Suomen historiasta voi kirjoittaa runsassanaisia ja moniosaisia teoksia. Ne perustuvat usein laajaan ja hyvin dokumentoituun taustatyöhön ja monimuotoiseen tutkimukseen. Suomen historiaa voi kertoa myös tiiviillä mikrohistorioilla ja yksittäisten kansalaisten muistikuvilla. Kaksi mielikirjailijaani eli Juha Seppälä ja Petri Tamminen ovat kummatkin julkaisseet – omaksumallaan tiiviillä ja jopa lakonisella tyylillä kirjoitetun – teoksen kunnianhimoiselta nimeltään ”Suomen historia”.
Juha Seppälän (s. 1956) tunnusmerkkinä on hänen ensimmäisestä Torni-kirjastaan (1986) alkaen ollut erittäin tiivis ja kurinalainen tyyli. Hänen tuotantonsa alussa näkyi myös tietty teemojen tummuus ja karuus, myöhemmin Seppälä on osoittautunut myös satiirin ja huumorin osaajaksi. Hänen 12. teoksensa ”Suomen historia” (WSOY 1998) koostuu lyhyistä ja pelkistetyistä historiakertomuksista, loistavista anekdootinomaisista tiivistyksistä sekä tuhdin novellin mittaisesta hulvattomasta elämäkerrasta ”Hovimarsalkka”.
”Hovimarsalkka” alkaa seuraavasti: ”Kaikki tietävät kuka minä olen. Minä olen minä. Minä synnyin kesäkuun 4. päivänä 1867 Askaisten Louhisaaressa, sukuni suuressa kartanossa.” Seppälä kuljettaa lukijaansa taitavasti läpi Mannerheimin elämänkulun ja osoittaa tukevan historiantuntemuksensa. Erinomaisen osaavasti kirjailija osaa limittää marsalkan elämänkulkuun humoristisia, satiirisia ja karnevalistisiakin pohdintoja ja tapahtumainkulkuja. Lukija seuraa Seppälän kiehtovassa liekanarussa Suomen historiaa yhden henkilön elämäntaipaleen kuvauksessa 1870-luvulta 1950-luvulle. Tosikoille ja Mannerheim-myytin palvojille kirjaa ei kannata suositella - eräälle Mannerheim-intoiselle ystävälleni Seppälän kirjan vein lahjaksi emmekä sitten muutamaan vuoteen olleetkaan tekemisissä. Minun mielestäni Seppälän 75-sivuinen "Hovimarsalkka" pesee mennen tullen muut Mannerheim-elämäkerrat. Koko Suomen historian Seppälä paketoi 128 sivuun.
Kun Seppälä omaa kirjaansa kehitellessä on paneutunut huolellisesti tausta-aineistoihin, on Petri Tamminen (s. 1966) käyttänyt Suomen historian ymmärtämiseksi joukkoistamista. Hän haastatteli kirjaansa varten yli 500 suomalaista niin yksitellen kuin erilaisissa ryhmätapaamisissakin. Muistot kirjailija koosti ja tyylitteli kirjaansa ”Suomen historia” (Otava 2017). Sekin on tiivis 157-sivuinen teos, jonka muistojen kaari yltää vuodesta 1917 vuoteen 2016.
Tamminenkin on Seppälän tavoin tunnettu erittäin tiiviistä tyylistään. Hänen teoksessaan olevan kerronnan ytimen voisi kuvata mikrohistorioiksi, jotka on järjestetty kronologisesti. Tällaiset tiiviydessään erinomaiset ajankuvat ovat ytimekkäitä – esimerkiksi vuodelta 1947 muisto on ”Me saatiin Amerikasta laite, jolla kuivataan kynsilakkaa. Se ei toiminut, kun siinä oli erilainen töpseli, mutta ei meillä ollut kynsilakkaakaan.” Tammisen kuvaamat muistot ovat usein anonyymejä ja niiden kertoja ei käy ilmi. Tämä pelkistyneisyydessään hieno kerrontatapa pitää lukijan mielen virkeänä, kun pystyy mielessään kuvittamaan kerrottuja muistoja. Tammisen ansio on juuri tässä – pitempi selitys olisi kuvannut turhia yksityiskohtia ja kaventanut lukijan mielikuvien lentoa. Tässäkin muistossa vain nuo kaksi varmasti moneen kertaan hiottua ja teroitettua virkettä riittivät viemään lukijan takaisin vuoden 1947 Suomeen.
Kaksi ”Suomen historia” -nimistä kirjaa jotakuinkin saman ikäluokan suomalaisilta mieskirjailijoilta ei oletettavastikaan ole sattumaa. Kummankin ilkikuriseenkin tapaan hahmottaa maailmaa sopii hyvin ajatus erittäin tiiviistä ja pelkistetystä Suomen historiasta, joka kerrotaan totutusta poikkeavalla tavalla. Kummankin kirjan lukukokemus on ymmärtääkseni sitä rikkaampi, mitä paremmin Suomen historiaa tuntee ja mitä enemmän sitä on harrastanut. Silloin pystyy nauttimaan näiden osaajien tiivistyksistä ja lukijana oivaltaa, että historiakirjoissakin vähemmän voi olla enemmän.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti