Ville Ropposen ja Ville-Juhani Sutisen ”Emigrantit – Venäläisten maanpakolaiskirjailijoiden jäljillä” (Vastapaino 2024) on kiehtovaa luettavaa kirjailijoista, jotka poliittisista syistä joutuivat luopumaan isänmaastaan ja kulttuuristaan – ja jotkut heistä myös kirjoituskielestään. Tämä teos on myös ensimmäisen venäläisen emigranttikirjallisuuden kokonaisesitys suomeksi. Sutinen on aiemmin kirjoittanut Ropposen kanssa kaksikin Venäjä-aiheista tietokirjaa. Ihailen Ville-Juhani Sutisen tyyliä kirjoittaa vähän käsitellyistä aiheista mielenkiintoisia tietokirjoja. Samoin ihailen hänen työtahtiaan, kun mies kirjoittaa kirjan pari vuodessa ja on tehnyt välillä myös käännöksiä. Työn laadusta kertoo esimerkiksi Tietokirjallisuuden Finlandia-palkinto esseekokoelmasta ”Vaivan arvoista”.
Lokakuun vallankumous 1917 aiheutti merkittävän venäläisten kirjailijoiden maanpaon, joskin jo 1800-luvulla venäläistä älymystöä siirtyi Euroopan maihin tsaarivallan autoritaarisuutta ja sortoa pakoon. 1850-luvun jälkeen aina vuoteen 1917 saakka venäläisemigrantit Euroopassa olivat usein vallankumouksellisten ryhmien jäseniä. Tunnettuahan on, kuinka esimerkiksi V. I. Lenin asusteli vuosikymmeniä Venäjän ulkopuolella. Leninin johtaman vallankumouksen jälkeen seurasi suuri pakolaisaalto, johon kuuluisi paljon Venäjän älymystöä ja lukeneistoa. Entinen maanpakolainen Lenin halusi määrätietoisesti ajaa tätä joukkoa pois Neuvosto-Venäjältä.
Ropponen ja Sutinen kuvaavat, kuinka vuoden 1917 tapahtumien jälkeisen emigraation myötä venäläinen kirjallisuus halkesi kahtia: yhdellä puolella nopeasti tiukkaan kuriin laitettu neuvostokirjallisuus, toisella puolella emigranttikirjallisuus. Toinen emigraatioaalto syntyi toisen maailmansodan jälkeen venäläisistä, jotka eivät halunneet palata Stalinin Neuvostoliittoon. Kolmanneksi aalloksi tekijät kuvaavat 1960-, 1970- ja 1980-luvuilla Neuvostoliitosta lähteneiden tai karkotettujen toisinajattelijoiden siirtymistä pääasiassa Yhdysvaltoihin. Uusi aalto muodostuu 2010- ja 2020-luvulla Venäjältä lähteneistä kirjailijoista, jotka Putinin aikana ovat kyllästyneet isänmaansa tilaan ja henkiseen ahtauteen.
Lokakuun vallankumouksen jälkeen Venäjältä lähteneille oli yhteistä, että monet heistä olettivat bolsevikkien valtakauden jäävän lyhyeksi ja että he asuisivat vain lyhyen aikaa Venäjän ulkopuolella, kunnes palaisivat takaisin kotiin. Maanpakolaisuus ei ole koskaan helppo valinta. Kirjailijoille maanpakolaisuus on tavallistakin haastavampaa, koska arkinen ja jokapäiväinen kosketus kieleen ja tuttuihin ympäristöihin katoaa. Kirjailijat menettivät myös asemansa, ja julkaiseminen ja toimeentulo hankaloituivat. Vaikka ilmaisunvapaus olikin suurta, niin yleisöt olivat pienempiä ja sirpaloituneempia. Koti-ikävä johti myös väistämättä siihen, että vanhaa Venäjää nostalgisoitiin ja idealisoitiin. Tätä samaa ilmiötä voi todentaa suomalaisessa kirjallisuudessa toisessa maailmansodassa menetetyn Karjalan ja Viipurin ideolisoinnilla.
Tekijät seuraavat mielenkiintoisella tavalla maanpakoon ajettujen venäläiskirjailijoiden asumista ja työtä Euroopan eri suurkaupungeissa. Emigranttikirjailijoille metropolit tarjosivat mielenkiintoisen tilan, ja kuten Ropponen ja Sutinen oivasti tiivistävät, kuului metropolien luonteeseen modernius ja vieraantuneisuus eli kaksi maanpakolaisuuden keskeistä piirrettä.
Lokakuun vallankumouksen jälkeen maanpakoon lähteneistä kirjailijoista minulle tutuin on Vladimir Nabokov (1899 – 1977). Hänen tuotantonsa on minulle ollut aina kiehtovaa, ja erityisen iloinen olen siitä, että Moebius-kustantamo on hiljattain tuonut uusia Nabokov-käännöksiä saataville. Nabokov oli monella tavalla poikkeuksellinen emigrantti. Hän osasi jo nuorena useampia kieliä ja asui maanpakolaisuutensa aikana Englannissa, Saksassa, Ranskassa, Yhdysvalloissa ja elämänsä viimeiset vuodet Sveitsissä. Kirjailijan uran ohella hän toimi mm. venäläisen kirjallisuuden professorina ja kääntäjänä. Asuinmaataan hän joutui vaihtamaan useammankin kerran, kun toisen maailmansodan alla ja aikana hänen oli natsien takia vaihdettava asuinmaataan, kunnes hän vuonna 1940 siirtyi USA:han, jonka kansalaisuuden hän sai vuonna 1945. Nabokovin osalta merkittävää oli myös, että hän ryhtyi kirjoittamaan englanniksi, ja esimerkiksi vuonna 1955 ilmestynyt ”Lolita” oli englanniksi kirjoitettu.
Toisenlainen emigranttielämän kaari oli Nobel-voittaja Joseph Brodskyllä (1940 – 1996). 1960-luvun puolivälissä runoilija tuomittiin Neuvostoliitossa viideksi vuodeksi pakkotyöhön ja sisäiseen karkotukseen. Tuomio lyheni, mutta vuonna 1972 Brodsky karkotettiin Neuvostoliitosta ja hän asettui Yhdysvaltoihin. Hän julkaisi tuotantonsa USA:ssa asuessaan englanniksi eli Nabokovin tavoin hänkin vaihtoi työkielensä. Nobelin kirjallisuuspalkinto hänelle myönnettiin vuonna 1987 vain 46-vuotiaana.
Vaikka tapahtumain kulku ja syyt toiseen maahan muuttoon olivat kovin erilaisia ruotsinsuomalaisella kirjailijalla Antti Jalavalla (1949 – 2021), oli Jalavakin niitä kirjailijoita, jotka vaihtoivat kirjoituskielensä. Muistan 1980-luvun alussa mieltyneeni kovasti hänen kirjaansa ”Asfalttikukka” (alkuperäisteos ”Asfaltblomman” vuodelta 1980, käännös Pentti Saarikoski 1981), joka oli karunrouhea kuvaus siirtolaisen identiteettitaistelusta ja uuteen kotimaahan sopeutumisen ankaruudesta. YLEn dokumentti ”Antti Jalava, kirjailija joka vihasi ruotsia” löytyy vielä puolitoista vuotta YLE Areenasta ja se on varsin katsomisen arvoinen dokumentti.
”Emigrantit – Venäläisten maanpakolaiskirjailijoiden jäljillä” on tärkeä muistutus siitä, kuinka tärkeitä asioita meille kaikille – ei vain luovaa työtä tekeville kirjailijoille – ovat oma kotimaa ja oma äidinkieli. Vaikka elämmekin nykyisen tiedonvälityksen aikana entistä enemmän mcluhanilaisin termein ”maailmankylässä”, entistä tärkeämmiksi tulevat äidinkielen ja turvallisen isänmaan ankkurit, joilla perusteella tiedämme ja tunnemme taustamme maailmankansalaisina.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti