Elokuvat: Varjoista valokeilaan – vaikka vain hetkeksi

Populaarimusiikin esiintyjistä muistamme helposti solistit ja yhtyeet, mutta emme tunne solistien taustalla soittavia yhtyeitä tai taustalaulajia, joiden ammattitaito on edellytys levytysten menestykselle. Katsoin uudestaan kaksi erinomaista musiikkidokumenttia, jotka nostivat esille taustalaulajien ja studioyhtyeiden kovan luokan ammattilaiset.

Morgan Nevillen ohjaama ”Twenty Feet from Stardom” vuodelta 2013 voitti ansaitusti dokumenttielokuvien Oscarin. Elokuva tekee kunniaa osaaville taustalaulajille, joilla on eri rytmimusiikin lajeissa popista rockiin tärkeä roolinsa kappaleen lopullisessa soundissa. Tässä leffassa näiden, usein afroamerikkalaisten, taitajien osaamisen merkitystä todistavat musiikkitaivaan kirkkaat tähdet Stingistä ja Stevie Wonderista aina Bruce Springsteeniin ja Mick Jaggeriin. 1960-luvulta alkaen tähän päivään asti vaikuttaneista taustalaulajista esiin nostetaan mm. Darlene Love, Lisa Fischer, ja Merry Clayton. Monen afroamerikkalaisen taustalaulajan musiikilliset juuret ovat gospel-kuoroissa, mikä onkin ollut jo pienestä pitäen loistava koulu taustalaulajille.

Elokuvan nimikin on oivaltava, koska taustalaulajien oma tähteys tai edes vakiotyö osaavana taustalaulajana ei ole itsestäänselvyys. Kokenut Darlene Love (s. 1941) oli 1960-luvulla esillä The Crystals -yhtyeen laulajana sekä taustalaulajana mm. Sam Cookelle, Elvikselle ja Tom Jonesille. 1970-luvulla ja 1980-luvun alussa oli hiljaisempaa, kun hän keskittyi perheeseensä ja teki vuosikausia myös erilaisia muita töitä mm. siivoajana. Valokeilan liepeille hän palasi myös näyttelijänä 1980-luvun lopulta, kun hän esiintyi neljässä ”Tappava ase” -elokuvassa Trish Murtaugh´na eli murharyhmän etsivä Roger Murtaugh´n (jota esitti Danny Glover) vaimona. Musiikin puolella hänet tunnettiin USA:ssa vuosittaisesta joulun ajan esiintymisestä David Letterman Show´ssa. Ansaittu kutsu Rock and Roll Hall of Fameen tuli vuonna 2011.

Upeaääninen Lisa Fischer on (s. 1958) tehnyt taustalaulajauransa ohella soolouraakin ja hän oli esimerkiksi Rolling Stonesin kiertueilla vuosikaudet yhtenä solistina. Vaikka kirkkainta tähteyttä tavoitellaankin, osa ammattitaitoisista taustalaulajista oli elokuvan kertomuksessa sitä mieltä, että on mukavaa olla tunnustettu, osaava ammattilainen, mutta ei kaikkien kadulla tuntema tähti.

Elokuvaa katsoessa tulee väistämättä mieleen suomalaisten taustalaulaja-ammattilaisten osaaminen ja työtahti. Osaava Irina Milan (s. 1947) on eniten levyttänyt suomalainen naislaulaja yli 2 200 levytyksellään, ja hienoja ovat hänen soololevytyksensäkin. Muista naislaulajista mm. Marjo-Riitta Kervinen (s. 1950), Anita Pajunen (s. 1959), Nina Tapio (s. 1972) ja Hanna-Riikka Siitonen (1970 – 2018) ovat vaikuttaneet tukevasti siihen, millaisina suomalaiset musiikkikappaleet muistamme. Suomen Eurovisio-kappaleita ovat taustalaulajina olleet tukemassa mm. Pepe Willbergin (s. 1946) ja Pave Maijasen (1950 – 2021) kaltaiset osaajat, mikä osoittaa, että taustalaulajan ja sooloartistin urat voi yhdistääkin.

Kun taustalaulajat nostettiin Nevillen elokuvassa esille, keskittyy Paul Justmanin ohjaama ”Standing in the Shadows of Motown” vuodelta 2002 ammattitaitoisiin studiomuusikoihin. Funk Brothersina tunnettu ryhmä oli avainasemassa Motown-soundissa, jonka kulta-aika oli 1960-luvulta 1970-luvun alkupuolelle. Elokuva kertoo osuvasti, kuinka tämä muusikoiden ryhmä oli tekemässä useampaa menestyskappaletta kuin Elviksellä, Beach Boysilla, Beatlesillä ja Rolling Stonesilla oli yhteensä eli Funk Brothers oli populaarimusiikin kautta aikojen menestynein hittikone! Mutta keitä nämä tuntemattomat suuruudet olivat, jotka soittivat tukevat taustat sellaisille hiteille kuin "My Girl", "I Heard It Through the Grapevine", "Baby Love", " I Was Made to Love Her", "Papa Was a Rollin' Stone" ja "Ain't No Mountain High Enough"?

Funk Brothers muodostui detroitilaisista studiomuusikoista, joita monella oli taustaa jazzissa. Kokoonpanon ydin säilyi vuosien varrella, vaikka eri levytyksissä kokoonpanossa oli vaihtelua. Sessiomuusikoiden tapaan he tekivät silloin tällöin töitä myös muille levy-yhtiöille kuin Motownille, ja siksi esimerkiksi joillakin Stax-yhtiön levyillä on välillä kummallisen tuttu äänimaisema. 

Monet Funk Brothersin jäsenet, jotka olivat aloittaneet yhdessä työskentelyn jo vuonna 1959, tulivat laajemmin tunnetuiksi vasta monta vuosikymmentä myöhemmin. Justmanin elokuva oli tekemässä Funk Brothersia tunnetuksi ja yhtye saikin tunnustusta mm. Grammyn elämäntyöpalkinnolla vuonna 2004, Hollywood Walk of Famen tähdellä vuonna 2013 ja kutsulla Rhythm and Blues Hall Of Fameen vuonna 2014. 

Kummatkin katsomisen arvoiset elokuvat osoittavat, että musiikkikappaleen menestyksen takana on muutakin kuin hieno sävellys, sanoitus, sovitus ja solistin esitys. Osaavat tuottajat voivat olla varsinaisia George Martinin ja Phil Spectorin tapaisia kultasormia, mutta meille tarjoiltavan äänimaiseman tekevät myös muusikot ja taustalaulajat. Nevillen ja Justmanin osaavat elokuvat kumartavat näille usein varjoihin jääville ammattilaisille ja nostavat heidät ainakin hetkeksi heille kuuluvaan valokeilaan.

Kulttuuri-ilmiöt: Jalkapallon derbyt – kisailusta vihanpitoon

Jalkapallo herättää suuria tunteita. Suomi on urheilumaa, mutta onneksi täällä on toistaiseksi pääosin vältytty eri joukkueiden kannattajien jatkuvasta vihanpidosta ja väkivaltaisista yhteenotoista. Muutamia tällaisia purskahduksia meilläkin on aika ajoin nähty. 2020-luvun alussa ns. Stadin derbyt eli HJK:n ja HIFK:n kohtaamiset Veikkausliigassa nostivat poliisien valmiustilaa, ja joukkueiden pienet ultrakannattajajoukot tapella nahistelivat kaupungillakin. Monissa Euroopan jalkapallomaissa – joissa futikseen liitetyn kulttuurin voisi olettaa olevan toisella tasolla – juuri paikallisderbyjä odotetaan ja pelätäänkin. Miksi iloksi tarkoitettuihin urheilutapahtumiin ja kohtaamisiin liitetään vastustajan väheksyntää, vihanpitoa ja kaupunkien jakautumisesta ”meihin” ja ”heihin”?

Kun raaputtaa derbyjen pintaa, löytää monia sellaisia vastakkainasetteluja, joita ei aluksi tule miettineeksi – ne voivat liittyä uskontoon, sosiaaliseen rakenteeseen, kieleen ja sijaintiin. Suomessakin on urheilussakin ollut selviä jakolinjoja, jotka ovat olleet kärjekkäämpiä muutamia vuosikymmeniä sitten. Sata vuotta sitten HJK:n ja HIFK:n pelaajien ja kannattajien äidinkieli olivat profiloivia tekijöitä. Sisällissotamme jälkeen työväenliikkeellä oli oma urheilutoimintansa, ja SVUL:n ja TUL:n seurojen välillä oli kovastikin jännitteitä. Jalkapallossa Suomen Palloliitolla ja TUL:lla oli omat mestaruussarjansa, ja pelattiinpa vuosina 1939 – 1950 vuosittain – sotavuosia lukuun ottamatta - SPL-TUL -jalkapallo-ottelut, kunnes 1950-luvulla lähdettiin kohti yhteistä toimintaa. Äidinkieli tai poliittinen mielipide eivät ole Suomessa enää urheilussa jakavia tekijöitä, mikä vain osoittaa, että rähinöitsevät ultrakannattajat ovat vain huligaaneja ilman vakaumusta.

Vakaumus voi olla paikallisderbyissä keskeinen tekijä. Skotlannissa Glasgow’n kahden perinteisen seuran tausta selittää myös niiden vastakkainasettelua. Celticin tausta on katolilainen ja sen kannattajat ovat katolilaisia, kun taasen Rangersin kannattajat ovat pääasiassa protestantteja. Kun skotlantilaisseurojen kannattajat liittivät aiempina vuosina uskonnolliseen taustaansa myös avoimen tukensa Pohjois-Irlannin konfliktien osapuolille, on jalkapallojoukkueen kannatukseen liittynyt muutakin kuin pelityylistä pitämistä. 

