Italialainen elokuvaohjaaja Giuseppe Tornatore (s. 1956) voitti toisella pitkällä elokuvallaan ”Cinema Paradiso” vuodelta 1988 parhaan vieraskielisen elokuvan Oscar-palkinnon. Hieno saavutus silloin hieman yli 30-vuotiaalta ohjaajalta. Italialainen elokuva eli kukoistuskauttaan 1950-luvulta 1970-luvulle, kun johtotähtinä olivat mm. Federico Fellini, Pier Paolo Pasolini ja Luchino Visconti. 1980-luvun alkupuolella oli muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta valjumpaa, mutta Tornatoren ja hänen aikalaistensa tuotanto on ollut nostamassa Italiaa taas mielenkiintoiseksi elokuvamaaksi.
”Cinema Paradiso” käynnistyy, kun menestynyt keski-ikäinen elokuvaohjaaja Salvatore saa pienestä kotikaupungistaan Roomaan tiedon ikääntyneen Alfredon kuolemasta. Takaumilla siirrytään Salvatoren eli Toton toisen maailmansodan päättymisen jälkeiseen lapsuuteen, jolloin Alfredo oli paikallisen Paradiso-elokuvateatterin leppoisa koneenkäyttäjä. Hän oli Totolle lapsuus- ja nuoruusajan läheinen opastaja ja mentori, joka ymmärsi nuoren pojan orastavan intohimon ja rakkauden elokuviin. Toto seurasi läheltä Alfredon päivittäistä työtä ja he keskustelivat jatkuvasti elokuvista - ja siinä sivussa paljon elämästäkin. Elokuvateatterin konehuoneessa syttyneessä tulipalossa Alfredo on menettää henkensä ja Toto onnistuu pienenä poikana hänet pelastamaan, mutta Alfredo sokeutuu pysyvästi. Toto on pienen kaupungin uudelleen rakennetun elokuvateatterin ainoa osaava koneenkäyttäjä, ja Alfredon päivittäisellä tuella ja opastuksella hän pystyy nuorena tämän vastuullisen tehtävän hienosti hoitamaan.
Toto lähti parikymppisenä kotikaupungistaan toteuttamaan unelmiaan suureen maailmaan. Etenkin Alfredo kehotti nuorta miestä kulkemaan omaa tietään ja unohtamaan pienen sisilialaisen kotikaupunkinsa. Nyt kolmenkymmenen vuoden jälkeen Toto palaa ensimmäistä kertaa kotikaupunkiinsa vanhan ystävänsä hautajaisiin ja samalla kipeisiin ja jo unohdettuihinkin muistoihinsa.
”Cinema Paradiso” on lumoava elokuva, joka pystyy limittamään kerronnassaan yhteen monta teemaa. Se on hieno kuvaus Sisilian muutoksesta 1940-luvulta 1980-luvulle, ja näyttää myös oivallisesti, kuinka tärkeä rooli katolisella kirkolla oli aikanaan kansakunnan moraalinvartijana. Elokuva kertoo kiehtovasti myös elokuvien ja elokuvateattereiden tärkeästä roolista yhteisöissä ja yhteisissä kokemuksissa. Elokuva kertoo myös elinikäisestä kiintymyksestä ja rakkaudesta elokuviin, ja elokuvat ovat myös siltana vahvalle Toton ja Alfredon väliselle ystävyydelle. Taitavilla takaumien käytöllä ja tarinankerronnallaan elokuva myös viestii, että muistot eivät yksin riitä nykyisen elämän kulmakiviksi.
Ennen kaikkea ”Cinema Paradiso” on rakkaudentunnustus elokuville ja niiden taikavoimalle. Tämän taikavoiman piiriin joutui myös nuori Giuseppe Tornatore, joka on myös elokuvan käsikirjoittaja ja jonka alter ego nuori Toto on. Tätä seikkaa korostaa sekin, että elokuvan kuvaukset tapahtuivat osittain ohjaajan kotikaupungissa Bagheriassa, joka sijaitsee aivan Palermon kyljessä.
”Cinema Paradison” kuvaus on hivelevän kaunista, ja elokuvan suloisenhaikean tunnelman viimeistelee Ennio Morriconen (1928 – 2020) erinomainen musiikki. Morricone oli Tornatoren myöhempienkin elokuvien luottosäveltäjä, ja ammatillinen kunnioitus oli ilmeisen molemminpuolista, koska säveltäjä itse kelpuutti oman kauniin elämäkertaelokuvansa ”Ennio” (2021) ohjaajaksi vain Tornatoren.
"Cinema Paradison" jälkeen Giuseppe Tornatore on tehnyt monia muistettavia elokuvia. Omia suosikkejani on hienovireinen "Legenda nimeltään 1900" ("La leggenda del pianista sull'oceano" vuodelta 1998), joka kertoo koko elämänsä valtameriristeilijällä eläneestä pojasta, josta tuli laivan säkenöivä ja itseoppinut pianisti. Toinen suosikkini "The Best Offer" ("La migliore offerta" vuodelta 2013) kertoo mieliin jäävän tarinan yksinelävän taidekeräilijän hullaantumisesta ja ihastumisesta salaperäiseen perijään. Kun tarkastelee Tornatoren uraa, tulee hakemattakin mieleen Orson Welles (1915 - 1985), jonka ensimmäinen pitkä elokuva "Citizen Kane" (1941) oli erinomainen, ja vaikka Welles tekikin sen jälkeen monia hienoja elokuvia, niin esikoiselokuva nousee usein ensimmäisenä mieleen hänen tuotannostaan.
Elokuvasta on ollut levityksessä useampiakin versioita, jotka kaikki ovat laadukkaita. Alun perin elokuva julkaistiin Italiassa 155-minuuttisena versiona, joka kuitenkin heikon yleisömenestyksen takia lyhennettiin 124-minuuttiseksi versioksi, joka laitettiin myös kansainväliseen levitykseen. Tämä versio oli myös Oscar-voittaja. Myöhemmin on myös julkaistu 167-minuuttinen ns. Director’s Cut -versio. Olen katsonut kummatkin versiot, ja Director’s Cut -versio tuo tarinaan yhden nostalgisen kerroksen lisää. Tornatore-friikkinä uskon pitkän version paremmin vastaavan ohjaaja-käsikirjoittajan näkemystä elokuvasta, mutta tiiviimpikin versio kertoo ydintarinan hienosti. Kannattaa etsiä "Cinema Paradiso" katseltavakseen ja heittäytyä sen lumon vietäväksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti