Yhteiskunta: Mikä on yhteistä arvokkaille nuorille yrityksille?

Suomen (kansan)taloudelle on tärkeää, että Suomeen syntyy ja Suomessa kasvaa arvokkaita yrityksiä. Niiden arvo muodostuu on joko niiden nopeasti uusilla innovaatioilla ja toimintatavoilla saavuttamasta asiakaskunnasta tai niiden tulevaisuuden liiketoiminnallisesta potentiaalista – tai kummastakin. Suomalaiset pelifirmat, niistä Supercell parhaimpana esimerkkinä, ovat pystyneet sekä hankkimaan kannattavan asiakaskunnan että osoittamaan jatkuvaa kasvupotentiaalia. Avaruusteknologiayritys ICEYE omaa huiman kasvupotentiaalin, mutta on pystynyt osoittamaan myös kannattavaa ja kelvollista liiketoimintaa.

Onko näille kohtuullisen nuorille, mutta arvokkaille, yrityksille yhteisiä tekijöitä? ”Arvokas” tarkoittaa tässä tapauksessa yrityksen markkinoilla yrityskaupassa toteutunutta arvoa – siis sen omistuksesta maksettua hintaa – tai valuaatiota sen hankkiessa lisärahoitusta. Tiivistän – ehkäpä anekdoottimaiset - havaintoni yhdeksään kohtaan.

Arvokkaat nuoret yritykset ovat syntyneet yliopistoyhteisöissä. Tunnetusti Woltin tarina alkaa Aalto-yliopiston opiskelijayrittäjätoiminnasta ja Slushin organisointi kouli montaakin Woltin alkuvaiheen avainhenkilöä. Teknillisen korkeakoulun taustalta ponnistivat myös esimerkiksi Ilkka Paananen (Supercell) ja Risto Siilasmaa (F-Secure). ICEYE on sekin jäljitettävissä Otaniemeen. Muutkin teknilliset tiedekunnat ja osastot ovat myös olleet hyviä kasvualustoja, esimerkiksi Oulun yliopisto ja Åbo Akademi.

Arvokkaille nuorille yrityksille on ominaista avaintyöntekijöiden korkea koulutus.  Hyviä esimerkkejä tästä on korkeaan hintaan Yhdysvaltoihin myyty tekoäly-yritys SiloAI, jonka työntekijöistä merkittävällä osalla oli tohtoritutkinto tai avaruusteknologiayritys ICEYE. 

Arvokkaiden nuorten yritysten tähtäin alusta alkaen on globaali markkina. Arvokkaille yrityksille ei Suomi (eikä Baltian maat tai Pohjois-Eurooppakaan) kotimarkkinana ole riittävän kokoinen vaan tähtäimen on oltava globaalilla markkinalla. Suomi on kuitenkin tärkeä proof-of-concept-markkina, kuten vaikkapa Wolt ja Oura ovat osoittaneet. Globaalille markkinalle pääsy edellyttää myös kansainvälistä työvoimaa varhaisista vaiheista lähtien.

Arvokkaissa nuorissa yrityksissä tutkimustoiminnan tärkeys tunnustetaan ja niissä panostetaan jatkuvasti tutkimustoimintaan ja t-&k-toimintaan. Suomalaisen yritystason tutkimustoiminnan kannalta Teknologian tutkimuskeskus VTT Oy on tärkeä toimija, ja yritysten ja tutkimuslaitosten saumaton yhteistyö on usein menestyksellisen toiminnan edellytys. Samoin näyttää tärkeälle, että yliopistot, tutkimuslaitokset ja yritysten työympäristöt sijaitsevat lähellä toisiaan.

Arvokkaissa nuorissa yrityksissä toimii omistaja-yrittäjiä. Monet arvokkaat nuoret yritykset ovat omistaja-yrittäjä-vetoisia ja usein niissä toimii kolmen-neljän hengen avaintiimi, jonka hyvä dynamiikka on ratkaisevaa yrityksen kasvulle ja menestykselle. Yrittäjämäisyys tuo myös riskinottokykyä ja sitoutumista yrityksen kehittämiseen.

Arvokkaat nuoret yritykset osaavat käyttää hyväkseen luovaa tuhoa. Luovasta tuhosta hyvä esimerkki on Ouran menestys, jonka perustana tärkeältä osaltaan oli Nokian tuotekehitystoiminnan rankka supistuminen Oulussa. Samoin Supercellin toimintatapana on, että suurenkin investoinnin pelinkehityshanke voidaan hylätä ennen markkinoille lanseeraamista, jos sille ei kuitenkin tunnu olevan menestyksen mahdollisuutta.

Arvokkaille nuorille yrityksille ovat tärkeitä sekä yksityiset että julkiset rahoitusmekanismit. Monien nuorten yritysten taustalla on enkelisijoittajia ja useammallakin rahoituskierroksella pääomasijoittajia, mutta myös esimerkiksi Business Finlandin (entisen Tekesin) rahoitusinstrumenteilla on varsinkin alkuvaiheessa ollut suurikin merkitys.

Arvokkaille nuorille yrityksille Suomi on hyvä toimintaympäristö. Jos kuuntelee kasvuyritysten johtajien kertomuksia, niin Suomi on mainio toimintaympäristö, jolle he myös haluavat antaa takaisin (esimerkiksi SiloAI:n Peter Sarlin lahjoittaa suomalaisille yliopistoille ja korkeakouluille 13 AI-professuuria ja Supercellin Ilkka Paananen tukee monipuolisesti startup-työtä ja yhteiskunnallista toimintaa). He eivät Björn Wahlroosin tapaan valita Suomen verotasosta ja ilmapiiristä – enkä muista hyvin menestyneiden Herlinienkään valittavan Suomesta toimintaympäristönä - vaan näkevät Suomen toisesta vinkkelistä.

Arvokkaiden nuorten yritysten elinkaaren luonteva osa on sulautuminen osaksi suurempaa yritystä. Monesti ilmaistu huoli on, että suomalaiset korkean arvonluonnin yritykset myydään ulkomaille liian aikaisin. Woltin myynnin taustalla oli ymmärrys, että Doordashiin sulautuminen oli parempi vaihtoehto kuin kilpailla sen kanssa verisesti. On muistettava, että on toisenlaisiakin tapoja ratkaista tätä haastetta – esimerkiksi Supercellillä oli aikoinaan niin suuri neuvotteluvoima, että he pystyivät sopimaan yrityskaupassa, että Supercellin kotimaa pysyy Suomena (kiitos Ilkka Paananen ja kumppanit näistä miljardiluokan yhteisöverotuotoista!). 

Nämä yhdeksän kohtaa eivät tietystikään ole kattava selitys, mutta jos ne luonnehdintoina pitävät suunnilleenkin paikkansa, niin voi kysyä, tehdäänkö Suomessa tällä hetkellä riittävästi sellaisia politiikkatoimia, joilla vahvistettaisiin nuorten yritysten mahdollisuuksia kasvaa ja kehittyä maailmanluokan yrityksiksi.

Kulttuuriesseiden joulutauko

Kulttuuriesseet pitää joululomaa 23.-29.12.2025 ja palaa uusilla blogipostauksilla taas tiistaina 30.12.2025.

Hyvää Joulua!

Elokuvat: John Landisin viisi vahvaa vuotta

Harvat elokuvaohjaajat onnistuvat kaikilla elokuvillaan. Hakematta tulee mieleeni, että lempiohjaajistani Stanley Kubrick ja Christopher Nolan ovat todellisia poikkeuksia. Heidän jokainen elokuvansa on uudelleen katsomisen arvoinen. Monen muunkin ohjaajan tuotannosta suurin osa on laatutavaraa. Suosikkiohjaajistani Giuseppe Tornatorea ja Aki Kaurismäkeä seuraan mielelläni, kun he usein tekevät usein kiinnostavia elokuvia. Amerikkalainen John Landis (s. 1950) ohjasi muutaman hauskan ja viihdyttävän elokuvan tiiviinä ajanjaksona, mutta tämän puolen vuosikymmenen periodin jälkeen jälki on ollut epätasaista, jopa kehnoa.

Ensimmäinen kunnon muistikuvani hänen ohjaustöistään oli "National Lampoon's Animal House" (suomeksi: Delta-jengi) (1978). Hulvaton jenkkiyliopiston campukselle sijoittuva komedia nosti John Belushin tähteyteen, ja monet muutkin nuoret näyttelijät tekivät kelpo roolit. Elokuva on kaikessa anarkistisuudessaan ja sekoilussaan hauska. Olen palannut tähän elokuvaan muutamia kertoja uudelleen - en sen elokuvallisten ansioiden vaan sen hervottoman tunnelman vuoksi.

Seuraavassa elokuvassaan "Blues Brothers" (1980) Landis onnistui vielä paremmin. Tähtinä loistivat John Belushi ja Dan Aykroyd sekä monet soulin ja R&B:n afroamerikkalaiset taitajat. Erityinen ansio elokuvalla oli, että se nosti uuden sukupolven tietoisuuteen vahvat osaajat kuten James Brownin, Cab Callowayn, Ray Charlesin, Aretha Franklinin ja John Lee Hookerin. Blues Brothers -bändikin oli kovatasoinen, kun esimerkiksi kitaristina toimi tänä myöhäissyksynä kuollut legenda Steve Cropper. Elokuvan kehyskertomus olisi voinut olla vahvempikin, mutta musiikkiraitansa takia leffa on kestänyt hyvin aikaa. 

Landisin tuotannosta suosikkini on "Trading Places" (suomeksi: Vaihtokaupat) (1983). Dan Aykroyd ja Eddie Murphy ovat viihdyttäviä, ja elokuvauransa alussa oleva Murphy onnistuu hyvin ja Landis antoi tilaa hänen komiikalleen. Muukin näyttelijäkaarti veteraaneja Ralph Bellamya ja Don Amechea myöten tekee kelpoa työtä. Elokuvassa on myös aimo annos kieli poskessa tehtyä kapitalismikritiikkiä. Näistä kolmesta mainitusta elokuvasta Vaihtokaupoissa on vahvin ja toimivin käsikirjoitus, jonka Landis pystyi toteuttamaan hyvin eteneväksi elokuvaksi.

Usein maailman parhaaksi musiikkivideoksi nostettu Michael Jacksonin "Thriller" (1983) on Landisin ohjaustöistä varmaan katsotuin. Se on edelleenkin katsomisen arvoinen pläjäys ja monella tavalla ”niin kasaria kuin olla voi”. Siitä nauttiminen on mielenkiintoinen aikamatka neljän vuosikymmenen taa.

Viidessä vuodessa Landis onnistui useammankin kerran. Sen jälkeen on ainakin minun mielestäni ollut vaisumpaa. "Into the Night" (suomeksi: Yön selkään) (1985) ei vakuuttanut, vaikka näyttelijäkaartiin kuuluivat Michelle Pfeiffer, Jeff Goldblum ja David Bowie. Seuraavan vuoden lännenelokuvaparodiaan "Three Amigos" (suomeksi: Three Amigos – Kolme kaverusta) marssitettiin kolme suosittua komedianäyttelijää eli Steve Martin, Chevy Chase ja Martin Short. Ei toiminut tämäkään elokuva kuin hetkittäin. Eddie Murphyn charmin varaan rakennettu "Coming to America" (suomeksi: Prinssille morsian) (1988) ei minua suuremmin sytyttänyt.

Landisin vaatimattomien 1980-luvun puolivälin elokuvien jälkeen hän on tehnyt ihan huttuakin, kuten aiempien osien energiansa hukanneen "Beverly Hills Cop III" (suomeksi: Beverly Hills kyttä III) (1994) ja onnettoman uudelleenlämmittelyn "Blues Brothers 2000" (1998). Viimeksi kuluneet vuodet Landis on tehnyt rutiinilla televisiosarjoja ilman suurempaa menestystä.

Hollywood—ohjaajien osalta pätee sanonta, jonka mukaan ohjaaja on yhtä hyvä ja arvostettu kuin hänen viimeisin elokuvansa. Kun palaan kolmeen Landisin ohjaamaan suosikkiini aika ajoin, jään myös pohtimaan hänen uransa juuttumista keskinkertaisuuteen muutaman onnistumisen jälkeen. Miltä tuntuu ohjaajasta itsestään, kun suosion huipun jälkeen onkin tasamaata jatkuvasti? Elokuvafanin kannalta on tietysti mukavaa, että uraan mahtuu kolme onnistumista!

Kulttuuri-ilmiöt: Miksi juhlimme vieraita juhlia?

Lokakuun lopun Halloween-juhlinta näyttäytyy minulle outona. Pidän sitä samalla tavalla tuontitavarana kuin Ystävänpäivän juhlintaa. Kummankin viettäminen näyttää Suomeen rantautuneen amerikkalaisina versioina, vaikka kummankin juuret ovat Euroopassa – maanosassa, jossa USA:n nykyhallinnon mukaan ei ole juurikaan hyvää. Amerikkalaiset yritykset ovat nämä juhlinnat tuotteistaneet samaan tapaan kuin Disney-konserni on nyysinyt kattaukseensa erilaisten satujen ja tarinoiden hahmot, joista sitten spinnataan elokuvia, sarjakuvia, teemapuistojen hahmoja, penaaleja, pyyhekumeja ja tarroja. Tätä kaavaa rakentaa tunnetuksi tehtyjen hahmojen varaan monitahoinen liiketoiminta ei käy moittiminen – samaahan on tehnyt Angry Birdsien puolella suomalainen Rovio.

Halloweenin osalta ei voi olla huomaamatta siihen liittyvää kilpavarustelua. Halloweenin juhlinta tuntuisi edellyttävän koristelua, naamiaisasuja ja tiettyjä makeisia. Yhdysvalloissa tämä juhlinta saavuttaa jo melkoiset mitat, kun Halloween-juhlinnan tarvikekulut olivat vuonna 2025 yli 13 miljardia dollaria. Ympäristöjalanjälki on lohduton, kun suurin osa asusteista ja koristelutarvikkeista valmistetaan haitallisista keinokuiduista ja niitä käytetään usein vain kerran (ks. esimerkiksi Helsingin Sanomat 30.10.2025 / Jukka Huusko: Halloween saapui, ja samalla levisi halloween-jäte). Uusien juhlien yhteinen nimittäjä näyttäisikin olevan, että juhlat perustuvat eurooppalaiseen perinteeseen, ne on tuotteistettu USA:ssa amerikkalaisiksi ja niiden juhlinta edellyttää aktiivista ”temuttamista” eli ympäristöarvoista viis veisaavien tarvikkeiden tilaamista kiinalaisista verkkokaupoista.

Miksi juhlimme reippaasti näitä tuontitavarajuhlia? Populaarikulttuurissamme edelleenkin on erittäin vahva USA-vaikutus. 1960-luvun lapsuuden ajasta moni ikätoverinikin muistaa Valitut Palat ja Aku Ankan; kummankin julkaisun levikit Suomessa väkilukuun suhteutettuina olivat maailman kärkeä. Vaikka itäisen naapurin kanssa ystävyyttä vaalittiinkin, ei Maailma ja me -lehden levikki koskaan Valittujen Palojen tasolle noussut – eikä Maailma ja me -lehdellä ollut Kaarina Mäkelää, joka lähetteli erikoistarjouksia. Populaarikulttuurin osalta olemme edelleen varsinkin amerikkalainen maa. Elokuvatarjonnasta valtaosa on Hollywoodia ja suoratoistopalvelut tätä suuntaa vielä vahvistavat. Ja ettei jäisi mielipiteistäni vajavaista kuvaa: olen itsekin monen amerikkalaisen kirjan, elokuvan ja TV-sarjan uskollinen fani ja olen myös löytänyt Americanasta paljon mielenkiintoista, haastavaa ja hyvää. Fanitus ei kuitenkaan saa ummistamaan silmiä todellisuudelta ja suurissa eurooppalaisissa maissa (vaikkapa Saksassa, Ranskassa ja Espanjassa) kulttuurimaisema on toisenlainen kuin meillä.

Omassa perinteessämme on koko joukko juhlia, jotka ovat jääneet nykyisin vähälle huomiolle. Palmusunnuntaina tapahtuva virpominen on sympaattinen perinne, jota ei ainakaan vielä ole tuotteistettu. Virpomisen idea hyvän vuoden toivottamisesta puhuttelee minua enemmän kuin ”karkki tai kepponen”.  Pikkutrulleja näkyy omalla asuinalueellani vuosi vuodelta vähemmän. Meillä on selvä kuva siitä, miten vaikkapa juhannusta (hieno aika olla Helsingissä, kun melkein kaikki ovat böndellä!), vappua tai laskiaista pitää viettää. Paljon on sellaista suomalaista perinnettä, jonka varaan voisi juhlimista rakentaa. Sellaisia olisivat vaikka sadonkorjuun juhlinta tai talvipäivän seisaus.

Kertakäyttöinen ja turha krääsä ei tee juhlaa, mutta omistautuminen ja aika tekevät. Juhlitaan useammin mutta vähemmillä varusteilla – ja luovutaan juhlista, joihin valmistautuminen aloitetaan Temun verkkosivuja selaamalla!

Kirjallisuus: Peter Burke ja tiedon sosiaalihistoria

Cambridgen yliopistossa kulttuurihistorian professorina työskennelleen Peter Burken (s. 1937) laajasta tuotannosta vasta yksi kirja on suomennettu. Vastapaino tekee kustantamona hienoa työtä tuomalla keskeisiä kansainvälisiä teoksia suomalaisille lukijoille. Burken jo vuonna 2000 julkaistu ”A Social History of Knowledge: From Gutenberg to Diderot” ilmestyi Tatu Henttosen käännöksenä ”Tiedon sosiaalihistoria Gutenbergistä Diderot'hon” vuonna 2023 – parempi myöhään kuin ei milloinkaan. 

Teos on syntynyt Burken Groningenin yliopistossa pidetyn luentosarjan perusteella. Kirja on esseemäinen, ja se kärsii osittain epätasaisuudesta, kun kaikki osat eivät ole yhtä teräviä ja oivaltavia. Tausta-aineistoista ja lähteistä ei ole ollut pulaa ja niihin on selvästikin paneuduttu huolella. Ajallisesti kirjan rajaus on Johannes Gutenbergistä (1398 – 1468) eli käytännössä 1450-luvulta ja ensimmäisestä ”Gutenbergin Raamatusta” (1455) Denis Diderot´hon (1713 – 1784) eli 1770-luvun alkuun, kun Diderot’n toimittama tietosanakirjahanke Encyclopédie vuosilta 1751 – 1772 valmistui. Tähän ajanjaksoon mahtuu paljon eurooppalaista historiaa uskonpuhdistuksesta Ranskan vallankumouksen porteille. Kirjan painopiste on selkeästi Länsi- ja Keski-Euroopan historiassa ja karrikoiden voisi väittää, että Burke käsittelee eurooppalaisen tiedon sosiaalihistoriaa.

Mitä Burke kertoo meille tiedon sosiaalihistoriasta? Tärkeä sanoma on, että tiedon monipuolistuminen ja kasvu ovat sosiaalisten prosessien tulosta. Avainasemassa on kommunikaatio, joka tapahtuu yhteisöissä. Referoin kirjaa ystäväpiirilleni ja tiivistin burkeläisen tiedon sosiaalihistorian 26 k-alkuiseen käsitteeseen ja ilmiöön. Kirjan painaminen toi uudenlaisen mahdollisuuden kirjallisen tiedon levittämiseen ja jakeluun, mutta Gutenbergin ajan kirjat olivat vielä eliitin harvinaisia ylellisyystuotteita. Kirjan julkaisemiselle ja levittämiselle puitteet loivat kaupungit, joissa tapahtui yliopistojen ja tieteellisten yhteisöjen kehystämiä kohtaamisia. Myös kahvilat loivat puitteet epävirallisille kohtaamisille ja tiedon levitykselle. Nopeasti syntyi myös ”tiedon pääkaupunkeja”, jotka olivat tiedon keskittymiä yliopistoineen, kirjastoineen ja akatemioineen. Ne antoivat sijan usein kansalliset rajat ylittäneille kollegiaalisille yhteyksille ja tieteellisille kollektiiveille, joissa harjoitettiin aktiivista tiedonvaihtoa ja ajatusten yhteiskehittelyä. Nämä yhteisöt olivat myös tarpeellisia uudenlaisessa toimintaympäristössä, kun hyvien ja ainutlaatuistenkin ideoiden soveltaminen ja tieteellinen kokeilu edellyttivät kiinteitä instituutioita. 

Kasvavan tiedon käsittely edellytti kategorioita eli tiedon luokittelujärjestelmiä, kun tiedon lisääntyessä ei voinutkaan enää hallita kaikkea. Tiedon tallentamisen tehostaminen edellytti katalogeja, jotka olivat perustana laajeneville tieteellisille kirjastoille. Oli tärkeää, että kasvavasta tiedon määrästä pystyttiin löytämään oleelliset asiat – samaan aikaan ja samoilla periaatteilla myös arkistot kehittyivät. 

Kirjallisen tiedon käyttö kehittyi, kun kirkko oli tärkeä käyttäjä ja kirkon sisäiset kiistat tarvitsivat eri kantojen perusteluun kirjoja. Kehittyvissä valtioissa keskittäminen loi tehokkuutta ja synnytti byrokratiakoneistoja, jotka tarvitsivat ja tuottivat kirjallisia materiaaleja. 

Kirjan muodossa levitettyjen sisältöjen tuotannollinen tapa muuttui myös siten, että yksittäisen kirjoittajan sijasta kollektiivien vaikutus kasvoi. Kirjallista materiaalia ryhdyttiin hankkimaan myös kyselyillä ja kartoituksilla. Tärkeäksi kirjallisen levityksen muodoksi tulivat tekstien ohella kartat. Samalla kirjaformaatti kehittyi monimuotoisemmaksi; kirjojen ohella julkaistiin lehtiä, lehtisiä, hakuteoksia, sisällysluetteloita ja lopussa tietysti ensyklopedioita.

Kirjat ja tieto olivat ja ovat kauppatavaraa, jolloin kustantamisen pontimena on myös taloudellinen voitto (kirjapainotaidon alkuvaiheissa vahvoja kirjakaupunkeja olivat mm. Venetsia, Amsterdam ja Lontoo). Kirjat ja kapitalismi ovat olleet alusta alkaen toisiinsa vahvasti kytköksissä, kun kirjojen julkaisu edellytti myös kapitaalia eli pääomaa, kun kustannukset syntyvät huomattavasti tulovirtoja aikaisemmin. Näin syntyi kustannusala, jolla on tietyt omat lainalaisuutensa.

Kun  koulutus vahvistui ja potentiaalisia lukijoita oli entistä enemmän, ajan myötä kirjastoformaatti muuttui, ja kirjastolaitos avautui myös muille kuin yliopiston ja akatemioiden käyttäjille. 

Kirjojen absoluuttisen määrän kasvun myötä sijaa tuli entistä enemmän kritiikille ja kirjat olivat mainio väline debatointiin eli kilpaileville näkemyksille. Kun erilaiset fyysiset kohtaamiset olivat rajallisia, kehittyi uusi toimintatapa kommentointiin julkaisuilla.

Kirjoihin on alusta alkaen liittyneet myös kiellot ja sensuurikoneisto, ja varsinkin byrokratioiden syntyyn liittyy kiinteästi myös salattavan ja salaiseksi tulkittavan tiedon määrän kasvu.

Edellä kuvattu 26 kohdan tiivistys ruhjoo Burken yli 300-sivuisen kirjan yhteen A4-liuskaan, mutta välittänee sen ydinsanoman – tai ainakin innostaa lukemaan kokonaisuudessaan Burken kirjan!

Yhteiskunta: Kapealla käytävällä

Harvoin lukee kirjan, jonka yksinkertaiselta tuntuva selitysmalli on sekä ymmärrettävä että kiehtova. Nobel-palkittujen Daron Acemoglun ja James A. Robinsonin kirja ”The Narrow Corridor – How Nations Struggle for Liberty” (2019) (suomennos: Kapea käytävä – Valtiot, yhteiskunnat ja vapauden kohtalo, Terra Cognita, 2020) käsittelee vapautta ja sen saavuttamista. Kirjan ydinajatus on, että (kansalais)yhteiskunnat haluavat vapautta, mutta eivät osaa ylläpitää järjestystä - valtiot ylläpitävät järjestystä, mutta voivat muodostua alistaviksi järjestelmiksi. 

Perusasetelma monissa yhteiskunnissa on ollut joko anarkia tai despotismi, jotka kummatkaan eivät tarjoa vapautta. Vahva valtiokoneisto voi puolestaan johtaa eliittien johtamaan valtiodiktatuuriin. Kirja tarjoaa lukuisia yksilöityjä esimerkkejä hallitsemisen ja yhteiskunnan eri organisoimisen tavoista, joiden perusteella tekijät esittävät johtopäätöksiään. Heidän johtopäätöksensä on, että valtion toiminta edellyttää legitimiteettiä, joka yhteiskunnan täytyy hyväksyä, mutta vapauden edellytyksenä on vahva kansalaisten johtama yhteiskunnan toiminta.

Kirjoittajien mukaan vapaus on kapea käytävä, jossa valtion ja kansalaisyhteiskunnan on tasapainotettava toisiaan jatkuvana prosessina - näin vapaudesta käydään jatkuvaa kilpajuoksua mandaattinsa laajentamista halajavan valtion ja kansalaisten oikeuksia ja hyvinvointia puolustavan yhteiskunnan välillä. Mutta vahva valtio ja vahva yhteiskunta eivät kilpaile keskenään vaan ne täydentävät toisiaan. Valtio tarjoaa kansalaistensa haluamia palveluita ja yhteiskunta hyväksyy valtion toiminnan laajenemisen, mutta sen on samalla kontrolloitava valtion mandaattia ja toiminnan tapaa. Tässä normit ja instituutiot – ja niiden merkityksen jaettu ymmärtäminen – ovat tärkeitä kivijalkoja. 

Monet historialliset esimerkit osoittavat, että vapautta ei saada lahjaksi vaan se on edellyttänyt taistelua ja uhrauksia. Kelpoja esimerkkejä ovat naisten äänioikeus, kansalaisoikeusliikkeiden vauhdittamat oikeudet ja eliittien vallan rajoittaminen. Acemoglu ja Robinson kiteyttävät todellisen vapauden haasteen olevan, että valtio voi kasvattaa kapasiteettiaan täyttääkseen yhteiskunnan tarpeet mutta samalla sen täytyy olla kahlehdittu ja että valtion pitäisi puuttua asioihin ainoastaan silloin kun hyödyt puuttumisesta ovat suurempia kuin poliittiset kustannukset. 

Miksi kirjoittajat kuvaavat vapautta käytäväksi eivätkä oveksi? Vapauden saavuttaminen on prosessi, ja tämä prosessi vaatii jatkuvaa työtä ja kulkemista – ei vain astumista sisään. Vapaus edellyttää esimerkiksi väkivallan taltuttamista ja kontrollointia sekä lakien kirjoittamista ja niiden noudattamista. Valtion täytyy tarjota sovittuja palveluita kansalaisilleen ja tässä prosessissa eliittien täytyy oppia elämään tasavertaisessa yhteiskunnassa. Yhteiskunnassa eri ryhmien täytyy oppia elämään ja toimimaan yhdessä huolimatta eroistaan.

Miksi käytävä kuvataan kapeaksi? Käytävä on kapea, koska valtion ja yhteiskunnan on tasapainotettava toisiaan jatkuvana prosessina. Kun toimivan valtion keskeinen ominaisuus osaava ja luottamusta nauttiva byrokratia, miten valtio voi olla demokraattinen, kun sillä on suuri byrokratia, vahva armeija ja turvallisuuskoneisto? Miten valtio pysyy yhteiskunnan kontrollissa, kun valtion tehtävät lisääntyvät ja sillä on monimutkaistuvassa ja monimuotoistuvassa maailmassa uusia tehtäviä? Miten yhteiskunta pystyy toimimaan yhdessä ja yhteistyössä ilman että erilaiset eturistiriidat ja jakautumiset eivät tylsistytä sen voimaa?

Kun Acemoglu ja Robinson hahmottavat ympäristöä, jossa vapaus heidän käsityksensä mukaan toteutuu parhaiten, sitä voisi kuvata sitouttavaksi ja solidaariseksi sopimusyhteiskunnaksi, jossa valtiolla on selvä mutta myös rajattu rooli. Pohjoismaiset hyvinvointivaltiot, ja Ruotsi kansankotiajatteluineen tienraivaajana, ovat heidän mielestään hyviä esimerkkejä kapealla käytävällä etenemisestä, vapauden vahvistamisesta ja kansalaisten hyvinvoinnista.

Yksinkertaistavaa mallia on helppoa haastaa varsinkin silloin, kun hahmotetaan vapauden kaltaista ilmiötä. Etsimällä löytää tällaisesta yleistävästä mallista heikkouksia ja poikkeuksia. Monet vapaudesta, valtiosta ja yhteiskunnasta kirjoittavat kehittävät ja käyttävät monimutkaisia käsiteapparaatteja ja selitysmalleja. Acemoglu ja Robinson ovat tehneet arvokasta työtä pelkistäessään vapauden tavoittelun ja saavuttamisen ”kapeaksi käytäväksi”. Tämä on mielestäni erittäin selityskykyinen tiivistys.

Elokuvat: Charlie Kaufmanin matkat mieleen

Ensikosketukseni Charlie Kaufmanin luomiin maailmoihin oli vuonna 1999. Olin työmatkalla USA:ssa ja kuuntelin paikallisradion lähetystä, jossa kerrottiin ensi-iltaan tulleesta elokuvasta ”Being John Malkovich”. Radioreportaasista sai elokuvasta vain kalpean kuvan, mutta se tiivisti elokuvan juonen. Elokuvassa kunnianhimoinen nukketeatteritaiteilija joutuu menemään hanttihommiin manhattanilaisen toimistotalon puolitoista metriä korkeaan välikerrokseen, josta hän löytää salakäytävän suoraan näyttelijä John Malkovichin päähän. Oleskeltuaan varttitunnin Malkovichin päässä, nukketaiteilija löysi itsensä New Jerseyn pikatien varresta. Eriskummallinen kokemus, joka täytyi jakaa muidenkin kanssa.

”Being John Malkovich” oli Charlie Kaufmanin (s. 1958) ensimmäinen elokuvakäsikirjoitus; aiemmin hän oli tehnyt vuosia eri TV-sarjojen käsikirjoituksia. Tämän elokuvan laadun takasivat ennakkoluuloton ja osaava ohjaaja Spike Jonze sekä hyvät roolisuoritukset tehneet John Cusack, Cameron Diaz ja tietysti John Malkovich. Kaufmanin elokuvakäsikirjoitusten toistuvana teemana on toisen mielen sisään pääseminen ja ”toisena eläminen” - ”Being John Malkovich” on elokuvana paljon muutakin kuin absurdi komedia.

Vuonna 2002 ensi-iltaansa tullut ”Adaptation” (suomeksi: Adaptation. Minun versioni) leikittelee sekin eri persoonilla. Keskushahmoina ovat luomistuskissaan kierivä, lahjakas elokuvakäsikirjoittaja Charlie Kaufman (jota esittää Nicolas Cage) ja hänen sähläävä kaksoisveljensä Donald Kaufman (jota esittää niin ikään Nicolas Cage). Elokuvan juonen ydin on, että Charlie Kaufman yrittää tehdä elokuvasovitusta Susan Orleanin kirjasta ”The Orchid Thief”, mutta ei saa työtään liikkeelle. Oman särmänsä tarinaan tuo, että sekä Charlie Kaufman että Susan Orlean ovat todellisia henkilöitä. Sen sijaan myös käsikirjoittajaksi halajava, ja yllättäen elokuvakäsikirjoituksen kaupaksi saava, hahmo Donald Kaufman on puhdasta fiktiota.  ”Adaptation”-elokuvan jäntevyyden takaa ohjaajana jälleen Spike Jonze, ja Nicolas Cagen ohella mukana on kovan luokan näyttelijöitä: Meryl Streep, Tilda Swindon ja Chris Cooper.

Seuraava mainittavan arvoinen Kaufmanin käsikirjoitus oli elokuvassa ”Eternal Sunshine of the Spotless Mind” (suomeksi: Tahraton mieli) vuodelta 2004. Elokuvan käsikirjoitus toi myös Kaufmanille ansaitun Oscarin. Hieno elokuva kertoo muistoistamme ja unohtamisen halustamme. Jälleen Kaufman palaa ydinteemaansa eli toisen ihmisen mielen sisään pääsemiseen. Jim Carrey ja Kate Winslet tekevät hienot roolit Michel Condryn osaavassa ohjauksessa. 

Kaufmanin ensimmäinen ohjaustyö oli ”Synecdoche, New York” (2008), joka perustui hänen omaan käsikirjoitukseensa. Elokuva seuraa vuosikymmenien ajan kunnianhimoisen teatteriohjaajan mestariteoksen rakennustyötä, joka kasvaa jatkuvasti yhä suurempiin mittoihin. Upea näyttelijä Philip Seymour Hoffman tekee vaikuttavaa työtä pääosassa, mutta oma tuntumani on, että elokuva olisi ollut vielä parempi esimerkiksi Spike Jonzen ohjaustyönä.

Uudelle alueelle Kaufman meni rohkeasti nukkeanimaatioelokuvalla ”Anomalisa” (2015), jonka hän käsikirjoitti ja jonka hän ohjasi yhdessä Duke Johnsonin kanssa. Elokuvan tenho perustuu sen puhuttelevaan juoneen ja katsojana unohdin usein, että kyseessä oli ns. stop motion -animaatioelokuva. Uskalias ja hieno kokeilu, ja nukketeatteriaiheestahan voi nähdä myös linkin ”Being John Malkovich” -esikoiseen. Ja miten hienosti nukketeatterihahmot kummassakin elokuvassa saadaan kuvastamaan ja viestimään inhimillisten tunteiden koko kirjoa!

Kaufmanin käsikirjoituksissa täytyy olla maagista voimaa. Usein tusinatyötä tekevät näyttelijät kuten Cameron Diaz, Nicolas Cage ja Jim Carrey tekevät hänen käsikirjoittamissaan elokuvissa hienoa työtä ja pääsevät näyttämään todellista osaamistaan. Vetovoimaa hänen käsikirjoituksissaan täytyy olla, kun John Malkovichin, Meryl Streepin ja Philip Seymour Hoffmanin kaltaiset tähdet näissä elokuvissa näyttelevät.

Kaikki Kaufmanin elokuvat eivät ole unohtumattomia klassikoita, mutta aina hänen elokuvansa onnistuvat haastamaan katsojansa. Nämä viisi mainitsemaani elokuvaa ovat kaikki mielenkiintoisia ja kestävät – jopa vaativat – useamman katselukerran. Usein ne aukeavat vasta toisella kerralla koko loistoonsa, ja se kertoo väistämättä niiden laadusta.

Kulttuuri-ilmiöt: Kirjojen yhdistävä voima

Kirjallisuuden harrastaminen ja aktiivinen kirjojen lukeminen saattavat luoda mielikuvaa eristäytyneisyydestä tai jopa yksinäisyydestä, mutta kokemani todellisuus kirjojen parissa on toisenlainen. Kirjat yhdistävät ihmisiä. Kirjat, niiden taustoihin tutustuminen ja kirjallisuudesta keskusteleminen ovat mitä mielenkiintoisinta ja yhteisöllisintä puuhaa.

Kirjan kuolemasta keskustellaan säännöllisesti, mutta kirjatapahtumat ovat suositumpia kuin koskaan. Kirjallisuus tuo ihmisiä yhteen. Tämän vuoden aikana osallistuin neljään useamman päivän kestävään kirjatapahtumaan, joista kaikki olivat antoisia. Sastamalan ”Vanhan kirjallisuuden päivät” kesäkuun lopussa oli mielenkiintoinen tapahtuma, jonka teemana tänä vuonna oli Luontomme. Pidin tästä tapahtumasta erityisesti siksi, että sillä oli selkeä johtoteema. Erityinen ilonaiheenihan oli, että ystäväni Mikko Lahtinen valittiin ansaitusti Vuoden lukutoukaksi – kunniakirjan myönsi Suomen antikvariaattiyhdistys.

Vinhan kirjajuhlat heinäkuun lopulla Ruovedellä oli intiimi tapahtuma, jossa kahden kesäisen päivän ja illan aikana sain seurata useampaakin mielenkiintoista kirjailijahaastattelua. Kaikki eivät olleet unohtumattomia helmiä, mutta tunnelma oli erinomainen. Helmi kyllä oli kirjailija Petri Tammisen haastattelu, josta kirjailijahaastattelu ei parane. Tammisen uusin kirja ”Sinua sinua” oli sekin mieleenpainuva lukukokemus. Perinteinen Vinhan kirjakauppa sai muutama vuosi sitten uudet omistajat, ja he ovat luoneet kirjakaupasta monipuolisen tapahtumakeskuksen. Hienoa arkista kulttuurityötä!

Turun kirjamessuilla, jotka tänä vuonna järjestettiin kolmipäiväisinä Logomossa lokakuun alussa, en ollut aikaisemmin käynyt. Turun-reissu oli vaivan väärti ja ohjelmasta löysin jokaiselle päivälle makupaloja. En ollut aikaisemmin kuunnellut livenä esimerkiksi Ville-Juhani Sutista, Vesa Varesta, Timo R. Stewartia tai Paavo Teittistä, ja pidin kuulemastani. Aivan erityiset kicksit sain 85-vuotiaan monitaituri M.A.Nummisen haastattelusta, jonka klassikkokirja ”Lastuja” on jälleen saatavana uutena painoksena.

Helsingin kirjamessut lokakuun lopulla ovat massiivinen nelipäiväinen tapahtuma, johon täytyisi tehdä kunnon ennakkosuunnitelma. Hyviä esityksiä oli Messukeskuksessakin, mutta omaan makuuni tapahtuma on vain liian iso. Ilahduttavaa oli suuri kävijämäärä, joka osoitti kirjallisuuden elinvoimaa.

Kirjatapahtumat tuovat kirjallisuuden harrastajia yhteen, mutta ilahduttavasti on myös monia itseohjautuvia toiminnan muotoja. Aloitimme syksyllä 2004 ystävieni kanssa kuukausitapaamisiin perustuvan ”Herrasmiesten kirjakerhon”. Perusajatuksena on, että kaikki osanottajat lukevat saman ennalta sovitun kirjan, jonka pohjalta käymme illallispöydässä keskustelun. Aloittaessamme emme muista lukupiireistä tienneet, mutta runsaat 20 vuotta olemme säännöllisesti kokoontuneet ja vakaa aikomus on jatkaa tätä hauskuutta. Aikoinaan tiivistin oman kokemukseni Kirsi Raninin ”Lukupiiri”-kirjaan näin: ”Lukupiiriläisten erilaiset kokemukset ja taustat rikastavat keskustelua ja omaa lukukokemusta. Monien vuosien aikana on syntynyt hyvä yhteinen ilmapiiri, joka sallii sekä vakavahenkisen keskustelun että kieli poskessa -kommentit. Älyllistä hauskanpitoa!” 

Lukupiiritoiminta on hyvä yhteisöllinen muoto kirjallisuuden harrastamiseen. Erilaisia tuoreita kirjoista nauttimisen muotoja versoo jatkuvasti: on yhdessä lukemisen iltoja, ääneen lukemisen tapahtumia jne. Olen itse joustanut puritaanisesta tavastani lukea vain painettuja kirjoja, ja nautin nykyisin äänikirjoista ja e-kirjoista, joskin vielä totuttelemista on. Erityisen iloinen on siitä, että Suomessa on edelleen kunnianhimoisia kustantajia, jotka tuovat luettaviksemme hienoja kirjoja – kiitokset esimerkiksi Aviadorille, Basam Booksille, Rosebudille, Sammakolle, Terra Cognitalle ja Warelialle. 

Kirjat ja kirjallisuus tuovat ihmisiä yhteen ja tarjoavat kokemuksia, joita on hienoa jakaa. Yhteisöllisyys on tärkeässä asemassa, kun voimme julistaa: Kirja elää!