Kulttuuri-ilmiöt: Menestyisikö pesäpallo Stadissa?

Helsingin pesäpallokulttuuri on tänä päivänä kovin toisenlainen kuin se oli varhaisnuoruuteni aikaan. Ensimmäinen näkemäni pesismatsi oli Hesperian kentällä pelattu mestaruussarjan ottelu Puna-Mustat – Työväen Mailapojat kesällä 1966. Näin parikin Hesperian kentällä pelattua Itä-Länsi-ottelua, joita siellä pelattiin vuoteen 1967 saakka. Sitten Stadin tärkein pesäpallokenttä siirtyi Meilahteen, jossa enää vuosikymmeniin ei ole Itä-Länsi-ottelua pelattu. Historiankirjat kertovat, että viimeisimmässä Meikussa pelatussa ottelussa vuonna 1983 oli yli 5000 katsojaa. Jokaiselle nyky-Meikun kenttää tarkastelevalle se on huikea luku, kun tämän kesäkuun Hesarin (HS 3.6.2026) jutun mukaan Helsingin kaupunki on remontoinut puolen vuosisadan ikään ehtinyttä kenttää ja remontissa rakennettiin myös 272 (!) katettua ja 160 kattamatonta istumapaikkaa. Hieman on vielä matkaa Sotkamon, Vimpelin ja Tampereenkin pesispyhättöihin.

Historian tarinoihin ei kannata jäädä liikaa tunnelmoimaan, mutta sen pesäpallohistoria osoittaa, että kyllä pesäpallo Stadin ilmeeseen on kuulunut. Nyt systemaattisesti paluuta Superpesikseen rakentava Puna-Mustat oli miesten Suomen mestari vuonna 1973, Helsingin Pallo-Toverit vuonna 1959 ja mitaleille ylsivät toisen maailmansodan jälkeisinä vuosina Katajanokan Haukat ja Työväen Mailapojat. Helposti unohtuu, että naisten Superpesiksessä pelaa helsinkiläisseura Roihun Roihuttaret ja naisten pesäpallon puolella vuodesta 1950 vuoteen 1977 Suomen mestarit olivat lähes poikkeuksetta helsinkiläisseuroja. Mihin tämä vaikuttava pesäpalloperintö on saatu Stadissa hukattua – ja vielä 1970-luvun puolivälin jälkeen erittäin nopealla tahdilla?

En ole pesismatseja käynyt sattuneesta syystä – eli pääkaupunkiseudulla hyvätasoisten otteluiden puutteen takia – seuraamassa. Muutamat sääntömuutokset ovat tehneet pelistä mielenkiintoista ja sähäkämpääkin. Kaksi neljän vuoroparin jaksoa, joita tasatilanteessa seuraa kotiutuskilpailu, on varmistanut mielenkiintoa pelin loppuun saakka. Katsomo-olot ovat kehittyneet ja vaikka Vimpelin Saarikenttä tai Sotkamon Hiukan pesäpallostadion tuhansine katsomopaikkoineen vakuuttavat televisiosta satunnaisesti lajia seuraavan katsojan hyvistä olosuhteista.

Urheilun monitoimimies Hjallis Harkimo koetti 1990-luvulla tuoda pesäpallon Helsinkiin ja pelipaikkana oli Kaisaniemen kenttä. Moninaisten vaiheiden jälkeen Kaisaniemessä pelasi urheilullisten saavutusten osalta pari vuotta hyvin pärjännyt Kaisaniemen Tiikerit, jonka taival päättyi kuitenkin talousvaikeuksiin ja onnistuipa seura vielä sähläämään itsensä osalliseksi sopupeliskandaaliinkin. Lyhyeen loppui tämä tarina ja se taisi stadilaisia pesisfaneja pitkään traumatisoida. 

Mutta onko pesäpallo pienten harvaan asutuilla alueilla sijaitsevien paikkakuntien yksinoikeus? Jos käydään kysymässä Tampereelta, niin ei ole. MansePP on rakentanut menestykselliset joukkueet sekä miesten että naisten Superpesikseen, ja miesten ja naisten joukkueet ovat 2020-luvulla saavuttaneet Suomen mestaruuksia. Toisen suositun kesälajin eli jalkapallon osalta hieno oulunkyläläisseura Gnistan on osoittanut, että määrätietoisella ja pitkäjännitteisellä työllä voidaan rakentaa myös kilpailullisesti menestyvä urheiluseura, jolla on myös tärkeä yhteisöllinen rooli.

Joukkueurheilun iäisyyspohdintoihin kuuluu pähkäily, että voiko ostamalla koostettu joukkue useamman vuoden aikajänteellä saavuttaa pysyvää menestystä? Jalkapallossa tämän voisi kiteyttää strategiseen kysymykseen ”Leipzig vai Barcelona?”. Barcelona on tehnyt vuosikymmeniä junioriakatemioidensa kanssa vahvaa työtä ja pystyy tuottamaan jatkuvasti huippupelaajia omasta seurastaan. 

Pidän Puna-Mustien kunnianhimoisesta tavoitteesta Superpesis-paikan ohella oman pesäpallostadionin rakentamisesta ja mahdollisesta monipuolisesta ympärivuotisesta käytöstä. Hienoa myös on, että seuralla on tarjota hyvä junioripolku ja tulosten perusteella PuMun nuoret pärjäävätkin hyvin. Tätä toimintaa kannattaa tukea ja kyllä se niin on, että kansallisurheilun korkeammalla kilpailutasolla pitää olla pääkaupunkilainenkin seura!

Kirjallisuus: Lähi-idän historia karttojen kertomana

Olen aina pitänyt kartoista ja niitä mielelläni tarkastellut. Koulutaipaleeni aikaisia oppikirjoja en juurikaan ole säästänyt, mutta 1960-luvun lopulla hankittu ”Diercke Weltatlas” on kyllä tallessa. ”Otavan taskukartasto” kulki koulurepussani pitkään, mutta sen pokkariversion kehno sidos levisi ja sitä kirjaa en säästänyt. Myöhemmin kesäisiä prätkäreissuja suunniteltaessa jo varhain keväällä hankimme nipun karttoja, joiden avulla matkoja suunniteltiin. Yliopistolla kansatieteen opinnoissani 1970-luvun lopulla selkein oppikirjani oli professori Toivo Vuorelan toimittama ”Suomen kansankulttuurin kartasto”, joka kymmenillä levikkikartoilla kertoi mm.  Suomen maanviljelyksestä ja muista elinkeinoista, työkaluista, rakennuksista, huonekaluista, asusteista ja kulkuneuvoista.

Kartat ovat hieno tapa pelkistää ja selkeyttää vaikeita ja monipolvisia asioita. Lahjakas tutkija VTT Timo R. Stewart on erikoistunut Israelin ja Palestiinan konfliktiin. Hänen teoksensa ”Palestiina ja Israel – Historia karttoina” (Gummerus 2025) on lukemisen arvoinen kirja, joka käyttää karttoja taitavasti ja monipuolisesti. Eri ajoilta ja eri tarkoituksiin tehtyjen 25 kartan avulla hän taustoittaa ja osoittaa, miten Palestiina ja Israel on kuvattu ja käsitetty historian saatossa. 

Tekijä korostaa jo teoksen alkutahdeissa, että kartta on tapa kuvata maailmaa, mutta sen suhde todellisuuteen ei ole koskaan suoraviivainen. Kartat ovat täynnä valintoja ja tulkintaa: mitä kuvataan, miten kuvataan ja mitä jätetään pois. Kartat ovat myös sidottuja aikaan – kartat kertovat oman aikansa tarinaa. Etenkin Lähi-idästä tehdyt kartat eivät vain kerro ajastaan, vaan ne kertovat tärkeällä tavalla myös historiasta. Suomalaisten tuntemien karttojen osalta aikoinaan tehtyjä arvovalintoja kuvastavat mm. käytetyt paikannimet, joista tunnemme kyllä Raamatun teksteihin perustuvat paikannimet, mutta emme aina paikallisen valtaväestön paikoista käyttämiä nimiä.

Kirjan kartoista ensimmäinen on vuodelta 1581 ja viimeinen vuodelta 2023. Jokaista karttaa taustoittaa ja avaa muutaman sivun mittainen essee. Tämä on mielenkiintoinen ja tarttuva tapa historiateoksessa. Erityinen kiitos kannattaa antaa myös teoksen kauniista toteutuksesta – varmasti eräs vuoden 2025 kauneimmista kirjoista nelivärikarttoineen ja ilmavine taittoineen. Kun Stewartin kirja on normaalin kirjan kokoinen, niin tietysti osa kartoista on pientä printtiä. Pieni moitekin sallittaneen: eri etäisyyksien selkeä esittäminen olisi ollut eduksi. Muistutettakoon, että Israelin pinta-ala on noin 20 000 neliökilometriä eli se on Keski-Suomen maakunnan kokoinen alue. Gazan kaistale, jota Israel on määrätietoisesti tuhonnut elinkelvottomaksi alueeksi, on kooltaan 360 neliökilometriä ja siellä asui ennen Gazan sotaa noin kaksi miljoonaa palestiinalaista – alue on kooltaan samaa luokkaa Espoon kaupungin kanssa. 

Stewartin kirjaa lukiessa vahvistuu se käsitys, että suomalaiset tuntevat parhaiten ne tarinat, joilla israelilaiset ovat kertoneet ja kertovat omasta historiastaan. Nyky-Israel on osannut historiansa tehokkaasti brändätä ja tätä sanomaa levittää – samaa ei valitettavasti voi sanoa palestiinalaisten historian tulkinnan levittämisestä. Mahdollisuudet Palestiinan historian tarinoiden levitykseen on myös tehokkaasti torpattu korostamalla palestiinalaisten ääriryhmien väkivaltaisia toimia. Terroriteoissa ei ole mitään puolustelemista, mutta häviäjänä tässä julkisuustaistossa on aina ollut palestiinalaisten maltillinen enemmistö.

Tämän kirjan lukeminen vakuutti minut entisestään siitä, että ainoa mielekäs tapa tämän ajassamme polttelevan ongelman ratkaisemiseen on kahden itsenäisen valtion malli. Tehtävä on erittäin vaikea, mutta jos pidämme sitä mahdottomana, niin mahdoton se voi ollakin. Kahden valtion mallin edistäminen merkitsee myös sitä, että aidosti tunnustetaan myös Palestiinan valtion oikeutus. Hyvä tapa Suomelle kahden valtion mallin vauhdittamiseen on tunnustaa Palestiinan valtio.

Yhteiskunta: Viihtyykö fasismi meren äärellä?

Professori Tarmo Kunnaksen vuonna 2013 julkaistu kirja ”Fasismin lumous” on jälleen saatavilla, kun kunnianhimoista kustannusohjelmaa toteuttava Rosebud Books on tehnyt siitä uuden painoksen. Luin kirjan runsas vuosikymmen sitten, kun olin pitempään reissussa Saksassa, Espanjassa ja Italiassa. Kirja oli monipuolinen - ja luvalla sanoen melko pitkäsanainen – pohdiskelu siitä, miten ja miksi keskeinen osa Eurooppaa hullaantui 1920-1930-luvuilla fasismiin. Matkallani lueskelin myös samoihin aikoihin Daniel Brookin kirjoittamaa ”A History of Future Cities” (W. W. Norton & Company 2013), joka kuvaa neljän tulevaisuuden tärkeän metropolin eli Pietarin, Shanghain, Mumbain ja Dubain historiaa.

Kirjojen lukemisen jälkeen jäin pohdiskelemaan meren äärellä sijaitsemisen merkitystä kaupungille. Onko sijainnilla meren äärellä tai sisämaassa yhteyttä sisäänpäin kääntymiseen, ääriliikkeisiin, nationalismin nousuun ja fasismiin? Eurooppalaisen fasismin tyyssijat eli Saksa, Italia ja Espanja – ja tärkeät fasismille tilaa antaneet maat kuten Itävalta ja Romania – ovat kaikki maita, joissa pääkaupunki on sisämaassa. Silloin usein maan elämän painopiste ja suunta on sisäänpäin. Monella tavalla merellinen Espanja tuntuu karttaa tarkastellen olevan siten rakennettu, että pääkaupunki Madrid on sijoitettu siten, että sieltä on absoluuttisesti pisin matka jokaisessa neljässä ilmansuunnassa olevalle Espanjan rannikolle! Berliini on tiukasti sisämaassa eikä Roomakaan nyt varsinainen satamakaupunki ole. Itävallasta ei tarvitse merellistä yhteyttä etsiä ja Bukarestkin nököttää tukevasti sisämaassa.

Eikä tämä havainto merellisyydestä koske vain fasismia: kun Neuvosto-Venäjä ryhtyi kääntymään sisäänpäin, pääkaupunki muutti takaisin sisämaan Moskovaan. Kiinan sisäänpäin suuntautumisessa Beijing on ollut erilainen konservatismin kehto kuin ulospäin suuntautunut Shanghai. Tietysti nyt älyllisesti valppaat lukijat kaivavat muistinsa sopukoista merellisiä, sisäänpäin kääntyneitä maita. Mitenkäs se Portugalin sotilashallinto – eikös Lissabon nyt ole merellinen kaupunki? Mutta havaintoa voi laajentaa myös maiden sisäiseksi tarkasteluksi ja ottaa vaikkapa Suomen esimerkiksi: ovatko Suomessa merelliset rannikkoseudut vapaamielisempiä kuin sisämaan seudut?

Erilaisia yhteyksiä pohtiessa ja rakentaessa kannattaa muistaa tieteen kultainen sääntö, että korrelaatio ja kausaliteetti ovat tyystin eri asioita. Mutta silti on mielenkiintoista pohtia meren merkitystä myös yhteiskunnalliselle ilmastolle ja ulospäin suuntautumiselle. Pohjoismaiden pääkaupungit ovat identiteetiltään vahvan merellisiä ja viestivät sillä halukkuuttaan kansainväliseen kanssakäymiseen. Merellinen yhteys on merkinnyt myös, että muualta tulleet ideologiset virtaukset saivat jalansijan juuri näissä kaupungeissa ja levisivät sieltä muualle maahan. Meri merkitsee yhteyksiä, kanssakäymistä, vuorovaikutusta, riippuvaisuuksia ja mittaamattomia mahdollisuuksia. 

Kaiken tämän jälkeen jää pohdiskelemaan, että minkähänlainen Eurooppa olisi ollut lähes sata vuotta sitten poliittiselta kehitykseltään, jos historian saatossa Italian pääkaupungiksi olisi kehittynyt Genova, Saksan pääkaupunki olisi ollut Hampuri ja Espanjan pääkaupunki olisi ollut Barcelona.

Elokuvat: Karpolla oli asiaa

Toimittaja Hannu Karpo (1942 – 2025) oli suomalaisen television ikoneja. Hänen MainosTV:llä esitetty ohjelmansa ”Karpolla on asiaa”, jota esitettiin vuosina 1983 - 2007, oli erittäin suosittu. Vaikka Hannu Karpo oman kertomansa mukaan piti kaikesta muusta televisiotyössä paitsi esiintymisestä, niin onneksi Karpon Sampo-pojan Liisa-vaimo ja elokuvaohjaaja Ari Matikainen saivat tämän ei-aina-helppona tunnetun miehen suostumaan dokumenttielokuvan aiheeksi ja päähenkilöksi. ”Karpo” ilmestyi vuonna 2020 ja on varsin kelpo dokumentti suomalaisen TV-työn arjesta useammalla vuosikymmenellä ja ennen kaikkea uutterasti – ja välillä varsin populistisestikin – yhteiskunnallisia epäkohtia ruotineen TV-toimittajan ammatillisesta elämästä.

Hannu Karpo aloitti TV-työn jo helsinkiläisenä lukiolaisena ja työskenteli vuodet 1963 – 1981 Yleisradiolla yhteiskunnallisten ja ajankohtaisten ohjelmien toimittajana, ohjaajana ja tuottajana. Elokuvassa Karpo suomii reippaasti YLE:n toimintakulttuuria ja älyllistä laiskuutta. Karpon kärjistysten mukaan henkilökunta teki töitä puolivaloilla ja johtajat olivat taitavimmillaan työssään vältellessään vastuuta. Karpon kaltaiselle reippaalle ja työteliäälle tekijälle YLE oli turhauttava paikka, kun hänen mukaansa osa yleläisistä työaikanakin tehtävien hoidon sijaan keskittyi tissutteluun. Karpo vaihtoi lyhyeksi ajaksi 1980-luvun alussa Seuraan ja toimi sen päätoimittajana – siellä toimittajat olivat Karpon mukaan suurimman osan aikaa kännissä. 

MainosTV:hen hän siirtyi vuonna 1983 ja MainosTV:ssä oli tekemisen meininki, hyvä ilmapiiri ja työnteko maittoi. Ja ahkera Karpo olikin - MainosTV:n neljännesvuosisadan työrupeaman aikana hän oli toimittajana lähes 800 ohjelmassa eli keskimäärin yli 30 ohjelmassa vuodessa. Työ vei miehen mukanaan enemmän kuin kokoaikaisesti. 

Karpon TV-ohjelma oli se vähäväkisen kansanosan viimeinen vetoomustuomioistuin, johon saattoi tuoda tapauksensa omalla kertomallaan esille. Suomalainen byrokratia ja esimerkiksi pankkien ja vakuutuslaitosten välinpitämättömyys saivat kyytiä Karpon ohjelmissa. Jutun aiheista ei ollut pulaa, kun vuosittain näitä ohjelmaehdotuksia Karpolle vyöryi tuhansittain. Karpon ohjelman kulta-aikana ei ollut sosiaalisen median kanavia eikä muitakin tapoja saada asialleen julkisuutta.

Matikaisen elokuvan kehystarinassa Karpo ajaa RangeRoverillaan pitkin Suomea, muistelee uraansa ja käy tapaamassa muutamaa ohjelmassaan haastattelemaansa henkilöä. Tällainen road movie -puite sopii hyvin elokuvaan, koska stadin kundi Karpo ajoi runsaasti eri puolille Suomen syrjäisempiä seutuja, joissa jutun aiheet usein olivat. Karpo puhuu työstään ja elokuva näyttääkin työ-Karpon. Hannu Karpo ihmisenä ja läheisenä jää kaukaiseksi, ja katsoja ei voi välttyä tunteelta, että näin Hannu Karpo on halunnutkin. 

Hänen Sampo-poikansa, joka oli myös hänen työtoverinaan muutaman varhaisen aikuisvuotensa, kommenteista pilkottaa, että Hannu ei ollut läsnä oleva ja aktiivinen perheenisä. Sampolla parhaat muistot isästään olivat työtoveruuden aikaisia muistoja, kun tehtiin yhdessä tavoitteellisia asioita. Jotenkin mieleen palasi Charlie Chaplinin poika Michael Chaplin, jolla oli pieni rooli kahdessa Chaplinin ohjaamassa elokuvassa ja hänkin tunsi, että muistettavimman kontaktin hän sai isäänsä elokuvatyöskentelyssä. Kun Michael Chapliniltä kysyttiin, minkälainen Charles Chaplin oli isänä, hän osasi muotoilla hienosti vastauksensa jotakuinkin niin, että jos mies on maailmankuulu ja arvostettu käsikirjoittaja, ohjaaja, näyttelijä, tuottaja, säveltäjä ja humanisti, niin on ymmärrettävää, ettei kaikilla elämänaloilla voi olla loistava. 

Miten Hannu Karpo itse tiivisti tunnelmansa Matikaisen elokuvan tekemisen aikaan, kun hän oli 77-vuotias? Hannu Karpoa – ja nyt seuraa suora lainaus – ”vitutti”. Häntä vitutti se, että vaikka ideoita, tarmoa ja intoa olisi ollutkin, niin runsaaseen kymmeneen vuoteen häntä ei ole pyydetty televisio-ohjelmia tekemään. Karpon omassakin otteessa ohjelman viimeisinä vuosina alkoi näkymään ammatillisen väsymisen merkkejä ja se jäi junnaamaan paikoilleen. Ehkä aikakin oli jo 2000-luvun alussa tultaessa ajanut ”Karpolla on asiaa” kaltaisten ohjelmien ohi. Valitettava tosiasia kuitenkin on, että kaupalliset televisiokanavamme ovat jatkuvasti vähentäneet kotimaisten asiaohjelmien ja dokumenttien tekemistä ja tarjontaa. 

Ari Matikaisen ohjaama dokumenttielokuva tekee sujuvalla tavalla kunniaa Hannu Karpolle, joka halusi paneutua pienen ihmisen näkökulmasta yhteiskunnallisiin epäkohtiin, nostaa esille byrokratian jyräämien ja runtelemien ihmisten kohtelua julkisuuteen ja pakottaa päätöksentekijät kiinnittämään näihin ongelmiin huomiota. Hänen ohjelmiensa ansio oli, että hän osasi sanoittaa selkeästi kohtaamiaan epäkohtia ja rakentaa kohtaamiensa ongelmien ratkaisemiseen julkisuuden painetta. Sellainen elämäntyö ansaitsee oman dokumenttielokuvansa.

Kulttuuri-ilmiöt: Missä voi enää järjestää urheilun suurtapahtumia?

Urheilun kansainväliset suurtapahtumat ovat tänään varsin kaukana siitä tarunhohtoisuudesta, johon varhaisnuoruudessani urheilutiedon suurkuluttajana totuin. En syvällisemmin silloin maailmanpolitiikkaa ymmärtänytkään, mutta tuntui hienolle lukea, että Helsingin kesäolympialaisissa vuonna 1952 oli mukana kisaajia eri puolilta maailmaa ja Neuvostoliittokin osallistui ensimmäistä kertaa olympialaisiin - vieläpä tasokkaalla ja menestyneellä joukkueella. Ehkä urheilulla olikin yhdistävää voimaa. 

Melbournen vuoden 1956 kesäkisoista historian kirjoihin jäi legendaarinen vesipallo-ottelu Unkari – Neuvostoliitto, jossa panoksena oli paljon muutakin loppusarjan ottelun voitto. Ottelu pelattiin muutama kuukausi Unkarin kansannousun verisen tukahduttamisen jälkeen ja ottelussa ei rajuja otteita säästelty, mutta tämän kisan Unkari voitti. Neuvostoliiton joukkue sai tuta yleisön vihan ja joutui poistumaan poliisisaattueessa ottelusta. Tämä antoi pilkahduksen siitä, että kansainväliset urheilutapahtumat ovat muutakin kuin veljellistä kisailua. 

Vuonna 1957 syntyneenä muistan televisiosta seuranneeni jo Mexico Cityn vuoden 1968 kesäolympialaisia ja samoin Meksikossa pelattuja jalkapallon MM-kisoja vuonna 1970. Vuoden 1968 kesäkisojen suurin poliittinen myrsky syntyi miesten 200 metrin juoksun palkintojen jaosta, jossa Tommie Smith ja John Carlos ilmaisivat palkintokorokkeella selkeästi oman mielipiteensä kotimaansa rotusorrosta. Vuoden 1972 Münchenin kesäkisojen muistoon synkän varjon heittää edelleen palestiinalaisterroristien hyökkäys. Listaa politiikan ja urheilun limittymisistä toisiinsa voisi jatkaa pitkään ja kehiä jutun juurta Natsi-Saksan isännöimistä vuoden 1936 olympiakisoista aina nykypäivään saakka, josta surkeimpina esimerkkeinä ovat viimeaikaiset jalkapallon MM-kisat.

Urheilutapahtumat näyttäytyvät entistä enemmän totalitaaristen valtioiden toiminnan valkopesulta. Kun Qatarin kokoiseen maahan, jonka jalkapallokulttuuri oli käytännössä olematonta, rakennettiin vuoden 2022 jalkapallon MM-kisoja varten seitsemän uutta suurta stadionia ja yksi stadion restauroitiin perusteellisesti – ja joissa rakennustöissä tuhannet vierastyöläiset menettivät henkensä – niin tolkku oli ripustettu FIFAssa naulakkoon. Saudi-Arabia on isännöimässä vuoden 2034 jalkapallon MM-kisoja – jälleen yksi totalitaarinen ja ihmisoikeuksista piittaamaton valtio FIFAn valitsemana kisaisäntänä. Samaa diktatuurien vyörytystä nähdään muissakin urheilulajeissa varsin mielikuvituksellisilla tavoilla, kun usein maassa ei ole juuri minkäänlaista omaehtoista urheilutoimintaa. Monien mielessä lienee pari vuotta sitten uutisoitu Saudi-Arabian tavoite isännöidä vuoden 2038 talviolympialaisia, joita varten rakennettaisiin arviolta 500 miljardia dollaria maksava talviurheilukeskus, jonne luotaisiin keinotekoisesti kaikkien talviurheilulajien suoritusympäristöt ja -paikat. 

Selkeyden vuoksi totean, että olen sitä mieltä, että politiikka saakin heijastua urheiluun. Urheilu on osa elämää ja olisi outoa ajatella, että se olisi jotenkin sellainen saareke yhteiskunnassa, jossa politiikka ei saisi näkyä. Mutta sitä mieltä olen, että jokaisen isäntämaan, jolle kisaisännyys on myönnetty, tulee kisojen ajaksi antaa pääsy maahansa osanottajamaiden tai ao. kansainvälisen järjestäjätahon kisaorganisaatioon kuuluville henkilöille. Keskustelun varaa on siinä, että pitääkö kaikkia kannattajia ja faneja päästää kisoja seuraamaan. Vaikkapa tunnetuilta ja tuomituilta futishuligaaneilta, joiden toiminnan tavoitteet ovat muualla kuin urheilussa ja joilla on vaikkapa pahoinpitelytuomioita, voi evätä pääsyn paikan päälle kisahuumaan. 

Jokaisella itsenäisellä valtiolla on oikeus ja velvollisuuskin päättää itse omalla alueellaan tapahtuvasta toiminnasta. Pohdin kuitenkin, että kuinka paljon vahinkoa Yhdysvallat itselleen tuottaa, kun se Yhdistyneiden Kansakuntien päämajaa isännöidessään määrää, keitä YK:n jäsenvaltioiden edustajia se maahan päästää ja millä ehdoilla. Nyt jalkapallon MM-kisoissa jotkut ansioituneet diplomaattipassin ja maahantuloluvan jo saaneet erotuomarit eivät pääsekään maahan, ja yksi joukkue on joutunut muuttamaan harjoittelukeskuksensa Yhdysvalloista Meksikoon.

Häviäjänä on myös kansainvälinen jalkapalloyhteisö, jonka maailmanjärjestö FIFA on osoittautunut korruptiopesäksi. Venäjän ja Qatarin kisaisännyydet olivat jo häpeätahra, ja nykyinen mielistelyn kulttuuri esimerkiksi tuulesta temmattuine rauhanpalkintoineen saa vankimmankin futiksen kannattajan vaivautuneeksi. Historian ironiaa on sekin, että kun Venäjän ja Qatarin jälkeen vuoden 2026 kisaisännyys myönnettiin kolmelle vakiintuneelle Pohjois-Amerikan maalle, niin monien helpotuksen huokaus on vaihtunut turhautumisen tuhinaksi. Vuoden 2024 USA:n presidentinvaalien tuloksen myötä Yhdysvallat on määrätietoisesti heikentänyt suhteitaan niin Kanadaan kuin Meksikoonkin, ja USA:n nykyinen valtiojohto on käyttänyt tietoisen loukkaavaa kieltä naapureistaan. Jos toista kumppanimaata halutaan eristää vahvalla aidalla (joka rajattavan maan pitäisi itse maksaa) ja toista kutsutaan seuraavaksi osavaltioksi, niin millä tunnelmalla kisaturistin pitäisi olla maailman suosituimman urheilumuodon suurtapahtumassa?

Kirjallisuus: Kahden tiiviin tyylin taitajan Suomen historiat

Suomen historiasta voi kirjoittaa runsassanaisia ja moniosaisia teoksia. Ne perustuvat usein laajaan ja hyvin dokumentoituun taustatyöhön ja monimuotoiseen tutkimukseen. Suomen historiaa voi kertoa myös tiiviillä mikrohistorioilla ja yksittäisten kansalaisten muistikuvilla. Kaksi mielikirjailijaani eli Juha Seppälä ja Petri Tamminen ovat kummatkin julkaisseet – omaksumallaan tiiviillä ja jopa lakonisella tyylillä kirjoitetun – teoksen kunnianhimoiselta nimeltään ”Suomen historia”.

Juha Seppälän (s. 1956) tunnusmerkkinä on hänen ensimmäisestä Torni-kirjastaan (1986) alkaen ollut erittäin tiivis ja kurinalainen tyyli. Hänen tuotantonsa alussa näkyi myös tietty teemojen tummuus ja karuus, myöhemmin Seppälä on osoittautunut myös satiirin ja huumorin osaajaksi. Hänen 12. teoksensa ”Suomen historia” (WSOY 1998) koostuu lyhyistä ja pelkistetyistä historiakertomuksista, loistavista anekdootinomaisista tiivistyksistä sekä tuhdin novellin mittaisesta hulvattomasta elämäkerrasta ”Hovimarsalkka”. 

”Hovimarsalkka” alkaa seuraavasti: ”Kaikki tietävät kuka minä olen. Minä olen minä. Minä synnyin kesäkuun 4. päivänä 1867 Askaisten Louhisaaressa, sukuni suuressa kartanossa.” Seppälä kuljettaa lukijaansa taitavasti läpi Mannerheimin elämänkulun ja osoittaa tukevan historiantuntemuksensa. Erinomaisen osaavasti kirjailija osaa limittää marsalkan elämänkulkuun humoristisia, satiirisia ja karnevalistisiakin pohdintoja ja tapahtumainkulkuja. Lukija seuraa Seppälän kiehtovassa liekanarussa Suomen historiaa yhden henkilön elämäntaipaleen kuvauksessa 1870-luvulta 1950-luvulle. Tosikoille ja Mannerheim-myytin palvojille kirjaa ei kannata suositella - eräälle Mannerheim-intoiselle ystävälleni Seppälän kirjan vein lahjaksi emmekä sitten muutamaan vuoteen olleetkaan tekemisissä. Minun mielestäni Seppälän 75-sivuinen "Hovimarsalkka" pesee mennen tullen muut Mannerheim-elämäkerrat. Koko Suomen historian Seppälä paketoi 128 sivuun. 

Kun Seppälä omaa kirjaansa kehitellessä on paneutunut huolellisesti tausta-aineistoihin, on Petri Tamminen (s. 1966) käyttänyt Suomen historian ymmärtämiseksi joukkoistamista. Hän haastatteli kirjaansa varten yli 500 suomalaista niin yksitellen kuin erilaisissa ryhmätapaamisissakin. Muistot kirjailija koosti ja tyylitteli kirjaansa ”Suomen historia” (Otava 2017). Sekin on tiivis 157-sivuinen teos, jonka muistojen kaari yltää vuodesta 1917 vuoteen 2016. 

Tamminenkin on Seppälän tavoin tunnettu erittäin tiiviistä tyylistään. Hänen teoksessaan olevan kerronnan ytimen voisi kuvata mikrohistorioiksi, jotka on järjestetty kronologisesti. Tällaiset tiiviydessään erinomaiset ajankuvat ovat ytimekkäitä – esimerkiksi vuodelta 1947 muisto on ”Me saatiin Amerikasta laite, jolla kuivataan kynsilakkaa. Se ei toiminut, kun siinä oli erilainen töpseli, mutta ei meillä ollut kynsilakkaakaan.” Tammisen kuvaamat muistot ovat usein anonyymejä ja niiden kertoja ei käy ilmi. Tämä pelkistyneisyydessään hieno kerrontatapa pitää lukijan mielen virkeänä, kun pystyy mielessään kuvittamaan kerrottuja muistoja. Tammisen ansio on juuri tässä – pitempi selitys olisi kuvannut turhia yksityiskohtia ja kaventanut lukijan mielikuvien lentoa. Tässäkin muistossa vain nuo kaksi varmasti moneen kertaan hiottua ja teroitettua virkettä riittivät viemään lukijan takaisin vuoden 1947 Suomeen.

Kaksi ”Suomen historia” -nimistä kirjaa jotakuinkin saman ikäluokan suomalaisilta mieskirjailijoilta ei oletettavastikaan ole sattumaa. Kummankin ilkikuriseenkin tapaan hahmottaa maailmaa sopii hyvin ajatus erittäin tiiviistä ja pelkistetystä Suomen historiasta, joka kerrotaan totutusta poikkeavalla tavalla. Kummankin kirjan lukukokemus on ymmärtääkseni sitä rikkaampi, mitä paremmin Suomen historiaa tuntee ja mitä enemmän sitä on harrastanut. Silloin pystyy nauttimaan näiden osaajien tiivistyksistä ja lukijana oivaltaa, että historiakirjoissakin vähemmän voi olla enemmän.

Yhteiskunta: USA:n presidenttien isien pitkät varjot

Monella tuntemallamme Yhdysvaltain presidentillä on ollut vaikutusvaltainen ja vahvatahtoinen isä, jonka kasvatus ja toiminta ovat jättäneet selvän jälkensä. Hämmentävää on myös se, että kolmen tuntemamme presidentin osalta he eivät suinkaan olleet perheidensä ykkössuosikkeja menestyjiksi vaan tupsahtaneet enemmänkin sattumien kautta perheen tukemiksi ehdokkaiksi.

Nuorena presidentiksi valitussa John F. Kennedyssä (1917 – 1963) tiivistyi 1960-luvun alun ennakkoluulottomuus, positiivinen energia ja rohkeus. Vain kolmen vuoden presidenttivuoden ja salamurhan jälkeen hän tuli omalle sukupolvelleni tietyn aikakauden ikoniksi. Monet meistä muistavat edelleen, missä olivat kun Kennedy murhattiin (itse olin vanhempieni kanssa marraskuussa 1963 Buenos Airesissa, Argentiinassa) ja monet uskoivat toivon aikakauden päättyneen Dallasin laukauksiin. Kuitenkin Calvin Mackenzie ja Robert Weisbrot osoittivat oivassa kirjassaan ”The Liberal Hour: Washington and the Politics of Change in the 1960s” (Penguin Books 2009), että Kennedyn murhan jälkeisessä poliittisessa tilanteessa presidentiksi noussut Lyndon B. Johnson pystyi ajamaan läpi huomattavan osan sellaista liberaalia lainsäädäntöä, jota nykyisessä poliittisessa ilmapiirissä Yhdysvalloissa olisi mahdotonta.  Tietysti nyt tarkastellessa Kennedyn lyhyt valtakausi sisälsi paljon tummiakin sävyjä ja monet hänen presidenttikautensa päätökset eivät kunniaa ansaitse – esimerkkeinä nyt vaikkapa Sikojenlahden maihinnousu ja Vietnamin tilanteeseen sekaantuminen.

Tosin Kennedyn suvun patriarkan Joseph Kennedyn vahvatahtoisesti johtamassa perheessä odotettiin, että toisessa maailmansodassa kuolleesta Joseph Patrick "Joe" Kennedy Jr:sta olisi tullut se presidentti. John F. Kennedy kantoi suuren osan elämästään velvoitetta täyttää kuolleen isoveljen täyttämää aukkoa ja isoveljeen perheen kohdistamia odotuksia. Kennedyn suku oli yhteiskunnallisesti aktiivista ja John F. Kennedyn kaksi veljeäkin toimi senaattoreina – ja toinen olisi voinut tulla valituksi presidentiksikin, ellei häntä olisi murhattu vuonna 1968.

Kennedyt olivat Uuden-Englannin varakasta sukua, jolla oli poliittisessa toiminnassaan pitkät perinteet ja vahvat poliittiset intohimot. Taloudellinen valta ja poliittinen valta ovat kulkeneet toisiinsa kietoutuneina, ja tätä kytköstä on estoitta käytetty vipuvartena poliittisten asemien saavuttamiseen. Ei ihme, että vaatimattomista oloista ponnistaneella Richard Nixonilla oli Kennedyjä kohtaan pateettista vastenmielisyyttä, josta hän ei koskaan päässyt yli. 

Uuden-Englannin mahtisuvuista tuli toinenkin oman perheen kakkosvaihtoehto presidentiksi eli varsin keskinkertaiseksi osoittautunut George W. Bush. Hänkin tuli poliittisesti aktiivisesta perheestä. George W. Bushin isoisä oli Connecticutin senaattori, isä presidentti ja veli toimi Floridan kuvernöörinä. George W. Bushia perhe ei tukenut yhtä vahvasti ja vilpittömästi kuin Jeb Bushin poliittista uraa. Jeb Bushin heikko menestys gallupeissa ja esivaaleissa pakotti entisen presidentin George H.W.Bushin lähipiireineen vaihtamaan hevosta. Tänä päivänä löytyy vain harvoja, jotka ylistäisivät George W. Bushin johtajuutta, ja sellaista hätää missään vaaleissa ei republikaanipuolueelle tule, että häntä kaivattaisiin vaalivankkureiden vedossa auttamaan tai tilaisuuksissa esiintymään. 

John F. Kennedyn ja George W. Bushin isät olivat vaativia, etäisiä, mutta myös aina valmiita monipuolisilla suhteillaan asioita junailemaan – mutta myös omaa asemaansa ja vaikutusvaltaansa tiettäväksi tekeviä. Mutta monen näkemyksen mukaan ei New Yorkiin kiinteistöimperiumia rakentaneen ja kyynärpäitäkin mielellään käyttäneen Fred Trumpinkaan rooli isänä moitteeton ollut. Esikoispoikaan Fred Trump Jr:iin asetti isä valtavia paineita kiinteistöalalla jatkamisesta, mutta poika kyllääntyi perheen ilmapiiriin ja painostukseen - ja ryhtyi liikennelentäjäksi. Hän alkoholisoitui ja kuoli vain 42-vuotiaana. Nuorempi veli Donald Trump lähti hoitamaan kiinteistöjä ja loi perheen omaisuuden turvin värikkään uran.

Että minkälaista se on? Minkälaista on olla vallan kahvassa, vaikka takaraivossa jyskyttääkin, että velipojan se tässä pitäisi istua? Minkälaista on olla maailman mahtavin mies istumassa Valkoisessa talossa tekemässä suuria päätöksiä, kun tietää ja tuntee lapsuutensa, nuoruutensa ja aikuisuutensa olleensa kuitenkin se kakkosvaihtoehto perheen pojista?