Toimittaja Hannu Karpo (1942 – 2025) oli suomalaisen television ikoneja. Hänen MainosTV:llä esitetty ohjelmansa ”Karpolla on asiaa”, jota esitettiin vuosina 1983 - 2007, oli erittäin suosittu. Vaikka Hannu Karpo oman kertomansa mukaan piti kaikesta muusta televisiotyössä paitsi esiintymisestä, niin onneksi Karpon Sampo-pojan Liisa-vaimo ja elokuvaohjaaja Ari Matikainen saivat tämän ei-aina-helppona tunnetun miehen suostumaan dokumenttielokuvan aiheeksi ja päähenkilöksi. ”Karpo” ilmestyi vuonna 2020 ja on varsin kelpo dokumentti suomalaisen TV-työn arjesta useammalla vuosikymmenellä ja ennen kaikkea uutterasti – ja välillä varsin populistisestikin – yhteiskunnallisia epäkohtia ruotineen TV-toimittajan ammatillisesta elämästä.
Hannu Karpo aloitti TV-työn jo helsinkiläisenä lukiolaisena ja työskenteli vuodet 1963 – 1981 Yleisradiolla yhteiskunnallisten ja ajankohtaisten ohjelmien toimittajana, ohjaajana ja tuottajana. Elokuvassa Karpo suomii reippaasti YLE:n toimintakulttuuria ja älyllistä laiskuutta. Karpon kärjistysten mukaan henkilökunta teki töitä puolivaloilla ja johtajat olivat taitavimmillaan työssään vältellessään vastuuta. Karpon kaltaiselle reippaalle ja työteliäälle tekijälle YLE oli turhauttava paikka, kun hänen mukaansa osa yleläisistä työaikanakin tehtävien hoidon sijaan keskittyi tissutteluun. Karpo vaihtoi lyhyeksi ajaksi 1980-luvun alussa Seuraan ja toimi sen päätoimittajana – siellä toimittajat olivat Karpon mukaan suurimman osan aikaa kännissä.
MainosTV:hen hän siirtyi vuonna 1983 ja MainosTV:ssä oli tekemisen meininki, hyvä ilmapiiri ja työnteko maittoi. Ja ahkera Karpo olikin - MainosTV:n neljännesvuosisadan työrupeaman aikana hän oli toimittajana lähes 800 ohjelmassa eli keskimäärin yli 30 ohjelmassa vuodessa. Työ vei miehen mukanaan enemmän kuin kokoaikaisesti.
Karpon TV-ohjelma oli se vähäväkisen kansanosan viimeinen vetoomustuomioistuin, johon saattoi tuoda tapauksensa omalla kertomallaan esille. Suomalainen byrokratia ja esimerkiksi pankkien ja vakuutuslaitosten välinpitämättömyys saivat kyytiä Karpon ohjelmissa. Jutun aiheista ei ollut pulaa, kun vuosittain näitä ohjelmaehdotuksia Karpolle vyöryi tuhansittain. Karpon ohjelman kulta-aikana ei ollut sosiaalisen median kanavia eikä muitakin tapoja saada asialleen julkisuutta.
Matikaisen elokuvan kehystarinassa Karpo ajaa RangeRoverillaan pitkin Suomea, muistelee uraansa ja käy tapaamassa muutamaa ohjelmassaan haastattelemaansa henkilöä. Tällainen road movie -puite sopii hyvin elokuvaan, koska stadin kundi Karpo ajoi runsaasti eri puolille Suomen syrjäisempiä seutuja, joissa jutun aiheet usein olivat. Karpo puhuu työstään ja elokuva näyttääkin työ-Karpon. Hannu Karpo ihmisenä ja läheisenä jää kaukaiseksi, ja katsoja ei voi välttyä tunteelta, että näin Hannu Karpo on halunnutkin.
Hänen Sampo-poikansa, joka oli myös hänen työtoverinaan muutaman varhaisen aikuisvuotensa, kommenteista pilkottaa, että Hannu ei ollut läsnä oleva ja aktiivinen perheenisä. Sampolla parhaat muistot isästään olivat työtoveruuden aikaisia muistoja, kun tehtiin yhdessä tavoitteellisia asioita. Jotenkin mieleen palasi Charlie Chaplinin poika Michael Chaplin, jolla oli pieni rooli kahdessa Chaplinin ohjaamassa elokuvassa ja hänkin tunsi, että muistettavimman kontaktin hän sai isäänsä elokuvatyöskentelyssä. Kun Michael Chapliniltä kysyttiin, minkälainen Charles Chaplin oli isänä, hän osasi muotoilla hienosti vastauksensa jotakuinkin niin, että jos mies on maailmankuulu ja arvostettu käsikirjoittaja, ohjaaja, näyttelijä, tuottaja, säveltäjä ja humanisti, niin on ymmärrettävää, ettei kaikilla elämänaloilla voi olla loistava.
Miten Hannu Karpo itse tiivisti tunnelmansa Matikaisen elokuvan tekemisen aikaan, kun hän oli 77-vuotias? Hannu Karpoa – ja nyt seuraa suora lainaus – ”vitutti”. Häntä vitutti se, että vaikka ideoita, tarmoa ja intoa olisi ollutkin, niin runsaaseen kymmeneen vuoteen häntä ei ole pyydetty televisio-ohjelmia tekemään. Karpon omassakin otteessa ohjelman viimeisinä vuosina alkoi näkymään ammatillisen väsymisen merkkejä ja se jäi junnaamaan paikoilleen. Ehkä aikakin oli jo 2000-luvun alussa tultaessa ajanut ”Karpolla on asiaa” kaltaisten ohjelmien ohi. Valitettava tosiasia kuitenkin on, että kaupalliset televisiokanavamme ovat jatkuvasti vähentäneet kotimaisten asiaohjelmien ja dokumenttien tekemistä ja tarjontaa.
Ari Matikaisen ohjaama dokumenttielokuva tekee sujuvalla tavalla kunniaa Hannu Karpolle, joka halusi paneutua pienen ihmisen näkökulmasta yhteiskunnallisiin epäkohtiin, nostaa esille byrokratian jyräämien ja runtelemien ihmisten kohtelua julkisuuteen ja pakottaa päätöksentekijät kiinnittämään näihin ongelmiin huomiota. Hänen ohjelmiensa ansio oli, että hän osasi sanoittaa selkeästi kohtaamiaan epäkohtia ja rakentaa kohtaamiensa ongelmien ratkaisemiseen julkisuuden painetta. Sellainen elämäntyö ansaitsee oman dokumenttielokuvansa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti