Psykologian emeritaprofessori Liisa Keltikangas-Järvisen tuore kirja ”Itsekkyyden aika – miten yltiöyksilöllinen kulttuurimme saa meidät voimaan pahoin” (WSOY 2026) on nopeasti ehtinyt jo seitsemänteen painokseensa, joten mielenkiintoa kirja on herättänyt. Kirjan tukevasti taustoitettu perusväite on, että monet aiemmin kulttuurissamme narsismin häiriöön kuuluvaksi katsotut piirteet ovat muuttuneet hyväksyttäviksi. Minäkeskeistä maailmaa vauhdittaa monien osalta sosiaalinen media, joka antaa vääriä vertailukohtia tekemisillemme ja joka on varsin vähän sosiaalinen.
Ensimmäinen reaktio kirjaa lukiessa on ärsyyntyminen teoksen täysin hukassa olevaan rakenteeseen. Sisällön ansiot jäävät ensimmäisellä lukukerralla sekavan rakenteen varjoon. Luvut ja kappaleet ovat epätasapainoisia, väliotsikointi on villiä ja vaihtelee luvusta toiseen, ja jotkut luvut ovat muutaman rivin mittaisia. Valtiotieteen ylioppilaalta tilattu yhdeksänsivuinen luku on rakenteeltaan johdonmukaisin ja loogisin. WSOY:n kustannustoimitus on ollut luokatonta ja sopii ihmetellä, että satoja, ellei tuhansia, opinnäytetöitä työuransa aikana lukenut ja arvioinut professori on tällaisen sekavan rakenteen kirjan omissa nimissään julkaissut.
Jos rakenne on sekava, niin kirjan ansiot ovat sen sisällössä, vaikka ei sen perussykkeestä ”ihmisillä Suomessa ennen kaikki oli paremmin” ei olisikaan samaa mieltä. Kirjoittajan mielestä yltiöyksilöllinen aikamme johtaa käytöksen ja mielenterveyden ongelmiin. Hän nostaa esille ihmisten arkisissakin keskusteluissa pohdiskelemat ristiriidat eli miksi mielenterveyden ongelmat ovat yleistyneet, miksi työuupumus vaivaa monia työuransa alussa olevia, miksi yksinäisyys on lisääntynyt ja miksi vihapuhe ja suvaitsemattomuus ovat kasvussa. Aikamme ilmiönä hän näkee myös sen, että minäkuva on muuttunut ja ajassamme on ilmiönä, että ihmisistä pitää olla hyötyä ja että ihmissuhteita tarkastellaan ensisijaisesti hyödyn näkökulmasta.
Nykykehityksen taustalla on muuttunut lapsi- ja ihmiskäsitys, joka kirjoittajan mukaan on johtanut itsekkyyttä vahvistavaan kasvatukseen. Yksilöllisen ihmiskuvan vahvistuminen on johtanut yhteisöllisten arvojen painumiseen taka-alalle niin kasvatuksessa kuin työelämässäkin. Keltikangas-Järvinen näkee, että useammallakin toimintamme tasolla yhteiset tavoitteet ovat kadonneet, kun avainasemaan on noussut vahvojen ja ekstroverttien yksilöiden menestyksen vaaliminen.
Kirjassa on kaksi mielenkiintoista ja osuvaa tiivistystä, jotka perustuvat psykologian ja sen kehityksen syvälliseen tuntemukseen. Ensimmäinen niistä on narsismin häiriön onnistunut tiivistys ja taustoitus. Tätä tiivistystä lukiessaan ei voi välttyä pohtimasta, kuinka hyvin narsismin piirrekuvaus osuu USA:n istuvaan presidenttiin. Samalla voi pohdiskella, kuinka tämän persoona on vaikuttanut niihin narsismin piirrekuvauksiin, joita kirjoittaja esiin nostaa. Toinen osuva taustoitus käsittelee persoonallisuussyrjintää. Aikamme suosii itseään estoitta esiintuovia, touhukkaita ja äänekkäitäkin ekstroverttejä, jotka työyhteisöissä eivät ole välttämättä tehokkaita ja aikaansaavia. Teoksessa esitetty oikeutettu huoli on, että introvertit, jotka voivat olla työssään hyvin suoriutuvia ja toimeliaita, jäävät aiheetta ekstroverttien varjoon. Kun työstä yhä suurempi osa tapahtuu erilaisissa tiimeissä ja ryhmissä, on aiheellinen huoli, että kaikkien voimavarat ja potentiaali eivät tule täyteen käyttöön.
Kirjoittaja käsittelee tiiviisti myös sosiaalisten taitojen muutosta ja muuttunutta sosiaalista pätevyyttä. Nuorten sosiaaliset taidot ovat kaventuneet ja köyhtyneet yltiöyksilöllisyyden aikana, ja viimeisenä kirouksena sosiaalinen media on mullistanut sosiaalista vuorovaikutusta. Olen itsekin kirjoittanut sosiaalisen median vahvasta muutoksesta ja sen keskustelukulttuurin muuttumisesta toksiseksi. Keltikangas-Järvinenkin siteeraa arvostamaani Jonathan Haidtin kirjaa ”Ahdistunut sukupolvi” (”The Anxious Generation: How the Great Rewiring of Childhood Is Causing an Epidemic of Mental Illness” vuodelta 2024, suomeksi Terra Cognita 2024), jossa osoitetaan, että etenkin nuorten tyttöjen osalta aktiivinen sosiaalisen median käyttö on lisännyt heidän ahdistuneisuuttaan. Haidtin mukaan tämä on näkynyt siten, että käytöshäiriöt eivät ole lisääntyneet, vaan kasvu on tapahtunut masentuneisuudessa, tyytymättömyydessä itseensä ja vetäytymisessä sosiaalisista suhteista. USA:n tutkimustulokset näyttävät myös, että tytöt oireilevat huomattavasti poikia enemmän sosiaalisen median käytön seurauksena. Kun tähän lisätään sosiaalisen median käytön koukuttavuus riippuvuuksineen, on kuva sosiaalisen median maailmasta melko lohduton.
Kun lukija on päässyt harmistuksestaan kirjan kehnon rakenteeseen ja tyyliin, niin monet sisällön luvut ovat hyvin perusteltuja ja ansiokkaitakin. Keltikangas-Järvinen löytää nyky-yhteiskuntamme kipukohtia, ja osaa niitä pistellä ja sorkkiakin. Kirjaa lukiessaan ei voi kuitenkaan välttyä tuntemukselta, että emeritaprofessorin mielestä aikaisemmin maailmassa asiat olivat paremmin. Silloin hyvin käyttäytyvät ja koulujärjestelmämme oivasti koulimat yksilöt olivat sosiaalisempia ja yhteisöllisempiä. Jos vaikka kysäistäisiin vielä 1990-luvullakin Pohjanmaan pienissä kunnissa eläneiltä seksuaalivähemmistöön kuuluneilta henkilöiltä vanhojen hyvien aikojen kaipuusta, niin vastaukset voisivat kertoa yhteisöjen kehnoistakin piirteistä.
Keltikangas-Järvinen on kirjoittanut ajatuksia herättävän kirjan, joka selvästi on puhutellut monia ja nostaa esille oikeita huolia ajastamme. Ansioistaan huolimatta lukijana tunsin, että tekijän katse oli useammin peruutuspeilissä kuin tuulilasissa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti