Tämän esseen työnimi oli ”Guy Ritchie on muutakin kuin Madonnan ex-mies”. Kerroin keväällä tyttärelleni pitäväni Guy Ritchien elokuvista, johon hän kysyi ”Ai sen Madonnan exän?”. Tämä kommentti antoi innokkeen katsella Ritchien tuotantoa entistä tarkemmin ja etsiä hänen ohjaamistaan elokuvista yhteisiä aihioita ja teemoja – ja vakuuttua, että hän on muutakin kuin Madonnan ex-mies.
Englantilaisen Ritchien (s. 1968) ensimmäinen pitkä elokuva oli vuonna 1998 ensi-iltansa saanut ”Puuta, heinää ja muutama vesiperä” (Lock, Stock and Two Smoking Barrels), joka sai suopean vastaanoton. Vuonna 2000 tuli ” Snatch – Hävyttömät” (Snatch), jossa oli - kiitos edellisen elokuvan – myös suurempi budjetti ja joka oli niin ikään sekä arvostelu- että yleisömenestys. Näissä kummassakin Ritchien uran alkuvaiheen elokuvissa, joita on osuvasti kuvailtu myös ”ironisiksi gangsterielokuviksi”, oli jo näkyvissä Ritchien tyylille tunnusomaisia piirteitä. Lontoossa cockney-englantia nopeasti sanailevat pikkurikolliset ovat pohjimmiltaan onnettomia sähläreitä, joista joillakin on onnea, toisilla ei. Tyyliin kuului myös reipas sanailu ja tietty räkänokkahuumori, joka olkoon luonnehdinta, ei moite. Elokuvien toteutuksen tyyliin kuuluvat nopeutukset, hidastukset ja pysäytyskuvat eli paljon musiikkivideoista opittuja ja lainattuja tyylikeinoja. Ryöstöt menivät yleensä poskelleen, ja väkivaltakohtauksissakin oli humoristisia aineksia. Juoniaineksissa sattumalla on suuri merkitys ja loppuratkaisut ovat yllättävä ja huvittaviakin. Jos pitää muistaa kieltä poskessa, niin hauskojahan ne ovat.
Ensimmäisistä elokuvista alkaen Ritchie on saanut hyvän miesnäyttelijäkaartiin elokuviinsa. Vinnie Jones ja etenkin Jason Statham ovat vakiohahmoja, ja Statham toimii Snatchissä myös kertojana, mikä sekin on Ritchien useammassa elokuvassaan käyttämä tyylikeino. Alusta alkaen Ritchie on saanut elokuviinsa hyviä näyttelijöitä – mukana olivat kahdessa ensimmäisessä elokuvassa mm. Brad Pitt, Benicio del Toro ja Sting.
Vuodesta 2000 vuoteen 2008 Ritchie oli naimisissa Madonnan kanssa, ja tältä ajalta ovat myös hänen kehnommat elokuvansa. Tiedämme, että korrelaatio ja kausaliteetti ovat eri asioita, mutta tähän kahdeksan vuoden jaksoon ei vain sisälly oikein katsomisen arvoista tavaraa. Vuonna 2005 julkaistu ”Revolver” oli kehno ja sekavakin versio kahden ensimmäisen elokuvan teemojen tiimoilta, eikä sitä pelastanut edes käsikirjoituskumppanuus Luc Bessonin kanssa eikä Jason Stathamin ja Ray Liottan näyttelijätyö. Parempaan päin meni jo vuonna 2008 ”RockNRolla”, mutta sekin tuntui entisten teemojen ja toteutusten lämmittelyltä.
Seuraavaksi Ritchie pääsi tekemään elokuvaa populaarikulttuurin tunnetuimmasta klassikkosankariparista eli Sherlock Holmesista ja John Watsonista. ”Sherlock Holmes” ilmestyi vuonna 2009 ja ”Sherlock Holmes: A Game of Shadows” vuonna 2011. Kummassakin elokuvassa Ritchie näytti kasvanutta visuaalista osaamistaan, ja kummassakin teoksessa on hienoja takaumia, nopeutuksia, hidastuksia ja yksityiskohtia. Elokuvien tenho perustuu myös Robert Downeyn ja Jude Law´n hyvään yhteistyöhön. Keskeinen teema on kahden erilaisen miehen vahva ystävyys, joka kestää kovimmatkin koettelemukset ja jossa ystävyydessä tohtori Watsonin kärsivällisyys neroa kumppaniaan kohtaan ei tunne rajoja. Kun BBC teki Sherlock Holmesista samoihin aikoihin (2010 – 2017) suorastaan erinomaisen TV-sarjan, joka tunnettiin Suomessa nimellä ”Uusi Sherlock”, niin Ritchien elokuvien muistijälki runsaan vuosikymmenen takaa ei ehkä ole niin vahva kuin se ansaitsisi olla.
Kahden miehen alun konfliktista lojaaliseen ystävyyteen näytti kehityskaarta myös oman lapsuuteni TV-sarjan ”Koodinimi U.N.C.L.E.” (The Man from U.N.C.L.E.) uudelleenlämmitelty elokuva vuodelta 2015, jossa keskeinen osa juonen dynamiikkaa oli kahden miehen (siis muistattehan Napoleon Solon ja Illya Kuryakinin) välinen yhteistyö ja kehittyvä ystävyyskin. Näyttelijäkaarti Henry Cavill, Armie Hammer, Alicia Vikander ja Hugh Grant tekevät ihan kelvollista, muttei sentään loistavaa, työtä.
Vuoden 2019 ”The Gentlemen” tuo Ritchien takaisen veijaritarinamaiseen rikoselokuvaan, jossa juonenkäänteitä riittää mukavasti ja juonessakin on toimivia erilaisia kerroksia. Näyttelijäkaartiin kuuluivat mm. Matthew McConaughey, Hugh Grant, Colin Farrell ja Jeremy Strong, ja elokuva on kelpo suoritus. Miesten välinen lojaalisuus ja sen puutekin ovat tärkeitä teemoja tässä elokuvassa, vaikka se rikoselokuvalta vaikuttaisikin.
”The Covenant” vuodelta 2023 on mieleenpainuva elokuva, joka alkaa Afganistaniin sijoittuvana sotaelokuvana, muuttuu haavoittuneen amerikkalaiskersantin ja hänen afganistanilaisen tulkkinsa selviytymistarinaksi ja loppua kohti myös huimaksi pelastus- ja takaa-ajotarinaksi. Tässä elokuvassaan Ritchie näyttää osaamistaan ilman tunnettuja tehokeinojaan, ja toteuttaa kahden miehen ystävyyden ylistyslaulun, jonka tapahtumaympäristö on tosi karu. Samalla se on moraliteetti USA:n tylysti Afganistaniin hylkäämien tulkkiensa ja muiden sotilaallisissa operaatioissa auttaneiden puolesta.
Miksi en kirjoittanut tätä esseetä alkuperäisellä otsikollani? Katsoessani uudestaan Ritchien tuotantoa, voisin tiivistää Ritchien olevan miesten keskinäisen ystävyyden ja miesryhmien sisäisten suhteiden tasokas kuvaaja. Pikkurikolliset sählärit ovat keskenään kavereita ja ystäviäkin – ja heidän elämäntyylinsä valintakin rajoittanee muita ystävyyssuhteita. Nykytermeillä kuvattuna Ritchie on tehnyt todellisia bromance-elokuvia – ja ”bromance” ymmärretään tällöin kahden miehen välisenä läheisenä, ei-seksuaalisena ja syvänä ystävyyssuhteena, joka ylittää tavallisen ystävyyden tasot. Kun tästä näkökulmasta tarkastelee Ritchien tuotantoa, niin hänen elokuviensa yhteinen sävel on bromancen korkea veisu.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti