15/11/2026

Yhteiskunta: Nuoriso ja äärilaitojen vetovoima

Nuoriso on ilahduttavasti liikkeellä eri puolilla Eurooppaa ja nuoret nostavat mielenilmaisuissaan esille monia heille polttavia kysymyksiä. Minulla on vahvasti tunne, että keski-ikäiset ja varttuneemmat kansalaiset eivät ymmärrä riittävästi nuorten huolien ja tuntemuksien kirjoa eivätkä osaa arvostaa nuorison reagointia. Jos pidämme nuorison vahvojakin mielenilmaisuja esimerkiksi Ranskassa, Saksassa ja Balkanin maissa ja nyt jo Helsingissäkin vain huligaanien puuhina, missaamme nuorison liikehdinnän yhteiskunnallisen ytimen. Samaan hengenvetoon on todettava, että nuorisosta vain promillen murto-osa on erilaisissa mielenilmaisuissa liikkeellä, mutta se ei merkitse, etteivätkö aktiivien esille nostamat asiat olisi aitoja aikamme ongelmia.

Eurooppalaisen nuorison arkisia huolia ovat mm. koulutuksen taso ja koulutuksen resurssointi, itsenäisen asumisen haasteet, vakituisen toimeentulon mahdollisuudet sekä oman (työ)uran suunta ja suunnittelu. Laajemmat huolet liittyvät ilmastonmuutokseen, Euroopan järkkyvään rauhantilaan, populistisen laitaoikeiston nousuun ja tekoälyn arvaamattomiin vaikutuksiin. Jos nuorella on tunne, että nykyisten eläkeläisten ja keski-ikäisten sukupolvet jättävät heille perinnöksi alati lämpenevän ilmaston, kasvavan julkisen velkataakan, velvoitteen osallistua edellisten sukupolvien eläkkeiden maksamiseen ilman vakuutta omasta eläketurvasta ja hauraan rauhantilan, niin vaikeaa on setämiehenä pokerina kertoa, että kaikki on ihan kohta ihan hyvin. 

Keski-Euroopassa nuoren sukupolven pettymys näyttäytyy laitavasemmiston ja laitaoikeiston suosion ja kannatuksen kasvuna. Syksyn osavaltiovaaleissa itäisessä Saksassa virta vei vasemmalle ja oikealle. Pääkaupunki Berliinissä Linke-vasemmistopuolue ylsi vaalivoittoon ja liki puolet alle 34-vuotiaista berliiniläisistä antoi äänensä Linkelle. Linke on sosiaalidemokraateista selvästi vasemmalla oleva puolue, taitaa olla pari piirua vasemmalla Suomen Vasemmistoliitostakin. Merkittävä osa nuorista kannattaa myös äärioikeistolaista Alternative für Deutschland -puoluetta (Vaihtoehto Saksalle). Saksan kummankin perinteisen valtapuolueen eli kristillisdemokraattien ja sosiaalidemokraattien kannatus on Saksan nuorison keskuudessa viitisen prosenttia.

Toisessa Euroopan mahtimaassa eli Ranskassa nuorison suosikkeja ovat joko laitavasemmalla 75-vuotiaan Jean-Luc Mélenchonin johtama La France Insoumise (Alistumaton Ranska) tai laitaoikealla Marine le Penin johtama Rassemblement National (Kansallinen liittouma). Kun Ranskan poliittinen keskusta on aivan sekaisin, niin nykyasetelmissa Ranskan tulevien presidentinvaalien seuraaminen tulevat olemaan monelle ulkomaalaisellekin seuraajalle puhdasta horroria.

Helppo selitys olisi kertoa, että tällä hetkellä vastuuntunnottomille populistipuolueille on mainio tilaisuus yksinkertaistuksiin ja että niillä ei ole todellista osaamista poliittisten muutosten tekemiseen. Monet käytännön kokemukset ovat esimerkiksi Saksassa osoittaneet, että AfD-läiset ovat käytännön vastuuta saadessaan melko avuttomia tumpeloita. Mutta tärkeämpää on kysyä, miksi poliittisesti maltillinen keskustaoikeisto ja maltillinen vasemmisto ovat onnistuneet luomaan itsestään staattisuutta ja muuttumattomuutta säteilevän poliittisen kuvan. Jos näiden puolueiden haluama julkinen imago on ensisijaisesti nykyisen aktiiviväestön ja eläkeläisten etujen puolustaminen, ne eivät ole tarvinneet edes imagokonsultteja viestinnässään.

Saksan ja Ranskan esimerkit osoittavat, että kun vanhat valtapuolueet ovat jähmettyneen oloisia eivätkä ole osanneet uudistua – eivätkä ole osanneet selkeästi sanallistaa tavoitteitaan ja arjen työtään – niin ohitse tullaan vasemmalta ja oikealta kepeillä ja populistisilla pelkistyksillä. Merkittävä muutos on myös se, että AfD:n, Linken ja Ranskan populististen puolueiden kannatus ei enää tulekaan pettyneiltä keski-ikäisiltä ja vanhoilta jääriltä, vaan nuorilta, aktiivisilta kannattajilta ja aktiiveilta. Vanhoille valtapuolueille on tullut ripeä valinnan paikka: uudistu tai kuihdu. 

10/11/2026

Elokuva: Suloisenhaikeita muistoja hävinneestä maasta

Joskus katsottavaksi osuu elokuva, johon ihastuu ikihyviksi ja jonka katsoo mielellään uudestaan. Olen varauksettoman ihastunut saksalaisen Wolfgang Beckerin elokuvaan ”Good Bye Lenin!” vuodelta 2003, joka parisenkymmentä vuotta sitten voitti useampiakin palkintoja ja oli myös katsojamenestys. Elokuva käsitteli hienosti Saksan yhdistymiseen liittyviä suuria tunteita ja tuntemuksia: iloa, surua, haikeutta, uudenlaista vapautta, markkinatalouden rujoutta, tulevaisuuden arvaamattomuutta.

Elokuvan käsikirjoituksen idea loi puitteet erinomaiselle elokuvalle. Berliinissä, DDR:n pääkaupungissa (arkisemmin ilmaistuna: Itä-Berliinissä) asuvan nuoren miehen Alexin äiti Christine on DDR:n järjestelmään uskova innokas opettaja. Vuonna 1989 muutoksen tuulet puhaltavat ja Alexkin lähtee rauhalliseen mielenosoitukseen. Kansanpoliisi tulee pidättämään kovin ottein mielenosoittajia, ja äiti näkee poliisin rajuotteisesti pidättävän poikansa. Äiti saa sydänkohtauksen ja vaipuu pitkäksi aikaa koomaan. Äidin ollessa koomassa Saksa muuttuu perin pohjin, ja kun Christine herää koomasta, ei häntä saa mitenkään järkyttää. Alexin täytyy ystävineen luoda berliiniläiseen asuntoon sänkypotilaana makaavalle äidille täydellinen versio menneestä maailmasta ddr-läisine huonekaluineen, elintarvikkeineen, juhlineen ja uutislähetyksineen.

Wolfgang Becker tiimeineen osaa irrotella hauskasti ja sattuvasti tästä nopeasti tapahtuneesta muutoksesta Saksassa. Elokuva välittää myös sitä haikeaa tunnelmaa, että vaikka DDR olikin tiukka kommunistinen diktatuuri ja poliisivaltio, oli siellä myös paljon hyvää ja yhteisöllistä arjen elämää. Asuin vuosikausia 2010-luvun lopulla osan ajastani Berliinissä ja suuri osa ystävistäni oli kasvanut ja opiskellut DDR:ssä. Monet heistä pitivät tästä elokuvasta ja sen tunnelmasta. Berliini kaupunkina on tärkeä ympäristö elokuvalle ja Berliinin rapsakasta muutoksesta saadaan irtoamaan useampikin hauska kohtaus.

Daniel Brühl teki hienon roolin Alexina ja loi tämän elokuvan jälkeen hienon kansainvälisen uran. Hänet muistetaan myös elokuvista ”Päivä ilman sotaa” (” Joyeux Noël”) vuodelta 2005, ”Kunniattomat paskiaiset” (”Inglourious Basterds”) vuodelta 2009 ja ”Rush” vuodelta 2013. Katrin Sass näytteli taidolla äidin roolin. Sass on DDR:ssä kasvanut ja työskennellyt näyttelijä, joka osasi näytellä uskottavasti aatteen kyllästämää toveria, joka luotti tarinoihin, joita hänen Alex-poikansa ja tämän Denis-ystävä (jota näytteli makoisasti Florian Lukas) kehittivät ja kertoivat. Kun ilmeisen räikeäkin tarina kehystettiin DDR:n valtio- ja puoluejohdon kertomaksi, niin pakkohan se oli uskoa.

Good Bye Lenin! -elokuva hienous on, että siinä osataan käsitellä laajaa tunteiden kirjoa ja että elokuvassa pystytään rytmittämään osaavasti ilon ja surun tunnelmia. Meille välittyy elokuvasta myös kulttuurinen viesti, että nopea muutos oli osittain hallitsematon ja sen kaikkia vaikutuksia ei ymmärretty. Lähes 40 vuotta sitten tapahtuneen Saksan nopean ja odottamattoman muutoksen vaikutukset purskahtelevat nyt laitaoikeiston ja laitavasemmiston kannatuksena. Osa tästä kannatuksesta on luonteeltaan nostalgista entisten aikojen kaipuuta, jota tukee isoveli-Neuvostoliiton perintöä jatkava Venäjä. Nyky-Saksan ja sen eri osien jakolinjojen ymmärtämiseksi voi lukea tukevan pinon tutkimuskirjallisuutta, mutta ”Good Bye Lenin!” on hyvä johdanto ”wessien” ja ”ossien” maailmojen eroihin.

Goodbye Lenin! -elokuva tehtiin yli 20 vuotta sitten ja Euroopan – ja etenkin Saksan – nopean muutoksen aikana voisi olettaa, että elokuva olisi menettänyt ajankohtaisuutensa ja teränsä. Tämä elokuva on kuitenkin kestänyt erinomaisesti aikaa ja sen kertoma tarina tuntuu tänään jopa ajankohtaisemmalle kuin se oli elokuvan ilmestymisvuonna 2003.

06/11/2026

Kulttuuri-ilmiöt: Tarvitsemme vahvoja uutistoimituksia

Tiedonvälityksen ja uutistoiminnan ympäristö on nopeassa muutoksessa. Kun uutisvirta jatkuvasti kasvaa ja monipuolistuu, niin oman ymmärrykseni mukaan ammattitaitoisille toimittajille on yhä enemmän tarvetta. Vaikka tekoäly voikin olla näppärä väline tekemään yhteenvetoja, niin se ei korvaa osaavia ja oivaltavia toimittajia. Korkeatasoisen tiedonvälityksen tarve korostuu tänä päivänä, kun ajankohtaisten tapahtumien seuraaminen tapahtuu ”kuplissa”, ja erilaiset puolivillaisetkin sosiaalisen median kanavat tuuppaavat nopeasti katsottuna ammattitaitoiselta tuntuvaa uutissisältöä lukijoilleen ja katsojilleen. Kuplautuminen johtaa yksinkertaistuksiin ja vastakkainasetteluihin, joista eivät kostu kuin identiteettipolitiikan surullisen hahmon ritarit.

Vahvasti ideologisesti virittyneestä ja ammattietiikkansa hukanneesta uutistoiminnasta on monia hyytäviä esimerkkejä. Katsoin hiljattain vuonna 2004 tehdyn hyvän dokumenttielokuvan ”Outfoxed: Rupert Murdoch’s War on Journalism”, joka taustoitti hienosti yhdysvaltalaisen Fox Newsin toimintatapoja. Fox News ei ole edes pyrkinyt tasapuolisuuteen ja moniäänisyyteen. Nykyisin Fox News on suosituin TV-uutiskanava USA:ssa ja sen toimintatavat ovat edelleen samanlaisia kuin vuosikymmenet sitten. Joku tätä lukiessaan voi mutista Yleisradion toiminnasta, mutta YLEn uutistoiminta on mielestäni hyvätasoista ja korkealuokkaista. Nykyisin Radio Suomella lähetettävä Ykkösaamu on usein erittäinkin kelvollinen ohjelma, ja se hakkaa sisällöltään ja toimintasykkeeltään YLEn TV:n ajankohtaisohjelmat. A-studiota katsellessani mutisen usein itsekseni, mutta ei minun pitäisi aina samaa mieltä ollakaan. Kun YLE-veroa maksan, niin pahoillani olen siitä, että meillä ei ole YLEllä enää kahta ajankohtaistoimitusta. En ollut aina samaa mieltä Ajankohtaisen kakkosen sisällöstä, mutta sitä silti kaipaan monipuolistamassa YLEn tarjontaa. Kaupallisten TV-kanavien ajankohtaisohjelmia on jatkuvasti supistettu ja Nelonen on niistä käytännössä luopunut, kaupallisten radioasemien uutistoiminta on lähinnä vitsi.

Suomen Tietotoimiston lakkauttaminen hätkähdyttää minua. STT:n suurin omistaja on Sanoma Media Finland, joka on lopettanut STT:n toimittamien sisältöjen käytön ja on nyt lopettamassa yhtiönkin. Kun lukee päivän Hesaria, niin useinkaan ei vaikutu Hesarin omasta uutistoiminnan osaamisesta – Hesarin kieliasusta ja kielivirheistä puhuminen edellyttäisi jo verenpainelääkityksen aloittamista. STT:n merkitys on ymmärtääkseni tärkeä etenkin maakuntalehdille ja muille pienemmille lehdille. Kun ulkomaantoimituksia on rapsakasti karsittu, niin ilman STT:n uutisvirtaa näiden lehtien sisällöt väistämättä köyhtyvät. Mistä sitten luotettavat ulkomaan uutiset hankitaan? 

Valtiontalouden kohentamiseen tähtäävien ja toistaiseksi julkaistujen leikkauslistojen suosikkikohde on Yleisradio. Yleisradion toiminnassa on runsaasti tarkasteltavaa, mutta rationalisointitoimillakin on rajansa – vaikka leikkauskohde olisikin läski, usein kärsii myös lihas. Kun samanaikaisesti STT:n toiminta nykymuodossaan on loppumassa ja Yleisradion rahoitusta halutaan vähentää, niin monipuolinen suomalainen uutistoiminta on väistämättä kokemassa vakavia iskuja.

Aiheellinen kysymys on julkisen rahoituksen rooli uutistoiminnassa eli pitäisikö valtion varoista tukea monipuolista uutistoimintaa. Suomalaisen tiedonvälityksen merkitys epävarmuuksia tihkuvassa maailmassa korostuu, ja mielestäni monipuolinen ja moniääninen suomalainen tiedonvälitys on kansalaisen perusoikeus. En ole kovinkaan vakuuttunut, että tämä perusoikeus toteutuu silloin, jos osaavia uutistoimituksia on entistä vähemmän ja etenkin kansainvälisiä uutisia välittävä, kommentoiva ja jalostava uutistoiminta jatkuvasti kuihtuu. Helsingin Sanomien lukijana minulla on jonkinlainen ikkunanräppänä maailman tapahtumiin, mutta levikiltään pienempien päivälehtien lukijoilla ei ole. Haluammeko vakavissamme jättää tietoisesti suuren osan kansalaisistamme joko uutispimentoon tai sekalaisista verkkolähteistä koostettujen uutissisältöjen varaan?

03/11/2026

Kirjallisuus: Hyvinvointimme historiaa sujuvasti, osaavasti ja rennosti

Pitkän linjan kokeneiden tutkijoiden Antti Kariston ja Jussi Simpuran tuore ”Hyvinvoinnin historiaa – Ajankuvia Suomesta” (Gaudeamus 2026, 423 sivua) on mielenkiintoinen lukukokemus. Paksuhko teos on sujuvasti kirjoitettu, vaikka lähdeviittausten määrä on huikea. Senioritutkijoiden leppoisa ote tekee kirjasta sympaattisen, ja kirjoittajat limittävät tärkeiden lainsäädäntö- ja muutoshankkeiden oheen myös omia kokemuksiaan ja vapaamuotoisia havaintojaan. Ajankuvien havainnollistamiseen he käyttävät lainauksia erilaisista populaarikulttuurin tuotteista – esimerkiksi iskelmäteksteistä ja elokuvista. Hetkeksikään lukijalle ei tule kuitenkaan epäilystä kirjoittajien pistämättömästä ammattitaidosta ja laajan lähdeaineistonsa hallinnasta.

Kirjan aikajänne on runsaat sata vuotta ja kirjan tarina lähtee liikkeelle käytännössä vuodesta 1918. Kirjoittajat ovat päätyneet kronologiseen tarkasteluun, jolloin kirjan päälukuina ovat vuosikymmenet. Välttämättä tämä tapa ei aina palvele tarkoitustaan, kun laajoja ilmiöitä on välillä jouduttu ruhjomaan tietyn vuosikymmenen ajanjaksoon. Lukijan kannattaa pitää mielessään, että tekijät kirjan nimestä alkaen painottavat kirjoittavansa suomalaisen hyvinvoinnin historiaa, eivät suomalaisen hyvinvoinnin historian. Hyvinvointi käsitteenäkin muuttuu, muuntuu ja on elänyt ajassa – ja elää edelleen. Siksi kirjoittajatkaan eivät ole sementoineet kirjaansa yhteen määrättyyn hyvinvoinnin käsitteeseen.

Lukiessa tulee väistämättä mieleen, että paljon ovat kirjoittajat joutuneet poiskin jättämään. Tilastojen ja kovan numeerisen datan puuttuminen pakottaa uskomaan kirjoittajien tulkintojen oikeellisuuteen. Kun on kirjoitettu suomalaisen hyvinvoinnin historiaa, niin globaalien kehityslinjojen vähäisyyttä voi jotenkin puolustella, mutta tietysti hyvinvointivaltiota rakennettiin muuallakin kuin Suomessa. Esittämättä kirjassa jäävät myös talouden sanelemat puitteet – kuinka paljon suomalaisen hyvinvoinnin rakentaminen ja ylläpitäminen on maksanut, mitä keskeisiä valintoja Suomessa on tehty ja mihin panostettu, ja mitkä ovat sellaisia rahoituksellisia rakenteita, jotka ovat suomalaisen hyvinvoinnin kehittämisen karikoita. Esimerkiksi nyt paljon pohditulla sote-puolella on tehty paljon uudehkojakin rakennusinvestointeja vaillinaisin ja usein huonoin perustein.

Kun kirjoittajat tarkastelevat hyvinvoinnin historiaa usein rakenteiden ja instituutioiden näkökulmasta, niin vähemmälle huomiolle jäävät yksilöiden hyvinvointiin vahvasti vaikuttavat oman käytöksen tekijät. Terveyskäyttäytyminen on jatkuvassa muutoksessa, joista hyviä esimerkkejä ovat tupakoinnin vahva väheneminen ja alkoholikulutuksen muutokset, mutta myös mielenterveyden ongelmien vahvempi esiinnousu. Suomalaisten hyvinvoinnin keskeinen areena on työelämä, joka on käynyt läpi huomattavia muutoksia viimeksi kuluneina vuosikymmeninä. Työhyvinvointi on tärkeä osa-alue, joka jäi kirjassa merkitystään pienemmälle käsittelylle, vaikka työelämä on se moottori, joka tuottaa hyvinvointiyhteiskunnan resurssit (mm. veroina). Hyvinvointiimme keskittyvistä rakenteista monet ovat verovaroilla ylläpidettyjä, joten verotuksen rooli ja mandaatti olisivat ansainneet enemmän tarkastelua. 

Tätä kirjaa lukiessani palauttelin mieleeni Juho Saaren toimittamaa ja yli 20 muun tutkijan kirjoittamaa teosta ”Hyviä uutisia Suomesta - Menestyvän yhteiskunnan tilannekuva” (Vastapaino 2025). Suomalaisesta yhteiskunnasta ja sen kehittymisestä saa kelvollisen kuvan, kun lukee nämä kummatkin kirjat. Tosin juuri tällä hetkellä näyttää sille, että monia suomalaisen yhteiskunnan rakenteita halutaan lyhytnäköisellä ja populistisella politiikalla rapistuttaa ja nakerrella. Ensi vuoden helmikuussa Vastapaino julkaisee Juho Saaren ja Jari Stenvallin toimittaman kirjan ”Suomen murros – miten suomalaiset instituutiot romahtavat?”. Se tulee olemaan mielenkiintoinen ja näitä kahta kirjaa täydentävä lukukokemus.

Karisto ja Simpura tarjoavat kirjallaan kaleidoskooppimaisen ja sujuvan tarkastelun suomalaisen hyvinvoinnin historiaan. Vaikka kirjaa edellä ruodinkin, niin hyväksyn sen, että tekijät eivät ole pakertaneet tiukkarakenteista tutkimusta vaan kirjoittaneet suomalaisen hyvinvoinnin historiaa osaavasti ja rennostikin. Kun tekijät osaavat tarjota meille runsaan sadan vuoden hyvinvointimme rakentamisen taipaleelta myös hauskoja tuokiokuvia, niin tämä kirja on kelpo syksyinen lukukokemus.

30/10/2026

Yhteiskunta: Joskus on ikävä nuoruutta ja komitealaitosta

Suomalaisen yhteiskunnan tuorein vitsaus on pyrkimys poliittisten blokkien rakentamiseen ennen  eduskuntavaaleja. Sanna Marinin johdolla sosialidemokraatit vuoden 2023 eduskuntavaaleissa ajoivat erittäin voimakasta blokkipolitiikkaa, joka myös sulki jo etukäteen ovia mielekkäiltä hallitusvaihtoehdoilta. Olisi onnetonta, jos vuoden 2027 eduskuntavaaleihin Suomessa mentäisiin blokkeina. Blokkipolitiikka on ajamassa vahvana länsimaisena demokratiana tunnetun Ruotsin hankalaan poliittiseen syksyyn. Jos suomalainen yhteiskunta on luisumassa kohti blokkipolitiikkaa, menetämme hetken huumassa monien vuosikymmenien työn poliittisen laaja-alaisen yhteistyön mahdollisuudesta.  

Ystäväni Juho Saari on kiteyttänyt osuvasti, että Suomen menestyksen selitykset ovat poliittisia ja taloudellisia suhdanteita syvemmällä kapitalismin ja hyvinvointivaltion yhteen kytkevän Suomen mallin instituutioissa ja suomalaisen yhteiskunnan arjen rakenteissa. Kaksi keskeistä tekijää ovat sopeutumiskyky ja sosiaalinen kimmoisuus. Hän määrittelee sopeutumiskyvyn sopeutumistehokkuuden ja -kustannusten yhteiskuntapoliittisesti järkeväksi yhdistämiseksi ja sosiaalisen kimmoisuuden yhteiskunnan rakenteiden kyvyksi toipua murroksesta jopa parempaan tilaan. 

Saaren tiivistys oli mielestäni hyvä luonnehdinta Suomesta aina vuoteen 2025, jonka jälkeen olen nähnyt entistä enemmän merkkejä suomalaisen tradition tietoisesta rapauttamisesta, ja poliittisen toiminnan arvoksi on noussut poliittisten pikavoittojen saavuttaminen. Mitä poliittiset pikavoitot edellyttävät? Usein ne kuvitellaan saavutettavan vastakkainasettelua jyrkentämällä, kun näin Trump ja brexit-uskovaisetkin toimivat.

Poliittinen vastakkainasettelu on jyrkentynyt entisestään muutamien viimeksi kuluneiden vuosien aikana. Samanaikaisesti on tapahtunut lainsäädäntötyön valmistelun selkeä laadullinen heikkeneminen, kun lakeja rustataan liian lyhyellä ja osittain puutteellisella valmistelulla. Mielipiteeni on selkeästi, että lainsäädännön vastuun pitää olla kansan valitsemilla edustajilla ja loputtomiin ei voida monen osapuolen kanssa neuvotella. Jos ei sovitussa aikaikkunassa kunnollisia kompromisseja saavuteta, niin päätöksentekijöiden kuuluukin ottaa vastuu ja tehdä ikäviäkin päätöksiä. Mutta blogini otsikonkin mukaan nykyistä päätöksentekoa katsoessa tulee ikävä komiteoita, jotka pitkään valmistelivat yhteiskunnan keskeisiä uudistuksia.

Kaarlo Tuori määritteli vuoden 1983 kirjoituksessaan, että komiteat erosivat muusta hallintokoneistosta kolmen tunnusmerkin nojalla. Ne olivat monijäsenisiä eli kollegisia, niiden jäsenyys on haltijansa sivutehtävä ja ne olivat suhteellisen irrallisia hallintokoneiston ydinosan (ns. linjahallinnon) hierarkkisista esimies-alaissuhteista. Komiteat tekivät merkittävää työtä, kun niissä valmisteltiin laajapohjaisesti yhteiskuntamme pitkävaikutteisia muutoksia. Komiteat rakensivat työllään Suomessa myös tärkeää yhteisymmärrystä, joista 1970- ja 1980-luvun muistettavia esimerkkejä olivat parlamentaariset puolustuskomiteat.

Komiteoiden kulta-aikaa olivat 1960- ja 1970-luvut, jolloin myös suunnittelu-usko Suomessa oli vahvinta. Komiteoiden työn ovat korvanneet erilaiset selvitysmiehet ja ministeriöiden oma tehostunut ja monipuolistunut toiminta. Huomattavaa on, että jo useamman hallituksen aikana on lakien laajapohjainen valmistelutyö koettu hitaaksi, turhaksi ja rapsakkaa poliittista päätöksentekoa kahlivaksi. Kuitenkin on tehty monia yhteiskuntamme päätöksiä, joiden valmistelu oli liian kärjistynyttä tai hätäistä – valitettava esimerkki on sote-uudistus, jossa on jatkuvasti paikkailun tarvetta.

Kun yhteiskunnan pitäisi olla ketterä ja nopeasti reagoiva, niin ovatko komiteat hallinnon dinosauruksia, joiden oli aikakin kuolla sukupuuttoon? Nykyistä repivää ja usein asiasisällöltään huokoista poliittista keskustelua ja hätäilevää päätöksentekoa seuratessa jähmeäliikkeisiä komiteoita tulee ikävä. Vaikka vanhassakaan komiteatyössä paras argumentti ei aina voittanut ja loistavia ideoita jouduttiin vesittämään kompromisseiksi, oli tällaisella yhteisellä ja monipuolisella valmistelutyöllä selkeät ansionsa. Väistämättä jouduttiin jo valmisteluvaiheessa ymmärtämään monenlaisia intressejä ja argumentteja – ja suomalaista päätöksentekoa valmisteltiin yhdessä. En halua virittää taisteluhuutoa ”Kaikki valta komiteoille” mutta kelpo karjaisu olisi ”Komiteat takaisin, perkele!”

26/10/2026

Elokuva: Deep state -ajattelu ja salaliittoelokuvat

Donald Trumpin aika politiikassa on ollut otollista erilaisille, moninaisille ja toinen toistaan hullummille salaliittoteorioille. Deep state -ajattelun ydintä on oletus valtion sisällä toimivista korruptoituneiden poliitikkojen ja johtavien virkamiesten salaisista verkostoista, jotka manipuloivat julkista mielipidettä ja käyttävät epädemokraattisia keinoja valtakunnan kohtaloihin vaikuttamisessa. Armahdan blogini lukijoita Trumpin kauden analysoinnista ja sen valheiden ja epätotuuksien verkon ruotimiselta. Katsastelen salaliittoteorioita 1960- ja 1970-luvun amerikkalaisten elokuvien perusteella, ja pohdiskelen faktojen ja fiktion rajapintoja.

USA:n 1960-luvun alun toivon aikakausi päättyi marraskuussa 1963 Dallasissa nuorekkaan presidentti John F. Kennedyn salamurhaan. JFK:n murha oli ja on ehtymätön salaliittoteorioiden mylly, ja kansakunnan sisällä ei ole vieläkään yhtenäistä ymmärrystä tästä tragediasta. Presidentin murhasta, sen motiiveista, taustoista ja tutkinnasta on saatu aineksia moniin hyviinkin elokuviin. David Millerin ohjaama ”Suora toiminta” (”Executive Action”) vuodelta 1973 on kohtalainen elokuva, mutta Oliver Stonen ”JFK” vuodelta 1991 oli arvostelu- ja yleisömenestys ja nosti lähes kolmen vuosikymmenen jälkeen tämän kansallisen trauman jälleen esille. 

Poliittisten johtajien murhat olivat turruttavan yleisiä USA:ssa 1960-luvun lopulla. Kansalaisoikeusaktivisti Malcolm X murhattiin keväällä 1965, mustien johtohahmo ja rauhannobelisti Martin Luther King Jr. murhattiin huhtikuussa 1968 ja demokraattipuolueen todennäköinen presidenttiehdokas Robert F. Kennedy kesäkuussa 1968. Tällainen poliittisten ja yhteiskunnallisten johtohahmojen murhien määrä altistaa monet ihmiset etsimään uudenlaisia selityksiä. Ja tietysti ajankuvana on muistettava, että 1960-luvun maailmaa leimasi kahden ydinasekisaa käyvän supervallan keskinäinen vastakkainasettelu ja voimainmittelö.

Neuvostoliiton pelko ja erityisesti venäläisten katalat salajuonet juomaveden manipuloinnista sekoittivat muistettavasti amerikkalaiskenraalin pään Stanley Kubrickin sysimustan huumorin kyllästämässä klassikossa ”Tri Outolempi eli: Kuinka lakkasin olemasta huolissani ja opin rakastamaan pommia” (”Dr. Strangelove or: How I Learned to Stop Worrying and Love the Bomb”) vuodelta 1964. Amerikkalaiskenraali päätti lähettää omalla päätöksellään pommikonelaivueen tuhoamaan Neuvostoliiton. Toisenlainen salaliitto oli teemana John Frankenheimerin kelvollisessa elokuvassa ”Toukokuun 7 päivää” (”Seven Days in May”), jossa armeijan korkein johto suunnittelee sotilasvallankaappausta estääkseen USA:n ja Neuvostoliiton välisen ydinaserajoitussopimuksen. Uhka demokratialle tulikin sisältäpäin. Toinen John Frankenheimerin 1960-luvun merkkiteos ”Mantsurian kandidaatti” (”The Manchurian Candidate”) kertoo amerikkalaissotilaan ohjelmoinnista poliittiseen murhaan.

1970-luvun alun salaliittoelokuvien aatelia ovat Alan J. Pakulan ”Ansa - Parallax View” (”The Parallax View”), jossa tutkiva journalisti löytää yhä syvempiä ja sumeampia yhteyksiä senaattorin murhan takaa. Suosikkejani on myös Sydney Pollackin ”Korppikotkan kolme päivää” (”Three Days of the Condor”), jossa Washingtonissa  CIA:n peiteorganisaatiossa kertomakirjallisuutta analysoiva tutkija palaa lounastauoltaan takaisin ja löytää kaikki työtoverinsa teloitettuina – mutta miksi?

1970-luvulla tehtiin muitakin salaliittoelokuvia, mutta seisahduttavin oli Alan J. Pakulan ”Presidentin miehet” (”All the President’s Men”) vuodelta 1976. Tämä on kaikkien aikojen lempielokuviani, mutta myös salaliittoteoreetikkojen märkä uni todistaessaan, että Yhdysvaltain presidentti Richard M. Nixon oli oikeasti sumeilemattomia toimintatapoja käyttävä ja valtiokoneiston suojelema rikollinen. 

Kun USA:ssa oltiin päästy juuri yli Nixonin ketkun muistosta, niin reippaan rehellisyyden perikuvaksi kehystetty partiopoikamainen Ronald Reagan oli Iran-contra-skandaalin keskiössä.  Taas presidentti toimi vastoin kongressin nimenomaisia päätöksiä ja vastoin YK:n pakotepäätöksiä.

Salaliitot ovat tenhoava trillerin aihe ja salaliitoista on tehty USA:n ulkopuolellakin osaavia ja hienoja elokuvia. Olen aiemminkin kumartanut syvään kreikkalaissyntyisen Costa-Gavrasin elokuvalle ”Z – hän elää” (”Z”) vuodelta 1969 – hieno ja todellisuuspohjainen elokuva everstien Kreikasta. Ranskalaisen Henri Verneuilin ”I... comme Icare” vuodelta 1979 on hyvä trilleri, jonka perussyke on jäljitettävissä ajatuksiin JFK:n ja muiden poliittisten murhien takana oleviin salaliittoihin.

Yhdysvaltain poliittinen lähihistoria monine murhineen, murhayrityksineen ja paljastuneine poliittisine väärinkäytöksineen on antanut ponnevoimaa salaliittoteorioille. Monet hyvin tehdyt ja vetävät elokuvat ovat kuvittaneet näitä teorioita ja tehneet niistä herkkäuskoisille uskottavia. USA:ssa meitä tänään hämmentävät Trumpin hallinnon toimet, jotka voivat vielä villiintyä aivan lähiaikoina välivaalien tulosten selvitessä. 

Salaliittoelokuvat ovat viihdettä ja vika salaliittoihin uskomisessa ei ole viihteen tuotteissa. Vanhan letkautuksen mukaan TV-lähetyksen huonosta ja sekavassa kuvasta olevan valituksen voi kuitata vastauksella ”vika ei ole vastaanottimessa vaan todellisuudessa”. Jos salaliittoelokuvat saavat katsojansa uskomaan elämäämme hallitseviin juonitteleviin salaliittoihin, vika ei ole elokuvissa vaan todellisuudessa.

