Tunnustaudun camp-elokuvien ystäväksi. Camp-elokuvista pitäminen edellyttää vinohkoa huumorintajua ja halua nähdä, että elokuvien tekijät ovat ehkä tavoitelleet jotakin muuta kuin sitä pläjäystä, joka sitten levitettäväksi elokuvaksi päätyi. Campiksi luettavien elokuvien tekijöitä on laaja kirjo, joista osa on tehnyt tietoisesti huonoa makua tihkuvia elokuvia (vaikkapa John Waters ja Russ Meyer), mutta kokeneetkin tekijät ovat tahtomattaan lopsahtaneet campin mustaan aukkoon (vaikkapa Teuvo Tulio ja Martin Brest).
Mitä camp sitten on? Harto Hänninen tiivistää campin oivalla tavalla seuraavasti: ”Campillä tarkoitetaan kulttuurista ilmiötä, jossa räikeän mauton ja normienvastainen tuote muuttuu katsojan silmissä ala-arvoisesta hauskaksi. Huono maku ja sen sallimat yllätykset alkavat kutkuttaa. Camp-elokuviin liittyy aina liioittelu, budjettia suuremmat aikeet, kummalliset ja perustelemattomat ratkaisut…. Yksi campin suosikkigenreistä on melodraama, jossa pateettiset tunnevyöryt ja holtittomat näyttelijäsuoritukset saattavat johtaa masokistiseen myötähäpeän nautintoon.” (Harto Hänninen: Sensuela – uskomattoman camp-pornon leikkaamaton versio ensi kerran tv:ssä! Yle Teema -sivusto, 2017).
Baltimorelainen John Waters (s. 1946) oli etenkin uransa alkuvaiheessa tietoisen uskollinen huonolle maulle. 1970-luvun ja 1980-luvun alun elokuvat Pink Flamingos (1972), Female Trouble (1974), Desperate Living (1977) ja Polyester (1981) olivat aidointa Watersia. Näihin liittyi myös hupaisia kokeiluja – Polyester-elokuvan katsomiskokemusta haluttiin täydentää erillisellä raaputuskortilla, josta saattoi rapsutella esille kohtauksiin sopivia hajuja! Oikean hajun äärelle ohjattiin elokuvan alalaidassa näkyvällä numerolla. Campiä on myös elokuvan suomenkielinen nimi Hullu haiseva maailma, jolla käännöksellä ei ollut mitään tekemistä elokuvan juonen kanssa.
Mielestäni Watersin elokuvat osoittavat, että campia voi tehdä tietoisesti, kun tekijän hallussa on sekä (tarinan)kerronnallinen osaaminen että teknillinen ja taiteellinen varmuus. Silloin voi myös tehdä pastissinomaisia silmäniskuja muihin kulttuurituotteisiin ja saada katsoja kiedottua mukaan tähän campin kokemukseen.
Kalifornialainen Russ Meyer (1922-2004) tunnetaan mieltymyksestään elokuviin, joissa tärkeintä tuntuu olleen naistähtien erittäin runsas rintavarustus. Meyerin tunnetuin elokuvakausi sijoittuu 1960-luvun puolivälistä 1980-luvun alkuun, ja tällä ajanjaksolla tehtiin tämän genren klassikot Lorna (1964), Faster Pussycat.. Kill Kill (1965), Vixen (1968), Vixen (1975) ja Up! (1976). Juonten monikerroksisuuden takia Meyerin elokuvia ei kannata katsoa, kun kestoreseptinä on ollut väkivaltakohtausten ja isorintaisten naisten tunkeminen samaan tarinaan.
Campin perusolemukseenhan kuuluu, että myös ajan funktio on merkittävä tekijä. Monet omana aikanaan vaille arvostusta jääneet ja unohdetut elokuvat ovat myöhemmin nousseet jopa kulttituotteiksi – mutta hyvin eri syistä kuin tekijät olisivat halunneet. Suomalainen camp-klassikkohan on Teuvo Tulion (1912-2000) viimeinen elokuva Sensuela (1973). Tämä teoskin osoittaa, ettei huono muutu ajan kuluessa hyväksi mutta kertoo kyllä paljon ajastaan ja ajan hengestä.
Kerronnallinen ja taiteellinen osaaminenhan Teuvo Tuliolla oli kiistatonta, mutta Sensuelassa lähes kaikki ratkaisut ovat epäonnistuneita. Käsikirjoitus on kehno, tunkkainen ja epälooginen, näyttelijävalinnat ovat kehnoja ja ohjauskin haparoivaa. Vaikka Tulio oli 1940- ja 1950-luvun standardeilla osoittanut olevansa osaava melodraamojen ohjaaja, hänen yrityksensä tehdä rohkeaa ja runsasta seksiä sisältänyttä elokuvaa 1970-luvulla oli tuomittu epäonnistumaan. Rahoitusvaikeuksien vuoksi elokuvan teko viivästyi kymmenisen vuotta ja elokuva sai tyrmäävän vastaanoton. Suomessa vanhan suosikkiohjaajan elokuva kelpasi esitettäväksi lyhyen aikaa Kemissä, Pieksämäellä ja Kuopiossa ja katsojamäärät jäivät erittäin pieniksi. Tulion Sensuelasta tuli campia tahtomattaan – mutta campinahan se on jopa huikeaa.
Osaavakin tekijä voi huomata, että kaikista hyvistä tarkoituksista huolimatta campiksi luiskahtanut yksi elokuva voi päättää uran. Martin Brest (s. 1951) teki 1990-luvulla muutaman kelvollisen elokuvan – näistä tunnemme Eddie Murphyn tähdittämän Beverly Hills kytän (1984), Robert de Niron ja Charles Grodinin keskinäiseen kemiaan perustuvan Keskiyön paon (1988) ja Naisen tuoksun (1992), jonka miespääosasta Al Pacino pokkasi Oscarin. Vuonna 2003 ensi-iltaan tulleessa Brestin elokuvaan Gigli kaiken olisi pitänyt olla kunnossa. Brest käsikirjoitti elokuvan ja ohjasi sen, pääosia näyttelivät ajan tähdet Ben Affleck ja Jennifer Lopez, tärkeät sivuosat vetivät Al Pacino ja Christopher Walken – ja lopputulos oli aivan vaivaannuttavan hirveää katsottavaa! Esimerkiksi Iso-Britanniassa jokainen elokuvateatteri poisti Giglin ohjelmistostaan viikossa. Taloudellisesti elokuva oli todellinen pannukakku – budjetti oli noin 75 miljoonaa dollaria ja kokonaistuotot olivat noin 7,5 miljoonaa dollaria.
Ja mitä voimme tästä campin todellisesta luonteesta päätellä? Campia voi suunnitelmallisestikin tehdä, jos osaa kerronnan ja välineet. Mielestäni todellisen campin luonteeseen kuuluu, että sitä on kuitenkin tehty kohtuullisen tosissaan ja osaavasti - ja sitten se vain on luiskahtanut campiksi. Ihmeellistä on elämä!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti