Populaarimusiikin esiintyjistä muistamme helposti solistit ja yhtyeet, mutta emme tunne solistien taustalla soittavia yhtyeitä tai taustalaulajia, joiden ammattitaito on edellytys levytysten menestykselle. Katsoin uudestaan kaksi erinomaista musiikkidokumenttia, jotka nostivat esille taustalaulajien ja studioyhtyeiden kovan luokan ammattilaiset.
Morgan Nevillen ohjaama ”Twenty Feet from Stardom” vuodelta 2013 voitti ansaitusti dokumenttielokuvien Oscarin. Elokuva tekee kunniaa osaaville taustalaulajille, joilla on eri rytmimusiikin lajeissa popista rockiin tärkeä roolinsa kappaleen lopullisessa soundissa. Tässä leffassa näiden, usein afroamerikkalaisten, taitajien osaamisen merkitystä todistavat musiikkitaivaan kirkkaat tähdet Stingistä ja Stevie Wonderista aina Bruce Springsteeniin ja Mick Jaggeriin. 1960-luvulta alkaen tähän päivään asti vaikuttaneista taustalaulajista esiin nostetaan mm. Darlene Love, Lisa Fischer, ja Merry Clayton. Monen afroamerikkalaisen taustalaulajan musiikilliset juuret ovat gospel-kuoroissa, mikä onkin ollut jo pienestä pitäen loistava koulu taustalaulajille.
Elokuvan nimikin on oivaltava, koska taustalaulajien oma tähteys tai edes vakiotyö osaavana taustalaulajana ei ole itsestäänselvyys. Kokenut Darlene Love (s. 1941) oli 1960-luvulla esillä The Crystals -yhtyeen laulajana sekä taustalaulajana mm. Sam Cookelle, Elvikselle ja Tom Jonesille. 1970-luvulla ja 1980-luvun alussa oli hiljaisempaa, kun hän keskittyi perheeseensä ja teki vuosikausia myös erilaisia muita töitä mm. siivoajana. Valokeilan liepeille hän palasi myös näyttelijänä 1980-luvun lopulta, kun hän esiintyi neljässä ”Tappava ase” -elokuvassa Trish Murtaugh´na eli murharyhmän etsivä Roger Murtaugh´n (jota esitti Danny Glover) vaimona. Musiikin puolella hänet tunnettiin USA:ssa vuosittaisesta joulun ajan esiintymisestä David Letterman Show´ssa. Ansaittu kutsu Rock and Roll Hall of Fameen tuli vuonna 2011.
Upeaääninen Lisa Fischer on (s. 1958) tehnyt taustalaulajauransa ohella soolouraakin ja hän oli esimerkiksi Rolling Stonesin kiertueilla vuosikaudet yhtenä solistina. Vaikka kirkkainta tähteyttä tavoitellaankin, osa ammattitaitoisista taustalaulajista oli elokuvan kertomuksessa sitä mieltä, että on mukavaa olla tunnustettu, osaava ammattilainen, mutta ei kaikkien kadulla tuntema tähti.
Elokuvaa katsoessa tulee väistämättä mieleen suomalaisten taustalaulaja-ammattilaisten osaaminen ja työtahti. Osaava Irina Milan (s. 1947) on eniten levyttänyt suomalainen naislaulaja yli 2 200 levytyksellään, ja hienoja ovat hänen soololevytyksensäkin. Muista naislaulajista mm. Marjo-Riitta Kervinen (s. 1950), Anita Pajunen (s. 1959), Nina Tapio (s. 1972) ja Hanna-Riikka Siitonen (1970 – 2018) ovat vaikuttaneet tukevasti siihen, millaisina suomalaiset musiikkikappaleet muistamme. Suomen Eurovisio-kappaleita ovat taustalaulajina olleet tukemassa mm. Pepe Willbergin (s. 1946) ja Pave Maijasen (1950 – 2021) kaltaiset osaajat, mikä osoittaa, että taustalaulajan ja sooloartistin urat voi yhdistääkin.
Kun taustalaulajat nostettiin Nevillen elokuvassa esille, keskittyy Paul Justmanin ohjaama ”Standing in the Shadows of Motown” vuodelta 2002 ammattitaitoisiin studiomuusikoihin. Funk Brothersina tunnettu ryhmä oli avainasemassa Motown-soundissa, jonka kulta-aika oli 1960-luvulta 1970-luvun alkupuolelle. Elokuva kertoo osuvasti, kuinka tämä muusikoiden ryhmä oli tekemässä useampaa menestyskappaletta kuin Elviksellä, Beach Boysilla, Beatlesillä ja Rolling Stonesilla oli yhteensä eli Funk Brothers oli populaarimusiikin kautta aikojen menestynein hittikone! Mutta keitä nämä tuntemattomat suuruudet olivat, jotka soittivat tukevat taustat sellaisille hiteille kuin "My Girl", "I Heard It Through the Grapevine", "Baby Love", " I Was Made to Love Her", "Papa Was a Rollin' Stone" ja "Ain't No Mountain High Enough"?
Funk Brothers muodostui detroitilaisista studiomuusikoista, joita monella oli taustaa jazzissa. Kokoonpanon ydin säilyi vuosien varrella, vaikka eri levytyksissä kokoonpanossa oli vaihtelua. Sessiomuusikoiden tapaan he tekivät silloin tällöin töitä myös muille levy-yhtiöille kuin Motownille, ja siksi esimerkiksi joillakin Stax-yhtiön levyillä on välillä kummallisen tuttu äänimaisema.
Monet Funk Brothersin jäsenet, jotka olivat aloittaneet yhdessä työskentelyn jo vuonna 1959, tulivat laajemmin tunnetuiksi vasta monta vuosikymmentä myöhemmin. Justmanin elokuva oli tekemässä Funk Brothersia tunnetuksi ja yhtye saikin tunnustusta mm. Grammyn elämäntyöpalkinnolla vuonna 2004, Hollywood Walk of Famen tähdellä vuonna 2013 ja kutsulla Rhythm and Blues Hall Of Fameen vuonna 2014.
Kummatkin katsomisen arvoiset elokuvat osoittavat, että musiikkikappaleen menestyksen takana on muutakin kuin hieno sävellys, sanoitus, sovitus ja solistin esitys. Osaavat tuottajat voivat olla varsinaisia George Martinin ja Phil Spectorin tapaisia kultasormia, mutta meille tarjoiltavan äänimaiseman tekevät myös muusikot ja taustalaulajat. Nevillen ja Justmanin osaavat elokuvat kumartavat näille usein varjoihin jääville ammattilaisille ja nostavat heidät ainakin hetkeksi heille kuuluvaan valokeilaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti