Kirjallisuus: Peter Burke ja tiedon sosiaalihistoria

Cambridgen yliopistossa kulttuurihistorian professorina työskennelleen Peter Burken (s. 1937) laajasta tuotannosta vasta yksi kirja on suomennettu. Vastapaino tekee kustantamona hienoa työtä tuomalla keskeisiä kansainvälisiä teoksia suomalaisille lukijoille. Burken jo vuonna 2000 julkaistu ”A Social History of Knowledge: From Gutenberg to Diderot” ilmestyi Tatu Henttosen käännöksenä ”Tiedon sosiaalihistoria Gutenbergistä Diderot'hon” vuonna 2023 – parempi myöhään kuin ei milloinkaan. 

Teos on syntynyt Burken Groningenin yliopistossa pidetyn luentosarjan perusteella. Kirja on esseemäinen, ja se kärsii osittain epätasaisuudesta, kun kaikki osat eivät ole yhtä teräviä ja oivaltavia. Tausta-aineistoista ja lähteistä ei ole ollut pulaa ja niihin on selvästikin paneuduttu huolella. Ajallisesti kirjan rajaus on Johannes Gutenbergistä (1398 – 1468) eli käytännössä 1450-luvulta ja ensimmäisestä ”Gutenbergin Raamatusta” (1455) Denis Diderot´hon (1713 – 1784) eli 1770-luvun alkuun, kun Diderot’n toimittama tietosanakirjahanke Encyclopédie vuosilta 1751 – 1772 valmistui. Tähän ajanjaksoon mahtuu paljon eurooppalaista historiaa uskonpuhdistuksesta Ranskan vallankumouksen porteille. Kirjan painopiste on selkeästi Länsi- ja Keski-Euroopan historiassa ja karrikoiden voisi väittää, että Burke käsittelee eurooppalaisen tiedon sosiaalihistoriaa.

Mitä Burke kertoo meille tiedon sosiaalihistoriasta? Tärkeä sanoma on, että tiedon monipuolistuminen ja kasvu ovat sosiaalisten prosessien tulosta. Avainasemassa on kommunikaatio, joka tapahtuu yhteisöissä. Referoin kirjaa ystäväpiirilleni ja tiivistin burkeläisen tiedon sosiaalihistorian 26 k-alkuiseen käsitteeseen ja ilmiöön. Kirjan painaminen toi uudenlaisen mahdollisuuden kirjallisen tiedon levittämiseen ja jakeluun, mutta Gutenbergin ajan kirjat olivat vielä eliitin harvinaisia ylellisyystuotteita. Kirjan julkaisemiselle ja levittämiselle puitteet loivat kaupungit, joissa tapahtui yliopistojen ja tieteellisten yhteisöjen kehystämiä kohtaamisia. Myös kahvilat loivat puitteet epävirallisille kohtaamisille ja tiedon levitykselle. Nopeasti syntyi myös ”tiedon pääkaupunkeja”, jotka olivat tiedon keskittymiä yliopistoineen, kirjastoineen ja akatemioineen. Ne antoivat sijan usein kansalliset rajat ylittäneille kollegiaalisille yhteyksille ja tieteellisille kollektiiveille, joissa harjoitettiin aktiivista tiedonvaihtoa ja ajatusten yhteiskehittelyä. Nämä yhteisöt olivat myös tarpeellisia uudenlaisessa toimintaympäristössä, kun hyvien ja ainutlaatuistenkin ideoiden soveltaminen ja tieteellinen kokeilu edellyttivät kiinteitä instituutioita. 

Kasvavan tiedon käsittely edellytti kategorioita eli tiedon luokittelujärjestelmiä, kun tiedon lisääntyessä ei voinutkaan enää hallita kaikkea. Tiedon tallentamisen tehostaminen edellytti katalogeja, jotka olivat perustana laajeneville tieteellisille kirjastoille. Oli tärkeää, että kasvavasta tiedon määrästä pystyttiin löytämään oleelliset asiat – samaan aikaan ja samoilla periaatteilla myös arkistot kehittyivät. 

Kirjallisen tiedon käyttö kehittyi, kun kirkko oli tärkeä käyttäjä ja kirkon sisäiset kiistat tarvitsivat eri kantojen perusteluun kirjoja. Kehittyvissä valtioissa keskittäminen loi tehokkuutta ja synnytti byrokratiakoneistoja, jotka tarvitsivat ja tuottivat kirjallisia materiaaleja. 

Kirjan muodossa levitettyjen sisältöjen tuotannollinen tapa muuttui myös siten, että yksittäisen kirjoittajan sijasta kollektiivien vaikutus kasvoi. Kirjallista materiaalia ryhdyttiin hankkimaan myös kyselyillä ja kartoituksilla. Tärkeäksi kirjallisen levityksen muodoksi tulivat tekstien ohella kartat. Samalla kirjaformaatti kehittyi monimuotoisemmaksi; kirjojen ohella julkaistiin lehtiä, lehtisiä, hakuteoksia, sisällysluetteloita ja lopussa tietysti ensyklopedioita.

Kirjat ja tieto olivat ja ovat kauppatavaraa, jolloin kustantamisen pontimena on myös taloudellinen voitto (kirjapainotaidon alkuvaiheissa vahvoja kirjakaupunkeja olivat mm. Venetsia, Amsterdam ja Lontoo). Kirjat ja kapitalismi ovat olleet alusta alkaen toisiinsa vahvasti kytköksissä, kun kirjojen julkaisu edellytti myös kapitaalia eli pääomaa, kun kustannukset syntyvät huomattavasti tulovirtoja aikaisemmin. Näin syntyi kustannusala, jolla on tietyt omat lainalaisuutensa.

Kun  koulutus vahvistui ja potentiaalisia lukijoita oli entistä enemmän, ajan myötä kirjastoformaatti muuttui, ja kirjastolaitos avautui myös muille kuin yliopiston ja akatemioiden käyttäjille. 

Kirjojen absoluuttisen määrän kasvun myötä sijaa tuli entistä enemmän kritiikille ja kirjat olivat mainio väline debatointiin eli kilpaileville näkemyksille. Kun erilaiset fyysiset kohtaamiset olivat rajallisia, kehittyi uusi toimintatapa kommentointiin julkaisuilla.

Kirjoihin on alusta alkaen liittyneet myös kiellot ja sensuurikoneisto, ja varsinkin byrokratioiden syntyyn liittyy kiinteästi myös salattavan ja salaiseksi tulkittavan tiedon määrän kasvu.

Edellä kuvattu 26 kohdan tiivistys ruhjoo Burken yli 300-sivuisen kirjan yhteen A4-liuskaan, mutta välittänee sen ydinsanoman – tai ainakin innostaa lukemaan kokonaisuudessaan Burken kirjan!