Yhteiskunta: Mielenkiintoinen Bulgaria

Kävin vakiintuneen ystäväjoukkoni kanssa tutustumassa pitkän viikonlopun Sofiaan ja Bulgariaan. Olemme aikaisemmillakin matkoillamme käyneet eri keskisen Itä-Euroopan maissa - mm. Tšekissä, Slovakiassa, Unkarissa ja Puolassa. Oma edellinen käyntini Sofiaan ja Bulgariaan oli vuodelta 1983, joten oli mukavaa käydä uudestaan tässä meidän kohtuullisen vähän tuntemassamme Balkanin maassa. Maa on pinta-alaltaan vajaa kolmannes Suomen pinta-alasta ja väkiluku on samaa luokkaa oman väkilukumme kanssa eli runsaat kuusi miljoonaa. Eri arvioiden mukaan tosin yhdestä kahteen miljoonaa bulgarialaista asuu ja työskentelee maan ulkopuolella, ja maan suuri haaste onkin osaaja- ja aivovuoto.

Bulgaria on köyhin EU-jäsenvaltio, jonka BKT asukasta kohden on 14400 dollaria, kun se Suomessa on 43400 dollaria. Maa siirtyi markkinatalouteen ja demokraattiseen hallintoon vuonna 1989, ja Neuvostoliiton romahduksen myötä maan BKT tippui hetkessä 40%. Vaikka maa on edelleen köyhä, on sen tulotaso ja vauraus kasvanut vuosi vuodelta viimeisen parinkymmenen vuoden aikana. Osaltaan tätä kehitystä on tukenut maan jäsenyys Euroopan unionissa vuodesta 2007 – Natoon Bulgaria liittyi jo vuonna 2004.

Vaikka Sofian hallintokorttelit vuodelta 1954 henkivät stalinismia, on Bulgaria on nykyisin vankka länsimainen demokratia

Maan sisäiset erot ovat huomattavia ja Sofian alue on huomattavasti vauraampaa kuin muu osa Bulgariasta. Samoin maassa on köyhyydessä eläviä ryhmiä - kuten laaja romaniväestö, jota arvioidaan olevan noin puoli miljoonaa. Julkista talouttaan Bulgaria on hoitanut tarkasti ja sen julkinen velka oli vuonna 2024 24,1% BKT:stä ja sen ennustetaan nousevan vuoden 2026 loppuun mennessä 29 %:iin. Jos Bulgaria lähtisi Petterin ja Riikan kelkkaan velkajarrusta, pitäisi julkisia menoja tosi rapsakasti lisätä!

Maan väestöstä noin 8 % on islaminuskoisia, ja kelpo esimerkki uskontojen yhteiselosta on Sofian ydinkeskustassa toimiva moskeija

Taloudessa Bulgarialla on kuitenkin selkeitä haasteita. Eri arvioiden mukaan taloudesta huomattava osa on harmaata sektoria, ja korruptio on tunnistettu keskeiseksi ongelmaksi – esimerkkejä löytyy esimerkiksi julkisten hankintojen kilpailutus- ja sopimuskäytänteistä. Bulgariassa on käytännössä täystyöllisyys, mutta osaavaa, ammattitaitoista työvoimaa voi olla hankala rekrytoida. Koulutustaso ei ole riittävää, omaa laajaa tutkimus- ja kehitystoimintaa on harvoilla aloilla ja yliopistojen toiminta kaipaisi remonttia. Veroastetta ei kuitenkaan käy moittiminen: maassa on sekä yksilöiden että yritysten osalta 10 %:n tasavero. Yleinen alv-kanta on 20 %.

Mutta Bulgarialla on tarjota myös monia etuja etenkin perinteisen ja raskaan teollisuuden puolella. Emme ehkä usein tule ajatelleeksi, että Bulgariassa valmistetuille tuotteille voidaan lätkäistä ”Made in EU” -leima ja että Bulgarian rajanaapureita ovat Turkki (82 miljoona asukasta), Serbia (7 miljoonaa asukasta) ja Pohjois-Makedonia (2 miljoonaa asukasta) – EU-naapureiden Kreikan ja Romanian ohella. Meille esiteltiin myös erittäin suotuisia uusien tuotantolaitosten perustamisen ja liiketoiminnan aloituksen rahoitusmahdollisuuksia. Yleinen arvio on, että Bulgariassa on yrityksille hyvä oikeusvarmuus ja yksityisomaisuuden suoja, ja etenkin IT-puolella on laajaa mielenkiintoa ulkolaisille yrityksille. Bulgaria on jo Schengen-aluetta ja euro tulee käyttöön vuoden 2026 alusta.

Vaikka Bulgariassa on ollut muutaman viime vuoden aikana viidet eduskuntavaalit, ei maa ole kuitenkaan poliittisesti kriisimaa, mutta tiettyä epävarmuutta on ilmassa. EU-jäsenyyden ja Nato-jäsenyyden kannatus on maassa vahvaa, ja puoluepolitiikassa ei ole odotettavissa sellaisia suuntauksia, että näistä talouden ja turvallisuuden kulmakivistä haluttaisiin luopua.

Miltä näytti sitten Sofia? Syyskuinen Sofia vaikutti mukavalle kaupungille, joskin liikuimme aivan ydinkeskustan alueilla. Vaikka asuintalojen restauroinnissa riittää vielä töitä, oli kaupunkikiva siisti ja viihtyisä. Löytämämme ravintolat olivat tasokkaita, paikallinen viini erittäinkin kelvollista ja hintataso Helsinkiä rapsakasti halvempi. Kommunistisen ajan kaikuja sai metsästää, mutta löytyipä keskustan sivukadulta kuitenkin vielä kunnon sosialistista realismia!

Erityinen huomioni kiinnittyi Sofiassa siihen, että muraaleja ja katutaidetta oli erinomaisen runsaasti. Verrattuna vaikka naapurimaa Kreikan pääkaupungin Ateenan street art -skeneen, Sofiassa katutaide oli selvästi ajan (ja varmaan usein luvankin) kanssa tehtyä. Samoin eri liikkeet käyttivät suuria seinämaalauksia koristamassa toimitilojensa ulkoseiniä. 

Bulgaria on lyhyen matkamme perusteella käymisen arvoinen kohde. Sofia oli mukava, monipuolinen ja värikäskin kaupunki. Matkamme antoi hyvän innokkeen tutustua paremmin muihinkin vähemmän tuntemiimme EU-jäsenmaihin.

Elokuva: Guy Ritchie ja miesten välisen ystävyyden ylistys

Tämän esseen työnimi oli ”Guy Ritchie on muutakin kuin Madonnan ex-mies”. Kerroin keväällä tyttärelleni pitäväni Guy Ritchien elokuvista, johon hän kysyi ”Ai sen Madonnan exän?”. Tämä kommentti antoi innokkeen katsella Ritchien tuotantoa entistä tarkemmin ja etsiä hänen ohjaamistaan elokuvista yhteisiä aihioita ja teemoja – ja vakuuttua, että hän on muutakin kuin Madonnan ex-mies.

Englantilaisen Ritchien (s. 1968) ensimmäinen pitkä elokuva oli vuonna 1998 ensi-iltansa saanut ”Puuta, heinää ja muutama vesiperä” (Lock, Stock and Two Smoking Barrels), joka sai suopean vastaanoton. Vuonna 2000 tuli ” Snatch – Hävyttömät” (Snatch), jossa oli - kiitos edellisen elokuvan – myös suurempi budjetti ja joka oli niin ikään sekä arvostelu- että yleisömenestys. Näissä kummassakin Ritchien uran alkuvaiheen elokuvissa, joita on osuvasti kuvailtu myös ”ironisiksi gangsterielokuviksi”, oli jo näkyvissä Ritchien tyylille tunnusomaisia piirteitä. Lontoossa cockney-englantia nopeasti sanailevat pikkurikolliset ovat pohjimmiltaan onnettomia sähläreitä, joista joillakin on onnea, toisilla ei. Tyyliin kuului myös reipas sanailu ja tietty räkänokkahuumori, joka olkoon luonnehdinta, ei moite. Elokuvien toteutuksen tyyliin kuuluvat nopeutukset, hidastukset ja pysäytyskuvat eli paljon musiikkivideoista opittuja ja lainattuja tyylikeinoja. Ryöstöt menivät yleensä poskelleen, ja väkivaltakohtauksissakin oli humoristisia aineksia. Juoniaineksissa sattumalla on suuri merkitys ja loppuratkaisut ovat yllättävä ja huvittaviakin. Jos pitää muistaa kieltä poskessa, niin hauskojahan ne ovat.

Ensimmäisistä elokuvista alkaen Ritchie on saanut hyvän miesnäyttelijäkaartiin elokuviinsa. Vinnie Jones ja etenkin Jason Statham ovat vakiohahmoja, ja Statham toimii Snatchissä myös kertojana, mikä sekin on Ritchien useammassa elokuvassaan käyttämä tyylikeino. Alusta alkaen Ritchie on saanut elokuviinsa hyviä näyttelijöitä – mukana olivat kahdessa ensimmäisessä elokuvassa mm. Brad Pitt, Benicio del Toro ja Sting.

Vuodesta 2000 vuoteen 2008 Ritchie oli naimisissa Madonnan kanssa, ja tältä ajalta ovat myös hänen kehnommat elokuvansa. Tiedämme, että korrelaatio ja kausaliteetti ovat eri asioita, mutta tähän kahdeksan vuoden jaksoon ei vain sisälly oikein katsomisen arvoista tavaraa. Vuonna 2005 julkaistu ”Revolver” oli kehno ja sekavakin versio kahden ensimmäisen elokuvan teemojen tiimoilta, eikä sitä pelastanut edes käsikirjoituskumppanuus Luc Bessonin kanssa eikä Jason Stathamin ja Ray Liottan näyttelijätyö. Parempaan päin meni jo vuonna 2008 ”RockNRolla”, mutta sekin tuntui entisten teemojen ja toteutusten lämmittelyltä.

Seuraavaksi Ritchie pääsi tekemään elokuvaa populaarikulttuurin tunnetuimmasta klassikkosankariparista eli Sherlock Holmesista ja John Watsonista. ”Sherlock Holmes” ilmestyi vuonna 2009 ja ”Sherlock Holmes: A Game of Shadows” vuonna 2011. Kummassakin elokuvassa Ritchie näytti kasvanutta visuaalista osaamistaan, ja kummassakin teoksessa on hienoja takaumia, nopeutuksia, hidastuksia ja yksityiskohtia. Elokuvien tenho perustuu myös Robert Downeyn ja Jude Law´n hyvään yhteistyöhön. Keskeinen teema on kahden erilaisen miehen vahva ystävyys, joka kestää kovimmatkin koettelemukset ja jossa ystävyydessä tohtori Watsonin kärsivällisyys neroa kumppaniaan kohtaan ei tunne rajoja. Kun BBC teki Sherlock Holmesista samoihin aikoihin (2010 – 2017) suorastaan erinomaisen TV-sarjan, joka tunnettiin Suomessa nimellä ”Uusi Sherlock”, niin Ritchien elokuvien muistijälki runsaan vuosikymmenen takaa ei ehkä ole niin vahva kuin se ansaitsisi olla. 

Kahden miehen alun konfliktista lojaaliseen ystävyyteen näytti kehityskaarta myös oman lapsuuteni TV-sarjan ”Koodinimi U.N.C.L.E.” (The Man from U.N.C.L.E.) uudelleenlämmitelty elokuva vuodelta 2015, jossa keskeinen osa juonen dynamiikkaa oli kahden miehen (siis muistattehan Napoleon Solon ja Illya Kuryakinin) välinen yhteistyö ja kehittyvä ystävyyskin. Näyttelijäkaarti Henry Cavill, Armie Hammer, Alicia Vikander ja Hugh Grant tekevät ihan kelvollista, muttei sentään loistavaa, työtä. 

Vuoden 2019 ”The Gentlemen” tuo Ritchien takaisen veijaritarinamaiseen rikoselokuvaan, jossa juonenkäänteitä riittää mukavasti ja juonessakin on toimivia erilaisia kerroksia. Näyttelijäkaartiin kuuluivat mm. Matthew McConaughey, Hugh Grant, Colin Farrell ja Jeremy Strong, ja elokuva on kelpo suoritus. Miesten välinen lojaalisuus ja sen puutekin ovat tärkeitä teemoja tässä elokuvassa, vaikka se rikoselokuvalta vaikuttaisikin.

”The Covenant” vuodelta 2023 on mieleenpainuva elokuva, joka alkaa Afganistaniin sijoittuvana sotaelokuvana, muuttuu haavoittuneen amerikkalaiskersantin ja hänen afganistanilaisen tulkkinsa selviytymistarinaksi ja loppua kohti myös huimaksi pelastus- ja takaa-ajotarinaksi. Tässä elokuvassaan Ritchie näyttää osaamistaan ilman tunnettuja tehokeinojaan, ja toteuttaa kahden miehen ystävyyden ylistyslaulun, jonka tapahtumaympäristö on tosi karu. Samalla se on moraliteetti USA:n tylysti Afganistaniin hylkäämien tulkkiensa ja muiden sotilaallisissa operaatioissa auttaneiden puolesta.

Miksi en kirjoittanut tätä esseetä alkuperäisellä otsikollani? Katsoessani uudestaan Ritchien tuotantoa, voisin tiivistää Ritchien olevan miesten keskinäisen ystävyyden ja miesryhmien sisäisten suhteiden tasokas kuvaaja. Pikkurikolliset sählärit ovat keskenään kavereita ja ystäviäkin – ja heidän elämäntyylinsä valintakin rajoittanee muita ystävyyssuhteita. Nykytermeillä kuvattuna Ritchie on tehnyt todellisia bromance-elokuvia – ja ”bromance” ymmärretään tällöin kahden miehen välisenä läheisenä, ei-seksuaalisena ja syvänä ystävyyssuhteena, joka ylittää tavallisen ystävyyden tasot. Kun tästä näkökulmasta tarkastelee Ritchien tuotantoa, niin hänen elokuviensa yhteinen sävel on bromancen korkea veisu.

Kulttuuri-ilmiöt: Street art - osa kaksi "Katu poliittisena areenana" ja "Katu galleriana"

Parisen viikkoa sitten julkaisin blogissani ensimmäisen osan street artista ja käsittelin muraaleja. Muraalithan ovat suurikokoisia rakennusten seinämaalauksia, jotka voivat olla osa julkisivua tai ne voivat olla rakennuksen muilla seinillä. Arkisissa ympäristöissämme törmäämme myös graffiteihin ja tägeihin. Graffitit ovat seinäkirjoituksia tai maalauksia, jotka perustuvat kirjaimiin. Tägit ovat graffitien tekijöiden taiteilijanimiä tai nimimerkkejä.

Varsinainen street art on julkiseen tilaan laadittua kuvataidetta, joka ei ole instituutioiden hallitsemaa ja johon ei useinkaan ole virallista lupaa.  Katutaiteella on monia piirteitä, jotka erottavat sitä perinteisestä kuvataiteesta. Kun sitä tehdään usein paikkoihin, joihin ei ole varsinaista lupaa tai niihin teosten tekeminen on jopa kiellettyä, aikaa teoksen tekemiseen on rajoitetusti - ja aina on olemassa vaara ja riski tekijälle tai tekijöille kiinnijäämisestä. Joskus tämä riski toteutuukin, kuten vaikkapa Helsingin apulaispormestari Paavo Arhinmäki sai kokea kesällä 2023. Teoksen tekemistä voi nopeuttaa käyttämällä esimerkiksi sabluunoita (joita tiettävästi Banksy käyttää runsaastikin) ja aerosolimaaleja.

Katutaiteeseen liittyy usein kantaaottavuutta, ajankohtaisuutta ja huumoria. Katutaiteella voidaan nopeasti ja räväkästi kommentoida tapahtumien kulkua, oli sitten kyseessä Black Lives Matter -liike ja Gazan tilanne. Katutaiteelle on ominaista myös väliaikaisuus, mikä näkyy esimerkiksi ympäristöjen valinnassa (vaikkapa purettavat rakennukset). Katutaiteen tekijät ovat periaatteessa anonyymejä, jotka kuitenkin katutaideyhteisö tuntee ja tietää. Yksin toimivien katutaiteen tekijöiden ohella sitä tehdään myös ryhmissä. Tekijäyhteisöissä tehtävät voivat olla varsin moninaisia: varsinaisten teosten tekijöiden ohella tarvitaan esimerkiksi tarkkailijoita tai avustajia hankaliin paikkoihin tekijöiden laskemiseen ja nostamiseen. Katutaiteen maailma voi olla myös varsin kansainvälinen. Tietyt aiheet voivat nopeasti toistua myös eri puolilla Eurooppaa ja maailmaa.  

Katutaiteeseen kuuluu myös julkisten tilojen uudenlainen haltuun ottaminen. Kun otetaan yksityisiä ja julkisia tiloja uudella tavalla myös taiteen alustoiksi, on myös väistämätöntä, että se herättää yhteiskunnassa keskustelua - ja niin sen pitääkin herättää. Joissakin kaupungeissa on alueita, joissa saa vapaasti luoda katutaidetta (esimerkiksi vanhat kulttuuritiloiksi muuttuneet tehdasympäristöt, purettavat kaupunginosat, tietyt osoitetut alueet) ja siten on pyritty ratkaisemaan tätä ilmeistä ristiriitaa. Olen sitä mieltä, että Eduskuntatalon pylväiden töhrimistä väriaineilla ei voi puolustella ja on oikein, että siitä tekijät joutuvat edesvastuuseen. Katutaiteen teosten tekeminen tylsiin betoniympäristöihin, kuten vaikka jalankulkutunneleihin, on mielestäni hyväksyttävää. Se ei tarkoita, että ne saisivat olla täynnä rivoja graffiteja vaan ne saavat olla alustoja monipuolisille teoksille.   

Kun tämä essee ei ole tieteellinen tutkielma, niin voin ottaa vapauksia jaotella katutaidetta oman kokemukseni perusteella. Seuraavassa "kuvakavalkaadissa" esittelen katutaidetta Ateenasta, Berliinistä, Hallesta, Malagasta, Napolista, New Yorkista ja Palermosta kahdessa kategoriassa eli "Katu poliittisena areenana" ja "Katu galleriana".

Katu poliittisena areenana kuvaa muutamilla esimerkeillä sitä, kuinka arkiseen ympäristöön tehdyillä teoksilla halutaan julistaa, ottaa kantaa ja vaikuttaa. 

Katu galleriana puolestaan osoittaa, että katutaiteesta voi löytää erinomaisia ja taitavasti tehtyjä töitä, jotka usein ovat myös hauskoja ja kantaaottavia. 

Kun kohtaamme katutaidetta julkisissa tiloissa ja kun se parhaimmillaan haastaa meidät pohtimaan asioita uudesta näkökulmasta, on hyvä pitää mielessä tämä berliiniläisen asuintalon seinään tehty teos. Sen sanoma on selkeä eli "Just because you're offended, doesn't mean you're right" eli vaikka olisit loukkaantunut, se ei merkitse, että olet oikeassa. 

Katsele maailmaa avoimin silmin ja nauti katutaiteesta!

(kaikki kuvat: © Ari-Matti Auvinen)

Kirjallisuus: Anne Applebaum autokratian jäljillä

Anne Applebaumin uusin suomeksi julkaistu kirja ”Autokratia Oy – Diktaattorit, jotka haluavat hallita maailmaa” (Siltala 2025, 218 sivua) nostaa esille autokratioiden keskinäisen yhteistyön ja verkostoitumisen muodot sekä antaa kuvan niiden yhteistyön laajuudesta. Uusin kirja jatkaa ja syventää teemoja, joita Applebaum käsitteli edellisessä kirjassaan ”Demokratian iltahämärä – Autoritaarisuuden viettelevä kiusaus” (alkuperäinen 2020, suomennos 2022).

Anne Applebaum (s. 1964) on yhdysvaltalainen tutkija, toimittaja ja kirjailija. Hän on myös London School of Economicsin professori. Häneltä on aiemmin suomennettu myös kirjat ”Punainen nälkä – Stalinin sota Ukrainassa” (alkuperäinen 2017, suomennos 2018) ja ”Gulag – Vankileirien saariston historia” (alkuperäinen 2003, suomennos 2022). Hän on naimisissa Puolan vaikutusvaltaisen ulkoministeri Radosław Sikorskin kanssa, ja tämäkin antaa hänelle mielenkiintoisen näköalapaikan etenkin itäisen Euroopan muutoksiin.

Autokratia Oy -kirja, jota voi luonnehtia myös useamman esseen koosteeksi, ilmestyi englanniksi kesällä 2024, ja kirjan ajatuksellinen perusta on vuonna 2021 hänen The Atlantic Monthlyssa julkaisemansa essee ”The Bad Guys Are Winning”. Vaikka Applebaum kirjoissaan autokratioita ruotiikin, ei hän ole ainoa tunnettu alaa käsitellyt kirjoittaja. Nobel-palkitut Daren Agemoglu ja James A. Robinson kuvaavat oivaltavassa ja perusteellisessa kirjassaan ”Kapea käytävä – Valtiot, yhteiskunnat ja vapauden kohtalo” (alkuperäinen 2019, suomennos 2020), että yhteiskunnan vapaus ja demokratia on kapea käytävä, jossa valtion ja (kansalais)yhteiskunnan on jatkuvana prosessina tasapainotettava toisiaan. Monet tuntemamme maat, kuten vaikkapa Venäjä, eivät ole tälle kapealle käytävälle päässeet tai ovat siitä Turkin tavoin erkaantuneet. Sergei Guriev ja Daniel Treisman osoittavat pätevästi kirjassaan ”Spin Dictators. The Changing Face of Tyranny in the 21st Century” (vuodelta 2022), että demokratiaksi itseään väittävät maat voivatkin olla peiteltyjä autokratioita. Pelkoa ja väkivaltaa käyttävien diktatuurien sijaan näemmekin entistä enemmän ”silkkihansikasdiktatuureja”.

Applebaumin keskeinen väite on, että nykyiset autokratiat ovat monihaarainen ja ad hoc -tyyliin toisiaan tukeva verkosto. Nykyiset autokratiat perustuvat kansalaisia riistävään talousmalliin (esimerkiksi Venezuela), laajaan väkivalta- ja turvallisuuskoneistoon (esimerkiksi Venäjä) ja teknisiin (valvonta-)asiantuntijoihin (esimerkiksi Kiina). Autokraattiset maat eivät ole siis yhtenäinen ryhmä eikä niillä ole yhteistä ideologista taustaa – niitä ei yhdistä ideologia vaan omaisuuden ja vallan päättäväinen vaaliminen.

Keskeinen yhdistävä tekijä autokratioille on niiden toisilleen tarjoama suoja demokratioiden (ja ns. lännen) pakotteilta ja rajoitteilta. Tätä vahvistaa autokratioiden selkeä ideologinen karsastus demokraattisiin perusprinsiippeihin (kansalaisoikeudet, sananvapaus, taloudelliset oikeudet, kansainvälinen sopimusjärjestelmä). Demokratioita pidetään myös tehottomina. On muistettava, että Applebaumin kirja on kirjoitettu ennen Donald Trumpin uudelleenvalintaa USA:n presidentiksi syksyllä 2024 ja ennen hänen toisen valtakautensa alkua.

Applebaumin sanoituksella ”roistovaltiot” tukevat taloudellisesti toisiaan ja voivat muodostaa uudenlaisia taloudellisia yhteisöjä, ja hän näkee esimerkiksi BRICS-maiden (Brasilia, Venäjä, Intia, Kiina ja Etelä-Afrikka) yhteistyön juuri tässä kontekstissa. Autokratiat käyttävät runsaasti voimavaroja oman narratiivinsa kertomiseen ja välittämiseen. Tästä ovat esimerkkeinä Venäjän laaja (RT-)uutistoiminta ja somebotit ja Kiinan etenkin kolmanteen maailmaan kohdistava viestintä ja tiedotus sekä Kiinan rahoittamat erilaiset ns. instituutit.

Autokratioiden yhteisenä pyrkimyksenä on määrätietoisesti rapauttaa kansainvälistä toisen maailmansodan jälkeen rakennettua (ja Euroopassa ETYK:n vahvistamaa) sopimusjärjestelmää. Osana tätä tavoitetta niiden keskeisenä strategiana on sekasorron aiheuttaminen, joka jähmettää demokraattista päätöksentekoa. Esimerkkeinä tästä tekijä pitää Unkarin jarruttavaa roolia EU:ssa Ukrainan tukemisessa.

Autokratioiden luonteeseen kuuluu, että niiden sisällä demokraattista muutosta ajavia toimijoita voidaan rankastikin häiritä (esimerkkinä vaikkapa nyky-Turkki) tai suoranaisesti eliminoida (esimerkkeinä vaikkapa Saudi-Arabia ja Venäjä). Osa demokratioista – esimerkiksi Turkki, Israel, Unkari ja Intia - ovat valinneet johtajan, joka luisuttaa maataan kohti autokratiaa. Vaikka kirjassa piirtyykin armoton kuva nykymaailmasta, on hyvä muistaa, että autokratiasta voidaan palata demokratian tielle. Esimerkiksi Brasilia ja Puola ovat palanneet demokratian tielle – ja kansa päätti äänestämällä USA:ssa antaa valtakirjan autokratian piirteitä omaavalle hallinnolle. Applebaum korostaa, että demokratiat voidaan pelastaa, mutta se vaatii aktiivista kansalaisten valppautta, ponnistuksia ja työtä.

Applebaumin kirja on tärkeä ja ajankohtainen teos ymmärtääksemme autokratioiden keskinäisen yhteistyön ja verkostoitumisen muodot ja laajuuden. Helsingin Sanomissa kirjan arvioineen emeritusprofessori Kimmo Rentolan sanoin: ”Monelle voi tulla yllätyksenä, miten suunnitelmallisesti sorron koneisto toimii nykymaailmassa” (Helsingin Sanomat, 23.03.2025). Teos on hyvin taustoitettu ja kirjoitettu, ja lukukokemukselle on eduksi, jos lukija on seurannut viime vuosien maailmanpolitiikan kehitystä.

Kirja nojaa kuitenkin liikaa yhden ydinajatuksen pyörittämiseen, ja kirjasta tuleekin venytetty yhden ajatuskulun perustelu. Välillä Applebaum eksyy pitkiksikin jaksoiksi toisarvoiseen tarinointiin, mutta pystyy kuitenkin myös tuomaan lukijansa pohtimaan tärkeitä kysymyksiä. Eräs mieleen jäävä pohdinta on, että voidaanko autokratioiden kanssa käydä kauppaa tai toimia niiden kanssa vuorovaikutuksessa vai toimivatko ne aina kuitenkin demokratioita vastaan.

Ja väistämättä syyskesällä 2025 uutisia seuratessa on hämmentynyt olo, kun autokratioiden ja diktatuurien johtajat ovat hyvää pataa keskenään Kiinan isännöimässä konferenssissa ja samaan aikaan demokraattisessa lännessä saadaan vaivoin harsimalla kasaan yhteisymmärrystä Ukrainan auttamisesta Euroopalle eksistentiaalisessa kriisissä ja kauppasodan välttämisessä. 

Yhteiskunta: Sosiaalinen media politiikassa – parempaankin olisimme pystyneet

Tutkin ja seurasin aktiivisesti sosiaalista mediaa yhteiskunnallisen vaikuttamisen uutena voimana 2010-luvun alussa ja puolivälissä. Kirjoitin Suomen Toivo -ajatuspajalle vuonna 2012 julkaisun ”Sosiaalinen media – poliittisen vaikuttamisen uusi voima” ja olin syystäkin aiheesta lumoutunut. Silloin kirjoitin julkaisun ensimmäisessä kappaleessa seuraavasti: ”Mitä yhteistä on Filippiinien vuoden 2001 laajoilla katumielenosoituksilla, Barack Obaman valinnalla vuonna 2008 USA:n presidentiksi, Moldovan vuoden 2009 vilpillisten vaalien tulosten kumoamisella, Espanjan kevään 2011 M-15-liikkeellä leireineen ja mielenosoituksineen, arabimaiden ns. arabikevään 2011 vallankumouksilla ja vuoden 2011 syksyn ”Vallatkaa Wall Street” –leireillä? Yhteisenä piirteenä on ollut sosiaalisen median vahva käyttö sekä kyseisten liikkeiden organisoimisessa että eri toimijoiden ”liikekannallepanossa”, mutta myös sosiaalisen median tukeva hyödyntäminen niiden tavoitteista ja toiminnasta viestimisessä. Vaikka eri uutisvälineet ovatkin seuranneet tapahtumia tiiviisti, liikkeiden oma aktiivinen toiminta ja läsnäolo sosiaalisessa mediassa on antanut niiden omalle äänelle paljon enemmän merkitystä kuin perinteisessä tiedonvälityksessä.”

Tämä kaikki pitää edelleen paikkansa lähihistorian kuvauksena, mutta neljässä vuodessa saman julkaisun versioon 2.0, joka julkaistiin vuonna 2016, oli paljon muuttunut. Arabikevään vallankumouksista oli vain vaisu varjo jäljellä ja esimerkiksi Egypti oli entistä vahvemman ja autoritaarisemman johtajan peukalon alla. Wall Streetkin jäi valtaamatta. Donald Trump valittiin vuoden 2016 marraskuussa USA:n presidentiksi hyvin toisenlaisella sosiaalisen median sykkeellä ja kampanjoinnilla kuin Obama. Trump ja hänen seuraajajoukkonsa sittemmin käyttänyt sosiaalista mediaa vastakkainasettelun areenana, ja samaa kaavaa ovat seuranneet populistit muuallakin maailmassa. 

Jos katson taaksepäin ajassa, niin mitä sitten tapahtui vuosien 2012 ja 2016 välillä? Karkeana yleistyksenä voi todeta, että sosiaalisesta mediasta muodostui selkeämmin myös uudenlainen informaatiosodan alusta. Somen eri palvelut antoivat mahdollisuuden kokemusten jakamiseen, keskusteluihin ja yhteisöllisyyteen. Käyttäjäyhteisöjen luomista ja rikastamista palveluista Wikipedia on hienoimpia esimerkkejä – samoin vaikkapa Facebook antoi mahdollisuuden erilaisille yhteisöille jatkuvan yhteydenpitoon. Samaan aikaan sosiaalisessa mediassa alkoi näkyä kehityskulkua, jossa some-alustoja käytettiin estoitta huhujen, puolitotuuksien ja suoranaisten valheiden esittämiseen. Eräs kehityskulku liittyi Twitterin, joka sittemmin tunnetaan X:nä, yleistymiseen. Kun rajoitettuun merkkimäärään piti saada mahdutetuksi selkeä kannanotto, keskustelustakin tuli pelkistetympää ja yksiulotteisempaa. Tärkeää ei ollutkaan yhteisöllisyys (2010-luvun alussa puhuttiin vielä ”sosiaalisen median yhteisöistä”) vaan oman ja ”sen oikean” mielipiteen mahdollisimman napakka julistaminen. Erilainen verkkovihapuhe lisääntyi ja pieni – mutta valitettavan näkyvä – osa yhteiskunnallisistakin päättäjistä ryhtyi kirjoittelemaan tolkuttomuuksia sosiaalisen median päivityksiinsä. 

Tieto- ja viestintäteknologian käyttö muuttui nopeasti. Vuonna 2013 omassa käytössä oli älypuhelin 47 %:lla suomalaisista vuonna 2016 tuo luku oli 72 % ja vuonna 2020 tuo luku oli 87 %. Päivittäin sosiaalisen median yhteisöpalveluja käytti vuonna 2013 34 % suomalaisista, vuonna 2016 tuo luku oli 47 % ja vuonna 2020 tuo luku oli 59 %. (Tilastokeskus, Väestön tieto- ja viestintätekniikan käyttö 2024). Somen käyttö kasvoi nopeasti ja somessa käytetty aika kasvoi niin ikään – etenkin nuorempien ikäluokkien osalta ”verkkoon ei mennä vaan siellä ollaan”. Ruutuaika on kasvanut kaikissa väestöryhmissä, ja vuonna 2020 lähes kaikki alle 45-vuotiaat seurasivat sosiaalista mediaa. Sosiaalinen media tavoittaa yhä paremmin myös senioriväestöä: vielä vuonna 2017 yli 65-vuotiaista 61 % ei seurannut sosiaalista mediaa, kun vuonna 2021 yli 65-vuotiaista enää alle puolet (45 %) ei seurannut sosiaalista mediaa (Tilastokeskus, Ajankäyttö 2020-2021). Uutisten seuraamisessa verkkopalvelut olivat saamassa jo yliotetta painetuista julkaisuista kymmenisen vuotta sitten, ja uutisten osalta seurataan mieluummin napakkaa uutisvirtaa kuin taustoittavia juttuja.

Sosiaalisen median palveluiden kirjo on viimeksi kuluneen kymmenen vuoden aikana muuttunut, monipuolistunut ja kehittynyt. Some-alustojen ja -palveluiden algoritmit kehittyivät reipasta vauhtia. Erilaiset uudet palvelut saivat jalansijaa, ja esimerkiksi Snapchat kehittyi ja sai suosiota reippaasti juuri 2010-luvun alussa. TikTok alkoi tehdä tuloaan 2010-luvun lopulla, ja etenkin nuoremmat käyttäjät ottavat nopeastikin käyttöönsä uudenlaisia palveluita.

Pidin aikoinaan liioiteltuna englantilaisen Andrew Keenin väitteitä, että erilaiset sosiaalisen median eri yhteisöt ja palvelut ovat tuhoamassa länsimaista kulttuuriamme ja vyöryttävät meille subjektiivista, viihteellistä ja huonosti kirjoitettua ja taustoitettua roskaa. Alan ymmärtää Keenin ehdottomuutta, kun digitaalinen lukutaito ja eri lähteiden kriittinen arviointi näyttää entistä heikommalle. Perinteinen mediakin alkaa omaksumaan sosiaalisen median piirteitä (esimerkiksi eri artikkelien kommentointi ja arvottaminen verkkosivuilla).

Sosiaalinen media - kaikista lieveilmiöistään huolimatta - on edelleen perustaltaan demokraattinen, kansalaisten osallistumista ja aktiivisuutta lisäävä väline. Verkkopohjaiset palveluiden ja yhteisöjen osalta kansalaiset ovat varsin tasa-arvoisia eikä esimerkiksi tulotasolla, koulutustaustalla ja asuinpaikalla ole Suomessa ainakaan kansalaisten eriarvoisuutta lisäävää merkitystä.

En kirjoittaisi vuonna 2025 yhtä reippaasti sosiaalisen median ihanuudesta yhteiskunnallisessa vaikuttamisessa kuin vuonna 2012. Uskonko edelleen sosiaalisen median mahdollisuuksiin? Kyllä uskon ja tämäkin blogi on siitä esimerkki. Meidän eri some-palvelujen käyttäjinä on otettava se rooli, joka meille kuuluukin, kun haluamme parempaa sosiaalista mediaa.

Elokuva: Camp-elokuvien tenho

Tunnustaudun camp-elokuvien ystäväksi. Camp-elokuvista pitäminen edellyttää vinohkoa huumorintajua ja halua nähdä, että elokuvien tekijät ovat ehkä tavoitelleet jotakin muuta kuin sitä pläjäystä, joka sitten levitettäväksi elokuvaksi päätyi. Campiksi luettavien elokuvien tekijöitä on laaja kirjo, joista osa on tehnyt tietoisesti huonoa makua tihkuvia elokuvia (vaikkapa John Waters ja Russ Meyer), mutta kokeneetkin tekijät ovat tahtomattaan lopsahtaneet campin mustaan aukkoon (vaikkapa Teuvo Tulio ja Martin Brest).

Mitä camp sitten on? Harto Hänninen tiivistää campin oivalla tavalla seuraavasti: ”Campillä tarkoitetaan kulttuurista ilmiötä, jossa räikeän mauton ja normienvastainen tuote muuttuu katsojan silmissä ala-arvoisesta hauskaksi. Huono maku ja sen sallimat yllätykset alkavat kutkuttaa. Camp-elokuviin liittyy aina liioittelu, budjettia suuremmat aikeet, kummalliset ja perustelemattomat ratkaisut…. Yksi campin suosikkigenreistä on melodraama, jossa pateettiset tunnevyöryt ja holtittomat näyttelijäsuoritukset saattavat johtaa masokistiseen myötähäpeän nautintoon.” (Harto Hänninen: Sensuela – uskomattoman camp-pornon leikkaamaton versio ensi kerran tv:ssä! Yle Teema -sivusto, 2017).

Baltimorelainen John Waters (s. 1946) oli etenkin uransa alkuvaiheessa tietoisen uskollinen huonolle maulle. 1970-luvun ja 1980-luvun alun elokuvat Pink Flamingos (1972), Female Trouble (1974), Desperate Living (1977) ja Polyester (1981) olivat aidointa Watersia. Näihin liittyi myös hupaisia kokeiluja – Polyester-elokuvan katsomiskokemusta haluttiin täydentää erillisellä raaputuskortilla, josta saattoi rapsutella esille kohtauksiin sopivia hajuja! Oikean hajun äärelle ohjattiin elokuvan alalaidassa näkyvällä numerolla. Campiä on myös elokuvan suomenkielinen nimi Hullu haiseva maailma, jolla käännöksellä ei ollut mitään tekemistä elokuvan juonen kanssa. 

Mielestäni Watersin elokuvat osoittavat, että campia voi tehdä tietoisesti, kun tekijän hallussa on sekä (tarinan)kerronnallinen osaaminen että teknillinen ja taiteellinen varmuus. Silloin voi myös tehdä pastissinomaisia silmäniskuja muihin kulttuurituotteisiin ja saada katsoja kiedottua mukaan tähän campin kokemukseen.

Kalifornialainen Russ Meyer (1922-2004) tunnetaan mieltymyksestään elokuviin, joissa tärkeintä tuntuu olleen naistähtien erittäin runsas rintavarustus. Meyerin tunnetuin elokuvakausi sijoittuu 1960-luvun puolivälistä 1980-luvun alkuun, ja tällä ajanjaksolla tehtiin tämän genren klassikot Lorna (1964), Faster Pussycat.. Kill Kill (1965), Vixen (1968), Vixen (1975) ja Up! (1976). Juonten monikerroksisuuden takia Meyerin elokuvia ei kannata katsoa, kun kestoreseptinä on ollut väkivaltakohtausten ja isorintaisten naisten tunkeminen samaan tarinaan. 

Campin perusolemukseenhan kuuluu, että myös ajan funktio on merkittävä tekijä. Monet omana aikanaan vaille arvostusta jääneet ja unohdetut elokuvat ovat myöhemmin nousseet jopa kulttituotteiksi – mutta hyvin eri syistä kuin tekijät olisivat halunneet. Suomalainen camp-klassikkohan on  Teuvo Tulion (1912-2000) viimeinen elokuva Sensuela (1973). Tämä teoskin osoittaa, ettei huono muutu ajan kuluessa hyväksi mutta kertoo kyllä paljon ajastaan ja ajan hengestä.

Kerronnallinen ja taiteellinen osaaminenhan Teuvo Tuliolla oli kiistatonta, mutta Sensuelassa lähes kaikki ratkaisut ovat epäonnistuneita. Käsikirjoitus on kehno, tunkkainen ja epälooginen, näyttelijävalinnat ovat kehnoja ja ohjauskin haparoivaa. Vaikka Tulio oli 1940- ja 1950-luvun standardeilla osoittanut olevansa osaava melodraamojen ohjaaja, hänen yrityksensä tehdä rohkeaa ja runsasta seksiä sisältänyttä elokuvaa 1970-luvulla oli tuomittu epäonnistumaan. Rahoitusvaikeuksien vuoksi elokuvan teko viivästyi kymmenisen vuotta ja elokuva sai tyrmäävän vastaanoton. Suomessa vanhan suosikkiohjaajan elokuva kelpasi esitettäväksi lyhyen aikaa Kemissä, Pieksämäellä ja Kuopiossa ja katsojamäärät jäivät erittäin pieniksi. Tulion Sensuelasta tuli campia tahtomattaan – mutta campinahan se on jopa huikeaa. 

Osaavakin tekijä voi huomata, että kaikista hyvistä tarkoituksista huolimatta campiksi luiskahtanut yksi elokuva voi päättää uran. Martin Brest (s. 1951) teki 1990-luvulla muutaman kelvollisen elokuvan – näistä tunnemme Eddie Murphyn tähdittämän Beverly Hills kytän (1984), Robert de Niron ja Charles Grodinin keskinäiseen kemiaan perustuvan Keskiyön paon (1988) ja Naisen tuoksun (1992), jonka miespääosasta Al Pacino pokkasi Oscarin. Vuonna 2003 ensi-iltaan tulleessa Brestin elokuvaan Gigli kaiken olisi pitänyt olla kunnossa. Brest käsikirjoitti elokuvan ja ohjasi sen, pääosia näyttelivät ajan tähdet Ben Affleck ja Jennifer Lopez, tärkeät sivuosat vetivät Al Pacino ja Christopher Walken – ja lopputulos oli aivan vaivaannuttavan hirveää katsottavaa! Esimerkiksi Iso-Britanniassa jokainen elokuvateatteri poisti Giglin ohjelmistostaan viikossa. Taloudellisesti elokuva oli todellinen pannukakku – budjetti oli noin 75 miljoonaa dollaria ja kokonaistuotot olivat noin 7,5 miljoonaa dollaria. 

Ja mitä voimme tästä campin todellisesta luonteesta päätellä? Campia voi suunnitelmallisestikin tehdä, jos osaa kerronnan ja välineet. Mielestäni todellisen campin luonteeseen kuuluu, että sitä on kuitenkin tehty kohtuullisen tosissaan ja osaavasti - ja sitten se vain on luiskahtanut campiksi. Ihmeellistä on elämä!

