Yhteiskunta: Koulutuksen rapautuminen vahingoittaa pysyvästi talouttamme ja yhteiskuntaamme

Yhteiskuntamme hämmentävimpiä ja surullisempia kehityspolkuja viimeksi kuluneina vuosina on ollut suomalaisten koulutustason heikentyminen. Suomalainen koulutusjärjestelmä, joka vielä vuosikymmen sitten oli kansallinen ylpeydenaihe, on kamppaillut kurimuksesta toiseen, kun koulutukseen on kohdistettu suuria ja summittaisia leikkauksia. Päätöksentekijöiltä on jäänyt ymmärtämättä, että tempoileva päätöksenteko on koulutusjärjestelmällemme pahinta myrkkyä. Esimerkiksi yliopistojen rahoitukseen tehtyjä leikkauksia ei voi vain korjata muutamaa vuotta myöhemmin annettavalla paikkausrahoituksella - osaavat tutkijat ovat löytäneet mahdollisesti muualta töitä, kirjastoihin tilatuissa aineistoissa on mahdollisesti muutaman vuoden aukkoja, uusia tiloja täytyy hankkia irtisanottujen tilalle jne. 

Koulutusta ja sen merkitystä meille voi tarkastella useammasta näkökulmasta. Koulutuksella on merkitystä sekä yksilöiden että yhteiskuntien kannalta taloudelle ja demokratialle– ja kumpikin näkökulma on tärkeä. Palaan lähitulevaisuudessa blogissani koulutuksen merkitykseen demokratialle, mutta keskityn nyt talouteen.

Suomalaisen koulutuksen menestystarina aina 2010-luvulle oli, että Suomessa pystyimme etenkin peruskouluissa kohtuullisilla kustannuksilla tuottamaan hyviä – ja kansainvälisten PISA-tutkimusten perusteella erittäinkin hyviä – oppimisen tuloksia, joissa eri koulujen ja alueiden väliset erot olivat pieniä. Tuoreet PISA-tulokset kertovat, että emme enää ole kärjessä mutta keskimäärin vielä kohtuullisella tasolla. Meillä on kuitenkin hälyttäviä kehityssuuntia, joita ovat mm. tyttöjen ja poikien kasvavat erot oppimisessa. Edelleen vaikuttaa sille, että merkittävällä osalla peruskoulunsa päättävistä nuorista ei ole arkielämässä välttämättömiä perustaitojakaan lukemisessa ja kirjoittamisessa, ja siten peruskoulun jälkeinen jatko-opiskelukin on hankalaa. Jos peruskoulun puutteellisella osaamisella päättävä nuori siirtyy vaikkapa ammatilliseen koulutukseen, kohtaa hän siellä ylitsepääsemättömiä esteitä osaamisensa kehittämisessä. Tätä tuskaa ei varmaankaan helpota se, että ammatilliseen koulutukseen on kohdistettu rapsakoita leikkauksia.

Omalle 1950-luvulla syntyneelle sukupolvelleni oli ajatustapana selvää, että koulutus on oivallinen väline ”luokkaretkelle” eli se antoi mahdollisuuden omalla työllään muuttaa elämänsä kulkua. Tällä hetkellä käsillä oleva tutkimustieto osoittaa, että koulutuksen periytyvyys on vahvaa ja että näin myös hukataan merkittävä osa pienen maamme lahjakkuuspotentiaalista.  

Taloustieteen tutkijoiden keskuudessa on laaja yhteisymmärrys, että korkea koulutustaso on eduksi sekä kansantalouksien kilpailukyvylle että yksilöiden taloudelliselle turvallisuudelle. Jos halutaan Suomeen korkean arvontuotannon yrityksiä (väsymiseen asti toistettuja ”uusia Nokioita”), niin niiden synnyn ehtona ovat korkeasti koulutetut osaajat. Tällä viikolla suhteellisen nuoren kvanttitietokoneyhtiö IQM:n valuaation (eli yhtiön rahallisen arvon) arvioitiin olevan 1,8 miljardia dollaria. Kovaan hintaan pari vuotta sitten myydystä tekoälyosaajasta SiloAI-yhtiöstä omistajat saivat yli 600 miljoonan euron hinnan. Näiden arvokkaiden yritysten ytimenä ovat tohtoritason osaajat, jotka ovat ns. STEM-aloilla (Science, Technology, Engineering, Mathematics) koulutettuja ja jotka ovat myös omistajayrittäjiä. Nämä yritykset ovat syntyneet yliopistoyhteisöissä tai niiden liepeillä. 

Kaikki kunnia niille kekseliäille yrittäjille, jotka ovat kehittäneet menestyviä ja arvokkaita yrityksiä pienistä konepajoistaan, mutta nykyiset ja tulevat kansantaloutemme suunnan kääntäjät ovat alusta alkaen kansainvälisesti suuntautuneita korkeakoulutettuja, usein jopa tutkijauraa tehneitä, osaajia.  

Opetushallituksen julkaisema vuoden 2025 kansainväliseen ja luotettavaan vertailuun perustuva tutkimus ”OECD Education at a Glance” osoittaa, että Suomi on jäämässä relevanteista verrokkimaista jälkeen etenkin nuorten (25-34-vuotiaiden) korkeakoulututkinnon suorittaneiden määrässä. Meillä on OECD:n keskiarvon mukainen määrä 25-64-vuotiaita korkeakoulututkinnon suorittaneita. Kun Suomessa korkeakouluopiskelijat käyvät usein töissä, niin he valmistuvat myös verrokkimaiden opiskelijoita myöhemmin. Samoin on huomattava, että Suomessa alempikin korkeakoulututkinto on keskimäärin nelivuotinen, kun se monissa OECD-maissa voi olla lyhyempikin. Kaikki nämä tilastolliset poikkeamat on hyvä ottaa huomioon, mutta silti meillä on liian vähän niitä työelämässä toimivia, joilla on korkeakoulututkinto ja myös liian vähän maisteritutkinnon ja sitä korkeampien tutkintojen suorittaneita. 

Oikeutettua on tietysti kysyä, että kuinka suurella osalla työikäisestä väestöstä pitäisi olla korkeakoulututkinto. Suomessa on tehty hyvää työtä koulutuksellisten umpiperien purkamisessa ja jatkuva, elinikäinen oppiminen on meillä helpompaa kuin monissa muissa maissa. Kun käännämme katseemme yksilötasolle, niin huomaamme, että koulutustason mukaiset erot työllisyydessä ovat Suomessa OECD:n suurimpia. Yksilöiden kannalta on edelleenkin niin, että korkeampi koulutus takaa yksilölle elinaikana paremman työllisyyden, varmemman aseman työmarkkinoilla ja kokonaisansainnan, jonka Nobel-palkittu Gary Becker teoksellaan ”Human Capital” jo 1990-luvun alussa osoitti.

Jos Suomen taloutta halutaan todella kohentaa, niin koulutus ja tutkimus ovat niitä avaininvestointeja, joita täytyy jatkuvasti määrätietoisesti vahvistaa. Koulutukseen tehdyt investoinnit tuovat hyötyä sekä kansantaloudelle että yksilöille. Miten tämä on päätöksentekijöille niin vaikeaa ymmärtää?

Elokuvat: Aaron Sorkin – 2000-luvun Frank Capra

Aaron Sorkin (s. 1961) on ansioitunut elokuva- ja TV-sarjakäsikirjoittaja ja ohjaaja. Hänen työnsä on seuraamisen arvoista etenkin Donald Trumpin aikakautena. Heidän maailmojensa aste-ero on jotakuinkin 180 astetta – monet Sorkinin merkittävät teokset ovat aivan toisesta maailmasta ja toisesta Amerikasta kuin mitä Trump edustaa. Sorkin on ollut neljästi Oscar-ehdokkaana parhaasta käsikirjoituksesta ja elokuvan ”The Social Network” käsikirjoituksesta hän Oscarin voittikin.

Itse olen kiintynyt kolmeen Sorkinin selvästi yhteiskunnalliseen TV-sarjaan tai elokuvaan, joissa kaikissa on mukana vahva demokraattisen ideaalin pohjavire. ”West Wing” (1999-2006) on poliittisten TV-sarjojen ehdotonta aatelia, ja Sorkinin kädenjälki oli vahvaa sarjan neljänä ensimmäisenä vuotena. Vaikka alkuperäisenä tarkoituksena oli keskittyä Valkoisen talon henkilöstöön, heidän työhönsä ja heidän välisiin suhteisiinsa, onneksi ymmärrettiin keskushenkilöksi nostaa presidentti Josiah ”Jed” Bartlet. Häntä esitti unohtumattomasti Martin Sheen. Presidentti Bartlet oli tohtoritutkinnon suorittanut, sivistynyt ja harkitseva demokraattipresidentti – siis aivan jotain muuta kuin 2000-luvun alun USA:n presidentti George W. Bush nykyisestä presidentistä puhumattakaan.

Mielenkiintoisen piirteen TV-sarjalle antoi Martin Sheenin arkinen elämä, jossa hän on aktiivinen kansalaisoikeuksien puolustaja ja yhteiskunnallinen vaikuttaja. Sheen kertoi avoimesti mielipiteenään 2000-luvun alussa, että George W. Bush on mäntti, ja kun kaikki muut West Wingin näyttelijät kutsuttiin Valkoiseen taloon tutustumaan henkilöstöön ja heidän todelliseen työhönsä, Sheeniä ei kutsuttu. Näyttelijä kertoi olleensa helpottunut, ettei hänen tarvinnut kehittää tekosyitä kutsusta kieltäytymiseen. 

”West Wing” sisältää monia mieleen jääviä kohtauksia ja pohdintoja vallasta, kansankunnan tilasta, sisä- ja ulkopolitiikasta - ja USA:n valtapolitiikasta. Sarja tavoittaa myös osuvasti sen monitahoisen kulissien takaisen työn, jota politiikassa tarvitaan. Vaikka ”West Wingiä” katsoo neljännesvuosisata sen aloituksen jälkeen, on se edelleen kiehtova ja erinomaisesti tehty sarja.

Valtakunnan politiikan ohella Sorkin onnistui käsikirjoittajana käsittelemään toista USA:n kipupistettä eli television uutistoimintaa sarjassa ”The Newsroom” (2012-2014). Sarja kertoi kolmen tuotantokauden ja 25 jakson aikana television uutistoiminnasta ja sen käytännön valinnoista ja paineista, kun haluttiin pitää yllä kunnianhimoisia, tasapuolisia ja rehellisiä uutislähetyksiä. Jeff Daniels teki mielestäni uransa hienoimman työn kovan luokan uutisankkuri Will McAvoynä. Jane Fonda näyttelee TV-tuotantoyhtiön omistajaa, joka on päättänyt antaa vapaat kädet uutistoimituksen rehelliselle työlle – terveisiä siis FOX Newsille ja Rupert Murdochille. Kun Jane Fonda on myös CNN:n perustajan Ted Turnerin entinen vaimo, niin jokainen voi kehitellä omia anekdootteja tähänkin faktaan perustuen.

”West Wingin” tavoin ”The Newsroomin” tenhoa ei ole aika laimentanut, vaan tänäisessä uutistoiminnan sekavassa maailmassa sarja tuntuu entistäkin ajankohtaisemmalle. Tämän HBO:lle tehdyn sarjan etuna on myös sen täpäkkyys, kun sarja loppuu kolmen tuotantokauden jälkeen eikä teemasta koetettu lypsää väkisin enemmän kuin teema luontevasti salli.

Sorkin sekä käsikirjoitti että ohjasi tositapahtumiin pohjautuvan elokuvan ”The Trial of the Chicago 7”, joka ilmestyi vuonna 2020. Elokuva keskittyi demokraattien vuoden 1968 Chicagon puoluekokouksen aikaan pidettyyn Vietnamin-sodan vastaiseen mielenosoitukseen, siihen liittyneeseen mellakointiin ja siitä nostettuihin syytteisiin. Seitsemän syytettyä olivat varsin kirjava joukko, johon kuuluivat mm. yippie-vaikuttajat Abbie Hoffman ja Jerry Rubin, Mustien panttereiden johtohahmoihin kuulunut Bobby Seale ja opiskelijajohtaja Tom Hayden. Monet näistä syytteistä olivat oikeudellisesti hennolla pohjalla, mutta USA:n Lyndon B. Johnsonin johtama hallinto halusi osaltaan raskaastikin ohjata oikeudenkäyntiä. Kun oikeudenkäynnin tuomari osoittautui enemmän kuin puolueelliseksi, oli Sorkinilla runsaasti draaman aineksia vetävään elokuvakäsikirjoitukseen.

Sorkin päätyi ohjaamaan itse elokuvan, vaikka jo vuonna 2007 oli suunniteltu, että Steven Spielberg ohjasi elokuvan. Hanke venyi eri syistä vuosikausia, ja vuonna 2020 julkistetussa elokuvassa Spielberg toimi yhtenä tuottajana.

”The Trial of the Chicago 7” on erittäin kelvollinen poliittisen teeman elokuva, jonka julkaisu elokuvateattereissa jäi pahasti COVID-19-pandemian jalkoihin. Vaikka Sorkin onkin eri arvioiden mukaan ottanut muutamia taiteellisia vapauksia vuoden 1968 tapahtumista kertoessaan, on elokuva hyvä osoitus siitä, kuinka tunnetusta historiallisesta tapahtumasta voidaan tehdä muistettavaa taidetta.

Aaron Sorkin on minun mielessäni 2000-luvun capramaisin elokuvantekijä. Frank Capran (1897-1991) monipuolisesta tuotannosta muistamme hienot elokuvat ”Mr. Smith Goes to Washington” (suomeksi ”Mr. Smith lähtee Washingtoniin”) vuodelta 1939 ja ”State of the Union” (suomeksi ”Ratkaisun edessä”) vuodelta 1948. Näissä poliittisia teemoja oivasti käsittelevissä elokuvissaan Capra pystyi sattuvasti ja myötäeläen käsittelemään päivänpolitiikkaa ja valtapolitiikkaa. Capralle ominainen tapa tehdä yhteiskunnallisia elokuvia tuntui jo hiipuneen, mutta onneksi Aaron Sorkin on noussut tätä perinnettä jatkamaan.

Kulttuuri-ilmiöt: Karaokelaulajan matka nuoruuteen ja Suomeen

Blogiani seuraavat ovat todennäköisesti havainneet, että olen karaoken ystävä. Käyn Aurinkorannikolla talvea eläessäni suomalaispaikoissa useammankin kerran viikossa karaokea laulamassa. Karaoken laulamiseen liitetään valitettavan usein vähätteleviä mielikuvia, mutta karaoke on hieno demokraattinen itsensä ilmaisemisen muoto. Mikrofoniin tarttuminen, porukan eteen meneminen ja oman mielikappaleen esittäminen on aina itsensä voittamista, jota on arvostettava. Samalla kappalevalinnallaan ja esityksellään karaoken laulaja avaa laulukappaleen mittaisen ikkunan maailmaansa.

Olen edelleen kehittelemässä Aurinkorannikon kokemusteni perusteella tarkempaa hypoteesia karaoken syvimmästä olemuksesta. Tietysti on huomattava, että satunnaisia turisteja, jotka käyvät silloin tällöin lomamatkallaan laulamassa, lukuun ottamatta vakituinen suomalainen karaokeporukka on noin 65-80-vuotiaita kansalaisia. Karaokeiltojen vakiotavaraa ovat suomalaiset iskelmäklassikot. Oman kokemukseni mukaan paljon lauletaan Kari Tapion, Paula Koivuniemen, Agentsin ja Souvareiden kappaleita. Useat esitettävät kappaleet ovat niin tärkeä osa kollektiivista suomalaista alitajuntaamme, että mukana laulaminen tai hyräily on helppoa. Karaoken nyrkkisääntöihin kuitenkin kuuluu, ettei laula mukana niin ponnekkaasti, että vie huomiota varsinaiselta esiintyjältä. 

Kun olen sekä vapaamuotoisesti kymmeniä, ellen satoja, karaokeiltoja seurannut ja muutamista oikein kirjaakin pitänyt, niin muotoilen väitteeni (tai jos niin halutaan: hypoteesini) seuraavasti: ”Aurinkorannikolla karaokea laulaessa esittäjä tekee mielessään kahta matkaa: matkaa nuoruuteen ja matkaa Suomeen”. Suhde Suomeen on kiinteä ja lämmin, ja todellista rakkautta synnyinmaahan osoittaa, että siihen saa kuulua vähän rosoakin. Souvarien ”Pariiseja”, joka alkaa seuraavasti ”Olen nähnyt kadut öisen Pariisin / nekin jostain alkaa päättyy jonnekin / Niitä pitkin monta onnetonta myöskin vaeltaa / ehkä kaipaa havumetsää tuoksuvaa” kuvastaa hyvin suosittujen iskelmien tekstien tunnelmia. Mutta vaikka laulettaisiin Irwin Goodmanin ”Ryysyrantaa”, niin silti tehdään matkaa kotimaahan - kotimaahan, joka yksikään Ryysyrannasta laulava ei toiseen vaihtaisi - ja sen tunnelmiin.

Aurinkorannikolla on ymmärrettävää, että kaipuuta kotimaahan ilmaistaan karaoken lauluvalinnoilla, mutta entä se matka nuoruuteen? Omaksi käsityksekseni on muodostunut, että karaoken laulajat esittävät usein sellaisia kappaleita, jotka ovat nousseet suosioon tai olleet suosittuja heidän elämänsä ns. parhaina vuosina. Usein se merkitsee niitä varhaisen aikuisuuden vuosia – esimerkiksi ikävuosia 18-35. Silloin tietyistä suomalaisista iskelmistä ja esittäjistäkin on jäänyt pysyvä muistijälki. Oman elämän tuon merkittävän aikakauden iskelmiä karaokessa laulamalla voi päästä kolmeksi minuutiksi takaisin niihin tunnelmiin ja muistoihin, jotka meille syntyivät tuona aikana. Tai niin kuin Mikko Alatalo tämän tunnelman sanoitti ”Välillä on ikävä nuoruutta / sitä kun maailma oli mahdollisuus”.

Kun karaokelaulaja valitsee kappaleensa, vaikkapa Juhamatin ”Pieni ja lämpöinen”, ja odottelee lauluvuoroaan, muistiin tulvahtavat ehkä muistot siitä tanssi-illasta, jolloin ensimmäistä kertaa tapasi pitkäaikaisen elämänkumppaninsa tai jolloin vietettiin parhaan ystävän synttäreitä. Kun pääsee sen sitten omalla äidinkielellään Aurinkorannikon lämpimässä talvi-illassa esittämään ja sen sanojen ja sävelen myötä muistonsa virkistämään, on karaoke täyttänyt tehtävänsä.

Kun on vuosikymmenien ajan erilaisin tavoin selvittänyt ja tutkinut erilaisia ilmiöitä, on kaksi asiaa edelleenkin kirkkaana mielessäni. Ensimmäinen on se, että korrelaatio ja kausaliteetti ovat eri asioita eli kahden tekijän yhtäaikainen ilmeneminen ei tarkoita, että siitä voitaisiin päätellä syy-seuraussuhteita. Toinen tärkeä asia on, että on tärkeää muotoilla hypoteeseja ja arvokkaimpia ovat sellaiset todennetut havainnot, jotka luovat uutta tietoa horjuttamalla perinteisiä käsityksiä ja osoittamalla huolellisesti rakennetut hypoteesit perustaltaan huokoisiksi.

Nyt haastan blogini lukijat pohtimaan tätä hypoteesiani: Espanjan talviauringon alla laulavat suomalaiset seniorit tekevät karaokea laulaessaan matkaa Suomeen ja matkaa nuoruuteen. Tule ja haasta!

Kirjallisuus: Dekkarisarjojen kirous

Dekkareista yhä useampi teos on nykyään osa sarjaa. Sarjaan kuuluvan kirjan ja itsenäisen teoksen ero on lukukokemuksenani hyvin merkittävä. Se voidaan tiivistää seuraavaan kysymykseen: ”Pitäisikö lukijan kirjan suljettuaan ensisijaisesti tuntea tyytyväisyyttä luettuaan kirjan ja elettyään myötä sen käänteet ja ratkaisun vai keskittyä odottamaan sarjan seuraavaa osaa?”

Dekkarin kirjoittamisen perussääntöihin kuuluu, että tarinanpunonnan aikana pääjuonen – tai joskus pääjuonien – rinnalla kuljetetaan sivujuonia, jotka kuitenkin täytyisi pystyä punomaan yhteen ennen loppuratkaisua. Jotkut sivujuonet saavatkin olla hämäyksiä ja triviaaleja pääjuonen ja loppuratkaisun kannalta, mutta irtonaisia juonilankojen pätkiä ei saisi jäädä. Lukijankin pitäisi pystyä kirjan kannet suljettuaan tuntemaan tyytyväisyyttä, ettei langennut sivujuonten hämäyksiin, vaan pystyi kerronnassa annetuilla tekijöillä pysymään juonenkuljetuksessa mukana. Hienoa on, jos loppuratkaisu onkin yllättävä ja hämmentävä, mutta kuitenkin looginen.

Dekkarisarjat ovat muuttaneet tämän dekkarien kerronnan peruskonvention. Perinteisen kaavan ”rikos ratkaistaan ja paha saa palkkansa” saakin haastaa, mutta entä dekkarin loppu, joka päättyy cliffhangeriin, jolloin tarinasta jää puuttumaan selkeä ratkaisu? Tunnen lukijoista monen mutisevan, että eikö professori Moriarty ilmestynyt uudestaan Sherlock Holmes -tarinoihin jne. Selkeyden vuoksi esitän näkemykseni näin: ”Minulla on dekkarin lukijana oikeus siihen, että tutkittava rikos ratkaistaan kirjan kerronnan aikana.”

Dekkarisarjan kirjoittaminen vaillinaisiksi jäävillä loppuratkaisuilla on eri asia kuin samojen henkilöhahmojen käyttö kirjailijan tuotannossa. Totta kai Raymond Chandlerillä oli Philip Marlowensa, Jarkko Sipilän kirjojen keskushahmo oli Kari Takamäki ja Robert B. Parkerin kirjat olivat usein Spenserin seikkailuja. Sariolalla oli Susikoskensa ja Waltarilla Palmunsa, mutta heidän sankarinsa ratkaisivat kirjan alussa ilmenneen rikoksen kirjan loppuun mennessä. Lukija saattoi odottaakin, että kirjailijan luoma keskushahmo syvenee ja vanhenee hänestä kertovien kirjojen määrän kasvaessa. Se on kuitenkin varsin eri asia kuin arveluttava loppuratkaisu tai monien ratkaisua vaille jäävien sivujuonien avaaminen yksittäisen teoksen kerronnassa.

Ja mitä tapahtuu lukukokemuksellemme, jos yksittäisten teosten kunnollinen lukeminen edellyttääkin edellisten osien juonien ja hahmojen syvällistä ymmärtämistä? Esimerkiksi Satu Rämön Islantiin sijoittuvien kirjojen lukeminen edellyttää oman kokemukseni mukaan niiden lukemista oikeassa järjestyksessä, koska tuoreemmissa osissa paljastetaan edellisten osien keskeiset ratkaisut. Suosikeistani vaikkapa Ed McBainin 87. piirin tarinat tai Michael Connellyn Harry Bosch -kirjat saattaa lukea kohtuullisen vapaassa järjestyksessä. Vaikka niissä onkin viittauksia aiempiin kirjoihin, ei niissä ole suoranaisia aiempien teosten juonipaljastuksia. Erityisesti arvostan rikoskirjailijoita, jotka luovat kirjoihinsa kerta toisensa jälkeen ainutlaatuisen henkilögallerian.

Dekkarisarjoihin keskittyminen ei liene vain rikoskirjailijoiden keksintöä, vaan kirjankustantajat lienevät päätelleet, että tämäpä on hyvä tapa koukuttaa lukijoita. Tämä sarjoittaminen on tuttua televisiosarjojen maailmasta, mutta vaikkapa varhaisnuoruuteni Batmanissa sankari ja ihmepoika selvisivät pinteestä jo seuraavan viikon jaksossa. Mutta murhaajan pakeneminen lopussa ja hänen kohtalonsa mahdollinen selviäminen kahden vuoden päästä ilmestyvässä dekkarisarjan seuraavassa osassa on melkoisesti pidempi odotus. Joskus uuden dekkarisarjan aloittaminen saa hassahtaviakin muotoja, kun etukannessa hehkutetaan tämän olevan uuden sarjan ensimmäinen osa ja takakannessa kerrotaan, kuinka hengenvaaraan päähenkilö kirjassa joutuu. Jos kyseessä on sarjan ensimmäinen osa, niin kuinka jännittävää on sarjan päähenkilön selviytyminen?

Mitä sitten dekkarin lukija voi tehdä? Kovin laajaa kansalaisadressia ei tästä ehkä saa kerättyä, mutta kun kirjan kustantamisessa kyse on kaupallisesta toiminnasta, niin me valistuneet lukijat voimme omalla ostokäyttäytymisellämme asiaan vaikuttaa. Jos joku valmistaa auton puskuritarran ja kirjanmerkin tekstillä ”En osta cliffhangereihin päättyviä dekkareita”, niin tässä ilmoittautuu yksi asiakas!

Yhteiskunta: Mikä sitten riittää?

Ikääntymisen hyvä puoli on, että ei hermostu enää yhtä herkästi puhtaasta typeryydestä kuin nuorempina vuosina. Viikonlopun uutisoinnista Suomen Yrittäjien toimitusjohtajan Mikael Pentikäisen Hesarille (ks. HS 08.02.2026) antamat kommentit saivat maljani kuitenkin kuohumaan yli. Kun pääministeri Petteri Orpo patisti yrityksiä nyt työllistämään, kertoi Pentikäinen, ettei hallitus ole tehnyt läheskään tarpeeksi ja siksi yritykset eivät nyt voi työllistää.

Istuva hallitus on tehnyt koko joukon järkeviä ja vielä enemmän vähemmän järkeviä yritys- ja työelämäparannuksia, jotka ovat jotakuinkin Elinkeinoelämän Keskusliiton ja Suomen Yrittäjien pitkien toivomuslistojen mukaisia. Ainakin Suomen Yrittäjien verkkosivuja lukiessa kovasti on suitsutettu, miten hallitus on Yrittäjien ääntä kuunnellut ja muutoksia tehnyt. Kun etujärjestöt pitivät kohtalaista ääntä, miten tämä ja tuo uudistus antavat mahdollisuuksia työllistää, niin lopputuloshan on toistaiseksi ollut melko lohduttoman kehno. Yrittäjien edustajien kannattaisi myös muistaa, mitä hallitus ei ole tehnyt: se ei ole uudistanut YEL-maksujärjestelmää eikä ole puuttunut listaamattomien yritysten osinkoihin. Mutta Pentikäisen toimintatapana näyttää olevan, että ensin vaaditaan todella monia uudistuksia ja kun nämä muutokset saavutetaan ja olisi aika lunastaa lupaukset, niin sitten vittuillaan.

Hesarin artikkelin mukaan eräs Yrittäjien argumentti oli, että työllistäminen on hankalaa, kun muuttoliike maaseudulta kaupunkeihin on kiihtynyt ja asiakasvirrat pienentyneet. Tämä argumentti kai osoittaa, kuinka ajantasaisesta laarista näitä argumentteja ammennetaan. Ja näillä argumenteilla operoivalle yhteisöllekö minun yritykseni pitäisi edelleen jäsenmaksua maksaa?

Satunnaiselle lukijalle kerron, että olen ollut puolisen vuosisataa kokoomuksen jäsenenä ja yksi yrityksistäni on ollut Suomen Yrittäjien jäsen parikymmentä vuotta. En väitä, etteikö osa tehdyistä työelämäuudistuksista ole tarpeellisia – omassa yli 30 vuoden yritystoiminnassani tulin toimeen aiemmallakin lainsäädännöllä. Kun puheet ovat elinkeinoelämän edustajien puolella olleet niin korskeita lainsäädännön muutosten nopeista talous- ja työllisyysvaikutuksista, niin eikö olisi parempi säätää nämä lait määräaikaisina? Jos muutokset eivät työllisyys- ja talousvaikutuksiltaan toimi, niin palataan vanhaan – tulos tai ulos (valistuneet lukijat tietysti ymmärtävät, että ironia on vaikea huumorinlaji).

Nykyisessä ”grumpy old man” -roolissani päivänpolitiikkaa tulkitessani ajattelen, että kokoomus on käyttänyt runsaasti omaa poliittista pääomaansa elinkeinoelämän järjestöjen toivelistojen toteuttamiseen, niin vastapainona on pitänyt istua ja kestää samassa hallituksessa hallituskumppanin kanssa, joka on perusarvoissaan kohtalaisen kaukana ainakin minun kokoomuslaisuudestani ja jonka ensimmäisen varapuheenjohtajan (ja puoluekokousväen suosikin) Keskisarjan puheilla ei ole säädyllistä tolkkua eikä rajaa. 

Uudet korkean arvonluonnin yritykset ja niiden omistajayrittäjät eivät valita ja kärvistele, vaan tekevät maailmanluokan ratkaisuja ja palveluja. Esimerkiksi Ilkka Paananen ja Peter Sarlin eivät synkistele ja märise Suomesta – heille tämä on erinomainen maa yrittää, kasvattaa yritystään ja vaurastuttaa Suomea. 

Mika Malirannan ja Petri Rouvisen tuore oivaltava kirja ”Kansantalouden ja yritysten kasvuharppaus: Innovoinnissa ja rahoituksessa aihetta rationaaliseen optimismiin” (ETLA 2026) antaa onneksi toisenlaisen näkymän Suomeen. Siinä on koko joukko järkeviä ja hyvin perusteltuja ehdotuksia, joista monet kelpaisivat seuraavan hallituksenkin hallitusohjelman kulmakiviksi. Se ei voi kuitenkaan olla naftaliininhajuinen ”koivu ja tähti” -mentaliteetin hallitus. Kokoomuksenkin täytyy miettiä Suomen kasvun todelliset ydintekijät ja pohtia, ovatko perinteisen elinkeinoelämän edustajien näkökannat liian syvällä historian turpeessa. Kun vanhanmallisessa taloudessa mikään uudistustoimi ei näytä riittävän, niin olisiko aika vaihtaa pelikirja?

Elokuva: Vuosisata dystopiaelokuvien kaupunkimaisemia

Katsoin hiljattain uudestaan elokuvaklassikon ”Blade Runner” (ohjaus Ridley Scott) vuodelta 1982 ja jäin pohtimaan sci-fi-elokuvien esittämiä maisemia kaupungeista ja kaupunkien tulevaisuudesta. Monet sci-fi-elokuvat ovat dystopioita eli kuvitelmia epätoivottavista yhteiskunnista tai kauhukuvia tulevaisuuden yhteiskunnista. Elokuvien ohella kirjallisuudessa on esitetty paljon dystopioita. Tunnettuja dystopioita kirjallisuudessa ovat mm. Aldous Huxleyn ”Uljas uusi maailma” (1932), George Orwellin ”Vuonna 1984” (1949) ja Ray Bradburyn ”Fahrenheit 451” (1953). Monet dystopiakirjat ovat toimineet myös muistettavien elokuvien käsikirjoitusten perustana. Klassisia dystopiaelokuvia ovat mm. ”Metropolis” (ohjaus Fritz Lang) vuodelta 1927, ”THX 1138” (ohjaus George Lucas) vuodelta 1969, ”Kellopeliappelsiini” (ohjaus Stanley Kubrick) vuodelta 1971, ”Pako New Yorkista” (ohjaus John Carpenter) vuodelta 1981, ”1984” (ohjaus Michael Radford) vuodelta 1984, ”Matrix” (ohjaus Lana ja Lilly Wachowski) vuodelta 1999, ”Minority Report” (ohjaus Steven Spielberg) vuodelta 2002, ”Dredd” (ohjaus Pete Travis) vuodelta 2012 ja ”Blade Runner 2049" (ohjaus Denis Villeneuve) vuodelta 2017.

Dystopiaelokuvat sijoittuvat usein suurkaupunkeihin, joiden kuvaus on tärkeä osa dystopiaelokuvan tarjoamaa kuvastoa. Tarkastelen seuraavassa lyhyesti neljän elokuvan eli elokuvien ”Metropolis”, ”Blade Runner”, ”Minority Report” ja ”Dredd” välittämää kuvaa tulevaisuuden suurkaupungeista.

Fritz Langin klassikkoelokuvan ”Metropolis” suurkaupunki on jyrkän kaksitasoinen, jossa vauraat elävät viihtyisällä ylätasolla ja raatava proletariaatti maan alla pitää kaupungin käynnissä. Elokuva kuvasti myös teknologisen kehityksen pelkoja ja sen luomia uusia kontrollimuotoja ja jakolinjoja. Tämä elokuva täyttää ensi vuonna 100 vuotta ja edelleen on ihailtava sen luomia kaupungin maisemia korkeine rakennuksineen, ilmasiltoineen ja liikennejärjestelyineen. 

Ridley Scottin ohjaama ”Blade Runner” sijoittuu vuoteen 2019 ja Los Angelesiin. Elokuvan ankeaa ilmapiiriä korostavat korkeat rakennukset, jatkuva neonvalohäly, lentävät autot – ja jatkuva sade. Blade Runnerissakin on selvät sosiaaliset rakenteet, mutta ahdistavinta kaupunkiympäristössä ovat jatkuvasti välkkyvät ja muuttuvat kymmenien metrien kokoiset videomainosseinät. Valo- ja melusaaste täyttävät herkeämättä ahtaan kaupunkitilan. 

Steven Spielbergin ohjaama ”Minority Report” kuvaa suurkaupunkia, joka on kansalaisten jatkuvaan valvontaan ja seurantaan perustuva ympäristö. Julkistettuna syynä jatkuvaan valvontaan ja seurantaan on tehokas rikosten ennaltaehkäiseminen. Tässä kaupunkimaisemassa hologrammimainokset personoidaan, kun tiedetään, kuka mainostaulua lähestyy. Monesta seikasta päätelleen Kiinassa ollaan lähestymässä tämän elokuvan maisemaa.  

Pete Travisin ohjaama ”Dredd” tapahtuu USA:ssa. Tässä tulevaisuudenkuvassa suuri osa maasta on aavikoitunutta jätemaata ja USA:n itärannikolle on muodostunut valtava Mega-City-One, joka on väkivaltainen metropoli. Kaupunkia valvovat laajoilla oikeuksilla varustetut ”tuomarit”, joilla on oikeus tuomita, rangaista ja teloittaa epäiltyjä rikollisia. Jos tuntuu sille, että Kiinan nykyjohto on katsonut antamuksella Minority Reportin, niin voi myös pohdiskella, onko USA:n nykyjohto katsonut Dreddin ymmärtämättä sitä fiktioksi.

Dystopiaelokuvien suurkaupungit ovat usein lohduttomia ympäristöjä, joille on ominaista sosiaalinen eriarvoisuus ja kansalaisten jaottelu. Kaupungeissa on ahdasta ja niissä on suuri väestön tiheys, mikä merkitsee korkeita rakennuksia ja kuilumaisia katuja. Tiiviissä kaupunkiympäristöissä kansalaisia on myös helpompi valvoa ja heidän käytöstään kontrolloida. Näissä kaupungeissa on myös jatkuva äänten häly samoin kuin jatkuva valosaaste ja kuvien häly.

Vaikka sadan vuoden aikana kuvastot ovat muuttuneet, näyttävät dystopiaelokuvien suurkaupungit näyttävät usein yhdenmukaisilta, persoonattomilta, tehokkailta ja kylmiltä. Elokuvien tekijät ovat osanneet tehdä kaupungeista ja niiden ahdistavasta ilmapiiristä tärkeän elementin elokuviensa tunnelmaa. Dystopiaelokuvat toimivat meille katsojille muistutuksena siitä, mitä haluamme omalta elinympäristöltämme ja kuinka kiusallisen oikeassa tulevaisuuden karut kaupunkikuvaukset voivatkaan olla.

Kulttuuri-ilmiöt: Mikä perinteisissä ravintoloissa kiehtoo?

Tunnustan heti kättelyssä: olen ravintolanostalgikko. Kokeilen mieluusti uusia ja keittiöltään kunnianhimoisia ravintoloita, ja onnekseni käyn lasteni kanssa pari kertaa vuodessa tutustumassa tähän osaan helsinkiläistä ravintolasceneä. En ole ravintoloiden suur- tai aktiivikäyttäjä, mutta ravintolavalintani kohdistuu usein tuttuun paikkaan. 

1970-luvun lopussa löysin muistaakseni Seppo Hiltusen divarista Lennart Sundströmin kirjoittaman Helsinki-oppaan ”Helsinki - kuljen, katselen kaupunkia: oppaaksi kaikille niille, jotka haluavat tutustua Suomen pääkaupunkiin mieluisalla tavalla” vuodelta 1950. Kirja taisi olla osa Helsingin valmistautumista kesän 1952 kesäolympialaisiin ja suomenkielinen painos oli tarkoitettu etenkin muualta Suomesta tuleville kisaturisteille. Eräs Sundströmin oppaan mielenkiintoinen osio oli Helsingin ravintoloiden esittely. Kävinkin tätä osaa silloin iltana eräänä läpi isäni kanssa, jonka tiesin tämän alan kokemusasiantuntijaksi. Hän tunsi syvällisestikin Helsingin ravintolatarjonnan ao. aikana ja osasi monestakin paikasta kertoa kelpo anekdootteja. Kun pohdiskelen Helsingin nykyistä ravintolatarjontaa ja vuoden 1950 tarjontaa, ilokseni on toiminnassa edelleen montakin 1950-luvulla toiminutta ravintolaa. 

Mistä nostalgiakierros aloitetaan? Unohdan ravintolakriitikoiden arviot ja tähditykset sekä perinteiset rankingit – kerron viidestä suosikistani Helsingin pitkään toimineista ravintoloista. Ravintola Sea Horse eli ystävien kesken Sikala on toiminut vuodesta 1933 Kapteeninkadulla ja on pitänyt yllä charminsa. Olen käynyt siellä vuoden parin välein, ja 1980-luvulla Rööperissä asuessani useamminkin. Aina olen ollut tyytyväinen ruokaan, tunnelmaan ja palveluun. Klassikko stadin ravintolatarjonnassa eikä syyttä!

Toinen suosikkini on ravintola Lehtovaara, joka perustettiin Viipurissa ja joka siirtyi nykyiseen paikkaansa Mechelininkadun loppupäähän vuonna 1940. Ulkomaisten vieraiden kanssa Lehtovaara on varma valinta, ja jo ikoninen annos ”Cœur de filet Provençale 1952” aina pettämätön pääruoka. Taka-Töölössä on mukava ja perinteinenkin ravintola Messenius, mutta kyllä Lehtovaaran keittiöosaaminen on selkeästi vahvempaa.

Töölöstä löytyy Runeberginkadun varrelta myös ravintola Elite, joka tunnetaan kulttuuri- ja taiteilijaravintolana. Elite on perustettu heti kieltolain päättymisen jälkeen vuonna 1932 ja nykyisiin tiloihinsa ns. Reitzin taloon se siirtyi vuonna 1938. Kun taiteilijakoti Lallukka on samassa korttelissa, niin Elite oli luontevakin kulttuuri- ja taiteilijaväen kantapaikka. Tunnelma on edelleenkin runsaan kuvataiteen keskellä mukava, ruokakin varsin kelvollista ja palvelu luontevaa.

Kruununhaassa Liisankadun alussa on ravintola Kolme kruunua, joka valmistui juuri vuoden 1952 kesäkisoihin. Siellä on ainutlaatuinen – ja monin osin ymmärtääkseni vielä alkuperäinen - sisustus ja mukavan kortteliravintolan tunnelma. Ruokatarjonta ei ole haute cuisineä ja keittiössä annoksia ei piperretä kokoon pinseteillä, mutta sitä saa, mitä tilaa.

Ja sitten on tietysti Kosmos Kalevankadun alussa. Ystäväni Jipon kanssa kävimme viime kesänä pitkällä lounaalla ja kokemus oli taas mukava ja maittava. Kosmos täytti hiljattain 100 vuotta, kun ravintola on perustettu vuonna 1924. Kosmoksen charmi on edelleen tallella ja hyvin sitä omistajaperheen työllä edelleen vaalitaan. 

Kun tunnustaudun ravintolanostalgikoksi, niin kaipaanko sellaisia ravintoloita, joissa kävin ammoisella 1970-luvulla? En voi väittää suurella kulinaarisella kaiholla muistelevani Makkaratalon Omenapuuta – se nyt sattui olemaan keskeisellä paikalla. Kansakoulukadun Kiltakellarin vetovoima ei sekään perustunut keittiön osaamiseen. Happy Days oli kauniisti ilmaistuna ”aikansa lapsi” ja Yrjönkadun Holvarin paras puoli oli joustava suhtautuminen nuorten asiakkaiden ikään. Luova tuho saikin tehdä tehtävänsä.

Minua kiehtoo valikoitujen Helsingin ravintoloiden historia ja ilmapiiri. Pidän siitä, että ravintolassa on valkoiset pöytäliinat ja henkilökunta kohteliasta. Jos käyn perinteikkäässä ravintolassa asiakkaana, en pidä kohtuuttomana vaatimuksena, että tarjoilijat osaavat suomea. Listalta on kiva löytää klassikkoannoksia ja on hienoa, että ravintolalla on oma tarinansa, jota se haluaa vaalia ja jatkaa. Silloin kelpo ravintolailta voi olla myös pieni mukava aikamatka.