaikuttajat. Pelon ja koston ilmapiirillä hallitseminen on johtanut Trumpin aiempien kilpailijoiden uskollisuudenvaloihin. Hyvä esimerkki näistä käännynnäisistä on vaikkapa nykyinen ulkoministeri Marco Rubio. Uskollisuuden eräänä mittarina on pidetty vuoden 2020 vaalien vaalivilppisyytösten ja tammikuun 2021 Capitolin valtauksen hyväksymistä.

Puolueen sisäisen vallankäytön ytimessä on paikallis- ja osavaltiotasolla tapahtuva tehokas ja säälimätön mobilisointi uudistajia vastaan. Trump on kohdistanut julkista tukeaan republikaanien oikean äärilaidan kulkijoihin – kuten Matt Gaetziin ja Marjorie Taylor Greeneen – joiden yhteiskunnallinen ajattelu on vähintäänkin omintakeista.

Trumpilaiseksi melukoneeksi kutsun sitä jatkuvaa mediasyötteiden virtaa, jolla maailmalle syydetään jatkuvaa twiittien tulvaa, jolloin jokaista epätotuutta ei millään ehditä tarkistamaan. Väittämien, syytösten, pelkistyksien ja uhkailujen kielenkäyttö on pelkistettyä ja vääristelevää, ja jotkut tutkijat ovatkin kuvanneet ilmiötä logocidenä (vrt. genocide) eli kielenmurhana, joka on lähes orwelliläistä: Capitolin vallankaappausta tavoitellut valtaus olikin demokratiaa tai hävityt vaalit olivatkin voitetut. Vaihtoehtoinen totuus on kiertoilmaisu suoranaiselle valehtelulle, jota ei aristella tai vältellä.

USA:n mediaympäristö on vahvasti polarisoitunut. Kansalaiset seuraavat entistä enemmän niitä uutislähteitä ja televisio- ja radiokanavia, joiden kanssa ovat lähtökohtaisesti samaa mieltä. Polarisaatiota kärjistetään aina mahdollisuuksien mukaan ja hyviä sanansaattajia tässä ovat journalistisista periaatteista vähät välittävät talk radio -ohjelmat ja eri sosiaalisen median kanavat.

Trumpilaisen melukoneen toimintamalli on yksinkertaistetuilla syytöksillä ja vastakkainasetteluilla muuttaa ja lietsoa piilevä tyytymättömyys vihaksi. Tyytymättömyys ei riitä – trumpilainen melukone pyrkii tietoiseen vihan nostatukseen kannattajissaan poliittisia vastustajiaan kohtaan.

Miksi Trumpia kuitenkin kannatetaan? Monelle länsieurooppalaiselle tuntui Trumpin voitto jo vuoden 2016 presidentinvaaleissa yllätykselliselle. Vaikka demokraatit aivan poikkeuksellisella tavalla rähmäsivät vuoden 2024 vaalit, tuntui Trumpin uudelleenvalintakin oudolle.

Meidän ei pitäisi väheksyä sitä, että Trump osoitti ydinkannattajilleen pitävänsä keskeiset vaalilupauksensa. Ensimmäisellä kaudellaan hän nimitti suoraviivaisesti Korkeimpaan oikeuteen konservatiivisia tuomareita, irtautui nopeaan tahtiin Iran-sopimuksesta ja Pariisin ilmastosopimuksesta, julisti Jerusalemin Israelin pääkaupungiksi, kovistelin Nato-maita ja Kiinaa ja purki ympäristönsuojelun säännöksiä. Osa amerikkalaisista pitää edelleenkin Trumpin epätavallista toimintatapaa raikkaana ja tuloksellisena. USA:n talouden dynamiikka on säilynyt vahvana, joskin tempoilu tulleissa ja valtion velanoton kiihdyttäminen ovat saaneet oikeutettua kritiikkiä.

Tietysti voimme leikitellä ajatuksella, että Trumpin virkakautta on enää runsaat kolme vuotta jäljellä ja sen ajan yhdysvaltalainen demokratia kyllä kestää. Amerikkalaisen yhteiskunnan kipukohdat, joita Trump on pystynyt hyödyntämään, eivät tule poistumaan vuoteen 2028 mennessä. Muutosta kaihoaville lohtua ei suo demokraattisen puolueen sekavuus ja alakulo eikä liioin republikaanisen puolueen tulevaisuus laitaoikeiston hallitsemana käsikassarana. Siksi on tärkeää trumpilaisen politiikan vähättelyn sijaan ymmärtää syvemmin hänen kannatuksensa taustoja ja juurisyitä.

Kulttuuri-ilmiöt: Kenen Suomen Talvisota 1939-1940?

Olen julkaissut tämän esseeni jotakuinkin samanlaisena muutama vuosi sitten toisessa blogissani, mutta kovin moni sitä ei liene lukenut. Ajankohtaiselta se tuntui edelleen, joten ajattelin julkaista sen uudelleen tämän blogin lukijoiden saataville kevyesti modifioituna.  

Suomalainen underground-liike ei ollut kovin laaja eikä pitkäikäinen, joten sen historiakin on helppo tiivistää. Matti Komulaisen ja Petri Leppäsen kirjoittama kirja "U:n aurinko nousee lännestä - Turun undergroundin historia" (Kustannusosakeyhtiö Sammakko, 2009) kertoo hyvin siitä suomalaisesta undergroundista, jonka oma sukupolveni tuntee etenkin Markku Innon ja Jarkko Laineen teksteistä sekä Suomen Talvisota 1939-1940 -ensamblen ainoasta LP-levystä "Underground rock" (1970).

Kirja osoittaa kelvolla tavalla, että 1960-luvun nuorison Turusta näkökulma oli länteen - ainakin yli Pohjanlahden Tukholmaan, mutta myös Englantiin ja etenkin USA:han. Virikkeitä ja vaikutteita ei haettu idästä (vaikkapa Suomen pääkaupungin suunnasta), vaan katse suunnattiin jo avarampiin maisemiin. Ehkä kannattaa muistaa sekin seikka, että 1960-luvulla tie länteen vei Helsingistäkin aivan konkreettisesti usein Turun kautta Tukholmaan ja siitä eteenpäin.

Komulainen ja Leppänen osaavat jouhevasti linkittää Turun undergroundin synnyn läntisen maailman nuorison uuteen ajatteluun beat-sukupolvesta hippi- ja jippiliikkeisiin. Turussa perustaa oli luomassa mm. Tajo-kustantamo, joka julkaisi Allen Ginsbergiä suomeksi ja muutakin uudenlaista proosaa ja lyriikkaa. Vahva kirjallinen tausta oli myös aktiivisella runoliikkeellä. Aamurusko-monistelehti yhdisti myös U-liikettä. Kuvataiteen puolelta Harro Koskinen sikatauluineen luettiin osaksi undergroundia ja turkulaisella taideskenellä oli muitakin aktiivisia toimijoita.

Undergroundin luonteen mukaisestikaan kyseessä ei ollut Turussakaan valtava massaliike. Varsinaisia avaintoimijoita oli suhteellisen pieni joukko, mutta esimerkiksi käytännössä talkootyöllä vuonna 1970 aloitettu Ruisrock keräsi ensimmäiseen konserttiviikonloppuunsa Suomessa ennennäkemättömän yleisömäärän.

Erinomainen peilauskohta Komulaisen ja Leppäsen kirjalle on kaksi vuosikymmentä aiemmin ilmestynyt Jukka Lindforsin ja Markku Salon "Ensimmäinen aalto - Helsingin underground 1967-1970" (Odessa, 1988). Kun turkulaishistoria on kovakantinen ja jotakuinkin looginen kirja, rymistelee Lindforsin ja Salon kirja underground-fiiliksissä niin teksteissään, kuvituksessaan kuin taitossaankin. Mutta synteesi kirjoista on selkeä: Helsingin ja Turun undergroundit erosivat toisistaan. 

Helsinkiläisundergroundia kuvasti ehkä parhaiten Mattijuhani Koposen ja kumppaneiden Sperm-yhtye, huumeisiin liittyvät polemiikit ja erilainen psykedeelinen hämyily. Kiitos Mattijuhanin, oma sukupolveni ei tarkastellut flyygeliä enää vain musiikki-instrumenttina. Yhdistävänä linkkinä Helsingin ja Turun underground-maisemissa liikkui monitaituri M.A.Numminen, joka maalaispoikana osasi löytää enemmän yhtäläisyyksiä kuin eroja uuden ja entisen pääkaupungin virtauksista.

Mielenkiintoinen polemiikki - ja etten sanoisi ajalleen tyypillinen Helsinki-Turku-kisailu - löytyy kummastakin kirjasta Suomen Talvisota 1939 - 1940 -performanssi- ja musiikkiryhmästä, jonka kummankin kaupungin underground-historia haluaa lukea "meidän kaupunkimme" pysyväksi underground-saavutukseksi. Tietysti voi nähdä historian ironiaa siinä, että underground-yhtye ikonisoidaan ja sitten ryhdytään kisaamaan sen todellisesta kodista. Turkulaishistoria todistaa vääjäämättä, että ensamblen ydinviesti perustui mm. Laineen ja Innon teksteihin ja performanssiin osallistui tärkeällä panoksella myös esimerkiksi Harro Koskinen - ja siis siten "Turun henkeen".

Helsinkiläishistoria kertoo tiukasti, että Suomen Talvisota 1939 - 1940 -ryhmän muusikot olivat pääsääntöisesti helsinkiläisiä kovan tason studiomuusikoita - turkulainen vaikutus tunnustetaan, mutta kyllä sitä Helsingin undergroundin saavutuksena pidetään.

Mutta mistä me muistamme jokaisen keski-ikäisen virkamieskodin kokoelmiin kuuluvan Suomen Talvisota 1939 - 1940 -yhtyeen Underground rock -levyn - kiekon, joka muistetaan kappaleistaan "Kekkonen-rock", "Talvisota-rock" ja "Tehtaan vahtimestarit" - ja joka kaivetaan esiin ja soitetaan kybällä bileiden jo käännyttyä vääjäämättömään loppuliukuunsa? Badding Somerjoen ja M.A.Nummisen lauluista ja kappaleista - kahden somerolaisen!

Kirjallisuus: Milloin saamme Ehrenreichia, Kurlanskya ja Russell Hochschildiä suomeksi?

 Yhdysvaltalainen yhteiskunnallinen kirjallisuus pääsee mielestäni liian harvoin suomalaisten lukijoiden saataville suomen kielellä. Amerikkalaista ns. lentokenttäkirjallisuutta puolikutoisine viisauksineen tuntuu olevan saatavilla, mutta valitettavan paljon jää meiltä pimentoonkin. Kestosuosikkini suomalaisista kustantajista eli Terra Cognita tuo valikoiden tällaisia kirjoja hienosti saatavillemme. Kiitos Kimmo Pietiläisen työtarmon, olemme saaneet suomeksi lukea monia nykyaikamme tietokirjallisuuden klassikoita – esimerkiksi Daron Acemoglun ja James A. Robinsonin, Jared Diamondin, Jonathan Haidtin ja Daniel Kahnemanin teoksia. 

Olen kaivannut suomennoksia kolmen tasokkaan kirjailijan töistä. Muutamia heidän kirjoistaan on suomennettukin, mutta monet helmet ovat jääneet suomalaisilta lukijoilta katveeseen.

Erinomainen amerikkalainen yhteiskunnallinen kirjailija Barbara Ehrenreich (1941 – 2022) kirjoitti mainioita kirjoja, joista vain kaksi suomennettiin. Kirjat "Nälkäpalkalla" (2001 – suomeksi 2003) (Nickel and Dimed. On (Not) Getting By in America) ja "Petetty keskiluokka" (2005 – suomeksi 2006) (Bait and Switch. The (Futile) Pursuit of the American Dream) ovat edelleen kelpoa luettavaa. Mielenkiintoista luettavaa ovat monet hänen kirjansa, joita ei ole suomennettu. Näitä ovat vaikkapa "Dancing in the Streets: A History of Collective Joy" (2007), "This Land is Their Land: Reports from a Divided Nation" (2008) ja "Bright-Sided: How the Relentless Promotion of Positive Thinking has Undermined America" (2009). 

Ehrenreich näki ja osasi dokumentoida amerikkalaisen unelman rapautumista eli miten ajatus "ryysyistä rikkauteen" ei ole ollut enää aikoihin todellinen mahdollisuus ja miten keskiluokan pettymyksen tunne oli johtamassa myös maan jakautumiseen. Samoin hän räimi armotta - mutta toki tyylillä - positiivista ajattelua ja siihen liittyviä lieveilmiöitä.

Ensituttavuuteni Mark Kurlanskyn (s. 1948) kanssa oli hänen teoksensa ”Cod: A Biography of the Fish That Changed the World” (1997), joka on erinomainen turskan historia – ja paljon enemmänkin. Kuivattu turska oli aikoinaan kovaa valuuttaa ja haluttua kauppatavaraa. Turskan moniulotteinen historia kattaa lukuisia seikkoja. Uuden Englannin vaurastuminen perustui osittain kuivatun turskan myymiseen Pohjois-Amerikan eteläosiin orjien ravinnoksi. Ja tietysti oman aikamme ahneus johti myös valtavaan ja piittaamattomaan ylikalastukseen ja turskan lähes sukupuuttoon hävittämiseen.

Turskan historiasta kumpusivat myös kaksi muuta kirjailijan mielenkiintoista teosta eli baskien historia (The Basque History of the World) (1999) ja suolan maailmanhistoria (Salt: A World History) (2002 – suomeksi 2007). Kalastamiseen liittyi myös kolme muuta teosta eli kiehtova tarina, kuinka New Yorkin satama-alueilta osterit katosivat purjelaivakauden jälkeen, kun satama-alueiden herkkä luonto muuttui (The Big Oyster: History of the Half Shell) (2006), kuinka Uuden Englannin rannikon kukoistava kalastuskaupunki Gloucester muuttui ja kuihtui (The Last Fish Tale) (2008) ja kuinka lohenkalastuksen teollistuminen on johtanut moninaisiin ongelmiin (Salmon: A Fish, the Earth, and the History of a Common Fate) (2020).

Kurlanskylla on kyky ottaa käsittelyynsä tietty artefakti tai ilmiö, jota hän käyttää prismana kokonaisen aikakauden tai kulttuurin tarkasteluun. Arkista tuotetta – olkoon se turska, suola tai pakastettu kalapuikko – taustoittamalla hän avaa meille ikkunoita maailman ymmärtämiseen, lukemiseen ja tulkitsemiseen. Hän kirjoittaa kiehtovasti ja ymmärrettävästi, ja osaa punoa arkisiin ilmiöihin monipuolisia taustoja ja saattaa ne siten laajempaan historialliseen yhteyteensä. Kun pystyy ostereiden häviämisellä haastamaan lukijan pohtimaan satamien meriluonnon muutoksia höyrylaiva-aikakaudella tai turskan kohtalolla ylikalastuksen osoittamaa ahneutta, on kirjoittajana mielestäni onnistunut työssään.

Arlie Russell Hochschildin (s. 1940) kirjoista olen tutustunut kolmeen ja olen niitä kovin mielelläni lukenut. ”The Outsourced Self: Intimate Life in Market Times” (2012) kuvaa kiehtovasti, miten yksilöiden koko elämänkaarelle tarjotaan kaupallisia palveluita – kohdunvuokrauksesta hautaisjärjestelyihin. Teos on yhtä aikaa kylmäävää ja hykerryttävää luettavaa siitä, kuinka markkinamekanismi tunkeutuu yhä uusille alueille päivittäisessä arjessamme. 

Kaksi hänen viimeisintä kirjaansa pyrkivät luotaamaan amerikkalaisen uuden laitaoikeiston sielunmaisemaa. ”Strangers in Their Own Land: Anger and Mourning on the American Right” (2016). Kirja perustui vuosien laajaan kenttätyöhön Louisianassa, ja tavoitteena oli osuvan analyysin ohella antaa autenttinen ääni niille amerikkalaisille, jotka äänestivät vuoden 2016 vaaleissa Donald J. Trumpia. 

Vuonna 2024 julkaistu ”Stolen Pride: Loss, Shame, and the Rise of the Right” on monilla tavoilla jatkoa hänen vuoden 2016 kirjalleen. Tässä kirjassa Russell Hochschild teki kenttätyönsä USA:n köyhimpiin, vahvasti republikaaneja äänestävään ja väestöltään valtaosin valkoisiin kuuluvassa Kentuckyn osassa. Keskeisenä selittäjänä tutkija pitää moniulotteista ylpeyttä, ja Trump on osannut sanoittaa mahdollisuutta saavuttaa jälleen ylpeys. Tätä hän väittää tuomalla uudelleen vanhentuneen teollisen rakenteen työpaikkoja ja työpaikkojen tarjoamisen avulla jälleen mahdollisuutta omaan toimeentuloon, tulevaisuuden suunnittelun – ja ylpeyteen.

En usko, että olen ainoita lukijoita, joita on kiehtonut kolmen edellä mainitun kirjailijan teemojen valinta, niiden käsittely ja erinomainen kirjoitustapa. Tiivistäen: heitä on suomeksi käännetty aivan liian vähän. Eikö Ehrenreichin, Kurlanskyn ja Russell Hochschildin suomennokset olisi teon paikka suomalaisille pienkustantajille?