Kulttuuri-ilmiöt: Street art - osa yksi "Muraalit"

Olen ollut pitkään kiinnostunut katutaiteesta eli street artista. Street art on urbaaneihin ympäristöihin sijoittuvaa kuvataidetta, johon liittyy usein kantaaottavuutta ja ajankohtaisuutta. 

Olen jakanut tämän esseen kahteen osaan eli muraaleihin ja street artiin. Muraalit ovat suurikokoisia rakennusten seinämaalauksia, jotka voivat olla osa julkisivua tai ne voivat olla rakennuksen muilla seinillä. Ne ovat usein tilattuja ja maksettuja taideteoksia, joiden tekijät (tai tekijäyhteisöt) tunnetaan ja jotka ovat signeerattuja. Arkikokemukseni perusteella muraalit näyttävät usein sijoitetun köyhemmille asuinalueille, joissa on paljon julkisen vallan tai yhteisöjen omistamia asuntoja.

Street art, jota käsittelen tarkemmin osassa kaksi, on puolestaan julkiseen tilaan laadittua kuvataidetta, joka ei ole instituutioiden hallitsemaa ja johon ei useinkaan ole virallista lupaa. Street artin tekijät ovat periaatteessa anonyymejä, jotka kuitenkin katutaideyhteisö tuntee ja tietää - ja Banksyn tuntee suurempikin yleisö, vaikka hänen henkilöllisyytensä on pysynyt salassa. 

Keskityn kahteen street artin muotoon - graffitteihin ja tägeihin en ole paneutunut. Graffitit ovat seinäkirjoituksia tai maalauksia, jotka perustuvat kirjaimiin. Tägit ovat graffitien tekijöiden taiteilijanimiä tai nimimerkkejä. Tägejä voi pitää vain töhryinä seinässä mutta halutessaan niitä voi pitää myös tekijöiden kotimaisemansa (usein myös reviirinsä) merkitsemisenä. Graffiteilla on usein yhteiskunnallinen tai humoristinen viesti – parhaimmillaan kumpikin!

Muraaleja kuvasin kymmenisen vuotta sitten Saksassa Berliinissä ja Leipzigissä - silloin ei Suomessa vielä muraaleita juurikaan näkynyt. Alla muutama esimerkki näiden kaupunkien muraalitarjonnasta.

Ilahduttavaa on, että kahdella kotiseudullani eli Suomessa pääkaupunkiseudulla ja Espanjassa Fuengirolassa muraaleja on tehty ja ne ovat rikastuttamassa päivittäistä elinympäristöämme. Helsingissä muraaleja löytyy vaikkapa Vallilasta ja Kontulasta.

Ja Espoossakin löytyy muraaleja. Kuulemani mukaan suurin valikoima löytyy Karakalliosta, jonne täytyy lähiaikoina kameran kanssa suunnata. Matinkylästäkin löytyy hienoja muraaleja.

Fuengirolassa on tarjolla hienoja muraaleja. El Boquetillon alueen kymmenet muraalit ovat käymisen arvoinen nähtävyys!

Muraaliit ovat pysyviä taideteoksia, vaikka muuhun street artiin liittyy ominaispiirteenä väliaikaisuus. Muraaleja löytyy myös kohteista, jotka eivät ole pysyviä - suuria toteutuksia tehdään purettaviin rakennuksiin. Nämä kaksi esimerkkiä Berliinistä ja Palermosta ovat siksikin mielenkiintoisia, että ne selvästi tekevät ympäristöstä viihtyisämpää ja hauskempaa kuin pelkistetyt, rumat seinäpinnat.

Parin viikon päästä lähdemme sitten retkelle street artin muihin maisemiin, joissa tarkastelemme katutaidetta politiikan näyttämönä ja katua galleriana.

(kaikki kuvat: © Ari-Matti Auvinen)

Kirjallisuus: Miten valita kilpailussa voittava kirja?

Kirjallisuuskilpailut herättävät usein aiheellistakin keskustelua. Kokeneet lukijat pystyvät kyllä arvioimaan, onko kirja kelvollista luettavaa vai kehnompaa luonnonvarojen käyttöä, mutta eikö ole hankalaa valita monista hyvistä kirjoista se paras? Minulla oli kahden vuoden ajan etuoikeus toimia raadin jäsenenä valitsemassa Suomen Johtolanka-palkinnon saajaa eli vuoden parasta kotimaista painettua rikos- tai jännityskirjaa. Raatimme valitsi myös vuoden esikoisdekkarin.

Rajaukset ja rajanvedot ovat olennainen osa kirjallisuuskilpailuja. Ensimmäinen rajanveto vuosittain jaettavalle palkinnolle on ilmestymisvuosi eli onko kirja ilmestynyt painettuna kilpailuehtojen mukaisena ajankohtana. Toinen rajanveto on ns. alkuperäinen ilmestymisvuosi eli jos kyseinen teos on vuosia aiemmin julkaistu eKirjana tai äänikirjana, niin voiko se ”litteroituna” ja painettua osallistua vuosia myöhemmin Johtolanka-kisaan. 

Tärkeä rajaus koskee tietysti kirjan sisältöä eli onko teos rikos- ja jännityskirjallisuutta. Teoksessa esiintyvän henkilön kuolema tai murhakaan ei tee kirjasta dekkaria. Vaikka kirjan sisältö olisikin jännittävä, niin esimerkiksi sotakirjat tai kirjat, joissa valmistaudutaan sotaisaan konfliktiin, eivät kuulu mielestäni rikos- ja kirjallisuuden piiriin. Vaikka epäilys murhasta tai taposta kuuluu dekkareiden valtaosan keskeiseen ponnevoimaan, niin esimerkiksi talousrikoksen tai kyberrikoksen selvittelystä voi kehittää erittäinkin kelvollisen dekkarin ilman ruumiita. Tämän pohdiskelun jälkeen lukija tietysti kysyy, että mikä sitten on yksiselitteinen määritelmä rikos- tai jännityskirjallisuudelle. Vastaus on väistämättä, että yksiselitteistä määritelmää ei ole, mutta esimerkiksi Johtolanka-raadissa yhteisellä keskustelulla muodostui käsitys, oliko kirja X tai Y rikos- ja jännityskirjallisuutta.

Merkittävä pohdinta liittyy myös siihen, onko yksittäinen teos ymmärrettävissä ilman samaan teossarjaan kuuluvien kirjojen aikaisempien osien lukemista. Monet dekkaristit julkaisevat ansiokkaasti useamman teoksen kokonaisuuksia; niiden yksittäisten teosten kunnollinen lukeminen edellyttää kuitenkin edellisten osien juonien ja hahmojen ymmärtämistä. Huomattakoon, että tämä on erilainen piirre kuin samojen henkilöhahmojen käyttäminen kirjailijan tuotannossa. Tämän kriteerin voi tiivistää kysymykseen: ”Onko kirja itsenäinen teos vai elimellinen osa kirjasarjaa?” 

Näiden kriteerien ohella on luonnollisesti monia yleisiä kriteereitä. Näitä ovat esimerkiksi juonen ja kerronnan uskottavuus, hyvä ja moitteeton kieli, teoksen looginen ja tasapainoinen rakenne – ja ”dekkarin kultaisten sääntöjen noudattaminen”. Näistä säännöistä on erilaisia versiointeja ja tulkintoja, mutta niihin kuuluvat ainakin, että syyllisen täytyy esiintyä kerronnassa jo varhaisessa vaiheessa, yliluonnolliset tapahtumat juonen ratkaisussa ovat kiellettyjä, tärkeitä johtolankoja ei saa piilotella ja rikoksen selvittäjä ei saa itse olla syyllinen. 

Vuoden Johtolanka-palkinnon julkistaminen on kaksivaiheinen prosessi, jossa ensin julkistetaan kuusi ehdokaskirjaa, joista pari kuukautta myöhemmin julistetaan voittaja. Tämä on hyvä menetelmä, jolla voidaan myös osoittaa dekkarigenren laajuutta ja monipuolisuutta.  

Mitä sitten opin suomalaisista rikos- ja jännityskirjoista kahden vuoden urakkani aikana? Suomalaisia dekkareita julkaistaan runsaasti – meidän luettavaksemme päätyi noin 80 kirjaa kumpanakin vuotena. Kun luimme vain kustantajien meille toimittamat kirjat, niin esimerkiksi kaikki omakustanteet eivät meille asti päätyneet.

Lukukokemuksieni perusteella voin väittää, että kokeneiden kirjailijoiden työ on usein laadukasta luettavaa. Vaikka uskonkin, että dekkareita oppii kirjoittamaan kirjoittamalla dekkareita, niin nämä kaksi vuotta osoittivat, että dekkarien osaavaan kirjoittamiseen tullaan muitakin kirjallisia väyliä. Monilla tuoreilla dekkarien kirjoittajilla on taustaa esimerkiksi rikos- tai oikeustoimittajina, käsikirjoittajina tai näytelmäkirjoittajina. Yleiskuva raadin jäsenenä työskentelystä oli, että suomalainen vahva dekkariperinne voimistuu ja monipuolistuu.

Työskentely kolmihenkisen raadin jäsenenä oli mukavaa ja antoisa, ja kollegani Satu Henttonen raadin puheenjohtajana ja Mikko Mäenpää jäsenenä olivat erinomaista, keskustelevaa ja oivaltavaa seuraa. Raatimme toimi jouhevasti ja meillä oli helppo muodostaa keskustelujemme perusteella yhteiset linjaukset ja päätökset. Haasteena saattoi pitää sitä, että raatimme jäsenet olivat saman sukupolven kasvatteja, mutta käsillä ollut luku-urakka olisi ollut hankalasti ruuhkavuosien elämästä nauttivien aikatauluihin.

Työläydestään huolimatta Johtolanka-raadin jäsenyys oli hieno näköalapaikka suomalaisen rikos- ja jännityskirjallisuuden nykytilaan. Se oli kokemisen arvoinen matka.

Yhteiskunta: Populistit ja viiden U:n malli

Populistisen politiikan tekemisen ilmiöt tulevat entistä selkeämmin meille päivä päivältä esille. Yksittäisten ilmiöiden seuraamisen sijaan olisi hyvä ymmärtää populistisen politiikan tietyt toistuvat kehityskulut ja kaavat. Suomen perussuomalaisten toiminnasta tällaisia kehityskaaria voi jo löytää, ja eurooppalainen ja amerikkalainen populismihan näitä jo tulvii. Samalla on hyvä myös todeta, että asenteellisen, oikeistoväritteisen populismin ohella laitavasemmalla oleva populismi näyttää sekin olevan nousemassa.

Olen hahmotellut mielessäni VIIDEN U:N KAAVAA, joka kuvaa kokemukseni mukaan hyvin populistipoliitikoiden toimintatapaa. Nämä ”U:t” seuraavat toisiaan ja usein jopa lineaarisesti. Mikä on siis viiden U:n kaava?

Ensimmäinen vaihe on urpoilu eli esitetään eri foorumeilla - ja usein juuri somessa - erilaisia kärjistäviä, räävittömiä, loukkaavia ja jopa rasistisia väitteitä. Tästä ovat hyviä esimerkkejä nimimerkki Riikan kommentit, Tony Halmeen tokaisut, yksityisviesteissä Wille Rydmanin viestit tai Teemu Keskisarjan A-studiossa esittämät näkemykset. Urpoilutradition (samaan tapaan kuin pikkujouluissa setämiesten harjoittama nuorempien työtovereiden käpälöinti) mukaisesti loukkauksiin ja kärjistyksiin puuttuminen kuitataan huumorintajuttomuudeksi tai ”asioiden kontekstista erottamiseksi”.

Seuraava, toinen vaihe on uhittelu – Riikka ja Teemu eivät kyllä anteeksi pyytele (tai kansanedustaja kirjoittaa, että ”Supo itkee ja julkistaa”). Uhitteluun liittyy myös jo sellaisten ajatusten itujen heittely, että kyseessä on noitavaino (terveiset Trumpin leiristä) tai asenteellisten toimittajien likasankojournalismi. Uhittelulla luodaan polarisoivalle vastakkainasettelulle kaikupohjaa. Uhitteluun kuuluu myös näkemys, että yhteisiä pelisääntöjä noudatetaan silloin kun se sattuu sopimaan. 

Kolmas lähes loogisesti seuraava vaihe on uhriutuminen. Urpoiluvaiheen kommenteista kiinni jääneet henkilöt ja tahot uhriutuvat, kun he haluaisivat vain kertoa totuuden (niin kuin se on…) ja nyt he joutuvat julkiseen jalkapuuhun. Amerikkalainen populistinen oikeisto osaa tämän uhriutumisen jo hyvin ja suomalaisetkin populistit osaavat tämän pelikirjan mukaan myös jo toimia.

Neljäs (ja sekin lähes säännönmukaisesti seuraava) vaihe on ulkopuolisuus. Tällöin populistit lähtevät rakentamaan omia, vaihtoehtoisia todellisuuksiaan ja media-alustojaan, koska haluavat jakaa tietoa ja näkemystään ilman avoimeen viestintään kuuluvaa kriittisyyttä ja moniäänisyyttä. Ulkopuolisuudessa käännytään sisään päin, tiivistetään samanmielisillä omaa vankkuripiiriä ja hyljeksitään entistä enemmän omaan näkökantaan sopimattomia näkökulmia.

Ja viides vaihe näyttää olevan uhka. Populistien aiheuttamasta uhasta demokratialle ja demokraattisille rakenteille selkein näyttö löytyy USA:sta tammikuulta 2021, mutta pilkahduksia uhasta näkyy jo muuallakin. Lähellämme Saksassa on jo kylmääviä esimerkkejä, Ruotsissa on erilaisia leimahduksia jo näkynyt – ja Suomessakin olisi hyvä ymmärtää se kehityspolku, joka voi meitä yllättää.

En väitä, etteivätkö varsin monet muutkin ystävät ja kollegat ole tätä asiaa samoin tavoin hahmotelleet mutta oli mukava tiivistää tämä kehityskulku tietyksi malliksi – olkoon se nyt tämä viiden U:n malli.