20/10/2026

Kulttuuri-ilmiöt: Museokortti on nerokas keksintö

Syksyisen sunnuntain viikonloppukävelymme välietappina oli Didrichsenin taidemuseo Kuusisaaressa. Kohdehan oli mainio ja Elin Danielson-Gambogin näyttely oli retken arvoinen. Museokortti taskussa on helppoa lähteä nauttimaan eri museoiden tarjonnasta. 

Museokortti lanseerattiin vuoden 2015 keväällä, ja runsaan kymmenen vuoden ikään ehtinyt Museokortti on osoittautunut toimivaksi kulttuurituotteeksi. Perusajatus oli madaltaa kynnystä museoissa käymiselle, jossa on onnistuttu. Museokortti on suomalaisten museoiden hallinnoima tuote, jonka tuloista 75 % palautuu museoille. Se on tuottanut museoille vuosien varrella jo 120 miljoonaa euroa. Museoissa käydään enemmän kuin koskaan aiemmin ja museoiden yhteenlasketut pääsylipputulot ovat nelinkertaistuneet Museokortti-aikana. Aktiivinen Museokortti löytyy nykyisin noin 350 000 suomalaiselta. Nykyisin Museokortti käy yli 360 kohteeseen Suomessa.

Mitä Museokortti minulle käyttäjänä antaa? Se innostaa spontaaneihin museokäynteihin – esimerkiksi kesällä Porvoossa käydessäni päätinkin käydä kaupunginmuseossa, jossa olikin Pertti Jarlan hillittömän hauska näyttely. Museokortti antaa myös mahdollisuuden suurissa museoissa useampaan käyntikertaan. Se merkitsee, että koko tarjontaa ei tarvitse ahnehtia kerralla tai että voi palata uudelleen mieluisten teosten ääreen.

Kun monilla ystävillänikin Museokortti on, niin on kiva sopia tapaaminen museoon ja muutamissa niissä on kelpo kahvilakin, jossa on mukava tunnelma. Kun museoissa käynnit kasvavat ja Museokortin ansiosta ymmärtääkseni myös käyttäjäkunta on laventunut ja laajentunut, antaa se innokkeita museoillekin uudistua ja kehittyä. Muutamista tuntemistani museoista on kehittymässä haluttuja matkakohteita: hyviä esimerkkejä ovat vaikkapa Mikkelin Sodan ja rauhan keskus Muisti tai Mäntän Serlachius-museot. 

Arkikokemukseni perusteella museoissa kävijät ovat nykyistä tuottoisampia asiakkaita myös museokaupoille, joiden tuotteiden katteet ovat yleensä hyvät. Ja kun Museokortilla ikään kuin ilmaiseksi näyttelyssä käytiin, niin nyt sitten voi museokaupasta mielellään jotain hankkia. Museokauppojen volyymin kannalta on tietysti tärkeää saada asiakasvirtaa enemmän, ja juuri sitä Museokortti on tuonut. Kävijävirtojen kasvu näkyy myös museoiden yhteydessä olevien ravintoloiden ja kahviloiden liikevaihdon kasvuna.

Museoiden talouden kokonaiskuvassa kannattaa kuitenkin muistaa, että museoiden pääsymaksutulot (mukaan lukien Museokortin tuloutukset) ovat noin 10 % niiden kokonaisrahoituksesta – valtion, kuntien ja säätiöiden rahoituksella museot edelleen ja tulevaisuudessakin pyörivät. Museokortti on kuitenkin ollut museoalalle imagollisesti tärkeä, koska se on osoittanut yhteistyön voimaa ja tuonut museoille myös runsaasti uusia kävijöitä.

Kulttuurialaa on usein – ja kokemukseni mukaan syystäkin – pidetty nurkkakuntaisena ja hankalasti pitkäkestoiseen yhteistyöhön pystyvänä. Museokortti on osoittautunut tenhoavaksi kulttuurin menestystarinaksi, jossa vanhakantaisessa maineessa ollut museoala on pystynyt uudistumaan ja hankkimaan innokkaita kävijöitä, jotka ovat osoittaneet monimuotoisten museoiden tarpeen. Museoala pystyy myös paremmin perustelemaan julkisia rahoitustarpeitaan, kun museoissa käynnit jatkavat edelleen kasvuaan ja ovat jo nyt korkeammalla tasolla kuin koskaan ennen. 

Museokortin menestys tiivistyy ymmärtääkseni siihen, että on kysytty kuluttajan näkökulmasta peruskysymys ”What is in for me?”. Vastaukseksi kehitetty helppokäyttöinen pääsy yhdellä vuosittaisella maksulla satoihin erilaisiin kulttuurikohteisiin on käyttäjälleen kelpo ratkaisu.

Yhteiskunta: Nuoriso ja äärilaitojen vetovoima

Nuoriso on ilahduttavasti liikkeellä eri puolilla Eurooppaa ja nuoret nostavat mielenilmaisuissaan esille monia heille polttavia kysymyksiä....