Jalkapalloderby voi olla mielikuvissa myös kulttuurinen taistelu sivistyneen Euroopan ja arvaamattoman Aasian välillä. Miten tämä voi kiteytyä jalkapallo-otteluun? Se kiteytyy Istanbulin derbyssä, jossa Euroopan puoleinen suurseura Galatasaray, joka on myös perinteisen aristokratian seura, kohtaa Aasian puoleisen suurseura Fenerbahcen, joka on keskiluokan ja työväenluokan seura. Bosporin salmi onneksi erottaa nämä intomieliset ja kiihkeät kannattajat toisistaan, mutta Istanbul on lähes hälytystilassa paikallisderbyjen aikaan.

Joskus sivistyneen ja arvaamattoman ympäristön välisen kamppailun ei tarvitse olla maanosien välistä – tämä vastakkainasettelu saadaan onnistumaan kaupungissakin. Roomassa AS Roma on kaupunkiseura, jonka kannattajat pilkkaavat Rooman esikaupungeista tulevaa SS Laziota maalaisseuraksi, ja profiloivat joukkueiden kohtaamisen urbaanin kaupunkilaisuuden ja lannanhajuisen maaseudun kohtaamiseksi. Todellisuudessa Lazion kannatusalue on urbaania Rooman metropolialuetta ja Lazion kannatus tullee ylemmistä sosiaaliluokista kuin Roman.

Suurissa jalkapallomaissa saman kaupungin sisällä on katkeraakin kilpailua johtavien jalkapalloseurojen välillä. Lissabonin derbyssä kohtaavat useamman kerran vuodessa Benfica ja Sporting. Lissabonin kummallekin suurseuralla on erittäin laaja jäsen- ja kannattajajoukko. Benfican kannattajat tulevat vahvasti työväenluokasta, kun Sporting on enemmän keskiluokkainen kannattajataustaltaan. Manchesteriin mahtuu kaksi menestyksekästä seuraa eli Manchester United ja Manchester City, ja kaupunki onkin jakautunut selvästi Cityn ja Unitedin kannatusalueisiin. Liverpoolin seurojen Liverpoolin ja Evertonin kannattajienkin väliset jännitteet ovat olleet hallittavissa, mutta Pohjois-Lontoon kahden suurseuran eli Arsenalin ja Tottenhamin kannattajat vihaavat kohtuullisen avoimesti toisiaan. Monien seurojen kannattajien näkemys tuntuu olevan, että vuoden tärkeimpiä otteluita ovat paikallisderbyt. Osa kannattajista näyttää olevan sitä mieltä, että paikallisvastustajan voittaminen on tärkeämpää kuin maan mestaruuden voittaminen.

Helppo selitys tietysti olisi, että jalkapallon kiihkeimmät kannattajat ovat yksinkertaisia kaljaveikkoja, joiden alimman tunnerekisterin mielialoihin voi helposti vaikuttaa ja heidät saada kiilusilmäisesti liittämään oman joukkueen kannattamiseen myös vähättelyä ja vihanpurkauksia muita kohtaan. Tämä selitys on kuitenkin vaillinainen ja jättää huomiotta sellaiset rakenteelliset ja poliittisetkin tekijät, jotka jalkapalloseurojen – ja niiden kannatuksen – taustalla ovat. Real Madridiin kriittisesti suhtautuvat henkilöt liittävät sen muistoissaan Francisco Francon seuraksi – Barcelonan kannattajat pitävät sitä Katalonian lipunkantajana. Uskonto, sosiaalinen luokka, äidinkieli, poliittinen suuntautuminen tai oma kaupunginosa ovat niitä tekijöitä, jotka voivat kristallisoitua jalkapallojoukkueen kannattamiseen – ja sen paikallisvastustajan väheksymiseen, mollaamiseen ja pahimmillaan vihaamiseen.

Jalkapallo on monissa maissa kuluneenkin sanonnan mukaisesti elämää suurempaa. Olisi hienoa, jos tämä suuruus yltäisi myös paikallisvastustajan kunnioittamiseen ja arvostamiseen. Miten saisi kiihkeät kannattajat ymmärtämään, että olisi mukavaa hakea ystävät läheltä ja viholliset kaukaa?

Kirjallisuus: Venäläiset kirjailijat emigrantteina

Ville Ropposen ja Ville-Juhani Sutisen ”Emigrantit – Venäläisten maanpakolaiskirjailijoiden jäljillä” (Vastapaino 2024) on kiehtovaa luettavaa kirjailijoista, jotka poliittisista syistä joutuivat luopumaan isänmaastaan ja kulttuuristaan – ja jotkut heistä myös kirjoituskielestään. Tämä teos on myös ensimmäisen venäläisen emigranttikirjallisuuden kokonaisesitys suomeksi. Sutinen on aiemmin kirjoittanut Ropposen kanssa kaksikin Venäjä-aiheista tietokirjaa. Ihailen Ville-Juhani Sutisen tyyliä kirjoittaa vähän käsitellyistä aiheista mielenkiintoisia tietokirjoja. Samoin ihailen hänen työtahtiaan, kun mies kirjoittaa kirjan pari vuodessa ja on tehnyt välillä myös käännöksiä. Työn laadusta kertoo esimerkiksi Tietokirjallisuuden Finlandia-palkinto esseekokoelmasta ”Vaivan arvoista”.  

