Yhteiskunta: Mikä on yhteistä arvokkaille nuorille yrityksille?

Suomen (kansan)taloudelle on tärkeää, että Suomeen syntyy ja Suomessa kasvaa arvokkaita yrityksiä. Niiden arvo muodostuu on joko niiden nopeasti uusilla innovaatioilla ja toimintatavoilla saavuttamasta asiakaskunnasta tai niiden tulevaisuuden liiketoiminnallisesta potentiaalista – tai kummastakin. Suomalaiset pelifirmat, niistä Supercell parhaimpana esimerkkinä, ovat pystyneet sekä hankkimaan kannattavan asiakaskunnan että osoittamaan jatkuvaa kasvupotentiaalia. Avaruusteknologiayritys ICEYE omaa huiman kasvupotentiaalin, mutta on pystynyt osoittamaan myös kannattavaa ja kelvollista liiketoimintaa.

Onko näille kohtuullisen nuorille, mutta arvokkaille, yrityksille yhteisiä tekijöitä? ”Arvokas” tarkoittaa tässä tapauksessa yrityksen markkinoilla yrityskaupassa toteutunutta arvoa – siis sen omistuksesta maksettua hintaa – tai valuaatiota sen hankkiessa lisärahoitusta. Tiivistän – ehkäpä anekdoottimaiset - havaintoni yhdeksään kohtaan.

Arvokkaat nuoret yritykset ovat syntyneet yliopistoyhteisöissä. Tunnetusti Woltin tarina alkaa Aalto-yliopiston opiskelijayrittäjätoiminnasta ja Slushin organisointi kouli montaakin Woltin alkuvaiheen avainhenkilöä. Teknillisen korkeakoulun taustalta ponnistivat myös esimerkiksi Ilkka Paananen (Supercell) ja Risto Siilasmaa (F-Secure). ICEYE on sekin jäljitettävissä Otaniemeen. Muutkin teknilliset tiedekunnat ja osastot ovat myös olleet hyviä kasvualustoja, esimerkiksi Oulun yliopisto ja Åbo Akademi.

Arvokkaille nuorille yrityksille on ominaista avaintyöntekijöiden korkea koulutus.  Hyviä esimerkkejä tästä on korkeaan hintaan Yhdysvaltoihin myyty tekoäly-yritys SiloAI, jonka työntekijöistä merkittävällä osalla oli tohtoritutkinto tai avaruusteknologiayritys ICEYE. 

Arvokkaiden nuorten yritysten tähtäin alusta alkaen on globaali markkina. Arvokkaille yrityksille ei Suomi (eikä Baltian maat tai Pohjois-Eurooppakaan) kotimarkkinana ole riittävän kokoinen vaan tähtäimen on oltava globaalilla markkinalla. Suomi on kuitenkin tärkeä proof-of-concept-markkina, kuten vaikkapa Wolt ja Oura ovat osoittaneet. Globaalille markkinalle pääsy edellyttää myös kansainvälistä työvoimaa varhaisista vaiheista lähtien.

Arvokkaissa nuorissa yrityksissä tutkimustoiminnan tärkeys tunnustetaan ja niissä panostetaan jatkuvasti tutkimustoimintaan ja t-&k-toimintaan. Suomalaisen yritystason tutkimustoiminnan kannalta Teknologian tutkimuskeskus VTT Oy on tärkeä toimija, ja yritysten ja tutkimuslaitosten saumaton yhteistyö on usein menestyksellisen toiminnan edellytys. Samoin näyttää tärkeälle, että yliopistot, tutkimuslaitokset ja yritysten työympäristöt sijaitsevat lähellä toisiaan.

Arvokkaissa nuorissa yrityksissä toimii omistaja-yrittäjiä. Monet arvokkaat nuoret yritykset ovat omistaja-yrittäjä-vetoisia ja usein niissä toimii kolmen-neljän hengen avaintiimi, jonka hyvä dynamiikka on ratkaisevaa yrityksen kasvulle ja menestykselle. Yrittäjämäisyys tuo myös riskinottokykyä ja sitoutumista yrityksen kehittämiseen.

Arvokkaat nuoret yritykset osaavat käyttää hyväkseen luovaa tuhoa. Luovasta tuhosta hyvä esimerkki on Ouran menestys, jonka perustana tärkeältä osaltaan oli Nokian tuotekehitystoiminnan rankka supistuminen Oulussa. Samoin Supercellin toimintatapana on, että suurenkin investoinnin pelinkehityshanke voidaan hylätä ennen markkinoille lanseeraamista, jos sille ei kuitenkin tunnu olevan menestyksen mahdollisuutta.

Arvokkaille nuorille yrityksille ovat tärkeitä sekä yksityiset että julkiset rahoitusmekanismit. Monien nuorten yritysten taustalla on enkelisijoittajia ja useammallakin rahoituskierroksella pääomasijoittajia, mutta myös esimerkiksi Business Finlandin (entisen Tekesin) rahoitusinstrumenteilla on varsinkin alkuvaiheessa ollut suurikin merkitys.

Arvokkaille nuorille yrityksille Suomi on hyvä toimintaympäristö. Jos kuuntelee kasvuyritysten johtajien kertomuksia, niin Suomi on mainio toimintaympäristö, jolle he myös haluavat antaa takaisin (esimerkiksi SiloAI:n Peter Sarlin lahjoittaa suomalaisille yliopistoille ja korkeakouluille 13 AI-professuuria ja Supercellin Ilkka Paananen tukee monipuolisesti startup-työtä ja yhteiskunnallista toimintaa). He eivät Björn Wahlroosin tapaan valita Suomen verotasosta ja ilmapiiristä – enkä muista hyvin menestyneiden Herlinienkään valittavan Suomesta toimintaympäristönä - vaan näkevät Suomen toisesta vinkkelistä.

Arvokkaiden nuorten yritysten elinkaaren luonteva osa on sulautuminen osaksi suurempaa yritystä. Monesti ilmaistu huoli on, että suomalaiset korkean arvonluonnin yritykset myydään ulkomaille liian aikaisin. Woltin myynnin taustalla oli ymmärrys, että Doordashiin sulautuminen oli parempi vaihtoehto kuin kilpailla sen kanssa verisesti. On muistettava, että on toisenlaisiakin tapoja ratkaista tätä haastetta – esimerkiksi Supercellillä oli aikoinaan niin suuri neuvotteluvoima, että he pystyivät sopimaan yrityskaupassa, että Supercellin kotimaa pysyy Suomena (kiitos Ilkka Paananen ja kumppanit näistä miljardiluokan yhteisöverotuotoista!). 

Nämä yhdeksän kohtaa eivät tietystikään ole kattava selitys, mutta jos ne luonnehdintoina pitävät suunnilleenkin paikkansa, niin voi kysyä, tehdäänkö Suomessa tällä hetkellä riittävästi sellaisia politiikkatoimia, joilla vahvistettaisiin nuorten yritysten mahdollisuuksia kasvaa ja kehittyä maailmanluokan yrityksiksi.

Kulttuuriesseiden joulutauko

Kulttuuriesseet pitää joululomaa 23.-29.12.2025 ja palaa uusilla blogipostauksilla taas tiistaina 30.12.2025.

Hyvää Joulua!

Elokuvat: John Landisin viisi vahvaa vuotta

Harvat elokuvaohjaajat onnistuvat kaikilla elokuvillaan. Hakematta tulee mieleeni, että lempiohjaajistani Stanley Kubrick ja Christopher Nolan ovat todellisia poikkeuksia. Heidän jokainen elokuvansa on uudelleen katsomisen arvoinen. Monen muunkin ohjaajan tuotannosta suurin osa on laatutavaraa. Suosikkiohjaajistani Giuseppe Tornatorea ja Aki Kaurismäkeä seuraan mielelläni, kun he usein tekevät usein kiinnostavia elokuvia. Amerikkalainen John Landis (s. 1950) ohjasi muutaman hauskan ja viihdyttävän elokuvan tiiviinä ajanjaksona, mutta tämän puolen vuosikymmenen periodin jälkeen jälki on ollut epätasaista, jopa kehnoa.

Ensimmäinen kunnon muistikuvani hänen ohjaustöistään oli "National Lampoon's Animal House" (suomeksi: Delta-jengi) (1978). Hulvaton jenkkiyliopiston campukselle sijoittuva komedia nosti John Belushin tähteyteen, ja monet muutkin nuoret näyttelijät tekivät kelpo roolit. Elokuva on kaikessa anarkistisuudessaan ja sekoilussaan hauska. Olen palannut tähän elokuvaan muutamia kertoja uudelleen - en sen elokuvallisten ansioiden vaan sen hervottoman tunnelman vuoksi.

Seuraavassa elokuvassaan "Blues Brothers" (1980) Landis onnistui vielä paremmin. Tähtinä loistivat John Belushi ja Dan Aykroyd sekä monet soulin ja R&B:n afroamerikkalaiset taitajat. Erityinen ansio elokuvalla oli, että se nosti uuden sukupolven tietoisuuteen vahvat osaajat kuten James Brownin, Cab Callowayn, Ray Charlesin, Aretha Franklinin ja John Lee Hookerin. Blues Brothers -bändikin oli kovatasoinen, kun esimerkiksi kitaristina toimi tänä myöhäissyksynä kuollut legenda Steve Cropper. Elokuvan kehyskertomus olisi voinut olla vahvempikin, mutta musiikkiraitansa takia leffa on kestänyt hyvin aikaa. 

Landisin tuotannosta suosikkini on "Trading Places" (suomeksi: Vaihtokaupat) (1983). Dan Aykroyd ja Eddie Murphy ovat viihdyttäviä, ja elokuvauransa alussa oleva Murphy onnistuu hyvin ja Landis antoi tilaa hänen komiikalleen. Muukin näyttelijäkaarti veteraaneja Ralph Bellamya ja Don Amechea myöten tekee kelpoa työtä. Elokuvassa on myös aimo annos kieli poskessa tehtyä kapitalismikritiikkiä. Näistä kolmesta mainitusta elokuvasta Vaihtokaupoissa on vahvin ja toimivin käsikirjoitus, jonka Landis pystyi toteuttamaan hyvin eteneväksi elokuvaksi.

Usein maailman parhaaksi musiikkivideoksi nostettu Michael Jacksonin "Thriller" (1983) on Landisin ohjaustöistä varmaan katsotuin. Se on edelleenkin katsomisen arvoinen pläjäys ja monella tavalla ”niin kasaria kuin olla voi”. Siitä nauttiminen on mielenkiintoinen aikamatka neljän vuosikymmenen taa.

Viidessä vuodessa Landis onnistui useammankin kerran. Sen jälkeen on ainakin minun mielestäni ollut vaisumpaa. "Into the Night" (suomeksi: Yön selkään) (1985) ei vakuuttanut, vaikka näyttelijäkaartiin kuuluivat Michelle Pfeiffer, Jeff Goldblum ja David Bowie. Seuraavan vuoden lännenelokuvaparodiaan "Three Amigos" (suomeksi: Three Amigos – Kolme kaverusta) marssitettiin kolme suosittua komedianäyttelijää eli Steve Martin, Chevy Chase ja Martin Short. Ei toiminut tämäkään elokuva kuin hetkittäin. Eddie Murphyn charmin varaan rakennettu "Coming to America" (suomeksi: Prinssille morsian) (1988) ei minua suuremmin sytyttänyt.

Landisin vaatimattomien 1980-luvun puolivälin elokuvien jälkeen hän on tehnyt ihan huttuakin, kuten aiempien osien energiansa hukanneen "Beverly Hills Cop III" (suomeksi: Beverly Hills kyttä III) (1994) ja onnettoman uudelleenlämmittelyn "Blues Brothers 2000" (1998). Viimeksi kuluneet vuodet Landis on tehnyt rutiinilla televisiosarjoja ilman suurempaa menestystä.

Hollywood—ohjaajien osalta pätee sanonta, jonka mukaan ohjaaja on yhtä hyvä ja arvostettu kuin hänen viimeisin elokuvansa. Kun palaan kolmeen Landisin ohjaamaan suosikkiini aika ajoin, jään myös pohtimaan hänen uransa juuttumista keskinkertaisuuteen muutaman onnistumisen jälkeen. Miltä tuntuu ohjaajasta itsestään, kun suosion huipun jälkeen onkin tasamaata jatkuvasti? Elokuvafanin kannalta on tietysti mukavaa, että uraan mahtuu kolme onnistumista!

Kulttuuri-ilmiöt: Miksi juhlimme vieraita juhlia?

Lokakuun lopun Halloween-juhlinta näyttäytyy minulle outona. Pidän sitä samalla tavalla tuontitavarana kuin Ystävänpäivän juhlintaa. Kummankin viettäminen näyttää Suomeen rantautuneen amerikkalaisina versioina, vaikka kummankin juuret ovat Euroopassa – maanosassa, jossa USA:n nykyhallinnon mukaan ei ole juurikaan hyvää. Amerikkalaiset yritykset ovat nämä juhlinnat tuotteistaneet samaan tapaan kuin Disney-konserni on nyysinyt kattaukseensa erilaisten satujen ja tarinoiden hahmot, joista sitten spinnataan elokuvia, sarjakuvia, teemapuistojen hahmoja, penaaleja, pyyhekumeja ja tarroja. Tätä kaavaa rakentaa tunnetuksi tehtyjen hahmojen varaan monitahoinen liiketoiminta ei käy moittiminen – samaahan on tehnyt Angry Birdsien puolella suomalainen Rovio.

Halloweenin osalta ei voi olla huomaamatta siihen liittyvää kilpavarustelua. Halloweenin juhlinta tuntuisi edellyttävän koristelua, naamiaisasuja ja tiettyjä makeisia. Yhdysvalloissa tämä juhlinta saavuttaa jo melkoiset mitat, kun Halloween-juhlinnan tarvikekulut olivat vuonna 2025 yli 13 miljardia dollaria. Ympäristöjalanjälki on lohduton, kun suurin osa asusteista ja koristelutarvikkeista valmistetaan haitallisista keinokuiduista ja niitä käytetään usein vain kerran (ks. esimerkiksi Helsingin Sanomat 30.10.2025 / Jukka Huusko: Halloween saapui, ja samalla levisi halloween-jäte). Uusien juhlien yhteinen nimittäjä näyttäisikin olevan, että juhlat perustuvat eurooppalaiseen perinteeseen, ne on tuotteistettu USA:ssa amerikkalaisiksi ja niiden juhlinta edellyttää aktiivista ”temuttamista” eli ympäristöarvoista viis veisaavien tarvikkeiden tilaamista kiinalaisista verkkokaupoista.

Miksi juhlimme reippaasti näitä tuontitavarajuhlia? Populaarikulttuurissamme edelleenkin on erittäin vahva USA-vaikutus. 1960-luvun lapsuuden ajasta moni ikätoverinikin muistaa Valitut Palat ja Aku Ankan; kummankin julkaisun levikit Suomessa väkilukuun suhteutettuina olivat maailman kärkeä. Vaikka itäisen naapurin kanssa ystävyyttä vaalittiinkin, ei Maailma ja me -lehden levikki koskaan Valittujen Palojen tasolle noussut – eikä Maailma ja me -lehdellä ollut Kaarina Mäkelää, joka lähetteli erikoistarjouksia. Populaarikulttuurin osalta olemme edelleen varsinkin amerikkalainen maa. Elokuvatarjonnasta valtaosa on Hollywoodia ja suoratoistopalvelut tätä suuntaa vielä vahvistavat. Ja ettei jäisi mielipiteistäni vajavaista kuvaa: olen itsekin monen amerikkalaisen kirjan, elokuvan ja TV-sarjan uskollinen fani ja olen myös löytänyt Americanasta paljon mielenkiintoista, haastavaa ja hyvää. Fanitus ei kuitenkaan saa ummistamaan silmiä todellisuudelta ja suurissa eurooppalaisissa maissa (vaikkapa Saksassa, Ranskassa ja Espanjassa) kulttuurimaisema on toisenlainen kuin meillä.

Omassa perinteessämme on koko joukko juhlia, jotka ovat jääneet nykyisin vähälle huomiolle. Palmusunnuntaina tapahtuva virpominen on sympaattinen perinne, jota ei ainakaan vielä ole tuotteistettu. Virpomisen idea hyvän vuoden toivottamisesta puhuttelee minua enemmän kuin ”karkki tai kepponen”.  Pikkutrulleja näkyy omalla asuinalueellani vuosi vuodelta vähemmän. Meillä on selvä kuva siitä, miten vaikkapa juhannusta (hieno aika olla Helsingissä, kun melkein kaikki ovat böndellä!), vappua tai laskiaista pitää viettää. Paljon on sellaista suomalaista perinnettä, jonka varaan voisi juhlimista rakentaa. Sellaisia olisivat vaikka sadonkorjuun juhlinta tai talvipäivän seisaus.

Kertakäyttöinen ja turha krääsä ei tee juhlaa, mutta omistautuminen ja aika tekevät. Juhlitaan useammin mutta vähemmillä varusteilla – ja luovutaan juhlista, joihin valmistautuminen aloitetaan Temun verkkosivuja selaamalla!

Kirjallisuus: Peter Burke ja tiedon sosiaalihistoria

Cambridgen yliopistossa kulttuurihistorian professorina työskennelleen Peter Burken (s. 1937) laajasta tuotannosta vasta yksi kirja on suomennettu. Vastapaino tekee kustantamona hienoa työtä tuomalla keskeisiä kansainvälisiä teoksia suomalaisille lukijoille. Burken jo vuonna 2000 julkaistu ”A Social History of Knowledge: From Gutenberg to Diderot” ilmestyi Tatu Henttosen käännöksenä ”Tiedon sosiaalihistoria Gutenbergistä Diderot'hon” vuonna 2023 – parempi myöhään kuin ei milloinkaan. 

Teos on syntynyt Burken Groningenin yliopistossa pidetyn luentosarjan perusteella. Kirja on esseemäinen, ja se kärsii osittain epätasaisuudesta, kun kaikki osat eivät ole yhtä teräviä ja oivaltavia. Tausta-aineistoista ja lähteistä ei ole ollut pulaa ja niihin on selvästikin paneuduttu huolella. Ajallisesti kirjan rajaus on Johannes Gutenbergistä (1398 – 1468) eli käytännössä 1450-luvulta ja ensimmäisestä ”Gutenbergin Raamatusta” (1455) Denis Diderot´hon (1713 – 1784) eli 1770-luvun alkuun, kun Diderot’n toimittama tietosanakirjahanke Encyclopédie vuosilta 1751 – 1772 valmistui. Tähän ajanjaksoon mahtuu paljon eurooppalaista historiaa uskonpuhdistuksesta Ranskan vallankumouksen porteille. Kirjan painopiste on selkeästi Länsi- ja Keski-Euroopan historiassa ja karrikoiden voisi väittää, että Burke käsittelee eurooppalaisen tiedon sosiaalihistoriaa.

Mitä Burke kertoo meille tiedon sosiaalihistoriasta? Tärkeä sanoma on, että tiedon monipuolistuminen ja kasvu ovat sosiaalisten prosessien tulosta. Avainasemassa on kommunikaatio, joka tapahtuu yhteisöissä. Referoin kirjaa ystäväpiirilleni ja tiivistin burkeläisen tiedon sosiaalihistorian 26 k-alkuiseen käsitteeseen ja ilmiöön. Kirjan painaminen toi uudenlaisen mahdollisuuden kirjallisen tiedon levittämiseen ja jakeluun, mutta Gutenbergin ajan kirjat olivat vielä eliitin harvinaisia ylellisyystuotteita. Kirjan julkaisemiselle ja levittämiselle puitteet loivat kaupungit, joissa tapahtui yliopistojen ja tieteellisten yhteisöjen kehystämiä kohtaamisia. Myös kahvilat loivat puitteet epävirallisille kohtaamisille ja tiedon levitykselle. Nopeasti syntyi myös ”tiedon pääkaupunkeja”, jotka olivat tiedon keskittymiä yliopistoineen, kirjastoineen ja akatemioineen. Ne antoivat sijan usein kansalliset rajat ylittäneille kollegiaalisille yhteyksille ja tieteellisille kollektiiveille, joissa harjoitettiin aktiivista tiedonvaihtoa ja ajatusten yhteiskehittelyä. Nämä yhteisöt olivat myös tarpeellisia uudenlaisessa toimintaympäristössä, kun hyvien ja ainutlaatuistenkin ideoiden soveltaminen ja tieteellinen kokeilu edellyttivät kiinteitä instituutioita. 

Kasvavan tiedon käsittely edellytti kategorioita eli tiedon luokittelujärjestelmiä, kun tiedon lisääntyessä ei voinutkaan enää hallita kaikkea. Tiedon tallentamisen tehostaminen edellytti katalogeja, jotka olivat perustana laajeneville tieteellisille kirjastoille. Oli tärkeää, että kasvavasta tiedon määrästä pystyttiin löytämään oleelliset asiat – samaan aikaan ja samoilla periaatteilla myös arkistot kehittyivät. 

Kirjallisen tiedon käyttö kehittyi, kun kirkko oli tärkeä käyttäjä ja kirkon sisäiset kiistat tarvitsivat eri kantojen perusteluun kirjoja. Kehittyvissä valtioissa keskittäminen loi tehokkuutta ja synnytti byrokratiakoneistoja, jotka tarvitsivat ja tuottivat kirjallisia materiaaleja. 

Kirjan muodossa levitettyjen sisältöjen tuotannollinen tapa muuttui myös siten, että yksittäisen kirjoittajan sijasta kollektiivien vaikutus kasvoi. Kirjallista materiaalia ryhdyttiin hankkimaan myös kyselyillä ja kartoituksilla. Tärkeäksi kirjallisen levityksen muodoksi tulivat tekstien ohella kartat. Samalla kirjaformaatti kehittyi monimuotoisemmaksi; kirjojen ohella julkaistiin lehtiä, lehtisiä, hakuteoksia, sisällysluetteloita ja lopussa tietysti ensyklopedioita.

Kirjat ja tieto olivat ja ovat kauppatavaraa, jolloin kustantamisen pontimena on myös taloudellinen voitto (kirjapainotaidon alkuvaiheissa vahvoja kirjakaupunkeja olivat mm. Venetsia, Amsterdam ja Lontoo). Kirjat ja kapitalismi ovat olleet alusta alkaen toisiinsa vahvasti kytköksissä, kun kirjojen julkaisu edellytti myös kapitaalia eli pääomaa, kun kustannukset syntyvät huomattavasti tulovirtoja aikaisemmin. Näin syntyi kustannusala, jolla on tietyt omat lainalaisuutensa.

Kun  koulutus vahvistui ja potentiaalisia lukijoita oli entistä enemmän, ajan myötä kirjastoformaatti muuttui, ja kirjastolaitos avautui myös muille kuin yliopiston ja akatemioiden käyttäjille. 

Kirjojen absoluuttisen määrän kasvun myötä sijaa tuli entistä enemmän kritiikille ja kirjat olivat mainio väline debatointiin eli kilpaileville näkemyksille. Kun erilaiset fyysiset kohtaamiset olivat rajallisia, kehittyi uusi toimintatapa kommentointiin julkaisuilla.

Kirjoihin on alusta alkaen liittyneet myös kiellot ja sensuurikoneisto, ja varsinkin byrokratioiden syntyyn liittyy kiinteästi myös salattavan ja salaiseksi tulkittavan tiedon määrän kasvu.

Edellä kuvattu 26 kohdan tiivistys ruhjoo Burken yli 300-sivuisen kirjan yhteen A4-liuskaan, mutta välittänee sen ydinsanoman – tai ainakin innostaa lukemaan kokonaisuudessaan Burken kirjan!

Yhteiskunta: Kapealla käytävällä

Harvoin lukee kirjan, jonka yksinkertaiselta tuntuva selitysmalli on sekä ymmärrettävä että kiehtova. Nobel-palkittujen Daron Acemoglun ja James A. Robinsonin kirja ”The Narrow Corridor – How Nations Struggle for Liberty” (2019) (suomennos: Kapea käytävä – Valtiot, yhteiskunnat ja vapauden kohtalo, Terra Cognita, 2020) käsittelee vapautta ja sen saavuttamista. Kirjan ydinajatus on, että (kansalais)yhteiskunnat haluavat vapautta, mutta eivät osaa ylläpitää järjestystä - valtiot ylläpitävät järjestystä, mutta voivat muodostua alistaviksi järjestelmiksi. 

Perusasetelma monissa yhteiskunnissa on ollut joko anarkia tai despotismi, jotka kummatkaan eivät tarjoa vapautta. Vahva valtiokoneisto voi puolestaan johtaa eliittien johtamaan valtiodiktatuuriin. Kirja tarjoaa lukuisia yksilöityjä esimerkkejä hallitsemisen ja yhteiskunnan eri organisoimisen tavoista, joiden perusteella tekijät esittävät johtopäätöksiään. Heidän johtopäätöksensä on, että valtion toiminta edellyttää legitimiteettiä, joka yhteiskunnan täytyy hyväksyä, mutta vapauden edellytyksenä on vahva kansalaisten johtama yhteiskunnan toiminta.

Kirjoittajien mukaan vapaus on kapea käytävä, jossa valtion ja kansalaisyhteiskunnan on tasapainotettava toisiaan jatkuvana prosessina - näin vapaudesta käydään jatkuvaa kilpajuoksua mandaattinsa laajentamista halajavan valtion ja kansalaisten oikeuksia ja hyvinvointia puolustavan yhteiskunnan välillä. Mutta vahva valtio ja vahva yhteiskunta eivät kilpaile keskenään vaan ne täydentävät toisiaan. Valtio tarjoaa kansalaistensa haluamia palveluita ja yhteiskunta hyväksyy valtion toiminnan laajenemisen, mutta sen on samalla kontrolloitava valtion mandaattia ja toiminnan tapaa. Tässä normit ja instituutiot – ja niiden merkityksen jaettu ymmärtäminen – ovat tärkeitä kivijalkoja. 

Monet historialliset esimerkit osoittavat, että vapautta ei saada lahjaksi vaan se on edellyttänyt taistelua ja uhrauksia. Kelpoja esimerkkejä ovat naisten äänioikeus, kansalaisoikeusliikkeiden vauhdittamat oikeudet ja eliittien vallan rajoittaminen. Acemoglu ja Robinson kiteyttävät todellisen vapauden haasteen olevan, että valtio voi kasvattaa kapasiteettiaan täyttääkseen yhteiskunnan tarpeet mutta samalla sen täytyy olla kahlehdittu ja että valtion pitäisi puuttua asioihin ainoastaan silloin kun hyödyt puuttumisesta ovat suurempia kuin poliittiset kustannukset. 

Miksi kirjoittajat kuvaavat vapautta käytäväksi eivätkä oveksi? Vapauden saavuttaminen on prosessi, ja tämä prosessi vaatii jatkuvaa työtä ja kulkemista – ei vain astumista sisään. Vapaus edellyttää esimerkiksi väkivallan taltuttamista ja kontrollointia sekä lakien kirjoittamista ja niiden noudattamista. Valtion täytyy tarjota sovittuja palveluita kansalaisilleen ja tässä prosessissa eliittien täytyy oppia elämään tasavertaisessa yhteiskunnassa. Yhteiskunnassa eri ryhmien täytyy oppia elämään ja toimimaan yhdessä huolimatta eroistaan.

Miksi käytävä kuvataan kapeaksi? Käytävä on kapea, koska valtion ja yhteiskunnan on tasapainotettava toisiaan jatkuvana prosessina. Kun toimivan valtion keskeinen ominaisuus osaava ja luottamusta nauttiva byrokratia, miten valtio voi olla demokraattinen, kun sillä on suuri byrokratia, vahva armeija ja turvallisuuskoneisto? Miten valtio pysyy yhteiskunnan kontrollissa, kun valtion tehtävät lisääntyvät ja sillä on monimutkaistuvassa ja monimuotoistuvassa maailmassa uusia tehtäviä? Miten yhteiskunta pystyy toimimaan yhdessä ja yhteistyössä ilman että erilaiset eturistiriidat ja jakautumiset eivät tylsistytä sen voimaa?

Kun Acemoglu ja Robinson hahmottavat ympäristöä, jossa vapaus heidän käsityksensä mukaan toteutuu parhaiten, sitä voisi kuvata sitouttavaksi ja solidaariseksi sopimusyhteiskunnaksi, jossa valtiolla on selvä mutta myös rajattu rooli. Pohjoismaiset hyvinvointivaltiot, ja Ruotsi kansankotiajatteluineen tienraivaajana, ovat heidän mielestään hyviä esimerkkejä kapealla käytävällä etenemisestä, vapauden vahvistamisesta ja kansalaisten hyvinvoinnista.

Yksinkertaistavaa mallia on helppoa haastaa varsinkin silloin, kun hahmotetaan vapauden kaltaista ilmiötä. Etsimällä löytää tällaisesta yleistävästä mallista heikkouksia ja poikkeuksia. Monet vapaudesta, valtiosta ja yhteiskunnasta kirjoittavat kehittävät ja käyttävät monimutkaisia käsiteapparaatteja ja selitysmalleja. Acemoglu ja Robinson ovat tehneet arvokasta työtä pelkistäessään vapauden tavoittelun ja saavuttamisen ”kapeaksi käytäväksi”. Tämä on mielestäni erittäin selityskykyinen tiivistys.

Elokuvat: Charlie Kaufmanin matkat mieleen

Ensikosketukseni Charlie Kaufmanin luomiin maailmoihin oli vuonna 1999. Olin työmatkalla USA:ssa ja kuuntelin paikallisradion lähetystä, jossa kerrottiin ensi-iltaan tulleesta elokuvasta ”Being John Malkovich”. Radioreportaasista sai elokuvasta vain kalpean kuvan, mutta se tiivisti elokuvan juonen. Elokuvassa kunnianhimoinen nukketeatteritaiteilija joutuu menemään hanttihommiin manhattanilaisen toimistotalon puolitoista metriä korkeaan välikerrokseen, josta hän löytää salakäytävän suoraan näyttelijä John Malkovichin päähän. Oleskeltuaan varttitunnin Malkovichin päässä, nukketaiteilija löysi itsensä New Jerseyn pikatien varresta. Eriskummallinen kokemus, joka täytyi jakaa muidenkin kanssa.

”Being John Malkovich” oli Charlie Kaufmanin (s. 1958) ensimmäinen elokuvakäsikirjoitus; aiemmin hän oli tehnyt vuosia eri TV-sarjojen käsikirjoituksia. Tämän elokuvan laadun takasivat ennakkoluuloton ja osaava ohjaaja Spike Jonze sekä hyvät roolisuoritukset tehneet John Cusack, Cameron Diaz ja tietysti John Malkovich. Kaufmanin elokuvakäsikirjoitusten toistuvana teemana on toisen mielen sisään pääseminen ja ”toisena eläminen” - ”Being John Malkovich” on elokuvana paljon muutakin kuin absurdi komedia.

Vuonna 2002 ensi-iltaansa tullut ”Adaptation” (suomeksi: Adaptation. Minun versioni) leikittelee sekin eri persoonilla. Keskushahmoina ovat luomistuskissaan kierivä, lahjakas elokuvakäsikirjoittaja Charlie Kaufman (jota esittää Nicolas Cage) ja hänen sähläävä kaksoisveljensä Donald Kaufman (jota esittää niin ikään Nicolas Cage). Elokuvan juonen ydin on, että Charlie Kaufman yrittää tehdä elokuvasovitusta Susan Orleanin kirjasta ”The Orchid Thief”, mutta ei saa työtään liikkeelle. Oman särmänsä tarinaan tuo, että sekä Charlie Kaufman että Susan Orlean ovat todellisia henkilöitä. Sen sijaan myös käsikirjoittajaksi halajava, ja yllättäen elokuvakäsikirjoituksen kaupaksi saava, hahmo Donald Kaufman on puhdasta fiktiota.  ”Adaptation”-elokuvan jäntevyyden takaa ohjaajana jälleen Spike Jonze, ja Nicolas Cagen ohella mukana on kovan luokan näyttelijöitä: Meryl Streep, Tilda Swindon ja Chris Cooper.

Seuraava mainittavan arvoinen Kaufmanin käsikirjoitus oli elokuvassa ”Eternal Sunshine of the Spotless Mind” (suomeksi: Tahraton mieli) vuodelta 2004. Elokuvan käsikirjoitus toi myös Kaufmanille ansaitun Oscarin. Hieno elokuva kertoo muistoistamme ja unohtamisen halustamme. Jälleen Kaufman palaa ydinteemaansa eli toisen ihmisen mielen sisään pääsemiseen. Jim Carrey ja Kate Winslet tekevät hienot roolit Michel Condryn osaavassa ohjauksessa. 

Kaufmanin ensimmäinen ohjaustyö oli ”Synecdoche, New York” (2008), joka perustui hänen omaan käsikirjoitukseensa. Elokuva seuraa vuosikymmenien ajan kunnianhimoisen teatteriohjaajan mestariteoksen rakennustyötä, joka kasvaa jatkuvasti yhä suurempiin mittoihin. Upea näyttelijä Philip Seymour Hoffman tekee vaikuttavaa työtä pääosassa, mutta oma tuntumani on, että elokuva olisi ollut vielä parempi esimerkiksi Spike Jonzen ohjaustyönä.

Uudelle alueelle Kaufman meni rohkeasti nukkeanimaatioelokuvalla ”Anomalisa” (2015), jonka hän käsikirjoitti ja jonka hän ohjasi yhdessä Duke Johnsonin kanssa. Elokuvan tenho perustuu sen puhuttelevaan juoneen ja katsojana unohdin usein, että kyseessä oli ns. stop motion -animaatioelokuva. Uskalias ja hieno kokeilu, ja nukketeatteriaiheestahan voi nähdä myös linkin ”Being John Malkovich” -esikoiseen. Ja miten hienosti nukketeatterihahmot kummassakin elokuvassa saadaan kuvastamaan ja viestimään inhimillisten tunteiden koko kirjoa!

Kaufmanin käsikirjoituksissa täytyy olla maagista voimaa. Usein tusinatyötä tekevät näyttelijät kuten Cameron Diaz, Nicolas Cage ja Jim Carrey tekevät hänen käsikirjoittamissaan elokuvissa hienoa työtä ja pääsevät näyttämään todellista osaamistaan. Vetovoimaa hänen käsikirjoituksissaan täytyy olla, kun John Malkovichin, Meryl Streepin ja Philip Seymour Hoffmanin kaltaiset tähdet näissä elokuvissa näyttelevät.

Kaikki Kaufmanin elokuvat eivät ole unohtumattomia klassikoita, mutta aina hänen elokuvansa onnistuvat haastamaan katsojansa. Nämä viisi mainitsemaani elokuvaa ovat kaikki mielenkiintoisia ja kestävät – jopa vaativat – useamman katselukerran. Usein ne aukeavat vasta toisella kerralla koko loistoonsa, ja se kertoo väistämättä niiden laadusta.

Kulttuuri-ilmiöt: Kirjojen yhdistävä voima

Kirjallisuuden harrastaminen ja aktiivinen kirjojen lukeminen saattavat luoda mielikuvaa eristäytyneisyydestä tai jopa yksinäisyydestä, mutta kokemani todellisuus kirjojen parissa on toisenlainen. Kirjat yhdistävät ihmisiä. Kirjat, niiden taustoihin tutustuminen ja kirjallisuudesta keskusteleminen ovat mitä mielenkiintoisinta ja yhteisöllisintä puuhaa.

Kirjan kuolemasta keskustellaan säännöllisesti, mutta kirjatapahtumat ovat suositumpia kuin koskaan. Kirjallisuus tuo ihmisiä yhteen. Tämän vuoden aikana osallistuin neljään useamman päivän kestävään kirjatapahtumaan, joista kaikki olivat antoisia. Sastamalan ”Vanhan kirjallisuuden päivät” kesäkuun lopussa oli mielenkiintoinen tapahtuma, jonka teemana tänä vuonna oli Luontomme. Pidin tästä tapahtumasta erityisesti siksi, että sillä oli selkeä johtoteema. Erityinen ilonaiheenihan oli, että ystäväni Mikko Lahtinen valittiin ansaitusti Vuoden lukutoukaksi – kunniakirjan myönsi Suomen antikvariaattiyhdistys.

Vinhan kirjajuhlat heinäkuun lopulla Ruovedellä oli intiimi tapahtuma, jossa kahden kesäisen päivän ja illan aikana sain seurata useampaakin mielenkiintoista kirjailijahaastattelua. Kaikki eivät olleet unohtumattomia helmiä, mutta tunnelma oli erinomainen. Helmi kyllä oli kirjailija Petri Tammisen haastattelu, josta kirjailijahaastattelu ei parane. Tammisen uusin kirja ”Sinua sinua” oli sekin mieleenpainuva lukukokemus. Perinteinen Vinhan kirjakauppa sai muutama vuosi sitten uudet omistajat, ja he ovat luoneet kirjakaupasta monipuolisen tapahtumakeskuksen. Hienoa arkista kulttuurityötä!

Turun kirjamessuilla, jotka tänä vuonna järjestettiin kolmipäiväisinä Logomossa lokakuun alussa, en ollut aikaisemmin käynyt. Turun-reissu oli vaivan väärti ja ohjelmasta löysin jokaiselle päivälle makupaloja. En ollut aikaisemmin kuunnellut livenä esimerkiksi Ville-Juhani Sutista, Vesa Varesta, Timo R. Stewartia tai Paavo Teittistä, ja pidin kuulemastani. Aivan erityiset kicksit sain 85-vuotiaan monitaituri M.A.Nummisen haastattelusta, jonka klassikkokirja ”Lastuja” on jälleen saatavana uutena painoksena.

Helsingin kirjamessut lokakuun lopulla ovat massiivinen nelipäiväinen tapahtuma, johon täytyisi tehdä kunnon ennakkosuunnitelma. Hyviä esityksiä oli Messukeskuksessakin, mutta omaan makuuni tapahtuma on vain liian iso. Ilahduttavaa oli suuri kävijämäärä, joka osoitti kirjallisuuden elinvoimaa.

Kirjatapahtumat tuovat kirjallisuuden harrastajia yhteen, mutta ilahduttavasti on myös monia itseohjautuvia toiminnan muotoja. Aloitimme syksyllä 2004 ystävieni kanssa kuukausitapaamisiin perustuvan ”Herrasmiesten kirjakerhon”. Perusajatuksena on, että kaikki osanottajat lukevat saman ennalta sovitun kirjan, jonka pohjalta käymme illallispöydässä keskustelun. Aloittaessamme emme muista lukupiireistä tienneet, mutta runsaat 20 vuotta olemme säännöllisesti kokoontuneet ja vakaa aikomus on jatkaa tätä hauskuutta. Aikoinaan tiivistin oman kokemukseni Kirsi Raninin ”Lukupiiri”-kirjaan näin: ”Lukupiiriläisten erilaiset kokemukset ja taustat rikastavat keskustelua ja omaa lukukokemusta. Monien vuosien aikana on syntynyt hyvä yhteinen ilmapiiri, joka sallii sekä vakavahenkisen keskustelun että kieli poskessa -kommentit. Älyllistä hauskanpitoa!” 

Lukupiiritoiminta on hyvä yhteisöllinen muoto kirjallisuuden harrastamiseen. Erilaisia tuoreita kirjoista nauttimisen muotoja versoo jatkuvasti: on yhdessä lukemisen iltoja, ääneen lukemisen tapahtumia jne. Olen itse joustanut puritaanisesta tavastani lukea vain painettuja kirjoja, ja nautin nykyisin äänikirjoista ja e-kirjoista, joskin vielä totuttelemista on. Erityisen iloinen on siitä, että Suomessa on edelleen kunnianhimoisia kustantajia, jotka tuovat luettaviksemme hienoja kirjoja – kiitokset esimerkiksi Aviadorille, Basam Booksille, Rosebudille, Sammakolle, Terra Cognitalle ja Warelialle. 

Kirjat ja kirjallisuus tuovat ihmisiä yhteen ja tarjoavat kokemuksia, joita on hienoa jakaa. Yhteisöllisyys on tärkeässä asemassa, kun voimme julistaa: Kirja elää!

Kirjallisuus: Natsiajan Saksa dekkarien ympäristönä

Monia kiinnostavia rikos- ja jännityskirjoja on sijoitettu synkkiin eurooppalaisiin totalitarismin maisemiin. Hitlerin aikainen Saksa on erityisen suosittu ympäristö, johon monet hyvät dekkarikirjailijat ovat teostensa tapahtumat sijoittaneet. Natsidiktatuurin varjokin pelottaa monia. Miksi dekkareita sijoitetaan näihin vastenmielisiin ympäristöihin?

Benjamin Carter Hettin ”Demokratian kuolema. Kuinka Hitler nousi valtaan” (alkuperäisteos ”The Death of Democracy: Hitler's Rise to Power”, 2019; suomennos 2019) antaa erinomaisen viitekehyksen ymmärtää valtioiden kulkua hoippuvan demokratian tilasta kohti aggressiivista diktatuuria ja muiden maiden konkreettista uhkaa. 

1930-luvun Saksassa oli selkeä trauma I maailmansodan jälkeisestä Versailles’n rauhansopimuksesta ja sen ehdoista, ja tämä oli osaltaan ruokkimassa osassa kansaa kostomielialaa. Kansallissosialistien valtaannousun jälkeen tukahdutettiin nopeasti ja sumeilematta poliittinen oppositio, otettiin tiukasti haltuun tiedonvälitys, kehitettiin uusi kansallinen naftaliinintuoksuinen narratiivi, valjastettiin väkivaltainen turvallisuuspoliisi toimintaan, luokiteltiin omaa kansaa kelpoihin ja kelvottomiin, vahvistettiin omaa sotakoneistoa ja ryhdyttiin vaatimaan muka-historiallisesti omia alueita takaisin vaikka väkivalloin – ja sitten käynnistettiin sota, johon oma sortokoneiston alistama kansa lähti mukaan. 

Tämän päivän analogiana Putinin denatsifikaatio on sikäli jo terminäkin ironinen, että hän on noudattanut täsmälleen samaa pelikirjaa Venäjällä. 1990-luvun Venäjän väärinkohtelu on propagoitu kansalliseksi traumaksi sen ”heikkouden” aikana ja sitten on menty Hitler-Göbbels-nuottien mukaisesti.

Saksan kulku ns. Weimarin tasavallan (1918–1933) aikana sivistyksen, taiteen, edistyksellisen demokratian, tieteen ja tutkimuksen huippuvaltiosta vajaassa sukupolvessa totalitaariseksi ja rasistiseksi valtioksi hämmentää tutkijoita edelleen. Monille dekkarikirjailijoille se on tarjonnut kuitenkin mielenkiintoisen ympäristön tasokkaille dekkareille.

Lukukokemukseni perusteella 1920- ja 1940-lukujen välisen Saksan ajalle sijoittuvat dekkarit voisi jakaa kolmeen osaan: ennen Hitlerin valtaannousua (1933), Hitlerin ennen toista maailmansotaa olevaa valtakautta (1933–1939) ja toisen maailmansodan aikaa (1939 – 1945) kuvaaviin kirjoihin.

Ennen Hitlerin valtakautta kuvaavien – ja usein Berliiniin sijoittuvien - dekkareiden yhteisenä vireenä on ilmassa väreilevä ja mielissä viriävä epävarmuus Saksan tulevasta suunnasta. Poliittisten ryhmien tiukka vastakkainasettelu ja etenkin natsien lietsoma väkivaltaisuus ovat keskeisiä aineksia näissä kirjoissa. Hienon Babylon Berlin -televisiosarjasovituksenkin saanut Volker Kutscherin (s. 1962) tuotanto on tästä hyvä esimerkki. Hänen rikoskomisario Gereon Rath -kirjoistaan, joista ensimmäinen julkaistiin saksaksi 2008, viisi ensimmäistä sijoittuu tähän aikaan. 

Hitlerin ennen toisen maailmansodan valtakauden dekkareista tunnetuimpia ovat Philip Kerrin (1956–2018) suomeksikin julkaistut ja kovasti pitämäni Berliini Noir -sarjasta kaksi ensimmäistä teosta (julkaistu 1989– 1990). Hänen keskeinen hahmonsa on yksityisetsivä Bernie Gunther. Hän on entinen poliisi, joka joutuu työssään myös huomaamaan, että innokkaita natseja löytyy paljon poliiseissakin. Kerr osaa kuvata oivasti myös iäksi Hitlerin myötä kadonnutta Berliiniä ja sen tunnelmia. Gunther esittää usein kärkkäitäkin kommentteja Natsi-Saksan menosta ja joutuu asenteensa vuoksi myös hankauksiin poliisijohdon kanssa.

Vuosien 1933-1948 välille sijoittuu myös David Downingin (s. 1946) varsin kelvollinen seitsemän kirjan Station-sarja, joka sijoittuu Berliiniin. Ensimmäinen kirja eli Zoo Station julkaistiin vuonna 2007. Päähenkilönä on englantilainen lehtimies John Russell, joka joutuu ajan pyörteissä myös muihin tehtäviin. 

Saksa, mutta etenkin Berliini, ovat olleet maisemina muillekin kirjoittajille. Suosikkeihini kuuluu Robert Harrisin (s. 1957) kirja Kolmannen valtakunnan salaisuus (Fatherland 1992). Kirjailija sijoitti ensimmäisen dekkarinsa juuri Berliiniin ja Hitlerin-aikaan, joskin hänen tässä kirjassaan, Hitler oli voittanut toisen maailmansodan ja rakensi Berliiniä omien ja Speerin suunnitelmien mukaisesi 1960-luvun todelliseksi metropoliksi.

Edellä kuvatut dekkarit välittävät hyvin totalitarismin tunnelmaa: valvontaa, satunnaisia pidätyksiä, odottamatonta väkivaltaa sekä luottamusvajetta kanssaihmisiin. Dekkareiden sankareiden sielunmaisema on varsin yksinäinen ja heidän ulkopuolisuutensa valtavirran kansalaisista korostuu.

Mutta miksi kirjailijat sijoittavat dekkarinsa näihin ympäristöihin? Ensimmäisenä selityksenä mieleeni tulee tietty vastakkainasettelun helppous. Hyvä on hyvää ja paha on pahaa. Kun kaikki harmaan sävyt puuttuvat ympäristöstä, on kirjojen päähenkilöiden – niin kuin lukijoidenkin – helppo valita puolensa. Samalla hyvän puolesta taistellessa voi ottaa suurempia vapauksia oikeuden nimissäkin, kunhan ei jää kiinni. Kirjojen päähenkilöt käyvät kahta taistelua, joista toisessa selvitetään rikosta ja toisessa taistellaan väärää ja väkivaltaista järjestelmää vastaan.

Toinen mieleeni tullut selitys on erilaisten tenhoavien mutta sodassa iäksi tuhottujen, ympäristöjen ja tunnelmien kuvaaminen, mikä antaa hienovireisen piirteen näille teoksille. Ensimmäisen ja toisen maailmansodan välisen ajan Berliinistä ei dekkarin ympäristö voi paremmaksi muuttua, kun kaikkea on tarjolla.

Kolmas selitys voi olla varsin maallinen: monille lukijoille voidaan dekkarin ympäristö kuvata helpostikin, koska kollektiivisessa alitajunnassamme meillä on kuva Hitlerin ajan Berliinistä ja Saksasta. Kun tiedämme ajan diktaattorien hirmuteot, heidän järjestelmäänsä haastava ja heidän kanssaan rajallista kissa ja hiiri -leikkiä harjoittava sankari tuntuu vielä urhoollisemmalta kuin tavanomaisessa ympäristössä rikoksia ratkova nuhjaantunut etsivä.

lyhennetty ja toimitettu Ruumiin kulttuuri -lehdessä 2/2024 julkaisemastani artikkelista ”Dekkarit totalitarismin maisemissa”

Yhteiskunta: Tuloverokeskustelu ja arvonlisäveron merkitys

Suomalaisen yhteiskunnallisen keskustelun kestoaiheita on verotus. Vaikka verotus on selkeästi numeroita ja laskutoimituksia, jotka perustuvat kiistattomiin faktoihin, usein verotuksesta käytävää keskustelua seuratessa faktoja käytetään valikoiden, jopa säästeliäästi. 

Suomessa luotettavaa tietoa verotuksesta tarjoavat esimerkiksi Tilastokeskus ja Veromaksajain Keskusliitto. Niiden koostaman datan mukaan vuonna 2024 Suomessa valtion yksilöiltä keräämä ansiotulo- ja pääomatuloverokertymä oli 25,5 miljardia euroa ja kunnallisverokertymä 10,0 miljardia euroa.  Arvonlisäverokertymä oli 25,8 miljardia euroa ja yksilöiden kulutukseen liittyvien verojen (etenkin alkoholijuoma- ja tupakkaverot) kertymä 2,5 miljardia euroa.

Kiistaton fakta on, että Suomessa on muihin OECD-maihin verrattuna korkea kokonaisveroaste ja se on Tilastokeskuksen mukaan viimeisen kymmenen vuoden aikana lievästi laskenut (vuonna 2014 se oli 43,7 % ja vuonna 2024 se oli 42,2 %). Suomen kokonaisveriaste on EU15-maihin verrattuna edelleen korkea, mutta ero on pienentynyt – vuonna 2000 ero oli huomattava (Suomi 45,8 % vs. EU15 38,9 %) verrattuina vuoteen 2023 (Suomi 42,8 % vs. EU15 39,1 %).

Suomalaisessa verokeskustelussa viritellään silloin tällöin ansiotuloverotuksen osalta tasaveron ajatusta, joka on saanut varsin nihkeän vastaanoton. Debatoijat ovat korostaneet, että tasaveroa käytettäessä verokertymät kasvaisivat, koska yksilöillä olisi taloudellisia insentiivejä tehdä enemmän töitä, kun tulosta jäisi enemmän käteen ja samalla verokertymä kasvaisi. Tämä edellyttäisi, että työntekijöillä olisi aina tarjolla lisä- tai ylitöitä. Tasaveroa väitetään vetovoimatekijäksi ulkomaisista osaajista kilpailtaessa. Vuonna 2026 ulkomaisten avainhenkilöiden lähdevero alennetaan 25 prosenttiin ja sen soveltamisalaa laajennetaan kotimaahan palaaviin Suomen kansalaisiin.

Verotustilastojen mukaan yli puolet Suomessa yksilöiltä kerättävistä valtion veroista on jo tällä hetkellä tasaveropohjaisia. Vuoden 2024 arvonlisävero- ja kulutusverokertymä on suurempi kuin ansiotulo- ja pääomatulokertymä. Ansiotuloihin perustuvasta verokertymästä parhaiten ansaitseva kymmenes maksaa suunnilleen puolet, mutta arvonlisäveroa maksavat kulutuksestaan kaikki samalla veroprosentilla. Tosiasia on myös, että pieni- ja keskituloisilla käteen jäävistä varoista suhteellisesti enemmän menee kulutusveroihin kuin suurituloisilla. Suurituloisia on kaivellut asiaintila, että merkittävä osa väestöstä ei maksaisi lainkaan veroja - tätä yksinkertaistusta on hyvä korjata toteamalla, että kaikki maksavat arvonlisä- ja kulutusveroja. Aiheellista on muistaa, että etenkin pienituloisten osalta kulutukseen saatavasta rahasta tärkeä osa voi muodostua tulonsiirroista.

Verotuksen rakenteen osalta on tietysti helppoa ymmärrettäväsi argumentoida ansiotuloverotuksen asteesta kuin pohdiskella laveammin verotuksen rakennetta. Arvonlisäverotuksen rakennetta en ole havainnut kovin usein julkisesti pohdittavan paitsi silloin, kun arvonlisäverokantaa joidenkin hyödykkeiden ja palvelujen (kirjat, lääkkeet, hyvinvointipalvelut) korotetaan. Arvonlisäverokanta kertoo omalta osaltaan sitä, mitä kulloinenkin hallitus pitää toivottavana – esimerkiksi kirjojen arvonlisävero on Suomessa poikkeuksellisen korkea ja samoin on peruselintarvikkeiden arvonlisävero. 

Arvonlisäveron pohtiminen ja siitä keskustelu edellyttää yhteiskunnallisten keskustelijoiden ideologista avautumista ja asemoitumista. Onko oikein, että kaikilla elintarvikkeilla on sama arvonlisäverokanta (nyt 14 %) vai pitäisikö peruselintarvikkeilla (vaikka leivällä ja kasviksilla) olla alempi alv-kanta kuin muilla elintarvikkeilla (vaikkapa serranokinkulla)? Onko oikein, että kaikella kulutuselektroniikalla on sama verokanta (25,5 %) vai voisiko olla niin, että kulutuselektroniikan tuotteissa olisi Pertti-ystäväni idean mukaan progressiivinen verokanta – se Applen uuden huippumallin verokanta olisikin 33 %? 

Verotus on tunteita herättävä ja usein vaikeakin keskustelunaihe, jossa helposti sorrutaan latteuksiin ja yksinkertaistuksiin. Tästäkin huolimatta olisi hyvä tehdä siitä vaikeampaa ja syvällisempää – aloitetaan vaikka arvonlisäverotuksen tasosta ja merkityksestä verojärjestelmässämme.

Elokuva: He ovat Laurel & Hardy – eivät Ohukainen ja Paksukainen

Stan Laurel (1890 – 1965) ja Oliver Hardy (1892 – 1957) ovat komediaelokuvan ikoneja, jotka tekivät yhdessä yli 100 lyhytelokuvaa ja kokoillan elokuvaa. Heidät on tunnustettu edelläkävijöiksi ja esikuviksi, mutta silti suomeksi heitä kutsutaan yhä usein Ohukaiseksi ja Paksukaiseksi. Tällainen heidän brändäyksensä on peräisin jo heidän uransa alkuvaiheilta – hehän tekivät ensimmäisen yhteisen elokuvansa vuonna 1927.  Suomalaiset eivät olleet ainoita latistaessaan kaksikon todelliset nimet taka-alalle ja keksiessään muka-hauskat nimet. Saksaksi pari tunnetaan nimellä ”Dick und Doof” (Paksu ja Tyhmä) ja espanjaksi "El gordo y el flaco" (Lihava ja Luiseva). 

Ranskalaisilla on onneksi ollut tyylitajua ja ymmärtääkseni parivaljakko on kulkenut Ranskassa nimellä ”Laurel et Hardy”. Tämä ranskalaisten kunnioitus elokuvaan taidemuotona sai erinomaisen esimerkin, kun Francois Truffaut piti - luvalla sanoen rajallisella englannin kielen taidollaan – lyhyen onnittelupuheen American Film Instituten juhlistaessa elämäntyöpalkinnolla ohjaajamestari Alfred Hitchcockia vuonna 1979. Truffaut totesi, että täällä Amerikassa häntä kutsutaan nimellä ”Hitch” – Ranskassa häntä kutsutaan nimellä ”Monsieur Hitchcock”. Mikä loistava kiteytys kahden tärkeän elokuvamaan kulttuurien erosta!

Eipä ole parivaljakon elokuvien nimienkään käännöksessä paljon kehumista. Esimerkiksi heidän mielestäni parhaan pitkän elokuvansa nimi suomeksi on ”Päivänpaisteisia pässinpäitä” (Sons of the Desert, 1933). Muutaman ystäväni kanssa on silloin tällöin tapana huvitella kertailemalla pöhköjä elokuvien nimien suomennoksia. Käännösklassikkojahan ovat Beatles-elokuva ”Yeah! Yeah! Tässä me tulemme!” (A Hard Day´s Night, 1964) ja Bond-elokuva ”Salainen agentti 007 Istanbulissa” (From Russia with Love, 1963). Monien Laurel & Hardy -elokuvien käännökset ovat onneksi 1930- ja 1940-luvulta ja aktiivisesta muististamme jo unohtuneet. Omassa varhaisnuoruudessani näitä elokuvia pyöri vielä usein sunnuntainäytöksinä ja ohjelmistossa olivat esimerkiksi ”Lattapäiset lainehilla” tai ”Neuvottomat neropatit”.

Kaikki Laurel & Hardy -elokuvat eivät ole klassikkoja ja kaikki eivät ole kestäneet hyvin aikaa. Parivaljakon yhteistyö ja se niin kutsuttu kemia oli erinomaista, ja he osasivat varioida tuttua perusasetelmaa usein hauskastikin. He onnistuivat myös vaivattomasti siirtymään mykkäelokuvasta äänielokuviin, kun heidän äänensä sopivat mainiosti heidän persooniinsa. Toistuva perusjuttuhan on Oliver Hardyn tokaisu ”Well, here's another nice mess you've gotten me into” eli tarinoiden ydin on erilaisilla toilauksilla pulaan joutuminen ja niistä selviäminen. Stan Laurel oli parivaljakon luova voima, joka myös osallistui elokuvien tekemiseen ja viimeistelyynkin. Oliver Hardy pelasi nämä ajat mieluummin golfia. He olivat läheisiä ystäviä ja kumpikaan ei muista, että he olisivat koskaan riidelleet keskenään.

Kun he olivat jo vaipuneet unhoon Yhdysvalloissa, parivaljakon yllätti lämmin vastaanotto ja yleisön suosio Euroopassa, jossa he kiertelivät 1940-luvun lopulla ja 1950-luvun alkupuolella. Stan Laurelhan oli englantilainen ja parivaljakon vastaanotto Englannissa oli aluksi innostunut. Kun Laurel ja Hardy kiertelivät pitempään saarivaltakunnassa, eivät pientenkään teatterien salit aina heidän sketsiesityksissään täyttyneet. Jon A. Bairdin sympaattinen elokuva ”Stan & Ollie” (2018), jossa pääosissa näyttelevät Steve Coogan ja John C. Reilly, luo mieleenpainuvan kuvan parivaljakon työstä ja ystävyydestä, kun suurin suosio oli jo väistämättä hiipunut ja vanhuus näiverteli elokuvaveteraaneja.

Laurel & Hardyn arvostus lähti nousuun 1960-luvulla, kun uudet sukupolvet katsoivat tuoreella tavalla heidän tuotantoaan. Oliver Hardyn kuoleman jälkeen Stan Laurel kieltäytyi johdonmukaisesti kaikista esiintymistä, koska hän ei halunnut esiintyä yksin: hän halusi heidät muistettavan Laurel & Hardyna. Laurel eli kahdeksan vuotta pitempään kuin ystävänsä, ja piti elämänsä loppuun asti kiinni periaatteestaan, että hän vastasi kaikkiin ihailijakirjeisiin henkilökohtaisesti ja hänen osoitteensa ja puhelinnumeronsa olivat puhelinluettelossa. Monet nousevat komediatähdet – mm. Jerry Lewis ja Dick Van Dyke – saivat Stan Laurelilta neuvoja ja opastusta. 

Olemme olleet vähättelevien ja leimaavien hahmoille annettujen nimien vankeina, ja käyttäneet pitkään tästä parivaljakosta vääriä nimiä. He eivät ole ”Ohukainen ja Paksukainen” – he ovat ”Laurel & Hardy”!

Kulttuuri-ilmiöt: Tiedonmuodostuksemme tekoälyjen aikaan

Olen pitemmän aikaa pohdiskellut tiedonmuodostuksemme muutoksia tekoälyjen aikakautena. Käytän tässä tietoisesti tekoälyistä monikkoa, koska niitä on monia kilpailevia sovelluksia ja nyt käydään tiukkaa kisaa siitä, kenen tekoälystä – josko kenenkään sovelluksesta – tulee johtava ja de facto -standardi. Lähivuosikymmentemme teknologiakisoista esimerkiksi videokasettien tai internet-hakukoneiden osalta muistanemme, että alkuvaiheessa oli useampiakin potentiaalisia voittajia. Voittajaksi ei seuloutunut aina suinkaan paras vaan markkina-asemaltaan vahvin ja sopivin yritys.

Neljännesvuosisata sitten ammattikorkeakoulussa opettaessani kokeilin pari kertaa tutkivan oppimisen idean juurruttamista opiskelijoihin. Kai Hakkarainen, Lasse Lipponen ja Kirsti Lonka tekivät ansiokasta työtä tutkivan oppimisen mallintamisessa. Tiivistetysti ajatus on, että oppimisen kannalta on tärkeää ihmettely ja kysymysten asettelu, sitten omien hypoteesien ja selitysten luominen, näiden selitysten kriittinen arviointi, syventävän tiedon etsintä ja selitysten sekä päätelmien kehittely. Tätä prosessia tehostaa, mikäli tietyissä vaiheissa voidaan käyttää suuremman ryhmän, esimerkiksi opiskelijaryhmän, parviälyä eri vaiheiden tulosten reflektointiin. Koetin saada opiskelijat tällä prosessilla ratkomaan kahta asiaa eli miten hammastahnaa tulee raitoja ja kuinka monta eri osaa on VHS-videokasetissa. Nämä olivat hauskoja kokeiluja, joissa oli kiellettyä käyttää nettiä ja etsiä sieltä heti vastausta. Hammastahnaa meni muutamia putkiloita ja tyhjiä videokasettejakin koko pino, mutta toivottavasti opiskelijoille tuli myös ymmärrys, että arjessa ilmeneviä ilmiöitä voi ratkaista toimintatavalla, jossa on tietty rakenne. Tätä opetuksellista järjestelyä suurempi haaste olisi ollut saada kulukorvausta hammastahnoista ja videokaseteista, joten maksoin ne samoin tein omistani…

Miten saisimme ihmiset, ja varsinkin opiskelevat nuoret, kiinnostumaan vaivaa ja päättelyä vaativista puhteista, kun suurin osa tärkeäksi olettamastamme tiedosta löytyy muutamalla selaimen napinpainalluksella? Tämän helposti saatavan tiedon ongelmana on, ettei se kiinnity sellaisiin kehyksiin tai konstrukteihin, jotka jäisivät selitysmalleina mieleen. Tänäinen Helsingin Sanomat (17.11.2025) julkaisi alun perin New Tork Timesissa julkaistun Brian X. Chenin artikkelin ”Tervetuloa aivomädän aikakauteen”. Artikkelin raportoima hätkähdyttävä tutkimustulos tuli USA:n huippuyliopistoihin kuuluvan Massachusetts Institute of Technologyn (MIT:n) opiskelijoista. Tehdyssä tutkimuksessa opiskelijoita pyydettiin kirjoittamaan 500–1 000 sanan essee. Opiskelijat jaettiin ryhmiin, joista yksi sai käyttää ChatGPT:tä apunaan, toinen etsiä tietoa vain perinteisellä Google-haulla ja kolmas luottaa ainoastaan omiin aivoihinsa. Kun opiskelijat olivat saaneet esseensä valmiiksi, heitä pyydetiin lainaamaan mitä tahansa kohtaa itse tekemästään esseestä. Valtaosa eli yli 80 % ChatGPT:n käyttäjistä ei pystynyt muistamaan yhtäkään lausetta yhden minuutin jälkeen esseen valmistumisesta. Opiskelijat, jotka eivät käyttäneet teknisiä apuvälineitä, pystyivät rivikaupalla siteeraamaan tekstiään, jotkut miltei koko esseensä sanasta sanaan. Voimme tekoälyjen kehittyessä saada niiltä entistä sujuvampaa tekstiä, mutta lisääkö se kuitenkaan ymmärrystämme?

Tekoälyt ovat usein perustaltaan kehittyneitä hakukoneita, jotka louhivat erittäin tehokkaasti eri tietolähteitä, mutta joiden tulosten osalta lähdekritiikki ja lähteiden arviointi antavat vielä odottaa itseään. Hämmästyttävän paljon kehitystä tällä alalla on tapahtunut aivan parin-kolmen vuoden aikana. Kuitenkin on hyvä muistaa, että mainiossa Wikipediassakin – muista verkkolähteistä puhumattakaan – on erilaisia tietotaskuja eli sellaisia tietoalueita, joilla on vain suppea ja samanmielinen joukko tiedontuottajia. Tämä merkitsee myös sitä, että tietotaskuihin voi jäädä varsin yksipuolista tietoa, jonka tekoälysovellukset sieltä käyvät nostamassa. Kuten tunnettua, tekoälysovellukset esittelevät tuloksinaan useinkin aivan puuta heinää.

Uusi tiedonmuodostus haasteineen on tärkeä osa meidän jokaisen arkeamme. Kun kohtaamme kysymyksen, johon emme suoralta kädeltä tiedä vastausta, niin kaivammeko - samalla nopeudella kuin tuore isoäiti ensimmäisen lapsenlapsensa kuvan – kännykkämme esiin ja syötämme kysymyksen Googleen tai ChatGPT:hen? Ja saatuamme ehkä yksityiskohtaisen faktatiedon, osaammeko kiinnittää sen oikein laajempaan yhteyteensä vai onko meillä mieltämme rasittamassa yksi fakta lisää? Ainahan ei niin voi tehdä, mutta koetetaanko joskus pohdiskella asiaa pitempään, kehittää muutama vaihtoehtoinen hypoteesi ja vastaus, punniskella eri vaihtoehtoja, yhdistellä mielessämme asioita, etsiskellä lisätietoa ja sitten vasta esittää päätelmiä. Sen jälkeen voi sitten kätevästi tsekata vaikka hyvällä hakukoneella – ja osin jo tekoälyilläkin - oliko lainkaan oikeilla jäljillä. Suositeltava vaihtoehto on silloin tällöin haastaa omaa tiedonmuodostustaan ja ennen hakukoneen käyttöä leikata palasiksi se hammastahnatuubi ja purkaa se VHS-kasetti!

Kirjallisuus: Vaihtoehtohistoriat haastavat lukijansa

Olen vuosien varrella viihtynyt hyvin vaihtoehtohistoriakirjojen parissa. Määritelmän mukaisesti vaihtoehtohistoriat ovat ”fiktiota, jossa historian kulku kuvitellaan todellisuudesta poikkeavaksi”. Tämä Wikipedian määritelmä on suppeahko, koska vaihtoehtohistorian teoksissa on myös monia ansioituneiden historioitsijoiden ja yhteiskuntatieteilijöiden kirjoja. Yhdysvalloissa ilmestyi vuonna 2001 kirja ”What If? - Military Historians Imagine What Might Have Been”, jonka 20 esseessä sotahistorioitsijat hahmottelivat vaihtoehtoisia historiankulkuja. Vuonna 2002 ilmestyi ”What If?2 - Eminent Historians Imagine What Might Have Been”, jossa oli laajempi kirjo historioitsijoita tuotti 24 esseen kokoelman. Ja Suomi mainittu! Kakkososassa oli George Feiferin essee "No Finland Station - What if Lenin had been stopped before he arrived at Petrograd?” Mielenkiintoisia kirjoja kummatkin. 

Kun Yhdysvaltain presidentiksi nousi Donald Trump, joka on tunnustautunut ”vaihtoehtoisten totuuksien” ystäväksi, on viimeksi kuluneiden vuosina jenkeissä myös vaihtoehtohistoriateosten tarjonta rivakasti kasvanut. Mutta osaavien kirjoittajien tuotannosta on löydetty myös aikaamme kuvastavia kirjoja, jotka on kirjoitettu lähes sata vuotta sitten. Vuoden 1930 Nobelin kirjallisuuspalkinnon voittajan Sinclair Lewisin (1885 - 1951) vuoden 1935 kirja "It Can´t Happen Here" (tuore suomennos 2025 "Meillä sitä ei voi tapahtua") kertoo omahyväisestä, maahanmuuttajavastaisesta ja populistisesta kansankiihottajasta, joka pyrkii USA:n presidentiksi.  

Oma kiinnostukseni on kohdistunut vaihtoehtohistorian kehystämiin jännityskirjoihin. Innostuin tästä genrestä luettuani tuoreeltaan vuonna 1992 yhdeltä istumalta britti Robert Harrisin (s. 1957) kirjan ”Fatherland” (suomennos ”Kolmannen valtakunnan salaisuus” ilmestyi 1994). Kirjailija sijoitti ensimmäisen dekkarinsa Berliiniin ja Hitlerin-aikaan, joskin hänen kirjassaan, kuten tunnettua, Hitler oli voittanut toisen maailmansodan ja rakensi Berliiniä omien ja Speerin suunnitelmien mukaisesi 1960-luvun todelliseksi metropoliksi. Hitlerin 75-vuotissyntymäpäiville keväällä 1964 on kunniavieraaksi tulossa USA:n presidentti Joseph Kennedy, ja Saksan historian pitäisi näyttää moitteettomalle. Harris käyttää kirjassaan runsaasti todellisia henkilöitä ja tunnettuja tapahtumainkulkuja. Lukija arvuutteleekin koko lukukokemuksensa ajan sitä ajankohtaa, jolloin faktat muuttuvat fiktioksi. Erinomainen lukukokemus!

Alan tunnettu ja tunnustettu klassikko on Philip K. Dickin (1928 – 1982) ”The Man In The High Castle” vuodelta 1962 (suomennos ”Oraakkelin kirja” ilmestyi 1992). Kirjan perusasetelmassa Saksa ja Japani ovat voittaneet toisen maailmansodan, ja USA on jaettu kolmeen vyöhykkeeseen: itää hallitsee Saksa, länttä Japani ja keskellä on puolueeton vyöhyke. Dick on hieno scifi-kirjailija, jonka teosten perusteella on tehty esimerkiksi Blade Runner -elokuva. Olin kirjaa 1990-luvulla lukiessani vaikuttunut tavasta, jolla tässäkin kirjassa tunnettua ja kuviteltua historiankulkua lomitettiin ja limitettiin toisiinsa. Dick oli tunnettu nopeana kirjoittajana, mutta tätä kirjaa Dickin kerrotaan suunnitelleen ja hioneen kauan.

Vakoilukirjallisuuden valioihin kuuluvan britin Len Deightonin (s. 1929) ”SS-GB” vuodelta 1978 (suomennos ”SS Lontoo” ilmestyi 1979) perustuu ajatukseen, että Saksa teki Iso-Britanniaan menestyksekkään maihinnousun 1941 ja miehittää rautaisella otteella maata. Deighton valitsi juonenkuljetuksensa ytimeen pääkaupungin rikospoliisin tekemän tutkinnan, jonka aikana ilmenee mullistavia tekijöitä – samaa kaavaa noudatti viitisentoista vuotta myöhemmin Robert Harris Berliiniin sijoittuvassa kirjassaan.

Suomalainen tasokas vaihtoehtohistoriadekkari on Ilkka Remeksen (s. 1962) esikoisteos ”Pääkallokehrääjä” vuodelta 1997. Tarinan lähtöasetelmassa Suomi antautui Neuvostoliitolle vuonna 1944. Suomesta on tullut itäblokin uskollinen mallivaltio ja kirjan ydintarina alkaa vuonna 1986, jolloin Suomen itsenäisyyttä ajava terroristijärjestö lähtee kiristämään Neuvostoliittoa. Hyvin historian puitteisiin sovitettua tuoretta ja osaavaa tarinankuljetusta – olisipa Ilkka Remes pystynyt kolmen ensimmäisen teoksensa tasolla laajassa tuotannossaan!

Kaikille edellä mainituille teoksille on yhteistä, että niiden lähtökohtana on toisen maailmansodan jälkeinen aika. Sotahistoriaa paremmin tuntevat voivat pohdiskella, mikä oli vuosina 1940-1941 Saksan voiton todennäköisyys, mutta realistisen kuvauksen toisenlaisesta maailmasta vaihtoehtohistoriadekkarit pystyvät antamaan. Niiden viehätys perustuu siihen, että niissä osataan sitoa tutut ympäristöt ja tapahtumat uskottaviksi osiksi tarinoita. Historiankulkuun ovat vaikuttaneet pienet yksityiskohdat, kuten vaikkapa Hitlerin salamurhayrityksestä pelastanut tukeva pöydänjalka, jonka toiselle puolelle pommisalkku oli asetettu. Juuri tämä historian arvaamattomuus luo tarvittavaa pohjaa uskottavalle vaihtoehtofiktiolle.

Ajan hengen ilmentymää on sekin, että USA:ssa ja Iso-Britanniassa on näistä pitkään tunnetuista kirjoista tehty 2010-luvun lopussa useampikin kelvollinen TV-sarja. Ajallinen puite näille TV-sarjoille on ollut Trumpin valtakausi ja brexit. BBC teki kelvon viisiosaisen SS-GB-sarjan 2017, ja Amazonin PrimeVideo teki laatutyötä olevan ja yhteensä 40 jaksoa sisältäneen Oraakkelin kirja -sarja vuosina 2015-2019.  HBO teki vuonna 2020 Philip Rothin vaihtoehtohistoriakirjasta ”A Plot Against America” vuodelta 2004 (suomennos ”Salajuoni Amerikkaa vastaan” vuodelta 2005) laadukkaan kuusiosaisen sarjan. Suomalaiset tutkijat Kari Kallioniemi ja Kimi Kärki ovat artikkelissaan ”Viihdettä vai valistusta? - Fasistiset ja äärikonservatiiviset vaihtoehtohistoriat 2010-luvun televisioviihteessä ja uuspopulistisessa ruohonjuuritason politiikassa” (Historiallinen aikakauskirja 4:2021) osaavasti kuvanneet näiden sarjojen merkitsevän ”viihteellisiä ja esteettisesti fasinoivia ajatusleikkejä pelkojen toteutumisesta. Samanaikaisesti tällaiset vaihtoehtohistoriat tai jopa vaihtoehtotodellisuudet ja tieteiskirjallisuudesta tutut rinnakkaiset ulottuvuudet ovat kriittisiä kommentteja nykyiseen yhteiskunnalliseen todellisuuteen – niiden käsikirjoittajat pyrkivät muistuttamaan historiallisten tapahtumaketjujen toistumisen mahdollisuudesta.” 

Vaihtoehtohistoriaan perustuvien kirjojen lumovoima on, että maailmanhistoriaa hyvinkin tunteva lukija tulee kerta toisensa jälkeen haastetuksi pohtimaan tarinan ja sen ainesten todenmukaisuutta. Kirjan lukemisen nautinto on antautua näiden tarinoiden vietäväksi – ja kirjan päätyttyä syventyä pohdintaan, millaisen maailman toteutuminen on ollut aivan hilkulla.

Yhteiskunta: Kiina on matkalla seuraavaksi supervallaksi

Eurooppa on puhtaan sivustakatsojan roolissa, kun maailman johtajuudesta kamppaillaan lähitulevaisuudessa. Kylmän sodan kaksinapainen maailmanjärjestys murtui 1980-luvun lopussa. Yhdysvallat oli muutaman vuosikymmenen maailmassa ainoa supervalta. Entinen Neuvostoliitto kutistui vaikutusvallaltaan alueelliseksi peluriksi, jonka talous oli yksipuolinen. Kuvaavan sanonnan mukaan ”Venäjä on huoltoasema, jolla on ydinase”. Yhdysvaltoja on nyt noussut haastamaan Kiina, joka on muuntunut 1980-luvun talouskehityksensä ensi askelia ottavasta väkirikkaasta maasta tulevaisuuden supervallaksi.

Kun Kiina avautui läntisille investoinneille ja alkoi matkaansa ”maailman tehtaaksi”, oletimme läntisessä maailmassa, että olimme löytäneet bulkkituotannolle otolliset olosuhteet. Halpaa työvoimaa oli käytännössä rajattomasti saatavilla, ammattiyhdistykset eivät lakkoja järjestelisi ja kansainvälisiä investointeja otettiin mielihyvin maahan. Samalla Kiinasta muodostui ostokykyinen, valtava markkinansa, joka ei halunnutkaan – eikä ollut koskaan halunnutkaan – olla vain läntisen maailman bulkkitehdas. Nykyään bulkkitavaraa tuottavat ja maailmalle syytävät kiinalaiset yritykset, vaikkapa Temu ja Shein. Kiina osasi hyödyntää oivallisesti länsimaista osaamista ja pystyi markkina-asemansa turvin pakottamaan ulkolaisia yrityksiä ja toimijoita tahtoonsa.

Kiina on taloudessaan osoittanut kiistattomia saavutuksia. Se on nostanut parin-kolmen vuosikymmenen aikana satoja miljoonia ihmisiä absoluuttisesta köyhyydestä säännöllisen toimeentulon piiriin. Se on myös siirtynyt ulkomaisin konseptein toteutetusta massatuotannosta omiin korkean teknologian vaativiin tuotteisiin. Kiina on pystynyt luomaan myös huippuluokan yliopistoja ja tutkimuslaitoksia, jotka tukevat sen strategisiksi painopisteiksi nostamia aloja. Kiina on kiistatta maailman johtava maa monilla tieteen ja teknologian avainalueilla, kuten tekoälyssä ja robotiikassa. Miten se on onnistunut tässä?

Eräs väistämätön selitys on, että Kiinalla on ollut selkeä pelikirja, jota se on johdonmukaisesti noudattanut. Se on autoritaarisesti johdettu diktatuuri, jossa vahvaan kasvuun suuntautuvaa työtä on pystytty toteuttamaan ilman mahdollisista vallanvaihdoista koituvia epävarmuustekijöitä. Vielä 1990-luvulla uskoimme, että markkinatalous ja länsimainen demokratiakäsitys kulkisivat aina käsi kädessä. Kiina, ja esimerkiksi Vietnam, ovat osoittaneet, että tämä yhteys ei ole väistämätön. Markkinatalous voi toimia vahvasti valtiollisesti puitteistettuna ilman demokraattisesti johdettua valtiota. 

Kiina on määrätietoisesti panostanut koulutukseen ja tutkimukseen. Kiinalaiset yliopistot ovat terhakoituneet ja nousseet nopeasti yliopistojen maailmanrankingeissa. Missään muussa maassa maailmassa ei ole huippuyliopistoihin niin ankaraa kilpailua kuin Kiinassa. Kiinalaisia yliopisto-opiskelijoita on myös maailmalla runsaasti: USA:ssa heitä on lähes 300 000, Australiassa ja Iso-Britanniassa kummassakin noin 150 000. Painopiste on vahvasti teknologiassa ja luonnontieteissä eli STEM-aineissa (Science, Technology, Engineering, Mathematics). Olin käytännössä koko 2010-luvun kansainvälisen tietotekniikkaan keskittyneen konferenssin tutkimuspapereiden yhtenä vertaisarvioijana. Kokemukseni oli, että kymmenen vuoden aikana kiinalaisten tutkijoiden esittämät tutkimuspaperit kohenivat selvästi laadultaan, joskin lähtötaso oli melko vaatimaton.

Kiina on panostanut vahvasti myös teollisuusvakoiluun, luovaan lainaamiseen ja immateriaalioikeuksissa harmailla alueilla liikkumiseen. Se ei ole kuitenkaan koko totuus – Kiinassa on nykyisin vahvaa omaa innovointia ja tällä hetkellä Kiinasta tulee eniten kansainvälisiä patenttihakemuksia.

Kiinan kansainvälinen rooli on mielenkiintoinen sekoitus kovaa ja pehmeää valtaa. Kiina varustautuu vahvasti ja se on kehittänyt sotilaallisia kyvykkyyksiään määrätietoisesti. Pehmeää valtaa se käyttää monissa Aasian ja Afrikan maissa rahoittamalla infrastruktuuri-investointeja, kuten esimerkiksi satamia ja rautatieyhteyksiä. Pehmeästä vallasta ovat esimerkkejä lukuisat Kiina-instituutit ja eri tutkimuslaitosten rahoitukset, joihin Kiinan valtio asettaa selkeät ehdot. Silkkihansikkaaseen peitetty teräsnyrkki kohoaa hereästi, jos Kiina kokee kohdemaan puuttuvan Kiinan ihmisoikeustilanteeseen tai arvostelee Kiinan politiikkaa. 

Kiinan roolia muuttuvassa maailmassa arvioi mielenkiintoisesti kaksi tämän syksyn kirjaa. Mika Hentusen ja Kristiina Heleniuksen ”Kiinan maailma - Tulevaisuuden supervalta ja sen tavoitteet” (Tammi 2025) on hyvä reportaasimaisesti kirjoitettu teos, joka luotaa kelvosti ja ymmärrettävästi nyky-Kiinaa. Tasavallan presidentti Alexander Stubbin ”Vallan kolmio – Uuden maailmanjärjestyksen tasapainottaminen” (Otava 2025) puolestaan hahmottelee Kiinan asemaa ”globaalin idän” tulevana johtajana.

Kiina on suunnitelmallisesti ja johdonmukaisesti rakentanut tietään maailman johtavaksi maaksi, ja luonnollinen merkkipaalu olisi nykyisen, kommunistijohtoisen Kiinan 100-vuotisjuhla vuonna 2049. Kiinalla on toki haasteita mm. väestörakenteensa ja talouden rakenteensa kanssa, ja Yhdysvallat on kaikesta sisäisestä kompuroinnistaan huolimatta edelleen maailmanpolitiikassa vahva tekijä. Kiinalla on hankala sokea pisteensä ja se on Taiwanin kysymys. Jos Kiina ei tätä sokeaa pistettään hallitse ja ryhtyy voimatoimiin, voi se kompastua kuningastiellään. 

Elokuva: Miten amerikkalaiset onnistuvatkaan pilaamaan brittisarjat?

Brittitelevisio-ohjelmien ja brittielokuvien USA:n valloituksen pitäisi periaatteessa olla helppoa. Ne ovat tunnetusti ammattitaitoisesti tehtyjä, ovat saaneet hyvän vastaanoton monissa maissa ja käännöspuuhatkaan eivät ole vaikeita. Tietyt brittisarjat ovat löytäneet sopivan segmentin ja yleisönsä – näitä ovat olleet USA:ssakin erittäin suositut ”Downton Abbey”, ”Call the Midwife” ja ”Sherlock”. Näiden lähettämisestä on USA:ssa vastannut PBS eli Public Broadcasting Service, joka on julkisen palvelun televisioverkko. Useammatkin amerikkalaiset televisiojätit ovat aikojen saatossa päättäneet tehdä oman versionsa menestyneistä brittisarjoista ja paria poikkeusta lukuun ottamatta siinä epäonnistuneet. Miksi formaatti ei sittenkään helposti siirry?

Otetaan muutama esimerkki. 2000-luvun alussa suosikkisarjoihini kuului ”Coupling” (”Paritellen”), jota tehtiin briteissä neljä tuotantokautta. Kolmen naisen ja kolmen miehen ystävyydestä, yhdessä hengailusta ja parisuhteista tehtiin täpäkkää viihdettä, joka oli usein myös hauskaa. Sarjan käsikirjoittajana oli kultasormi Steven Moffat, joka toimi käsikirjoittajana myös sarjoissa ”Sherlock” ja ”Doctor Who”. USA:ssa ”Friends” (”Frendit”) oli NBC:n tuottama ja erittäin suosittu sarja vuosina 1994 – 2004, ja sarja kertoi niin ikään kolmen naisen ja kolme miehen ystävyydestä, yhdessä hengailusta jne. Brittisarjan suosion myötä NBC päätti tehdä ”Couplingista” jenkkimarkkinoille oman versionsa vuonna 2003, josta kaikesta päätellen puuttui se letkeys, rentous, hauskuus ja osaaminen, koska jenkkisarja lopetettiin neljän jakson esittämisen jälkeen.

Muutamaa muutakin suosikkisarjaani on koetettu amerikkalaistaa, ja jos olisi minulta kysytty, että onnistuukohan, olisin kyllä epäillyt. Brittisarjojen helmiin kuuluu John Cleesen tähdittämä ”Fawlty Towers” (”Pitkän Jussin majatalo”), jota tehtiin briteissä kaksi tuotantokautta eli yksi vuonna 1975 ja toinen vuonna 1979. Monty Pythonin jälkeen Cleese oli erittäin suosittu, ja Fawlty Towers jatkoi osittain Montyn sketsien linjoilla. USA:ssa ”Fawlty Towersia” koetettiin versioida jenkeille sopivaksi peräti kolme eri kertaa, ja nämä kaikki epäonnistuivat ja loppuivat lyhyeen. Hollywoodilainen silottelu ja monen mahdollisen katsojasegmentin kosiskelu veivät brittisarjan tenhon.

Vieläkin rohkeampaa – suorastaan hullunrohkeaa – on koettaa amerikkalaistaa hulvatonta brittisarjaa ”Men Behaving Badly” (”Huonosti käyttäytyvät miehet”), jota briteissä tehtiin useampi kelvollinen kausi 1990-luvulla. Sarjan huumori perustui kahden yhdessä asuvan miehen enemmän kuin rentoon ja sotkuiseen asumiseen, puolikuntoisiin juttuihin naisista ja arjen tyhjyyden täytteeksi pöhköihin tempauksiin. Minkähänlainen markkinatutkimus jenkeissä tehtiin, joka osoitti, että tämänkaltainen sarja voisi USA:ssa menestyä? Vuosina 1996-1997 sarja sai kaksi tuotantokautta jenkeissä NBC:llä, joka on kuitenkin monella tavalla osaava yhtiö. Mutta tämä brittisarjan huumori, jota oli jenkkioloihin jo miedonnettukin, ei sitten yleisöön uponnut. 

Ei brittisarjojen jenkkimarkkinoille tuominen aina katastrofi ole ollut. Hieno ”House of Cards” (1990) on edelleenkin brittiversiona suosikkejani ja Ian Richardson oli Francis Urquhartina suorastaan hyytävä. Brittiversio oli neliosainen minisarja, ja minisarjoja olivat myös 1990-luvun alussa tehdyt jatkot ”To Play the King” ja ”The Final Cut”. Jenkkiversio ”House of Cards” (2013-2018) vanutettiin kuuden tuotantokauden ja 73 jakson mittaiseksi. Sarja pistettiin pakettiin, kun USA:n presidentti Francis Underwoodia esittänyt Kevin Spacey ei tyytynyt enää vain esittämään rikollista vaan laajensi metodinäyttelemistään myös nuoriin avustajiin kohdistuviksi teoiksi.

Brittien osaamista TV-formaattien kehittämisessä on osattu käyttää ja soveltaa erilaisissa kilpailuohjelmissa ja tosi-TV-ohjelmissa edellä mainittuja esimerkkejä paremmin. Jenkeissäkin suosittu brittiformaattiin perustuva sarja on ollut esimerkiksi ”Dancing with the Stars” (”Tanssii tähtien kanssa”).  

Mutta miksi etenkin sitcom-tyyppisten brittiohjelmien muuntaminen jenkkimarkkinoille on usein epäonnistunut? Usein toistettu selitys on, että televisio-ohjelmien katselu poikkeavat kahdessa maassa selkeästi toisistaan. Monen brittisarjan juoni ja esitystapa on sellainen, että se edellyttää kyseisen ohjelman katsomista, ei katselua. Kerronnan rytmitys ja erilaiset heitot ja gagit seuraavat toisiaan ja avautuvat katsojalle vain, jos seuraa ohjelmaa kunnolla. Esimerkiksi amerikkalaisen TV-sarjan ”Police Squad” (”Hei, me pamputetaan” – kuka turvelo näitä suomennoksia keksi?), jonka tähtenä oli Leslie Nielsen komisario Frank Drebininä, historia jäi vuonna 1982 kuuden 24 minuutin jakson mittaiseksi. Mutta kun samojen vitsien varaan rakennettiin kolmekin ”Naked Gun” -elokuvaa (”Mies ja alaston ase”), ja katsojat elokuvateattereissa katsoivat elokuvaa ja ymmärsivät gagien sarjan, elokuvista tuli suosittuja ja gageistä ymmärrettäviä.

Toinen selitys on, että brittisarjojen käsittelemät aiheet ja tapa tehdä komediaa ovat amerikkalaiseen makuun erilaisia – etenkin, jos koetetaan tavoittaa laajempia yleisöjä loukkaamatta ketään. Jos vain katselee sivusilmällä vaikkapa ”Fawlty Towersia”, ei siitä vain saa otetta, kun huomio voi kiinnittyä yksittäisiin töräyksiin.

Kolmas selitys erilaisiin TV-ohjelmien rakenteeseen ja tuotantojärjestelmiin. Briteissä on ollut mahdollista BBC:n huomissa tehdä tasokkaita sarjoja, mutta toisaalta myös briteissä on jouduttu käyttämään kekseliäisyyttä, kun budjetit ovat usein olleet vastaavia jenkkibudjetteja pienempiä. Briteissä on ollut mahdollista tehdä tiiviitä sarjoja, kun taasen USA:ssa on jouduttu venyttämään ja vanuttamaan sarjoja pitemmiksi kokonaisuuksiksi, kun television tuotantokauden käsite on ollut erilainen ja orjallinenkin. Tämä on väistämättä vaikuttanut myös laatuun. 1970-luvulla suositun jenkkisarjan ”Columbo” pääosaesittäjä Peter Falk ei suostunut liian tiiviiseen työtahtiin, joka olisi edellyttänyt tuotantojaksojen aikana viikoittaista lähetystä. Hän sai tuotantoyhtiönsä suostumaan siihen, että Columbosta tuli jakso elokuvan mittainen jakso kerran kuussa. Tämä takasi laadukkaan tuotannon ja suosion – 2000-luvulla amerikkalaiset TV-yhtiöt eivät enää moiseen olisi suostuneet.

Kun suoratoistopalvelut (esimerkiksi Netflix, HBO, Disney+, PrimeVideo) kasvattavat jatkuvasti suosiotaan ja niistä on tullut myös merkittäviä TV-sarjojen tuottajia, tämä näyttää merkitsevän muutoksia myös brittien ja amerikkalaisten yhteistyöhön ja yhteistuotantoihin. Suoratoistopalveluissa ei ole enää samoja tuotannollisia kehyksiä sarjojen tuotantokausien, jakson pituuksien ja mainoskatkojen rytmityksen ja kohdeyleisöjenkään osalta. Suoratoistopalveluissa näemme jo paljon yhteistuotantoja, johon osallistuu toimijoita eri maista. 

George Bernard Shaw’n kuuluisan sanonnan mukaan ”Englanti ja Amerikka ovat kaksi maata, joita erottaa yhteinen kieli”. Kehnosti onnistuneet brittisarjojen amerikkalaistamishankkeet ovat perinteisen, tunnetun sanonnan todeksi osoittaneet. 

Kulttuuri-ilmiöt: Miksi meillä on karaokekilpailuja?

Yhteiskunnassamme minua huolestuttaa ilmiö, joka on kaikkiin kulttuurinkin asioihin kilpailun ujuttaminen. Televisiotarjontaamme kyllästävät erilaiset kilpailut, joiden perusajatuksena on kilpailijoiden karsiminen. Heikoin lenkki -mentaliteetilla tehdyt ohjelmaformaatit julistavat, kuinka eri tavoin voidaan pudottaa toisia kilpailijoita pois. Röyhkeimmät formaatit antavat sijaa sellaiselle kameroiden edessä tapahtuvalle ilkeilylle ja juonittelulle, jolla saadaan suljettua toisia pois ja edettyä itse kyseenalaisillakin keinoilla eteenpäin. Kun kyse on kuitenkin mainostuloilla rahoitettavista televisio-ohjelmista, onkin hyvä kysyä, että minkälainen sielunmaisema on niillä katsojilla, jotka tieten tahtoen aikaansa näiden ohjelmien parissa viettävät ja mikä siinä viehättää, että jännitys kohdistuu siihen momenttiin, jossa joku ei pärjääkään.

Televisioformaatiksi ei ehkä kelpaisi ohjelma, jonka ajatuksena olisi osanottajien ekskluusion eli poissulkemisen sijaan inkluusio eli mukaan ottaminen ja osallistaminen. Ehkä katsojia ei saada viehättymään siitä, että solmitaan uusia ystävyyssuhteita, tehdään yhdessä asioita, keskustellaan toista kunnioittaen ja kannetaan yhdessä vastuuta. Joku voisi väittää, että onhan yhteistyöhön perustuvia ohjelmia. Amerikkalaisen TV-tuotannon jätelaarin pohjalta löytyy ohjelmia, joissa ensin taivastellaan, kuinka jonkun koti on täpötäynnä tavaraa ja rojua ja on vielä likainenkin. Sitten valmennettu ja organisoitu porukka lähtee tätä kotia tyhjentämään ja eri esineiden pohjalta käydään asukkaan kanssa mieltä riipovia keskusteluja, josko vanhan pölynimurin, jolla on tunnearvoa, saa heittää pois. Katsojien keskeinen motiivi näitä ohjelmia seuratessa on hyvänolontunne, että meidän kotona on sentään siistimpää. Todellista yhteisöllisyyttä niistä saa kaivamalla hakea. Jos joutuisi vuorokaudeksi selliin, jossa on vain kahta kanavaa toistava ja koko ajan päällä oleva televisio, ja toiselta kanavalta tulisi tällainen siivousohjelma ja toiselta kanavalta Tohtori Paise, olisi valinta vaikeaa.

Suomalaisessakin kulttuurimaisemassa on ollut myös alueita, joiden ydinajatus on inkluusio – mukaan sulkeminen, jos niin haluttaisin tämä termi selkiyttää. Karaoken laulaminen on eräs näistä alueista, joiden ydinsyke on erilaisten ihmisten vapaa itsensä ilmaiseminen ja myös sen hyväksyminen. Karaoken kirjoittamattomaan sääntökirjaan kuuluu, että jokaista laulajaa arvostetaan, kaikille esityksille (ainakin sivistyneissä paikoissa) taputetaan, kukaan toinen laulaja ei lähde illan aikana esitettyä biisiä ikään kuin paremmin laulamaan ja jos palautetta annetaan, annetaan vain positiivista palautetta. Karaokejuontajat ovat tasapuolisia ja laulujärjestys määräytyy annettujen laulupyyntöjen, ei juontajan mielihalujen tai arvioiden mukaisesti. Jokainen laulaja laittaa itseään likoon ja on avoin jakamaan mieltymyksiään ja osaamistaan laulamillaan kappaleilla. Jos haluaa hahmottaa karaokea ilmiönä teoreettisemmilla konstrukteilla, niin karaokelava on pohjimmiltaan avoin ja demokraattinen areena. 

Ja mikä on hyvää karaokea? Minusta parasta karaokea on se, että laulaja altistaa itsensä ja avaa näin maisemaa itseensä ja maailmaansa kolmen minuutin ajan. Hetkellinen tähteys onkin kaikkien saavutettavissa ja jaettavissa, mutta karaokessa tähteys on toisenlaista eli oikeutta ottaa lava hetkeksi haltuunsa ja kertoa omista tunnoistaan. Tunteella ja säröisästi laulettu ”Aikuinen nainen” voi tihkua elettyä elämää ja on paljon mielenkiintoisempi kuin sävelpuhtaasti vetäisty ”Lapin kesä”. 

Suomalaisen karaoken luonteeseen kuuluu myös, että monet kappaleet ovat yleisölle tuttuja. Perinteiset suomalaiset iskelmäkappaleet ovat osa ”kollektiivista alitajuntaamme” ja samalla karaoken esittäjä vie yleisöään laulullaan matkalle näihin puitteiltaan yhteisiin muistoihimme. 

Karaoke mielessäni on hieno inklusiivinen ja arkinen ympäristö, joten minua hämmentävät karaokekilpailut. Laulukilpailut ymmärrän, mutta kun karaoken alueella kilpaillaan, särkyy jotakin tämän demokraattisen ja solidaarisen areenan luonteesta. Tiedän olevan varsin tosikko tässä asiassa. Karaokekilpailuihin osallistuvat ja niitä järjestävät ystävät ja tuttavat, joiden kanssa olen paljon istunut karaokeiltoja yhdessä, hauskaa on poikkeuksetta ollut ja on varmasti jatkossakin. Mutta miksi pitäisi kilpailla siitä, kenen tunteet ovat aidoimmin esiintuotuja ja kenen tarinat uskottavimpia? Ja kenen niitä pitäisi tuomaroida ja millä kriteereillä?

Yksittäiset kulttuuri-ilmiöt ovat prismoja, joiden läpi voimme tarkastella maailmaamme ja ympäristöämme. Karaokekilpailut tuovat kilpailumielialan sellaiselle alueelle, johon kilpailu ei mielestäni kuulu. Jos ympäristössämme kaikki asiat alistetaan kilpailukulttuurille, niin onko se enää hyvä yhteiskunta?

Kirjallisuus: Kiitos kirjasta

Kirjan lukeminen on usein hieno kokemus. Fiktiossa voin seurata kirjailijan juonenkuljetusta, nauttia ympäristöjen ja hahmojen kuvauksista, saada unohtumattomia emotionaalisia kokemuksia. Faktakirjat haastavat ennakkoluulojani, antavat uutta tietoa, sysivät hakemaan uusia näkökulmia. Lukijana kiinnitän usein ensimmäiseksi huomiota teoksen kirjoittajaan. Mikäli lukukokemukseni on ollut mieluisa, haluan todennäköisesti lukea muitakin saman kirjoittajan luomuksia. Kirjoja ei olisi ilman kirjailijoita ja lukijoita, mutta muistammeko palkintoja myöntäessämme ja kirjamessujen haastatteluja järjestäessämme kaikkia niitä, jotka ovat taustalla vaikuttamassa? On tullut aika teitä kiittää, ja vaikka olen tietoinen, että en kaikkia tahoja ehkä muistakaan mainita, niin toivottavasti tärkeimmät kuitenkin. 

Kiitos sinulle kustannustoimittaja, joka luet läpi monia monia käsikirjoituksia. Harmi, ettei sinulla ole aina osaavia kollegoita ja julkaistavaksi päättyy keskinkertaisia ja kehnojakin kirjoja.

Kiitos sinulle kääntäjä, joka tuot meille pienen kielialueen lukijoille mahdollisuuden tutustua maailman monipuoliseen tarjontaan. Koen lukijana huonoa omaatuntoa, kun tiedän sinulle maksettavan tärkeästä työstäsi kohtuuttoman kehnosti.

Kiitos sinulle kustantaja, joka otat välillä kaupallisia riskejä tuodaksesi levityksen kirjoja, jotka eivät ehkä olekaan myyntimenestyksiä. Sinun intohimosi hyvään kirjallisuuteen antaa minullekin mahdollisuuden lukijana sen nauttimiseen.

Kiitos sinulle kansipaperit tai kannet suunnitteleva ja toteuttava taiteilija, joka teet kirjan julkiasusta mielenkiintoisen ja muista kirjoista poikkeavan.

Kiitos teille kirjanpainon työntekijät, jotka painavat kirjamme. Yhä useamman tuntuu tosin sille, että ette tätä kiitostani lue, kun teette töitä Suomen ulkopuolella.

Kiitos sinulle kirjatukkuri, joka olet kanavana kirjakauppoihin ja kirjastoihin. Olet tärkeä – ja meille usein näkymätön - kanava kustantajan ja kuluttajan välillä.

Kiitos sinulle kirjakauppias, joka tänä nopean muutoksen aikana jaksat vielä yrittää ja tarjota monipuolista luettavaa. Olet enää harvinainen luonnonvara, mutta mielestäni jokaisen suomalaisen perusoikeus olisi lapsuudesta muistoissa oleva lähikirjakaupan täti, joka suosittelee hyvää luettavaa.

Kiitos sinulle antikvariaatin pitäjä, joka lavennat kirjakauppojen tarjontaa aikana, jolloin kirjan kiertonopeus on lyhyt, ja pari vuotta vanhaa kirjaa on välillä hankala kirjakaupasta löytää.

Kiitos teille kirjastojen työntekijät, jotka tuotte mahdollisuuden monille kirjallisuuden arkiseen käyttöön. Ja kiitokset myös päättäjille, jotka ymmärrätte kirjastojen arvon monipuolisina lähialueen kulttuurikeskuksina.

Kiitos teille äänikirjojen lukijat, jotka tuotte kirjat uusien kohderyhmien saataville ja jotka annatte meille vaihtoehtoisen lukukokemuksen mahdollisuuden.

Kiitos teille kirjatapahtumien ja -messujen järjestäjät, jotka saatte kirjoista kiinnostuneet liikkeelle ja luotte ymmärrystä, että kirjailijoihin ja kirjallisuuteen tutustuminen ja kirjallisuudesta keskusteleminen ovat yhteisöllistä toimintaa.

Kiitos teille kirjojen arvostelijat niin lehdistössä kuin blogeissakin, jotka annatte meille lukijoille vinkkejä ja näkökulmia rakastamaamme kirjallisuuteen.

Kiitos teille lukupiiriläiset ja muut harrastajat, jotka haluatte jakaa lukukokemuksianne muiden kanssa.

Kiitos tietysti myös teille kirjailijat ja lukijat – tekin jaatte varmasti kiitokset niille monille ihmisille, jotka tekevät mahdolliseksi kirjailijan työhuoneessaan luoman tekstin nauttimisen lukijan mielinojatuolissa.

(tämän blogikirjoituksen pohjateksti on julkaistu Ruumiin kulttuuri -lehden pääkirjoituksena keväällä 2014 - tähän blogiin olen sitä muunnellut ja täydennellyt)

Yhteiskunta: Puolukat, tuoksuvalmuskat ja kapitalismin varjoisa puoli

Syyskuun alkupuolella luin mieltä lämmittävän uutisen, että Lapin käräjäoikeus oli tuominnut Kiantama-marjayrityksen toimitusjohtajan Vernu Vasuntan kolmen ja puolen vuoden ehdottomaan vankeuteen 62 törkeästä ihmiskaupasta. Hän oli syytteessä Thaimaasta Suomeen väärin ansio- ja olosuhdelupauksin tuotujen marjanpoimijoiden kohtelusta. He olivat käytännössä pakkotyössä ja heidän ansaintansa jäi kovasta työstä huolimatta olemattomaksi. Vankeustuomion ohella hänet asetettiin liiketoimintakieltoon vuoden 2029 loppuun saakka, ja hänet määrättiin korvaamaan rikollisesti kohdelluille marjanpoimijoille noin 600 000 euroa ja heidän oikeudenkäyntikulunsa noin 280 000 euroa. Tärkeää oli myös, että thaimaalainen Suomeen marjanpoimijoita välittänyt koordinaattori Kalyakorn Phongphit sai kolmen vuoden vankeusrangaistuksen niin ikään törkeästä ihmiskaupasta.

Lapin käräjäoikeudessa on käsittelyssä myös Polarica-marjayrityksen voimahahmon Jukka Kriston syyte. Häntä syytetään samankaltaisessa jutussa 77 törkeästä ihmiskaupasta ja syytteessä on myös hänen thaimaalainen liikekumppaninsa. TEM:n hallitusneuvos Olli Sorainen tuomittiin jo viime syksynä törkeästä lahjuksen ottamisesta sekä virkavelvollisuuden rikkomisesta vuoden ehdolliseen vankeusrangaistukseen ja viralta pantavaksi. Sorainen on nykytiedon mukaan ollut aktiivisesti järjestelemässä marjanpoimintakiintiöitä mieleisilleen yrityksille eli tehnyt paljon muutakin kuin pyytänyt lapselleen viulua lainaksi.

Olen hiljattain lukenut mielenkiintoista kaksi kirjaa, jotka taustoittavat oivallisella tavalla luonnontuotteiden keräämistä ja niiden markkinoille tuomista – ja niihin liittyviä sorron rakenteita ja mekanismeja. Helsingin Sanomien palkitun toimittajan Paavo Teittisen tuore ”Pitkä vuoro – Kuinka moderni orjuus juurtui Suomeen” (Gummerus 2025) ravistelee ja vie meidät uusille epämukavuusalueille raportoimalla silmiemme edessä tapahtuvista karkeista väärinkäytöksistä nepalilaisravintoloissamme, kunnallisissa siivousurakoissamme, rakennustyömaillamme ja marjanpoiminnassa. Anna Lowenhaupt Tsingin ”Lopun aikojen sieni – Elämää kapitalismin raunioissa” (alkuteos ”The Mushroom at the End of the World: On the Possibility of Life in Capitalist Ruins”, Tutkijaliitto 2020, 4. painos 2025) on vuodelta 2015, ja kirjan kertomus seuraa Oregonin syrjäseuduilta prekariaattien poimimien matsutakejen (eli tuoksuvalmuskojen) matkaa japanilaisten herkkusuiden ruokapöytään. 

Vaikka kirjat ovat otteeltaan erilaisia, on niissä paljon yhtymäkohtia. Teittinen kirjoittaa toimittajan raportoivasta näkökulmasta, ja on kerännyt materiaalia kirjaansa vuosikausia. Hän on myös julkaissut Hesarissa laajoja ja kiitettyjä artikkeleita esimerkiksi nepalilaisravintoloiden systemaattisista väärinkäytöksistä. Lowenhaupt Tsing rakentaa puolestaan mieleen painuvaa tarinaa, joka nivoo keskenään etnografista kenttätyötä ja modernin, globaalin kapitalismin kritiikkiä. Lowenhaupt Tsingin käsiteapparaattia hieman sorvaten voisimme puhua ”talteenottokapitalismista”, jossa uusiutuvia, syrjässä kasvavia ja ”omistuksettomia” luonnontuotteita (puolukoita tai matsutakeja) erilaisia sorron mekanismeja käyttämällä kerätään ja niillä tehdään uusille omistajille ja välittäjille mittavia tuottoja.

USA:n Oregonin matsutaken poimijoilla ja Pohjois-Suomen metsissä rymyävien thaimaalaisten välillä on kuitenkin selvä ero. Matsutaken poimijoista monet ovat tehneet oman, tietoisen valintansa tehdä vaivalloista työtään syrjäalueilla ja ansaita siten elantonsa – asemaltaan he voisivat rennosti tulkiten vastata suomalaisia kullanhuuhtojia. Matsutakejen poimijoilla on tietty oma erityinen markkinansa, jossa he voivat periaatteessa kilpailuttaa ostajia/välittäjiä ja heille maksetaan keräämistään sienistä. Tietysti matsutaken asema rajallisena tarjonnan herkkuna on myös erilainen kuin puolukan, joka on pakastealtaiden bulkkituote. 

Suomessa thaimaalaisilla marjanpoimijoilla ei ole ollut käytännössä mitään oikeuksia ja heidän on ollut pakko kerätä yhdelle nimetylle yhtiölle. Suomeen marjanpoimijat on tuotu kolmen kuukauden mittaisilla turistiviisumeilla, vaikka he ovat tulleet vain ja ainoastaan töihin – perikummallinen lainsäädännön soveltaminen tämäkin. Kummastustani lisää se, että näiden turistiviisumien määrää on Suomi kuitenkin kiintiöinyt marjayrityskohtaisella tasolla. Nyt Vasunnan tapauksessa rikostutkinta eteni syytteeseen ja vihdoin myös tuomioon. Teittinen tuo kirjassaan esille lukuisia tapauksia, joissa on poliisille tehty tutkintapyyntöjä ulkomaalaisten työntekijöiden kohtaamista vääryyksistä, mutta tutkinnat etenevät joko erittäin hitaasti tai ne vain kuihtuvat ajan myötä. Kun mielessään yhdistää tietoja osan poliisityössä toimivien yhteiskunnallisista mielipiteistä, voi tietysti myös olla, että nämä enemmänkin kenttätyötä (m.l. tulkkaus) vaativat tutkinnat ulkomaalaisten kaltoinkohtelusta jäävät vähemmälle huomiolle (ja työpaikan kahvipöydässä voidaan kysellä, että miksi eivät pysyneet kotonaan, jos täällä meillä on asiat niin huonolla tolalla). 

Voimme myös kysyä, että pitäisikö ulkomaalaisten marjanpoimintaa Suomessa yleensäkään sallia. Olen vahvasti sitä mieltä, että kyllä, kyllä pitää sallia. Suomen metsissä luonnonmarjojen satoa riittää runsaasti korjattavaksi ja eri luonnonmarjojen sadoista valtaosa jää nykyisin korjaamatta. Luonnonmarjat ovat uusiutuvia luonnonvaroja, joilla on selviä terveysvaikutuksia. Suomalaisten yritysten haasteena on kehittää suomalaisten luonnonmarjojen jalostusastetta, jolloin raaka-aineestakin voidaan maksaa reilu hinta. Tämä merkitsee myös, että luonnonmarjoille tulee luoda aito ja kunnollinen markkinamekanismi, jolloin myös ulkomailta omalla riskillään tulevat poimijat voivat myydä keruunsa reilusti ja läpinäkyvästi. 

Suomen tilannetta uskottavasti kuvaava Paavo Teittinen kertoo konkreettisin esimerkein, miten omassa lähiympäristössämme toimii monilla aloilla sortomekanismi, joka on myös kapitalismin irvikuva. Olennainen osa tätä sortomekanismia on, että maanmiehet sortavat maanmiehiään: thaimaalainen välittäjä tuo thaimaalaisia Suomeen huijauksin tai nepalilaisravintoloitsija asuttaa nepalilaiskokkeja keittiön lattialla. Me sallimme näitä ilmiöitä – ja monia muitakin vastaavia orjuuden ilmentymiä – halutessamme edullisia pakastemarjoja tai maistuvia lounaita. Jos mieleesi tulee lähikaupassa espanjalaisia kirsikkatomaatteja valitessasi, että minkälaisissa tuotanto-oloissa nämäkin on tuotettu, olet jo oikeilla jäljillä – mutta ikävät todisteet arkipäivän sorrosta ja kaltoinkohtelusta voit löytää avainlipulla varustetusta marjapussistakin pakastealtaalla.

Elokuva: 1970-luvun poliittinen Robert Redford

Syksyllä 2025 kuollut Robert Redford teki monille vuosikymmenille ulottuneen elokuvauran näyttelijänä. Hänen ensimmäiset elokuvaroolinsa olivat 1960-luvun alussa ja viimeiset roolinsa 2010-luvun lopulla. Mittavan näyttelijäuransa ohella Redford työskenteli myös ohjaajana, josta voitti uransa ainoan varsinaisen Oscarin elokuvalla ”Tavallisia ihmisiä” (Ordinary People, 1980), ja monipuolisena tuottajana. Merkittävää oli myös hänen työnsä Sundance-elokuvafestivaalin perustamisessa ja alkuaikojen käytännön organisoinnissa. Hienoja ja kiistattomia saavutuksia kaikki. Monipuolisesta työstään Redford palkittiin vuonna 2002 elämäntyö-Oscarilla. 

Redford ei urallaan vältellyt yhteiskunnallisia kannanottoja ja teemoja. 1970-luvun alussa oli viiden vuoden mielenkiintoinen jakso, jonka aikana Redford näytteli pääosaa neljässä hyvätasoisessa elokuvassa, joissa kaikissa oli tunnistettavissa mielestäni selkeä poliittinen sisältö. Elokuvat ”Valtapeli” (The Candidate, 1972), ”Parhaat vuotemme” (The Way We Were, 1973), ”Korppikotkan kolme päivää” (Three Days of the Condor, 1975) ja ”Presidentin miehet” (All the President’s Men, 1976) ovat jokainen omalla tavallaan puhuttelevia ja kantaa ottavia. Redfordin ei tarvinnut myöskään olla huolissaan tähteydestään ja sille mahdollisesti näiden roolien tuomasta maineesta, kun hän vuonna 1969 levitykseen tulleen elokuvan ”Butch ja Kid - auringonlaskun ratsastajat” (Butch Cassidy and the Sundance Kid) jälkeen oli maailmanluokan elokuvatähti, ja esimerkiksi elokuva ”Puhallus” (The Sting, 1973) oli varsin menestyksekäs.

Vuonna 1972 ilmestynyt hyvä poliittinen draama ”Valtapeli” jäi Suomessa(kin) vähille katsojille eikä sitä sen jälkeenkään ole meillä laajemmin tunnettu. Tämä Michael Ritchien ohjaama elokuva on ytimeltään ”poliittinen kasvutarina” Redfordin esittämästä idealistisesta ja radikaalista kansalaisaktivistista, jonka piti tulla demokraattien ehdokkaaksi vain hävitäkseen selvästi Kalifornian senaattorivaalit monen kauden republikaanisenaattorille. Termi ”kasvutarina” olkoon lainausmerkeissä, koska elokuvan tarina on radikaaliehdokkaan kantojen laimentuminen ja vesittyminen, kun käykin mahdolliseksi jatkuvien gallupien mukaan haastaa nuoruuden innolla ja vetovoimalla istuva vanha jäärä. Elokuva on myös osuva kuvaus ehdokkaiden ympärillä häärivien poliittisten konsulttien ja neuvonantajien poliittista sanomaa tylsyttävästä roolista.

”Valtapelin” katsoin äskettäin uudestaan ja tietysti on hyvä muistaa, että elokuva on tehty vuonna 1972. Samat perusvaluviat amerikkalaisessa poliittisessa järjestelmässä ovat edelleenkin selkeitä, mutta elokuva ilmestyi Vietnamin sodan ollessa täydessä vauhdissaan, ennen Watergate-skandaalia ja vain neljä vuotta moneen nuoreen amerikkalaiseen vedonneen Robert Kennedyn murhan jälkeen. Vaikka elokuva ei ollut merkittävä taloudellinen menestys, voitti sen käsikirjoittaja Jeremy Larner Oscarin, mitä voinee pitää tunnustuksena kelvollisesta tarinasta.

”Parhaat vuotemme” sijoittuu USA:n lähihistorian pimeisiin aikoihin toisen maailmansodan jälkeisine Hollywoodin noitavainoineen. Redfordin rooli on menestystä janoavan kirjailijan, jonka rakastettuna on kiihkeän periaatteellinen, äärivasemmistolainen nainen, jonka roolin esittää muistettavasti Barbra Streisand. Nyt puoli vuosisataa myöhemmin olisi vaikeaa kuvitella, että amerikkalaisessa elokuvassa esitettäisiin aktiivinen kommunistinainen sympaattisena ja tuntevana ihmisenä. Vaikka elokuva rakkausdraamalta näyttääkin, kerronnan kärkenä on miten masinoitu poliittinen viha särkee vahvojakin ihmisten välisiä siteitä.  

Sydney Pollackin ohjaama ”Korppikotkan kolme päivää” on vakoilu- ja salaliittoelokuvien ehdotonta eliittiä. Salaliittoteoriat ovat olleet amerikkalaisen populaarikulttuurin ehtymättömiä lähteitä, joita ovat ruokkineet etenkin Kennedyjen, Martin Luther Kingin ja Malcolm X:n salamurhat. Myöhempinä vuosina Watergate-skandaali ja Iran-contra-skandaali osoittivat, että mikään fiktiivinen salaliittospekulointi ei pystynyt vetämään vertoja Nixonin ja Reaganille tosielämän puuhille. 

Pollack oli työskennellyt Redfordin kanssa jo aiemmin ohjatessaan ”Parhaat vuotemme”. Redford esittää kirjallisuuteen keskittyvää analyytikkoa, joka työskentelee rauhaisassa CIA:n peiteorganisaatiossa. Analyytikko palaa lounastauolta toimistolleen nähdäkseen, että kaikki hänen kollegansa on tapettu. Keneenkään ei voi luottaa ja tärkeintä olisi ymmärtää, kuka ja miksi hänen omassa virastossaan haluaa saada hänet hengiltä – ja miksi koko peiteorganisaation väki piti teurastaa. 

Todellisen salaliiton jäljille päästiin nyt jo ikonisessa elokuvassa ”Presidentin miehet” (All President’s Men, 1976). Redford oli myös elokuvan tuottajana. Hän oli hankkinut nopeasti elokuvaoikeudet Bob Woodwardin ja Carl Bernsteinin kirjaan, joka perustui heidän työhönsä Washington Post -lehden toimittajina. Alan J. Pakulan ohjaus osoitti, kuinka monien tuntemista tosielämän tapahtumista pystytään tekemään ensiluokkainen poliittinen trilleri. Redford ei ollut aluksi ajatellut itse näyttelevänsä Bob Woodwardin roolia, mutta onneksemme hän siihen ryhtyi, ja Dustin Hoffman on myös mainio Carl Bernsteininä. Elokuva on merkkipaalu tutkivan journalismin kuvauksena, mutta myös erinomainen ajankuva vielä 1970-luvun alun hämmentyneestä USA:sta, joka koetti toipua salamurhista, Kaakkois-Aasiassa käytävistä sodista, muuttuvasta maailmasta ja presidentistä, jolla oli vainoharhainen alemmuuskompleksi Kennedyistä.

Nämä neljä poliittisia elementtejä sisältävää elokuvaa tiiviiltä ajanjaksolta 1970-luvulta olivat uudestaan katsottuina mielenkiintoinen ikkuna USA:han, joka näyttäytyy juuri nyt syksyllä 2025 maana, jossa tällaisia elokuvia ei enää helposti tehtäisi. Tiesin Redfordin vuosikymmenien yhteiskunnallisesta aktiivisuudesta, ja näiden neljän elokuvan ja niiden teemojen tarkastelu lisäsi vielä arvostustani häntä kohtaan. Robert Redford käytti oivalla tavalla tähteyttään hyväksi – esimerkiksi roolivalinnoillaan - ja osoitti, että näyttelijä voi omalla osaavalla työllään edistää tärkeäksi kokemiaan asioita paremmin kuin kovaäänisellä julistamisella.

Kulttuuri-ilmiöt: Valkeiden seinien lumo?

Eri aikakausien ja sukupolvien eroja voi huomata monissa arkisissa asioissa ja ilmiöissä. Vaikka olenkin lopetellut myytävänä olevien asuntojen ilmoitusten lukemisen ja asunnonvaihdon pohtimisen, palaan tähän outoon selailuun aina välillä uudestaan. Oikotien (ei siis Oikotiän…) ja Etuoven tarjontaa seuraamalla saa luvallisen kurkistus- ja tirkistysluukun toisten ihmisten elämään ja aavistuksen siitä, miten he arkeaan elävät. En niinkään ihmettele sitä, mitä heillä kodeissaan on vaan sitä, mitä mielestäni heidän kodeistaan puuttuu.

Monet myytävänä olevat kodit ovat tyylikkäästi ja jotkut hyvälläkin maulla sisutettuja, mutta missä ovat minun maailmassani viihtyisään kotiin kuuluvat kirjahyllyt kirjoineen, taideteokset, vinyylilevyt ja äänentoistovälineet? Reippaankokoinen taulutelevisio usein löytyy ja näyttää olevan se jopa se olohuoneen alttari, jonka ympärille muu olohuoneen sisustus ryhmittyy. Tärkein sisustuselementti näyttää kuitenkin olevan vaalea seinäpinta, jota ei haluta tärvellä kirja- tai levyhyllyillä tai tauluilla.

Kirjahyllyt tai taideteokset ovat aina varsin henkilökohtaisia valintoja. Kirjahylly kertoo paljon omistajistaan niin kuin kertoo levyhyllykin. Niiden kertoma on intiimimpää kuin vaikkapa Facebook-päivitysten, jotka voidaan täyttää selfie-kuvilla suositun (ja yleisesti hyväksytyn) konsertin tai teatteriesityksen katsomosta. Ehkä kaikki eivät haluakaan näyttää, että kirjahyllyssä löytyy vielä venäläisiä klassikoita tai de Saden merkkiteokset. Esine kertoo aina omistajastaan tarinan, vaikka vain tiiviinkin.

Esineisiin liittyy aina muistijälkiä. Katseeni kohdatessa kirjahyllyni saatan muistella yksittäisen kirjan lukukokemustani tai miten sen tulin hankkineeksi. Taulua vilkaistessani muistelen sen paikkaa edellisessä kodissani. Vinyylilevyn rahinoita kuunnellessa pohdiskelen, mitä kuuluu nuoruuden kavereille. Kaavoihini kangistuneena en ole kenties oivaltanutkaan, että laajat, valkeat seinäpinnat antavatkin tilaa uusille kokemuksille ja vapauttavat tilaa muistin kovalevyllä, kun ei tarvitse jäädä tunnelmoimaan vanhaan.

Törmäsin tänä vuonna Marja Saarenheimon tutustumisen arvoiseen kirjaan ”Esineiden perimmäisestä olemuksesta” (Vastapaino, 2020), jossa hän pohtii suhdettamme esineisiin monista eri näkökulmista. Saarenheimokin käsittelee erästä suosikkikirjaani eli E.L.Doctorowin romaania ”Homer ja Langley”. Romaani perustuu löyhästi Collyerin veljeksiin, jotka elivät kahdestaan Manhattanilla hyvän perinnön turvin tilavassa talossa ja kuolivat vuonna 1947 keskelle hankkimaansa tavarapaljoutta. Liikuntarajoitteinen veli nääntyi, kun toinen veljeksistä jäi kirja- ja tavarakasojen alle tekemänsä tunnelin puristuksiin ja menehtyi. Veljesten kuoltua kotitalosta tyhjennettiin 140 tonnia sekalaista tavaraa. En ole vielä omasta tavaramäärästäni huolissani.

Onnekseen monetkaan ihmiset eivät ole kaltaisiani hamstereita, joilla kirjahyllyt, levyhyllyt ja taideteokset täyttävät asunnon seinäpinnat. Seinieni vierustoilla on kuitenkin vain maltillinen määrä kirjapinoja ja vaatehuoneeseeni ei mahdu enää lisää tauluja – vinttikomeroni kokoelmien saloja en edes ryhdy avaamaan. Näiden esineiden keskellä eläessäni tunnen kuitenkin viihtyväni, vaikka näillä kilometreillä elämässäni silloin tällöin säälin tytärtäni ja poikaani, jos äkillisesti kuolla kupsahtaisin ja he joutuisivat tämän tavarapaljouden realisoimaan ja hävittämään.

Tietysti voin katsastaa kodin sisustamista toisestakin näkökulmasta. Tärkeäksi kokemani (kulttuuri)esineethän ovat tallenteita – entä jos nykyisten pelkistettyjen kotien omistajat kokevatkin asiat livenä? Sehän olisi hienoa, mutta minun maailmassani konserteissa tai teatterissa käynnit eivät korvaa tai vähennä tallenteiden – kuten kirjojen tai DVD:llä olevien elokuvien – kiinnostavuutta. En vain näe niitä vaihtoehtoina toisilleen vaan toisiaan täydentävinä.

Tähän valkeiden seinien lumon ihmettelyyni liittyy mielenkiintoisella tavalla toinen havaintoni. Vaikkapa tunnetun Hagelstamin huutokauppatalon verkkohuutokauppojen luetteloita selaillessa ihmettelee, että kuinka edullista hyvälaatuinen kuvataide nykyisin on. Tietysti muutamat suomalaiset huippunimet – Schjerfbeckit, Särestöniemet jne. – ovat aina kovissa hinnoissa, mutta hyvätasoisia taideteoksia saisi kelpo määrän etelähelsinkiläisen asunnon kahden neliömetrin hinnalla sinne valkeille seinille eloa tuomaan. 

Amerikkalainen Lesley M. Blume julkaisi vuonna 2010 hauskan kirjan ”Let’s-Bring-Back – An Encyclopedia of Forgotten-Yet-Delightful, Chic, Curious, and Otherwise Commendable Things from Times Gone By”. Se on mukava kirja nostalgikoille, jotka muistelevat lämmöllä sellaisia asioita kuin iltapäiväcocktailit, kaitafilmien tai lomadiasarjojen näyttäminen ystäville tai kunnolliset radiokuunnelmat. Ihanteeni viihtyisästä kodista pursuvine kirjahyllyineen, monine taideteoksineen ja vinyylilevysoittimineen taitaa kuulua menneeseen maailmaan. Mutta täällä on kuitenkin mukavaa, kun seinät peittää muukin kuin vaaleansävyinen maali.