Lokakuun vallankumous 1917 aiheutti merkittävän venäläisten kirjailijoiden maanpaon, joskin jo 1800-luvulla venäläistä älymystöä siirtyi Euroopan maihin tsaarivallan autoritaarisuutta ja sortoa pakoon. 1850-luvun jälkeen aina vuoteen 1917 saakka venäläisemigrantit Euroopassa olivat usein vallankumouksellisten ryhmien jäseniä. Tunnettuahan on, kuinka esimerkiksi V. I. Lenin asusteli vuosikymmeniä Venäjän ulkopuolella. Leninin johtaman vallankumouksen jälkeen seurasi suuri pakolaisaalto, johon kuuluisi paljon Venäjän älymystöä ja lukeneistoa. Entinen maanpakolainen Lenin halusi määrätietoisesti ajaa tätä joukkoa pois Neuvosto-Venäjältä.

Ropponen ja Sutinen kuvaavat, kuinka vuoden 1917 tapahtumien jälkeisen emigraation myötä venäläinen kirjallisuus halkesi kahtia: yhdellä puolella nopeasti tiukkaan kuriin laitettu neuvostokirjallisuus, toisella puolella emigranttikirjallisuus. Toinen emigraatioaalto syntyi toisen maailmansodan jälkeen venäläisistä, jotka eivät halunneet palata Stalinin Neuvostoliittoon. Kolmanneksi aalloksi tekijät kuvaavat 1960-, 1970- ja 1980-luvuilla Neuvostoliitosta lähteneiden tai karkotettujen toisinajattelijoiden siirtymistä pääasiassa Yhdysvaltoihin. Uusi aalto muodostuu 2010- ja 2020-luvulla Venäjältä lähteneistä kirjailijoista, jotka Putinin aikana ovat kyllästyneet isänmaansa tilaan ja henkiseen ahtauteen.

Lokakuun vallankumouksen jälkeen Venäjältä lähteneille oli yhteistä, että monet heistä olettivat bolsevikkien valtakauden jäävän lyhyeksi ja että he asuisivat vain lyhyen aikaa Venäjän ulkopuolella, kunnes palaisivat takaisin kotiin. Maanpakolaisuus ei ole koskaan helppo valinta. Kirjailijoille maanpakolaisuus on tavallistakin haastavampaa, koska arkinen ja jokapäiväinen kosketus kieleen ja tuttuihin ympäristöihin katoaa. Kirjailijat menettivät myös asemansa, ja julkaiseminen ja toimeentulo hankaloituivat. Vaikka ilmaisunvapaus olikin suurta, niin yleisöt olivat pienempiä ja sirpaloituneempia. Koti-ikävä johti myös väistämättä siihen, että vanhaa Venäjää nostalgisoitiin ja idealisoitiin. Tätä samaa ilmiötä voi todentaa suomalaisessa kirjallisuudessa toisessa maailmansodassa menetetyn Karjalan ja Viipurin ideolisoinnilla.

Tekijät seuraavat mielenkiintoisella tavalla maanpakoon ajettujen venäläiskirjailijoiden asumista ja työtä Euroopan eri suurkaupungeissa. Emigranttikirjailijoille metropolit tarjosivat mielenkiintoisen tilan, ja kuten Ropponen ja Sutinen oivasti tiivistävät, kuului metropolien luonteeseen modernius ja vieraantuneisuus eli kaksi maanpakolaisuuden keskeistä piirrettä.

Lokakuun vallankumouksen jälkeen maanpakoon lähteneistä kirjailijoista minulle tutuin on Vladimir Nabokov (1899 – 1977). Hänen tuotantonsa on minulle ollut aina kiehtovaa, ja erityisen iloinen olen siitä, että Moebius-kustantamo on hiljattain tuonut uusia Nabokov-käännöksiä saataville. Nabokov oli monella tavalla poikkeuksellinen emigrantti. Hän osasi jo nuorena useampia kieliä ja asui maanpakolaisuutensa aikana Englannissa, Saksassa, Ranskassa, Yhdysvalloissa ja elämänsä viimeiset vuodet Sveitsissä. Kirjailijan uran ohella hän toimi mm. venäläisen kirjallisuuden professorina ja kääntäjänä. Asuinmaataan hän joutui vaihtamaan useammankin kerran, kun toisen maailmansodan alla ja aikana hänen oli natsien takia vaihdettava asuinmaataan, kunnes hän vuonna 1940 siirtyi USA:han, jonka kansalaisuuden hän sai vuonna 1945. Nabokovin osalta merkittävää oli myös, että hän ryhtyi kirjoittamaan englanniksi, ja esimerkiksi vuonna 1955 ilmestynyt ”Lolita” oli englanniksi kirjoitettu. 

Toisenlainen emigranttielämän kaari oli Nobel-voittaja Joseph Brodskyllä (1940 – 1996). 1960-luvun puolivälissä runoilija tuomittiin Neuvostoliitossa viideksi vuodeksi pakkotyöhön ja sisäiseen karkotukseen. Tuomio lyheni, mutta vuonna 1972 Brodsky karkotettiin Neuvostoliitosta ja hän asettui Yhdysvaltoihin. Hän julkaisi tuotantonsa USA:ssa asuessaan englanniksi eli Nabokovin tavoin hänkin vaihtoi työkielensä. Nobelin kirjallisuuspalkinto hänelle myönnettiin vuonna 1987 vain 46-vuotiaana.

Vaikka tapahtumain kulku ja syyt toiseen maahan muuttoon olivat kovin erilaisia ruotsinsuomalaisella kirjailijalla Antti Jalavalla (1949 – 2021), oli Jalavakin niitä kirjailijoita, jotka vaihtoivat kirjoituskielensä. Muistan 1980-luvun alussa mieltyneeni kovasti hänen kirjaansa ”Asfalttikukka” (alkuperäisteos ”Asfaltblomman” vuodelta 1980, käännös Pentti Saarikoski 1981), joka oli karunrouhea kuvaus siirtolaisen identiteettitaistelusta ja uuteen kotimaahan sopeutumisen ankaruudesta. YLEn dokumentti ”Antti Jalava, kirjailija joka vihasi ruotsia” löytyy vielä puolitoista vuotta YLE Areenasta ja se on varsin katsomisen arvoinen dokumentti.

”Emigrantit – Venäläisten maanpakolaiskirjailijoiden jäljillä” on tärkeä muistutus siitä, kuinka tärkeitä asioita meille kaikille – ei vain luovaa työtä tekeville kirjailijoille – ovat oma kotimaa ja oma äidinkieli. Vaikka elämmekin nykyisen tiedonvälityksen aikana entistä enemmän mcluhanilaisin termein ”maailmankylässä”, entistä tärkeämmiksi tulevat äidinkielen ja turvallisen isänmaan ankkurit, joilla perusteella tiedämme ja tunnemme taustamme maailmankansalaisina.

Yhteiskunta: Kunnollinen peruskoulutus on demokratiamme kulmakivi

Olen kirjoittanut blogeissani aiemminkin koulutuksen merkityksestä yhteiskunnassamme. Helmikuun 2026 lopulla kirjoitin, että koulutuksen rapautumisen vahingoittaa pysyvästi talouttamme ja yhteiskuntaamme. Silloin keskityin koulutuksen merkitykseen sekä yksilöiden että yhteiskuntien taloudelliselle menestykselle. Koulutuksella on muitakin merkityksiä, joista tärkeimpiä on kunnollisen peruskoulutuksen merkitys demokratiallemme.

Suomalaisen koulutuksen menestystarina onkin osittain liioiteltua huttua, jos on uskominen tiistain (07.04.2026) Helsingin Sanomien artikkelia. Opetus- ja kulttuuriministeriön hiljattain eläköitynyt kansliapäällikkö Anita Lehikoinen on ekonomisti Vesa Vihriälän ja tutkija Oskari Nokso-Koiviston kanssa tehnyt Sitralle suomalaisen koulutusjärjestelmän korjaussarjan. Tämän korjaussarjan eräänä keskeisenä lähtökohtana on, että peruskoulumme oppimistulokset ovat laskeneet yhtäjaksoisesti yli kahden vuosikymmenen ajan ja samanaikaisesti väestöryhmien väliset erot ovat kasvaneet. Oikeutettu ja erityinen huoli on, että tyttöjen ja poikien väliset osaamiserot ovat kansainvälisesti poikkeuksellisen suuret samoin kuin erot maahanmuuttotaustaisten ja kantaväestön välillä. Lukutaidon rapsakka heikkeneminen on etenkin poikien ongelma. Tuore raportti kiinnittää huomiota myös siihen, että sivistyksellä on vahva yhteys kansalaisten keskinäiseen luottamukseen ja luottamukseen yhteiskunnallisiin instituutioihin. Kirjoittajien päätelmä on, että koulutusjärjestelmämme tarvitsee systeemisen uudistuksen.

Sitran huomissa tehty raportti on hyvä ja perusteltu lisä ajankohtaiseen keskusteluumme suomalaisten koulutustasosta ja suomalaisen koulutuksen ilmeisistä puutteista ja korjaustarpeista. Koulutuksen merkitys on ymmärretty monipuolisesti, ja itse korostaisin kunnollisen ja monipuolisen koulutuksen merkitystä demokraattisen ja osallistavan kansalaisyhteiskunnan peruskivenä. Lueskelin hiljattain brasilialaisen pedagogin Paulo Freiren elämäkertaa ja jäin pohdiskelemaan, että olemmekohan nykyisessä suomalaisessa keskustelussamme unohtaneet koulutuksen merkityksen demokratiallemme. Freiren erilaisten koulutuksen kehittämisen hankkeiden - joissa lukutaito oli tärkeässä asemassa -vahvana lähtökohtana oli demokratiakasvatus ja eteläamerikkalaisten yhteiskuntien demokratisointi kansalaisten perustaitoja vahvistamalla. Nyky-Suomen osalta voikin kysyä, että miten yhteiskunnan toimintaan voi osallistua ja vaikuttaa, jos lukemisen kaltainen perustaito puuttuu? 

Demokraattisten valtioiden yhteisiin piirteisiin on kuulunut, että niissä kansalaisilla on hyvä lukutaito. Suomalainen luottamukseen perustunut yhteiskunta on rakentunut osittain sen varaan, että kansalaisilla on laajat ja monipuoliset mahdollisuudet itsenäiseen tiedonhankintaan. Nykyinen mediaympäristömme antaa huikeat mahdollisuudet kaivautua erilaisiin tietovarantoihin, mutta samalla syntyy helposti uskomus, että hakukoneen ensimmäinen tulos on luotettavin. 

Teknologinen kehitys haastaa meidän nykyisenkin osaamisemme. Jos nuorelta puuttuu kunnollinen lukutaito, niin kuinka voimme olettaa hänen olevan tiedostava ja kriittinen monipuolisessa mediaympäristössä navigoiva yksilö? Nytkin on jo vaikeaa hahmottaa luotettavien uutislähteiden tuottamien uutisten ja valeuutisten eroavaisuudet. Erilaiset uudet ilmiöt – kuten tekoälyllä luodut deepfake-sisällöt – luovat omia varjomaailmoita, joiden pauloihin on helppoa joutua. Kun yhdistämme tähän vaillinaiseen (media)lukutaitoon mieltymykset yhä lyhyempiin ja viihdyttävämpiin sisältöihin, on ymmärrettävää, että yksinkertaistukset ja kärjistykset ovat suosiossa. Heikentyvä lukutaito tekee demokraattisia rakenteita horjuttaville valtiollisille ja ei-valtiollisille toimijoille työn entistä helpommaksi. 

Kaikki perustelut koulutusjärjestelmämme tehostamiseksi ja vahvistamiseksi ovat tervetulleita ja monet uudistukset tarpeellisia. Yksilön ja kansakunnan taloudellisen menestyksen ohella on tärkeää painottaa jatkossakin, että peruskoulutuksen vahva puolustaminen ja kehittäminen on mitä tärkein demokratiamme vahvistamisprojekti.

Elokuvat: Giuseppe Tornatoren unohtumaton ”Cinema Paradiso”

Italialainen elokuvaohjaaja Giuseppe Tornatore (s. 1956) voitti toisella pitkällä elokuvallaan ”Cinema Paradiso” vuodelta 1988 parhaan vieraskielisen elokuvan Oscar-palkinnon. Hieno saavutus silloin hieman yli 30-vuotiaalta ohjaajalta. Italialainen elokuva eli kukoistuskauttaan 1950-luvulta 1970-luvulle, kun johtotähtinä olivat mm. Federico Fellini, Pier Paolo Pasolini ja Luchino Visconti. 1980-luvun alkupuolella oli muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta valjumpaa, mutta Tornatoren ja hänen aikalaistensa tuotanto on ollut nostamassa Italiaa taas mielenkiintoiseksi elokuvamaaksi.

”Cinema Paradiso” käynnistyy, kun menestynyt keski-ikäinen elokuvaohjaaja Salvatore saa pienestä kotikaupungistaan Roomaan tiedon ikääntyneen Alfredon kuolemasta. Takaumilla siirrytään Salvatoren eli Toton toisen maailmansodan päättymisen jälkeiseen lapsuuteen, jolloin Alfredo oli paikallisen Paradiso-elokuvateatterin leppoisa koneenkäyttäjä. Hän oli Totolle lapsuus- ja nuoruusajan läheinen opastaja ja mentori, joka ymmärsi nuoren pojan orastavan intohimon ja rakkauden elokuviin. Toto seurasi läheltä Alfredon päivittäistä työtä ja he keskustelivat jatkuvasti elokuvista - ja siinä sivussa paljon elämästäkin. Elokuvateatterin konehuoneessa syttyneessä tulipalossa Alfredo on menettää henkensä ja Toto onnistuu pienenä poikana hänet pelastamaan, mutta Alfredo sokeutuu pysyvästi. Toto on pienen kaupungin uudelleen rakennetun elokuvateatterin ainoa osaava koneenkäyttäjä, ja Alfredon päivittäisellä tuella ja opastuksella hän pystyy nuorena tämän vastuullisen tehtävän hienosti hoitamaan.

Toto lähti parikymppisenä kotikaupungistaan toteuttamaan unelmiaan suureen maailmaan. Etenkin Alfredo kehotti nuorta miestä kulkemaan omaa tietään ja unohtamaan pienen sisilialaisen kotikaupunkinsa. Nyt kolmenkymmenen vuoden jälkeen Toto palaa ensimmäistä kertaa kotikaupunkiinsa vanhan ystävänsä hautajaisiin ja samalla kipeisiin ja jo unohdettuihinkin muistoihinsa.

”Cinema Paradiso” on lumoava elokuva, joka pystyy limittamään kerronnassaan yhteen monta teemaa. Se on hieno kuvaus Sisilian muutoksesta 1940-luvulta 1980-luvulle, ja näyttää myös oivallisesti, kuinka tärkeä rooli katolisella kirkolla oli aikanaan kansakunnan moraalinvartijana. Elokuva kertoo kiehtovasti myös elokuvien ja elokuvateattereiden tärkeästä roolista yhteisöissä ja yhteisissä kokemuksissa. Elokuva kertoo myös elinikäisestä kiintymyksestä ja rakkaudesta elokuviin, ja elokuvat ovat myös siltana vahvalle Toton ja Alfredon väliselle ystävyydelle. Taitavilla takaumien käytöllä ja tarinankerronnallaan elokuva myös viestii, että muistot eivät yksin riitä nykyisen elämän kulmakiviksi. 

Ennen kaikkea ”Cinema Paradiso” on rakkaudentunnustus elokuville ja niiden taikavoimalle. Tämän taikavoiman piiriin joutui myös nuori Giuseppe Tornatore, joka on myös elokuvan käsikirjoittaja ja jonka alter ego nuori Toto on. Tätä seikkaa korostaa sekin, että elokuvan kuvaukset tapahtuivat osittain ohjaajan kotikaupungissa Bagheriassa, joka sijaitsee aivan Palermon kyljessä. 

”Cinema Paradison” kuvaus on hivelevän kaunista, ja elokuvan suloisenhaikean tunnelman viimeistelee Ennio Morriconen (1928 – 2020) erinomainen musiikki. Morricone oli Tornatoren myöhempienkin elokuvien luottosäveltäjä, ja ammatillinen kunnioitus oli ilmeisen molemminpuolista, koska säveltäjä itse kelpuutti oman kauniin elämäkertaelokuvansa ”Ennio” (2021) ohjaajaksi vain Tornatoren.

"Cinema Paradison" jälkeen Giuseppe Tornatore on tehnyt monia muistettavia elokuvia. Omia suosikkejani on hienovireinen "Legenda nimeltään 1900" ("La leggenda del pianista sull'oceano" vuodelta 1998), joka kertoo koko elämänsä valtameriristeilijällä eläneestä pojasta, josta tuli laivan säkenöivä ja itseoppinut pianisti. Toinen suosikkini "The Best Offer" ("La migliore offerta" vuodelta 2013) kertoo mieliin jäävän tarinan yksinelävän taidekeräilijän hullaantumisesta ja ihastumisesta salaperäiseen perijään. Kun tarkastelee Tornatoren uraa, tulee hakemattakin mieleen Orson Welles (1915 - 1985), jonka ensimmäinen pitkä elokuva "Citizen Kane" (1941) oli erinomainen, ja vaikka Welles tekikin sen jälkeen monia hienoja elokuvia, niin esikoiselokuva nousee usein ensimmäisenä mieleen hänen tuotannostaan.

Elokuvasta on ollut levityksessä useampiakin versioita, jotka kaikki ovat laadukkaita. Alun perin elokuva julkaistiin Italiassa 155-minuuttisena versiona, joka kuitenkin heikon yleisömenestyksen takia lyhennettiin 124-minuuttiseksi versioksi, joka laitettiin myös kansainväliseen levitykseen. Tämä versio oli myös Oscar-voittaja. Myöhemmin on myös julkaistu 167-minuuttinen ns. Director’s Cut -versio. Olen katsonut kummatkin versiot, ja Director’s Cut -versio tuo tarinaan yhden nostalgisen kerroksen lisää. Tornatore-friikkinä uskon pitkän version paremmin vastaavan ohjaaja-käsikirjoittajan näkemystä elokuvasta, mutta tiiviimpikin versio kertoo ydintarinan hienosti. Kannattaa etsiä "Cinema Paradiso" katseltavakseen ja heittäytyä sen lumon vietäväksi.

Kulttuuri-ilmiöt: Väkivaltaa häkissä – iltapäivälehdet innoissaan

Aikamme erääksi mediailmiöksi on noussut pitkän vankeustuomion istunut Mika ”Immu” Ilmén. Vuonna 2014 ammattirikollinen eli Cannonball MC:n entinen asekersantti Ilmén tuomittiin kymmenen vuoden vankeusrangaistuksen törkeästä huumausainerikoksesta. Hänen omaelämäkertansa ”Immu” (toimittanut Jarkko Sipilä, Bazar 2019) osoittaa useammallakin muistelolla, että vaikka hän oli syyllistynyt lukuisiin pahoinpitelyihin ja muihinkin rötöksiin nuoruudestaan alkaen, ei häntä ollut aikaisemmin tuomittu ja siksi hän käytännössä istui pitkästä tuomiostaan puolet eli viisi vuotta. Cannonballin ohella Ilménillä oli ennen vankilatuomiotaan aktiivista kuntosali- ja portsariliiketoimintaa; hän oli myös kokenut vapaaottelija. Omaelämäkerta kertoo myös reippaasta ja rehentelevästä rahankäytöstä merenrantataloineen ja pakasta vedettyine Bemareineen, mutta jättää valtamerien kokoisia aukkoja, kun olisi aika kertoa rehellisestä tulonmuodostuksesta – ei ainakaan Hesarin verokone miestä tuntenut.

Korkealle arvostamani edesmennyt rikostoimittaja ja ensi luokan dekkaristi Jara Sipilä toimitti Immu-elämäkerran. Toinen arvostamani dekkaristi eli Kale Puonti tekee jatkuvaa ja aktiivista yhteistyötä Ilménin kanssa ja he julkaisevat jatkuvasti sarjaa ”Immun ja Kalen rötöskatsaus”. Kelvollinen dekkaristi Christian Rönnbackakin on tehnyt hänkin Ilménin kanssa yhteistyötä. Suomalaiseen oikeuskäytäntöön kuuluu rikosten sovittaminen ja henkilön oikeus aloittaa uudenlainen elämä vankeustuomionsa kärsimisen jälkeen. Nykyisessä true crime -villityksessä voi myös kysyä, että jos entisen rikollisen aito katumus aiempaa elämäänsä kohtaan on kovinkin valikoivaa ja hän on tehnyt väkivaltaisesta menneisyydestään uran, niin miksi osaavat ja rikollisuuden vaikutukset syvästi tuntevat kirjoittajat ovat hänen kelkkaansa lähteneet tai hänet aisaparikseen halunneet. 

True crime -kokemusasiantuntijuuden ohella Ilmén on keskeisenä avainjärjestäjänä ns. IFC-otteluilloissa, joissa on sekä nyrkkeilyotteluita että vapaaotteluita. Iltapäivälehdistö lypsää nämä tapahtumat lähes kuiviin ennakkojutuilla, paikan päällä hetki hetkeltä -reportaaseilla ja jälkilöylyjutuilla. Maaliskuussa 2026 järjestetyssä otteluillassa oli monituhatpäinen yleisö, ja ennakkoon eniten hehkutettu kamppailu oli kokeneen kamppailulajitaitaja Mika Ilménin ja hyvinvointivalmentaja Aki Mannisen nyrkkeilyottelu. Kummatkin miehet ovat viisikymppisiä ja Mannisella ei ole juuri nyrkkeilykokemusta. Ilmeisesti ajastamme puuttuu jotain oleellista, jos kahden keski-ikäisen toisiaan turpaan pätkiminen on viikkokausien iltapäivälehtien puheenaihe. Immu voitti kamppailun kolmannessa erässä tyrmäyksellä, joka hyvitti hänen puolisen vuotta aiemmin kärsimäänsä tyrmäystappiota some-persoona Stagalalle. 

Ilmén on pystynyt rakentamaan näistä väkivaltaisista tapahtumista IFC-brändiä (Immun Fight Club), jota ei tunnu hidastavan edes se tosiasia, että maaliskuunkin illan yhtenä ottelijana oli Toni Hakala, joka murhasi vuonna 2008 naisystävänsä Brasiliassa ja kärsi siitä vankeustuomion – nyt otteluaikaan hän oli epäiltynä pahoinpitelystä. Vapaaotteluhäkkiin marssi myös suurella ennakkokohulla some-tähti Nico Lingman, joka tyrmättiin rajusti 24 sekunnissa. Eräs alkuillan ottelu päättyi rivakkaan takakuristukseen, jossa häviäjä vaipui tajuttomuuteen. Iltalehtikin uutisoi toisesta alkuillan ottelusta, että pahasti häviöllä ollut ottelija ”oli täysin sekaisin, mutta pysyi pystyssä, joten tuomari ei tullut väliin”. 

Jonninjoutavaa on keskustelu, ovatko tällaiset tapahtumat urheilutapahtumia vai eivät. Mutta jotain hälyttävää ajastamme kertoo, että tällaisilla tapahtumilla on laaja yleisö, jonka pääsylippu- ja suoratoistopalvelutulojen perusteella näitä voidaan jatkossakin menestyksellä järjestää. Ja ottelijoita näihin tapahtumiin tullee riittämään, kun Hesarin juttu 29.3.2026 kertoo, että helsinkiläisteinillä ”Efe Caliskanilla on unelma: tyrmätä vastustaja. Koska hyvä lyönti ’tuntuu hyvältä’.” Aikamme kuva on masentava, kun puolivillaisen maineen keski-ikäiset miehet järjestävät suuria, voitollisia tapahtumia, joissa unelmaansa elävät nuoret miehet koettavat lyödä toiselta tajun kankaalle tai kuristaa vastustajansa tajuttomaksi, koska se tuntuu hyvältä.