Kirjallisuus: Michael J. Sandel ja markkinoiden moraali

Aika ajoin on mukava palata takaisin kymmenisen vuotta vanhoihin kirjoituksiinsa ja todeta ne yhä ajankohtaisiksi. Kirjoitin vuonna 2015 matkablogiini arvioni Michael J. Sandelin kirjasta ”What Money Can´t Buy - The Moral Limits of Markets” (2012). Totesin kirjoitukseni edelleen ajankohtaiseksi, joten julkaisen sen nyt kevyesti editoituna. Suomeksihan tuota minun mielestäni tärkeää kirjaa ei ole vielä käännettykään, ja hänen tuotantoaan ei suomeksi juuri ole käännetty.

Harvardin professori Sandelin perusväittämän voi tiivistää näkemykseen, että olemme siirtyneet markkinataloudesta markkinayhteiskuntaan. Monet aiemmin hinnoittelemattomat asiat ovatkin saaneet hintalapun ja eri yleisillä ja julkisilla palveluille, joita yhteiskunnissamme tuotetaan ja tarjotaan, on kehitetty tietynlainen markkinamekanisminsa ja hinnoittelunsa. Aiheellinen kysymys on, onko yhteiskunnassamme kaikki kaupan ja miksi meidän pitäisi siitä huolestua. Sandel esittää kaksi keskeistä syytä huoleen: ensimmäinen liittyy eriarvoisuuteen ja sen kasvuun ja toinen korruptioon ja esimerkiksi julkisten palvelujen korruptoitumiseen.

Kirjaa lukiessani tuli monenlaisia mietteitä. Ensimmäisiä mietteitäni oli, että kun erilaisten palvelujen osalta hintamekanismi saadaan toimimaan, ymmärretään myös palvelujen tuottamisen ja tarjoamisen todellinen kustannus. Ja vastaavasti jos joku on valmis maksamaan – toivottavasti omista rahoistaan – tietystä paremmasta tai nopeammasta palvelusta, niin eikö hänellä olisi siihen oikeus? Sandelkin käyttää esimerkkinä lentokenttien turvatarkastuksia – business-luokassa ja kultakorteilla matkustavat voivat monilla lentoasemilla käyttää ns. fast laneä, joissa ei ole samanlaisia jonoja kuin turistiluokassa lentävien turvatarkastuksissa (itse turvatarkastus on samanlainen rutiini ja vie yhtä kauan matkustajaa kohti). Kun kyseessä on kaikkien yhteinen turvallisuus, pitäisikö siis kaikkien jonottaa samalla tavalla? Tai onko oikein, että huvipuistoissa on erilaisen hintaluokan rannekkeita, jolloin enemmän maksavien ei tarvitse jonottaa karuselliin tai vuoristorataan yhtä pitkään?

Toinen mietteeni oli julkisiin, yhteisesti verovaroilla kustannettaviin palveluihin liittyvä tarjonta. Keskeinen kysymys varmaankin on parantaisiko markkinamekanismin soveltaminen ja taloudellinen rationaliteetti niiden laatua ja jouhevuutta niin paljon, että sen vuoksi kannattaisi karsia kansalaisten tasavertaista kohtelua. Niin että pitäisikö Helsingissä liukkaan kelin yllättäessä työikäisten ranteet tai nilkat tutkia ja kipsata – että pääsisivät nopeammin takaisin töihin tienaamaan ja veroja maksamaan - vilkkaammassa tahdissa kuin eläkeläisten? Pitäisikö metrossa olla kaksi luokkaa, jolloin hintamekanismilla voisi tarjota väljemmät ja rauhaisammat tilat varakkaammille matkustajille? No jos näin voi tarjota VR:n junamatkoilla, niin miksi ei metrossa? VR:n osalta tosin kansalaisten tasavertaisuutta hintaluokasta huolimatta vahvistetaan sillä, että kaikki myöhästyvät yhtä paljon – demokraattista kansalaisyhteiskuntaa vahvistava valtio-omisteisen yhtiön piiloagenda, jonka yhteiskunnallisen ulottuvuuden vain harva on huomannut!

Kolmas mietteeni oli tietynlaiseen moraaliseen katoon ja korruptoitumiseen liittyvä pohdiskelu. Kun kaikelle määritellään hinta, niin siirrymmekö kyynikoiden aikaan, jossa Oscar Wilden sanoin ”tiedetään kaiken hinta, mutta ei minkään arvoa”. Jäin pohdiskelemaan tätä omakohtaisenkin kokemuksen kautta, kun aikoinaan lasteni peruskoulun aikaisissa vanhempainilloissa olin sitä mieltä, että ei meidän koulussamme mitään myyjäisiä – joissa yleensä, anteeksi vain yleistys, hyvin ansaitsevat työssäkäyvät äidit myyvät toisilleen mokkapaloja ja tuntikausia kutomiaan kaulaliinoja. Sovitaan, kuinka paljon kukin perhe rahaa retkikassaan laittaa ja ei ainakaan enää myytäisi toisillemme helvetillisiä kasoja Serla-WC-paperia – astianpesutablettejakin tuli eri kavereiden leirikoulumyyjäisistä komerollinen.

Enpä ole vieläkään tästä koulun retkikassa-asiasta taipunut, mutta yhteiset myyjäiset voivat kasvattaa myös lasten ja vanhempien yhteishenkeä. Tietysti on sellaisia yhteisiä toimintoja, joilla saman luokan lapsien vanhemmat oppivat tuntemaan toisensa paremmin ja esimerkiksi koulunkäyntiongelmiin ja koulukiusaamisiin voidaan paremmin puuttua. Mutta sen ajatuksen hyväksyn, että eri asioiden yksioikoinen hinnoittelu ja markkinamekanismille alistaminen voi kadottaa jotain tärkeää yhteisöistämme. Esimerkiksi suomalainen talkooperinne ei perustu hintamekanismille, mutta vahvalle vastavuoroisuudelle – josta myös osattiin pitää kiinni.

Sandelia lukiessani muistui mieleeni muutama vuosi sitten lukemani toisen amerikkalaisen professorin kirjoittama teos eli Arlie Russell Hochschildin erinomainen ” The Outsourced Self: Intimate Life in Market Times” (2012) – eipä ole sitäkään suomeksi näkynyt. Hochschild kertoo mielenkiintoisella tavalla, kuinka olemme nettideittailusta lisääntymiseen ja hautaukseen antaneet erilaisille ”palveluntarjoajille” tilaa ja valtaa omassa henkilökohtaisessa elämässämme. Hänen esimerkkinsä nettideittailun valmentajista ja online-tutoreista aina huippujohtajien perheenjäsenille tehtyihin 360-arviointeihin ja huippujohtajille tehtyyn perheenisäsparraukseen ovat huvittavia, mutta todellisuudessa tietysti karmaisevia. Samalla näitä palveluja käyttäessämme annamme ulkoisille toimijoille oikeuden hinnoitella henkilökohtaisen elämämme kuuluvia asioita, kun luovutamme niitä markkinoiden ruhjottaviksi. Reippaat markkinamiehet haistavat yhä uusia mahdollisuuksia, mutta kuinka monella oman elämämme alueella tarvitsemme todella valmentajia, coacheja, tukijoita ja personal trainereitä?

Sandelia lukiessa tulee terveellä tavalla epämiellyttävä olo. Jos olemme todella siirtyneet markkinataloudesta markkinayhteiskuntaan, jossa entistä useampia asioita voidaan hinnoitella, myydä ja ostaa, niin onko se enää hyvä yhteiskunta?

Yhteiskunta: Miten yritystukiviidakkoon puuttuminen voi olla niin vaikeaa?

Suomen valtiontaloutta ja sen tulevaa sopeutusta koskeva keskustelu on väistämättäkin hämmentävää. Erilaisia säästöjä ja sopeutustoimia haetaan laajasti ja usein katse on silloin sosiaali-, terveys- ja koulutuskuluissa. Vakavahenkinen keskustelu yritystuista, niiden määrästä ja niiden tosiasiallisesta tehokkuudesta talouden vauhdittajina on puutteellista ja haparoivaa, kun jotenkin on päätöksentekijöihinkin istutettu sellainen narratiivi, että kun suomalainen tuottavuus ei ole pariinkymmeneen vuoteen kehittynyt, niin yrityksille suunnatut avustukset ja tuet varjelevat sitä vähääkin kilpailukykyä, joka Suomella on. 

Valtio voi tukea monilla tavoilla yritystoimintaa, ja erilaiset tuet ja avustukset ovat siitä tärkeä osa. Tietysti on tärkeää, että riskejä sisältyvään vientitoimintaan voi saada takauksia Finnveran kautta. Nämä ovat etenkin pk-sektorin viennille tärkeitä välineitä. Suomen telakkateollisuus tarvitsee uskottavaa kansallista luototusta. Nokian ja monen muun teknologiayrityksen kansainvälinen menestys on osittain ollut mahdollista Tekesin (nyttemmin Business Finlandin) osittain rahoittamilla kehityshankkeilla. Nämä menestystarinat eivät kuitenkaan johda siihen, että kaikkien yritystukien vaikutus on positiivinen tai että ne olisivat toivottavia.

Hesarin Vision juttu 11.3.2026 "Osingoista tuli ongelma" avaa yhden näkökulman yritystukiin. Jutun ydinhän oli, että suomalaiset pörssiyhtiöt jakavat kansainvälisesti katsoen kovin avokätisesti osinkoja. Tarvetta esimerkiksi laajempiin tuotekehityksen ja tutkimuksen investointeihin ei näkyisi olevan ja kiinteitäkään investointeja ei olisi tarpeen tehdä - jaetaan siis osinkoina varallisuutta omistajille. Aiheen on kysyä, että ovatko omistajienkaan arvot ihan kohdillaan, kun tätä lyhytnäköistä toimintaa ollaan valmiita tukemaan. Sellaiset asiat kuten uudet materiaalit, uudet energiatuotannon muodot, tekoälyjen vaikutus jne. eivät tunnu aiheuttavan laajempaa tarvetta esimerkiksi t-&k-investoinneille tai panostuksille. Todennäköisesti näiden yritysten ideana onkin, että kinutaan rahaa lisää yritystukiin vaikka Business Finlandin kautta, ettei tarvitse omiin reserveihin koskea.

Mielenkiintoisen kuvan saa toisaalta TEM:n hyvästä palvelusta, johon on dokumentoitu yritysten saamat julkiset tuet - ks. https://tem.fi/yritystukien-julkinen-tietopalvelu. Tämä palvelu todentaa, että vuonna 2025 erilaisia yritystukia myönnettiin noin 1,5 miljardia euroa, jossa ei ole kuitenkaan mukana maatalouden erilaiset tuotantotuet eivätkä erilaiset vastuiltaan mittavat luototukset. 

Ei liene yllättävää, että osa reippaista osingonjakajista on yrityksiä, jotka saavat erilaisia julkisia tukia rapsakat määrät. Kun anteliaasti osinkoja jakavissa pörssiyrityksissä on runsaasti ulkomaistakin omistusta, niin tuntuu oudolle jakaa Suomesta yritystukia yrityksille, jotka jakavat osan tästä tuotosta osinkoina ulkomaisille omistajille.

Jos yritystukien perkaaminen tuntuu vaikealle, niin iso urakka on varmasti myös maatalouden tukimekanismit. Tuntuu oudolle, että osa maataloustuottajista on taloudellisesti hyvin menestyviä ja siitä huolimatta saavat mittavia julkisia tukia. Maatalouden erilaiset tuotantotuet olivat vuonna 2025 luokkaa 1,7 miljardia euroa. Huoltovarmuutemmekin kannalta oma ruoantuotanto on Suomelle elinehto, mikä ei kuitenkaan merkitse, että kaikki elintarvikehuolto edellyttää julkista tukea.

Yritystukien osalta perusperiaatteena pitäisi olla, että niitä käytetään sellaisissa riskeissä, joita yrityksellä ei ole varaa tai mahdollisuutta itse rahoittaa. Ulkoinen rahoitus olisi luonteva takalauta, ja esimerkiksi uuden teknologian kehittämiseen voisi saada sekä avustusta että luoton takauksen. 

Tietysti yritystukien kriteerit ovat aina tuki- ja hakukierroskohtaisia, mutta tästä seuraa kaksi yleisempää kysymystä: 

1) Kun vertailee pörssiyritysten tuloskehitystä, varallisuutta ja osingonjakoa, niin miksi maksamme julkisista varoista julkisia tukia yrityksille, joilla olisi omiakin varantoja tuen piirissä oleviin toimintoihin?

2) Kun monet poliittiset päättäjät innostuvat heittämään kaksi volttia kerien, kun ehdotetaan koulutukseen tai sosiaalitukiin marginaalisiakin leikkauksia, niin kuinka helvetin vaikeaa on saada tolkkua ja rotia euromääräisesti moninkymmenkertaisiin suoriin ja epäsuoriin yritystukiin?

Elokuvat: Miksi kerään edelleen DVD-levyjä?

Olen keräilijä - kerään ja keräilen etenkin kirjoja ja elokuvia, jotka ovat tilaa vieviä kulttuuriartefakteja. Muutama ystäväni ja tuttavanikin kysyy, että miksi näitä kerään, kun kirjoja löytyy kattavasti e-kirjoina ja äänikirjoina. Hyviä elokuviakin on roppakaupalla esimerkiksi Netflixistä ja PrimeVideosta. Ainakin PrimeVideo on myös tarjoamassa oman portaalinsa kautta mahdollisuuden tilata muiltakin suoratoistopalveluilta elokuvia. Onko kirjojen, DVD- ja BluRay-levyjen aika siis auttamatta ohitse?

Minulle kirjojen aika ei ole vuosikausiin loppumassa, koska en lähitulevaisuudessakaan näe, että tärkeää osaa minulle mieluisista kirjoista löytyisi vaikkapa BookBeatista. Kirjahyllystä on mukava illalla etsiä sopiva suomennettu George Simenonin Maigret-dekkari 1950-luvulta iltalukemiseksi – ei taida lähivuosinakaan näitä e-kirjoina löytyä. Ja vanhan Maigret-dekkarin lukeminen tabletilta tuntuisi tosi oudolle. Monet minulle tärkeät kirjat on julkaistu aikoinaan pieninä painoksia ja kirjojen kustantamotkin ovat ajat sitten hävinneet. Mielenkiintoisten suomalaisten kustantajien – kuten vaikkapa Love Kirjojen ja Odessan – 1980-luvulla julkaisemat teokset eivät tule todennäköisesti koskaan saataville muussa muodossa kuin perinteisinä kirjoina. 1900-luvun alussa julkaistuja Upton Sinclairin rapsakoita kapitalismikritiikkejä lienee turha odottaa suomenkielisina äänikirjoina.

Elokuvien osalta tilanne on samankaltainen. Suositut valtavirtaelokuvat tulevat olemaan jatkossakin suoratoistopalveluiden tarjonnassa ja varmasti klassikot ”Tuulen viemää”, ”Citizen Kane” ja ”Tuntematon sotilas” ovat saatavilla vuosikaudet. Suoratoistopalveluja käyttävät ovat varmasti myös huomanneet, että monet elokuvat ovat vain tietyn, rajatun ajan katsottavissa. Suuret studiot tuottavat hienoja ja viimeisteltyjä elokuvia, joita on mukava katsoa. Kokemukseni on, että moni minulle tärkeä elokuva on löytynyt marginaaleista ja onhan näiden pienen levikin elokuvien metsästäminen ja niistä nauttiminen oma taiteenlajinsa.

Kuvan ja äänen laadun osalta nykyiset suoratoistopalvelut ovat jo moitteettomia, mutta valikoima on väistämättä edelleen rajattu. DVD- ja BluRay-levykkeiden ehdoton etu on myös, että niillä on mukana ns. ekstroja eli usein ns. Making of -dokumentteja (joissa tosin sisällöllisesti ei usein ole kehumista), taustahaastatteluja ja joskus todella mielenkiintoisia taustoituksia. 

Elokuvan harrastajan osalta DVD- ja BluRay-levykkeissä on ollut hankalakin piirre eli aluekoodit. Tämä on ollut johtavien elokuvastudioiden keksintö tehdä eri maantieteellisille markkinoille erilainen julkaisuaikataulu ja erilainen hinnoittelu. Nykymaailmassa se on suora kansainvälisen kulttuurikaupan este. Mielenkiintoisia elokuvia tai dokumentteja ei ole välttämättä julkaistu Euroopassa mutta kylläkin esimerkiksi USA:ssa. Jenkeistä hankittuja elokuvia ei voi vakiosoittimilla Suomessa katsella vaan täytyisi joko olla erityinen jenkkikoodin hyväksyvä laite tai sitten modifioitu ns. multiregion-soitin. 

Kirjojen ja elokuvien pinot eivät näillä näkymillä ole kodistani katoamassa. DVD- ja BluRay-elokuvien säilytyksen osalta löysin toimivan ratkaisun tanskalaisesta verkkokaupasta eli näille levykkeille valmistetut muoviset säilytyskuoret, joihin mahtuu elokuvalevyke, kansilehti ja tarvittaessa sisällöstä kertova vihkonen, vähentävät niiden tilan tarvetta. Tässä säilytysratkaisussa kuusi DVD- tai BluRay-levykettä vaatii yhtä paljon hyllytilaa kuin yksi perinteinen DVD-kotelo. Leffojen osalta tämä on toimiva ratkaisu, mutta perinteiset kirjat vievät yhtä paljon tilaa kuin ennenkin… 

Veikko Huovisen klassikossa ”Hamsterit” (joka sopivasti julkaistiin syntymävuotenani 1957) päähenkilö haluaa varautua Suomen oloihin varastoimalla ruokatarvikkeita (esimerkiksi busheleittain pähkinöitä), juotavaa, vaatteita ja tarvikkeita ja turvaten näin eri oloissa omavaraisuutensa. Tunnen syvää veljeyttä Hamsterin kanssa, ja oman varautumiseni välineinä ovat perinteiset kirjat ja elokuvatallenteet.

Kulttuuri-ilmiöt: Stadin hävinneet leffateatterit

VTT, historian tutkija Urmas A. Hilapielin kirjoittama mittava ”Kino-Suomi – Elokuvan esittämisen historia 1896- 2021” (Teos 2021, 496 sivua) on mainio tietokirja, jota selaillessa ja lukiessa on helppo vaipua nostalgian pehmoiseen vaippaan. Perusteellisesti kirjoitettu ja näyttävästi kuvitettu teos oli hyvä opas aikamatkalleni omaan varhaisnuoruuteeni vuosina 1966 – 1970, kun asuimme Etu-Töölössä ja pienen kävelymatkan päässä oli silloin seitsemän elokuvateatteria. Niistä vain yksi on toiminnassa edelleen.

Suomessa ensimmäinen elävien kuvien esitys järjestettiin Helsingissä 28.6.1896 eli vain puoli vuotta ranskalaisten Lumière-veljesten Ranskan maailmanensi-illan jälkeen. Esityspaikkana oli Helsingin Seurahuone – rakennuksessa toimii nykyisin Helsingin kaupungintalo. Ensimmäinen pysyvä elokuvateatteri avattiin Helsingissä vuonna 1901, ja Stadin elokuvateatterit 1900-luvun alussa keskittyivät Kluuvin alueelle. Hilapieli dokumentoi jäntevästi, kuinka teatterit kehittyivät alkuaikojen väliaikaisista tiloista kohti suunniteltuja elokuvateattereita. Vuonna 1909 Pohjoisesplanadilla aloitti Scala ja 1910-luvulla myös Olympia (myöhemmin Maxim) Kluuvikadulla. La Scala -nimelläkin tunnetun teatterin oma sukupolveni muistaa siitä, että siellä siirryttiin 1960-luvun puolivälissä näyttämään eroottisia elokuvia ja 1970-luvulta elokuvien välillä esiintyi strippari. La Scala suljettiin vuonna 1991.

Vanhempani kertoivat, että olin neli-viisivuotiaana innokas elokuvan ystävä ja halusin usein Brondan talossa toimineeseen Kit-Cat-elokuvateatteriin. Sen ohjelmisto keskittyi nonstop-elokuviin eli nonareihin, joissa oli piirrettyjä ja uutisfilmejä. Asuimme silloin Yrjönkadulla ja leffaseuralaiseni eli kotiapulaisemme Terttu taisi olla yhtä innoissaan leffoista kuin minäkin. Kit-Cat toimi Brondan talossa vuosina 1934 – 1972 ja loppuvuosina Kit-Catissa esitettiin lähinnä eroottista ohjelmistoa. Brondan talo purettiin vuonna 1972 ja paikalle nousi vuonna 1975 uusi liiketalo Korkeavuorenkadun ja Eteläesplanadin kulmaan.

Asuessamme Temppeliaukion tienoilla 1960-luvun puolivälin jälkeen minulla oli pienen kävelymatkan päässä seitsemän elokuvateatteria. Hienoin ja suurin niistä oli Bio Rex, joka perustettiin Lasipalatsiin vuonna 1935. Bio Rex on edelleen toiminnassa ja käyn siellä edelleen mielelläni. Bio Rexissä on vielä vanhan ajan charmia, joka on pystytty hyvin säilyttämään, vaikka teatteria on useamminkin tekniikaltaan modernisoitu. Muistettavin varhainen elokuvakokemukseni Bio Rexistä oli Batman-elokuvan tuoreeltaan katsominen kaverini Jampan kanssa oikein aitiosta. Se oli varmaankin joulukuulla 1966. Varhaisnuorena ei tietystikään vielä ymmärtänyt, kuinka kieli poskessa elokuva oli tehty ja kuinka campiä se oli – jännä se oli!

Temppeliaukion toisella puolella oli Tunturikadulla toimiva Astra (1928 – 1984), jonka muistan tyylikkäänä teatterina. Se oli jo rakennuksen suunnitteluvaiheessa elokuvateatteriksi suunniteltu tila, jossa nykyisin toimii Q-teatteri. Hienoa, että tila on edelleenkin kulttuurikäytössä.

Etu-Töölössä toimi myös Museokadun loppupäässä pieni Cinema (1929 – 1995), joka toimi sisäpihan rakennuksessa. Samassa rakennuksessa toimi myös yleinen sauna 1980-luvun alkuun saakka. Cinema oli loppuaikoinaan alle 100-paikkainen elokuvateatteri. En heti muista, että 1960-luvulla olisin siellä käynyt, mutta 1970- ja 1980-luvuilla pidin kovastikin sen poikkeavasta ohjelmistosta – eräänä kesänä tutustuin siellä kunnolla Marx-veljesten tuotantoon.

Reitzin talossa Eteläisellä Hesperiankadulla toimi Ritz (1938 – 1986). Hilapielin kuvauksen mukaan 1930-luvun lopulla ryhdyttiin rakentamaan Helsingin ydinkeskustan ulkopuolelle ns. korttelikinoja, joissa ei ollut loistokkuutta (kuten esimerkiksi Gloriassa tai Capitolissa), mutta esimerkiksi monet Töölön elokuvateatterit (Adlon, Ritz) olivat aikakautensa hienoimpia elokuvateattereita. Ritzissä kävin useinkin lastennäytöksissä 10-12-vuotiaana ja varmaan näin siellä monet Tarzanit. Näin Disneyn Viidakkokirjan siellä ja silloin elettiin todennäköisesti vuoden 1969 alkua. Nykyisin Ritzin paikalla on biljardisali.

Runeberginkatua ylös kavutessa seuraavassa korttelissa oli Adlon (1938 – 1986), joka sekin oli hieno elokuvateatteri, jonka paikalla on nykyisin kuntosali. Runeberginkatua eteenpäin jatkaessa Mannerheimintien kulmasta löytyi Corona (1956 – 1986), joka toimii nykyisin Jehovan todistajien tilana. Taka-Töölöstä löytyi myös Nordenskiöldinkadun ja Minna Canthin kadun kulmasta Axa (1938 – 1984), joka toimii nykyisin Siion-seurakunnan tilana. Vaihdoin koulua Helsingissä vuonna 1970, ja Axa oli silloisen kouluni vieressä – entisessä koulurakennuksessani on nykyisin melko hiljaista, koska siinä toimii Venäjän tiede- ja kulttuurikeskus.

Helsingin keskustan elokuvateattereista varsinkin kahdesta minulla on varhaisteini-ikäisen muistoja. Bio Bristol (1961 – 2010) oli aikansa ykkösluokan ensi-iltateatteri, jonka suuri laajakuvavalkokangas ja erinomainen äänentoisto pääsivät oikeuksiinsa esimerkiksi Sound of Music -elokuvassa, jonka siellä näin 1960-lopulla. Bristolin paikalla on nykyisin kuntosali. Varhaisnuoruuden muistoissani toinen hieno elokuvateatteri oli Kino Savoy (1937 – 1986), joka onneksi sekin on säilynyt kulttuurikäytössä.

Käyn nykyisin elokuvateattereissa harvakseltaan, kun vierastan tunnelmaltaan komplekseja, joissa on enimmillään 14 salia ja joissa irtokarkkivalikoiman (ja irtokarkkien äänekkäät massuttajat todennäköisesti istuvat leffateatterissa takanani….) edellyttämä tila näiden aulassa on samaa kokoluokkaa kuin Cineman sali oli. Olen tulossa uudestaan elokuvateatterien aktiivisemmaksi käyttäjäksi, kun meille on tullut sellaisia elokuvateattereita kuin uudistunut Kino Tapiola ja hieno Riviera-elokuvateatteri, joka on avannut Harjukadun teatterin ohella toisenkin teatterin Punavuoreen. Hilapielin kirjaa lukiessa voi vaipua muistoihinsa, mutta elokuvateattereitaan rohkeasti uudistaneet yrittäjät tarvitsevat minua (ja sinua!) asiakkaikseen – mennään sinne nauttimaan elokuvan ainutlaatuisesta taiasta. 

Kirjallisuus: Eilenbergerin hieno filosofitrilogia

Saksalaisen Wolfram Eilenbergerin (s. 1972) lumoava trilogia 1900-luvun johtavista filosofeista, heidän elämästään ja heidän työstään on erinomainen lukukokemus. Siltalan julkaisema trilogia koostuu kolmesta osasta. Ensimmäinen teos ”Taikurien aika – Filosofian suuri vuosikymmen 1919 – 1929” (”Zeit der Zauberer: Das große Jahrzehnt der Philosophie 1919 – 1929” vuodelta 2019, suomennos 2021) johdattaa meidät neljän merkittävän filosofin eli Walter Benjaminin, Ernst Cassirerin, Martin Heideggerin ja Ludwig Wittgensteinin elämäntarinoihin sekä heidän kirjoituksiinsa ja työhönsä. Tätä aikaa kehystää Euroopan toipuminen ensimmäisestä maailmansodasta, mutta myös saksalaisten ja itävaltalaisten filosofien kasvava henkilökohtainen turvattomuus Weimarin tasavallan pyörteissä ja natsien valtaannousun aattotunnelmissa. Teos todentaa myös, että filosofian tärkeä keskus oli 1900-luvun alussa Saksa, josta suurin osa lahjakkaista filosofeista lähti maanpakoon 1930-luvulla – eivätkä he koskaan palanneet.

Toinen teos ”Vapauden tuli – Filosofian pelastus synkkinä aikoina 1933 – 1943” (”Feuer der Freiheit. Die Rettung der Philosophie in finsteren Zeiten 1933 - 1943” vuodelta 2020, suomennos 2021) käsittelee neljän merkittävän naisfilosofin eli Hannah Arendtin, Simone de Beauvoirin, Ayn Randin ja Simone Weilin elämää, työtä ja kirjallista tuotantoa. Aika juuri ennen toista maailmansotaa ja itse sodan aika toi muutoksia kaikkien eurooppalaisten elämään. Osa eli ja työskenteli miehitetyissä maissa, kuten Ranskassa, osa päätti asettua Yhdysvaltoihin. Päivittäiset uhat ja epävarmuudet loivat odottamattoman elinympäristön, jossa myös filosofinen pohdiskelu ja työskentely nostivat esille uusia teemoja.

Kolmas teos ”Nykyisyyden haamuja – Filosofian loppu ja uuden valistuksen alku 1948 – 1984” (”Geister der Gegenwart: Die letzten Jahre der Philosophie und der Beginn einer neuen Aufklärung 1948-1984” vuodelta 2024, suomennos 2025) keskittyy Theodor Adornon, Paul Feyerabendin, Michel Foucault’n ja Susan Sontagin työhön ja elämään. Filosofiankin maailmassa USA:n huippuyliopistot panostavat vahvasti eurooppalaisten osaajien rekrytointiin ja työhön, mutta Länsi-Euroopassa esimerkiksi Englannin perinteiset yliopistot houkuttelevat edelleen vakavasti työhönsä suhtautuvia filosofeja. Saksa ja Ranska ovat löytämässä – tosin varsin eri tavoin – uudelleen roolinsa tärkeinä filosofian keskuksina.

Filosofi Wolfram Eilenberger osaa kirjoissaan hienosti limittää käsittelemiensä filosofien henkilökohtaisen elämänsä ja heidän uransa yhteen. Hän osoittaa myös, miten arjen elämä myös kuvastui heidän työssään. Kirjoittajan ote on läpi koko teossarjan tyyliltään ilmava ja kerronnallisesti onnistunut. Vaivattomuus, jolla Eilenberger osaa limittää keskenään filosofien keskeiset väittämät ja teokset heidän elämänsä kulkuun, osoittaa perehtyneisyyttä sekä heidän ajatteluunsa että elämäänsä. Teossarjan etuna on myös, että se nostaa selkeästi esille naisten panoksen 1900-luvun filosofiassa. Tommi Uschanovin käännökset ovat sujuvia. Kuuntelin nämä äänikirjana, ja filosofi Tuomas Nevanlinna oli erinomainen lukija. 

2000-luvun alussa olin kovasti mieltynyt toimittajataustaisten David Edmondsin ja John Eidinowin teokseen ”Wittgensteinin hiilihanko: Selvitys kahden suuren filosofin kymmenminuuttisesta kiistasta” (”Wittgenstein’s poker: The story of a ten-minute argument between two great philosophers” vuodelta 2001, suomennos vuodelta 2002). Se on edelleen lukemisen arvoinen kirja, ja käsittelee tunnetusti vuoden 1946 lyhyttä kohtaamista Ludwig Wittgensteinin ja Karl Popperin Cambridge University Moral Sciences Clubilla. Kumpikin filosofi oli tunnettu ärhäkkyydestään, lyhytpinnaisuudestaan ja kritiikin kehnosta sietokyvystään. Eilenberger pystyy teossarjassaan menemään syvemmälle, ja vaikka hänen kerronnassaan on riittävästi alan anekdoottejakin joukossa, on ote koko ajan filosofian ydinkysymyksissäkin osaavaa. Kun tämän trilogian kertaalleen olen äänikirjoina kertaalleen kuunnellut, niin tämän tärkeän kirjasarjan aion myös kirjoina hankkia – se kestää hyvin useammankin lukukerran.

Yhteiskunta: Miten moderni maailma rakennettiin

Vaclav Smilin ”Suuret siirtymät – Miten moderni maailma rakennettiin” (”Grand Transitions – How the Modern World Was Made” vuodelta 2021, Kimmo Pietiläisen suomennos vuodelta 2024, Terra Cognita, 467 s.) on mielenkiintoinen ja osuva synteesi modernin maailmamme rakentumisesta. Emeritusprofessori Vaclav Smil (s. 1943) syntyi Plzenissä Tsekkoslovakiassa ja väitteli Prahan Kaarlen yliopistossa vuonna 1965 luonnontieteiden tohtoriksi. Hän siirtyi opiskelemaan USA:han vuonna 1969 ja väitteli maantieteen tohtoriksi PennStatessä vuonna 1972. Vuodesta 1972 hän toimi apulaisprofessorina ja professorina Kanadassa Manitoban yliopistossa. Smilillä on laaja kirjallinen tuotanto mm. ympäristöongelmista, ihmiskunnan resurssien ja energian käytöstä, ruuantuotannosta ja tekniikan historiasta. Hän on Helsingin yliopiston kunniatohtori. Muita Smilin suomennettuja teoksia ovat mm. ”Luvut eivät valehtele”, ”Kasvu – mikroeliöistä megakaupunkeihin” ja ”Energia ja sivilisaatio” (kaikkien kustantajana Terra Cognita).

Kirja perustuu hengästyttävälle määrälle taustatietoa ja lähteitä, joille kirjoittaja perustaa näkemyksensä viidestä tärkeästä siirtymästä, jotka ovat muokanneet elämämme puitteita. Nämä siirtymät – tai muuntumiset, kuten niitä myös teoksessa kutsutaan – ovat väestö ja väestön kehittyminen, maatalouden ja ruokavalion muutokset, energian ja energiankäytön muutokset ja talouden muutokset. Nämä neljä siirtymää ovat käynnistäneet viidennen tärkeän siirtymän eli ympäristön muuntumisen, joka on johtamassa luonnonvarojen ehtymiseen, elonkirjon menettämiseen ja ilmaston lämpenemiseen. Nämä suuret siirtymät ovat tuoneet meidän sukupolvellemme nopeasti pidentyneen eliniän ja uskomattoman vaurauden. Läntisessä maailmassamme toteutuneet siirtymät ovat vasta alkamassa sadoille miljoonille ihmisille eri puolille maailmaa.

Väestön kehityksen osalta on tärkeää ymmärtää, että väestön kehitys maailmassa oli esihistoriallisella ajalla erittäin hidasta. Se oli lineaarisella mittakaavalla lähes viivasuoraa ennen vuotta 1500, se nousi hieman vuoteen 1800 tultaessa ja ampaisi sen jälkeen lähes pystysuoraan ylös. Lyhyehkössä ajassa monissa maissa on siirrytty alhaisista eliniän odotteista kasvavien elinajanodotteiden myötä suurenevaan huoltosuhteeseen, jolloin esimerkiksi Kiina on pian uudenlaisissa ongelmissa. Monissa maissa hedelmällisyyden pieneneminen on tuonut myös uusia mahdollisuuksia, kun se ollut myös edellytys naisten suuremmalle itsenäisyydelle, itsensä toteuttamiselle ja työelämään osallistumiselle. 

Globaalina kehityssuuntana väestö pakkautuu entistä enemmän yhä suurempiin kaupunkeihin. Kaupungistuminen on hyvä esimerkki suurten siirtymien vuorovaikutuksesta ja yhteisvaikutuksesta. Ravinnon tuotannon tehostuminen, rakentamisen kehittyminen, uudet tuotannolliset käytännöt ja nykyaikaiset liikkumisen ratkaisut ovat tehneet elämisen kaupungeissa mahdolliseksi, joskaan eivät aina mukavaksi. Kaupungit ovat innovaatioiden keskuksia ja nauttivat kasaantumisen eduista, ja kaupunkiympäristöjen kehitys kohti megakaupunkeja näyttää jatkuvan.

Maataloudessa ja ruokatuotannossa merkittäviä siirtymiä ovat olleet ihmisvoimasta siirtyminen vetoeläinten käyttöön ja nyttemmin siirtyminen koneellisuuteen. Globaalisti maatalousmaa on monikertaistunut 300 vuodessa eli kasvanut kuusinkertaiseksi. Läntisessä maailmassa maataloustuotannossa selkeä kehityssuunta on ollut mittakaavaetujen tavoittelu ruoantuotannossa ja tilojen erikoistuminen. Merkittävää kehitystyö viljan, kasvien ja lannoitteiden kehityksessä on vaikuttanut siihen, että kun globaalilla tasolla aliravitsemusta kärsiviä oli vuonna 1950 noin 65 %, niin vuonna 1970 heitä oli noin 25 % ja vuonna 2000 noin 15 % maailman väestöstä. 

Maatalouden osalta on huomattavaa, että lihantuotanto ja lihan kulutus – etenkin naudanlihan kulutus – ovat kasvaneet, jolloin myös peltoaloja käytetään enemmän eläinrehun tuotantoon. Etenkin naudanliha on hyötysuhteeltaan huomattavasti heikompaa kuin esimerkiksi siipikarjaan perustuva lihantuotanto ja myös ympäristörasitukseltaan kuormittavampaa. Samalla kehityssuuntana etenkin läntisessä maailmassa ruokahävikki on jyrkkenevässä kasvussa.

Ravintotuotannossa satojen huomattava kasvu, ravitsemuksen hinnan lasku, ruokavalion monipuolistuminen eivät olisi olleet mahdollisia ilman kasvavaa suoraa ja epäsuoraa fossiilisten energioiden ja primäärisähkön käyttöä. Kasvava energian käyttö ja käytön monipuolistuminen tekivät mahdolliseksi myös uudenlaiset tuotannolliset – esimerkiksi tehdastyön - tavat ja väestölliset keskittymät kaupunkeihin. Energian tuotannon ja käytön osalta Smilin tunnistamia keskeisiä siirtymiä ovat olleet siirtymä kasvimassasta fossiilisiin polttoaineisiin ja elävistä liikuttajista elottomiin liikuttajiin, modernin yhteiskunnan sähköistäminen, monimuotoistuvat energian käytön ja tuotannon muodot sekä energian muuntohyötysuhteiden parantuminen.

Moderni maailmamme perustuu kasvavalle tavaroiden ja ihmisten liikkumiselle. Kuljetusten osalta käytettävän energian ”pakkausmuodot” ovat tärkeitä – esimerkiksi laivat ja etenkin lentokoneet tarvitsevat hyvän tehosuhteen energiaa, joka on toistaiseksi pystytty saavuttamaan fossiilisten polttoaineiden jalostamisella ja käytöllä. Omana aikanamme todistamme energian tuotannon ja käytön tehostumista ja samanaikaisesti energiankäytön kasvua (esimerkiksi datakeskusten kasvavana energian tarpeena). Sähköistämisellä on ollut pitkäaikaisia, kokonaisvaltaisia vaikutuksia yhteiskunnissa ja samalla sähkön monipuolinen käyttö on aiheuttanut perustavanlaatuisia vuorokausirytmin muutoksia ja uusia sivuvaikutuksia mm. valohälyn ja sinivalon lisääntymisenä.

Vuoteen 1700 asti talouksien kasvu oli kaikkialla maailmassa hidasta ja kivuliasta, ja kansantalouksista vain pienellä osalla oli taloudellisia kertymiä ja säästöjä. Taloudellisten riskien kohtaaminen oli hallitsematonta. Smil osoittaa, että vaikka modernin ajan taloudellinen kasvu ja sen käynnistyminen alkoivat Britanniasta, on hyvä etsiä siirtymälle laajempi tausta kuin ns. teollinen vallankumous, joka koski vuosikymmenitä vain pientä osaa väestöstä. Lähihistoriamme osoittaa, että valtiollisilla puitteilla on vahva merkityksensä kansantalouksille, kuten Kiinan esimerkki viimeisen 30 vuoden ajalta osoittaa.

Saamme yksipuolisen kuvan ammattirakenteiden muutoksesta, jos tuijotamme vain tilastoja. Vaikka maataloudessa ja ruoan perustuotannossa työskenteleekin vain pieni määrä työntekijöitä, ravinnon jalostamiseen ja jakeluun osallistuu moninkertainen määrä työntekijöitä leipomoista vähittäiskauppaan – tämäkin on hyvä hahmottaa. Palvelutuotantoon siirtymisellä on monipuolisia yhteiskunnallisia vaikutuksia, jotka ovat mm. eri sukupuolten monipuolistavat mahdollisuudet työelämässä ja kaupunki- ja yhteisörakenteiden muutokset. Informaatio ja viestintä ovat muodostumassa modernin maailman tärkeimmiksi käyttövoimiksi.

Ympäristöämme tarkasteltaessa on muistettava, että ihmisen toiminnan aiheuttamat muutokset ympäristössä eivät rajoitu vain lähihistoriaan. Ympäristön rakenne on muuttunut, ihmiset ovat hävittäneet megafaunan (suuret kasvinsyöjät) sukupuuttoon, metsiä on raivattu pelloiksi tai käytetty polttoaineena. Ihmisen toiminta on vaikuttanut kaikkiaan – tavalla tai toisella – noin 63 prosenttiin jäättömästä maasta ja merkittävää on, että myös merialueilla näkyy poikkeuksetta ihmisen toiminnan jälkiä. Ympäristön saastuminen on saanut uusia muotoja, joita ovat esimerkiksi savusumut (smog), lannoitteiden käytön sivuvaikutukset ja mikromuovien hankala kuormitus ympäristölle. Suurin globaali haaste on ympäristömme moniulotteinen rapautuminen ja olemassaolomme perusteiden huokoisuus ilmastomuutosten myötä.

Edellä olevasta referoinnista saa vain kalpeahkon kuvan Smilin tukevasta teoksesta. Hän on todellinen faktojen ystävä, joka dokumentoi havaintojaan luonnontieteilijän tarkkuudella. Hän pyrkii ymmärtämään ja avaamaan siirtymien (muuntumisten) kompleksista syntyä ja kehittymistä eri kehityskaarineen ja vuorovaikutuksineen. Hän haluaa korrelaatioiden dokumentoinnin ohella ymmärtää ja avata kausaliteetteja eli syy-seuraus-suhteita, ja osaa kytkeä suuria siirtymiä (länsimaisen) arjen ilmiöihin ja kehityskulkuihin. Smilille tärkeitä ovat myös takaisinkytkennät ja odottamattomat kehityssuunnat. Hän välttää yksinkertaistuksia ja suoria yksinkertaistavia vuokaavioita, ja haluaa ymmärtää kompleksisuutta (erillisiä mutta toisistaan riippuvaisia muuntumisia) – eikä päästä lukijaansa turhan helpolla tai sorru julistamaan. Vahva lukusuositus!

Elokuvat: Juokse kuin varas – 88 minuuttia Suomi-maisemia ja tahatonta komiikkaa

Tuottelias tilauslyhytelokuvien tekijä Veikko Laihanen (1924-2004) päätti 1960-luvun alussa jännitys- ja agenttielokuvien nousukaudella kertarysäyksellä nostaa maamme alan kärkeen kansainvälisellä Suomeen sijoittuvalla rikoselokuvalla. Kun Hollywood ja USA olivat maailman elokuvakeskuksia, niin rohkeasti liikkeelle laittamalla Variety-lehteen ilmoitusta, jossa etsittiin kumppania kaikkien aikojen suomalais-amerikkalaiseen elokuvaan! 

Monia ehdotuksia Laihanen saikin ja kumppaniksi valikoitui amerikkalainen käsikirjoittaja Palmer Thompson (1918—1969), joka oli käsikirjoittanut runsaasti televisiosarjojen jaksoja. Thompson päätyi myös ohjaamaan elokuvan yhdessä Åke Lindmanin (1928-2009) kanssa. Tämä oli hyvää harjoitusta myös Lindmanille, josta tuli 1970- ja 1980-luvulla taitava ulkomaisten elokuvatuotantojen Suomeen junailija ja toteuttaja. 

Jännityselokuvaan piti saada amerikkalainen tähti, joksi valikoitui TV-sarjoissa näytellyt B-luokan tähdeksi kutsuttu Richard Long. Aikalaiskertomusten mukaan hänellä on A-luokan tähden elkeet ja C-luokan näyttelijän taidot. Muut rooli olivat suomalaisilla näyttelijöillä, joista kirkkaimpina Pirkko Mannola, Åke Lindman ja Aulikki Tarnanen. Muissa rooleissa näyttelivät mm. Esko Salminen, Ismo Kallio ja Juhani Kumpulainen. Kuvaukset alkoivat kesällä 1964, ja elokuva kuvattiin ja leikattiin 143 päivässä. Näin elokuva sai Suomessa ensi-iltansa 27.11.1964.  

Entä se elokuva? Elokuva perustui Thompsonin käsikirjoitukseen, joka oli ajan keskiverto-TV-sarjajaksojen käsikirjoituksia kehnompi. Se yrittää olla rikostarina, jossa veropetoksesta syytetty takaa-ajettu Bart Lanigan (Long) hakee apua hänet aiemmin pettäneeltä Arvo Mäeltä (Lindman). Heidän pitäisi löytää takaa-ajetun miehen katala yhtiökumppani Leonard Weston. Roistoja paetessaan Lanigan piiloutuu laulajatar Marja Salon (Pirkko Mannola) autoon, ja Marja Salohan rakastuu hetkessä komeaan amerikkalaiseen. Sitten lähdetään metsästämään Westonin löytymiseen vihjeitä kesäisessä Suomessa, ja näin tutustutaankin Helsingin maisemien ohella Aulankoon, Viidennumeroon Vanajaveden rannalla ja suomalaiseen kesämaisemaan. Pakomatkalla Lanigan joutuu piiloutumaan myös saunan lauteiden alle, ja hetkessä saunaan kirmaa neljä naista saunomaan. Sellaista tilannekomiikkaa. 

Elokuvahan ei voisi loppua muuten kuin klassisesti eli paha saa palkkansa. Rikosepäilyjen hälvettyä Lanigan lähtee PanAmilla Seutulasta kohti USA:ta, ja mukaan kirmaa viime hetkellä Marja Salo, joka on löytänyt elämänsä miehen. 

Löysin elokuvan muutama vuosi sitten DVD:llä ja kaunis kiitos VLMedia Oy:lle tämän elokuvan julkaisemisesta. Elokuvaa katsoessaan yleistunnelma on huvittuneen vaivautunut. Rikoselokuvaksi juoni on liian kevyt ja korni, komediaksi asioita tehdään liian tosissaan. Muutamassa kohdassa Suomi-maisemia ja hieman Suomen historiaakin oikein hierotaan katsojien silmiin, ja puoli vuosisataa myöhemmin se tuntuu hupsulle. Tätä elokuvaa ei kannata katsoa yksin, koska etenkin elokuvan jälkeen on yhdessä jutellessa hauskaa huvitella sen kömpelyyksillä ja naurettavuuksilla. 

Usein on niin, että elokuvan tekemisen tarina on mielenkiintoisempi kuin itse lopputuote. “Juokse kuin varas” on tästä jälleen esimerkki. Tarina on kiehtova jo alusta alkaen, kun lehti-ilmoituksella haetaan yhteistyökumppania. Kun Suomessa oli vuosina 1962-1965 Suomen näyttelijäliiton lakko, niin Laihanen ja Thompson perustivat Sveitsiin tuotantoyhtiön, niin elokuvaan voitiin ottaa myös suomalaisia näyttelijöitä. Myöhemmin tämä johti kiistaan elokuvan kotimaisuusasteesta, joka vaikutti mm. verokohteluun. Ulkomainen näyttelijätähti osoittautui turhamaiseksi diivaksi. Elokuvassa oli vahvaa “product placementiä” eli sisäistä tuotemainontaa, joka oli sekin nykystandardeilla silmiinpistävää. Elokuvan katsojamäärä Suomessa jäi noin 80 000 katsojaan ja elokuvasta tuli tappiota, kun ulkomaille se kävi kaupaksi vain Puolaan. USA:n valloituskaan ei onnistunut ja se sai USA:n ensi-iltansa vasta kesäkuussa 1966. 

Aiheellisesti joku voi kysyä, että kannattaako uhrata ainutkertaisesta elämästään pari tuntia tällaisen parhaimmillaankin keskinkertaisuuden katsomiseen, ja vielä kutsua ystäviäänkin tätä ihanuutta jakamaan. Kyllä vain kannattaa – on yhtä hienoa ja hauskaa yhdessä muistellessa elokuvaklassikoiden avainkohtauksia kuin Juokse kuin varas –elokuvan kömpelyyksiä. 

Keskeinen lähde oli Outi Heiskasen "Tehtävä Suomessa - Kotimaamme ulkomaisissa elokuvissa" (Teos 2008, 264 sivua) ja elokuvaneuvos Kari Uusitalon elokuvan "Juokse kuin varas" DVD:llä oleva elokuvan esittely.

Kulttuuri-ilmiöt: Stadi iskelmissä 1920-1960-luvuilla

Tarjouduin pitämään Fuengirolassa toimivassa Costan stadilaisten ryhmässä esityksen “Stadi iskelmissä” ja olin varma, että löytäisin paljasjalkaisten stadilaisten säveltämiä, sanoittamia ja esittämiä iskelmiä runsain mitoin. Päätin rajauksesta, että tekstissä täytyy esiintyä ainakin yksi tunnistettava Stadin paikka, alue tai katu ja että tekijöiden ja esittäjien pitäisi olla paljasjalkaisia stadilaisia. Näin esimerkiksi 1960-luvulta oleva suosikkini “Naiseni kanssa Eduskuntatalon puistossa” tippui pois, kun säveltäjä Unto Mononen ja sanoittaja/esittäjä M.A.Numminen ovat somerolaisia. Innoissani aiheen rajausta tehdessäni en sittenkään muistanut, että Helsingissä useamman polven stadilaiset ovat poikkeuksia ja loppujen lopuksi biisilistani jäi odotettua paljon lyhyemmäksi.

Dallapé on hieno yhtye, joka perustettiin yli 100 vuotta sitten. Perustajat Masa Jäppilä (1900 – 1967) (joka oli myös Aikamiesten käynnistäjä) oli paljasjalkainen stadilainen, niin kuin hänen kanssaan yhtyeen alkuaikojen kantavat voimat Ville Alanko (1907 – 1931) ja Kullervo Linna (1911 – 1987). Kivinokassa on edelleenkin Dallapén muistolaatta ja Harjussa Dallapé-puisto – kaikki ansaittuja huomionosoituksia. Dallapén varhaisessa ohjelmistossa stadiaiheisia muistettavia tekstejä on kuitenkin vähänlaisesti, jos ollenkaan - muun Suomen maiseman kuvausta löytyy runsaastikin. Muistamme vaikkapa biisit “Ilta Saimaalla”, “Ilta Oulunjoella” ja “Säkkijärven polkka”, mutta Stadin maisemat loistavat poissaolollaan. 

No entäs se “Katupoikien laulu”? Ensimmäinen esittäjä Birgit Kronström oli paljasjalkainen stadilainen, mutta säveltäjä George de Godzinsky oli Pietarissa syntynyt ja varhain menehtynyt sanoittaja Turo Kartto oli syntyisin Viitasaarelta. 

"Niin gimis on stadi”, joka tunnetaan myös nimellä “Stadin kundin kaiho” on vuodelta 1941, ja sen on sanoittanut Veikko Lehmuksela ja säveltänyt Jussi Isomeri. “Kurvin kundeista” kootussa Ässärykmentissä jatkosodan aikaan palvellut Veikko Lehmuksela kirjoitti laulun sodan aikana 1941 Karhumäessä. Ainakin todellinen stadin kundi Jussi Raittinen on sen levyttänytkin. Tämä biisi läpäisee tiukimmankin stadiseulan. 

“Stadin kundi” on paljasjalkaisen ja monipuolisen osaajan George Malmsténin (1902 – 1981) vuonna 1953 levyttämä ja hänen säveltämänsä ja sanoittamansa klassikko. Jori Malmsténin äidinkieli oli ruotsi, mutta myöhemmin hän oppi niin hyvin suomen kielen, että pystyi myös sanoittamaan sävellyksiään. Tässä siis toinen puhdas stadilainen biisi. 

Kun hieman löysennetään seulaa ja hyväksytään käännösiskelmätkin mukaan, niin sen läpäisee myös paljasjalkaisen stadilaisen Lasse Liemolan (s. 1937) esittämä ja nimimerkin suojissa sanoittama “Diivaillen”, jonka Liemola levytti vuonna 1958. Kappale oli käännös skotti Lonnie Doneganin skiffle-kappaleesta “Putting on the style”. Kuuntelin Lasse Liemolaa kolmisen vuotta Espoossa lounastilaisuudessa ja hyvin vielä vanhat tunnetut biisit irtosivat. 

Paljasjalkaisen Teijo Joutselan (1912 - 1999) esittämä “Ellin boksi” oli paljasjalkaisten Kullervo Linnan ja Reino Helismaan (1913 – 1965) käsialaa - Linnan sävellys ja Repen sanoitus. Aikanaan uskalletuksi mielletty sanoitus ilmestyi vuonna 1961 "Miehisten miesten EP" -levyllä. 

1960-luvun tunnetuista ja hienoista Helsinki-aiheisista iskelmistä tiukkaa seulaani eivät läpäisseet “Muistojen Bulevardi” (säveltäjä Börje Sundgren ja sanoittaja Saukki stadilaisia, esittäjä Laila Kinnunen ei) eivätkä liioin “Rööperiin” ja “Kolmatta linjaa takaisin” (käännösten sanoittaja Junnu Vainio oli kotkalainen, Jormas on kyllä stadilainen mutta Fredi ei, vaikka pientä joustovaraa toi myöhempi avioliitto tulevan kaupunginjohtajan kanssa....). Muksujen “Liisankadulla” ei nyt ole varsinainen iskelmäteksti, mutta sanoittaja Pentti Saarikoski oli syntyisin Impilahdelta, joskin säveltäjä Tapio Lipponen oli paljasjalkainen stadilainen. 

Tänne asti luettuaan lukija saa aiheellisestikin kysyä, että onko tällaisessa seulonnassa tolkkua ja mieltä. Selväähän on, että pienen maan pääkaupunki on eräänlainen sulatusuuni, johon musiikin osaajat kasautuivat, koska Suomen musiikkiteollisuus oli Helsingissä. Vai haluanko väittää, että vain paljasjalkaiset stadilaiset osaavat tehdä Helsingin maisemista ja tunnelmista kelvollisia iskelmiä? En väitä, ja monet vaikkapa Vainion ja Saarikosken tekstit ovat erinomaisia tuokiokuvia Helsingistä. 

Tätä seulontaa voi katsoa myös toisesta näkökulmasta. Siitä saa yhden, joskin rajatun, näkökulman Suomen lähihistoriaan. Helsinkiin on hakeuduttu ja Helsinkiin on kotiuduttu. Eikö Stadissa syntyneiden pieni määrä 1920- ja 1960-luvun välisen ajan iskelmäskenessa todistakin, kuinka mielenkiintoinen paikka Helsinki on ollut tulla ja kuinka sen sykkeen ja tunnelman on voinut sisäistää, vaikka ei Stadissa olisikaan syntynyt ja kasvanut?  

Kirjallisuus: Gorki ja Majakovski Stalinin pihdeissä

Kahden Neuvosto-Venäjän kirjallisuuden keskeisen hahmon elämäkerrat ovat mielenkiintoista luettavaa. Aikoja sitten luin ruotsalaisen Bengt Jangfeldtin (s. 1948) kirjoittaman Vladimir Majakovskin elämäkerran ”Panoksena elämä – Vladimir Majakovski ja hänen piirinsä” (”Med livet som insats: berättelsen om Vladimir Majakovskij och hans krets” vuodelta 2007) (WSOY 2008). Alkuvuodesta 2026 luin suomalaisen vasemmistokirjallisuuden grand old manin Kalevi Kalemaan (s. 1941) teoksen ”Kultainen häkki – Kertomus Maksim Gorkista” (Rosebud Books 2025). Kirjan arkinen sankarini Hannu Paloviita on laajentanut Rosebudia kirjakaupasta myös kustantajaksi – näinä aikoina hieno teko.

Venäjän vallankumous syksyllä 1917 loi tuoreen kulttuurimaiseman, jonka bolsevikkien rautainen ja kuristava ote kulttuurisiin kokeiluihin nopeasti kuihdutti. Anarkistinen futurismi kulttuurissa pistettiin rapsakasti kuriin ja jo keväällä 1918 kulttuurissa liikkumatila oli rajattua. Jangfeldt arvioi, että vuonna 1921 bolsevikit ottivat lopullisesti kulttuurielämän haltuunsa. Myös rohkean ja taiteellisesti provosoivan Vladimir Majakovskin (1893 – 1930) ruotuun palautus tuli silloin ajankohtaiseksi. Viiltävästä sanankäytöstään tunnettu V.I.Lenin kutsui omaäänistä kirjallisuutta tehneitä täpäkästi ”huligaanikommunisteiksi”. Varmemmaksi vakuudeksi ja asenteensa selventämiseksi taide- ja tiedemaailman puhdistuksista Lenin kirjoitti Gorkille vuonna 1919, että kymmenen tunnetun tiedemiehen vangitsemiset olivat tarpeellisia ja perusteltuja, koska "Työläisten ja talonpoikien älylliset voimat kasvavat ja vahvistuvat taistelussa, jonka tavoitteena on kukistaa porvaristo ja sen kätyrit, nämä niin sanotut intellektuellit ja pääoman lakeijat, jotka pitävät itseään kansakunnan aivoina. Eivät he ole mitkään aivot, vaan sontaa".

Vladimir Majakovski oli aikanaan Maksim Gorkin (1868 – 1936) suojatti, joka sittemmin lähti omille teilleen vuosien 1918 – 1919 välirikon jälkeen. Jos Majakovski oli vallankumouksen aikaan alle 25-vuotias räyhäkkä kokeilija, niin silloin Gorki oli 49-vuotias kirjallinen nestori, jonka kiihkein ja paras luomiskausi oli jo ohitse. Gorkilla oli suora yhteys Leniniin, koska Gorki oli aikoinaan omilla tekijänoikeustuloillaan myös pitkään rahoittanut bolsevikkeja ennen lokakuun vallankumousta. Gorki pystyikin käyttämään suhteitaan Leniniin vetoamalla taiteilijoiden puolesta. Tämä puolestaan johti siihen, että Lenin piti – ja oli aina pitänytkin - Gorkia poliittisesti naiivina ja työnsi häntä aktiivisesti ulkomaille Neuvosto-Venäjän arkea häiritsemästä. Gorkikin tuli huomaamaan, että asema maailmankirjallisuudessa suojasi häntä henkilönä vain tietyn ajan.

Jangfeldtin mukaan viisi vuotta vallankumouksen jälkeen Venäjältä oli karkotettu tai vapaaehtoisesti lähteneet parhaat filosofit, tiedemiehet ja proosakirjailijat, mutta tärkeät runoilijat vielä sinnittelivät. Gorki muutti Italiaan vuonna 1921 ja jätti jälkeensä tietyn tyhjiön. Majakovskikin lähetettiin ulkomaille ja hänen kesyyntymistään odotettiin. Molemmille kirjailijoille annettiin runsaasti rahaa niin matkustamiseen kuin elämiseenkin. Työläisrunoilija Majakovski oli harvoja Neuvosto-Venäjän kansalaisia, joilla oli 1920-luvulla oma ranskalaisvalmisteinen henkilöauto ja jotka matkustelivat laajasti Euroopassa ja Amerikassakin. Gorki piti hoviaan Caprilla vuosikaudet, jossa hänellä oli vauras elämäntapa ja jossa kävi myös paljon vieraita.

Leninin kuoltua vuonna 1924 ja Stalinin otettua vallan, bolsevikkien ote kulttuuriin vahvistui entisestään. 1930-luvun puolivälissä sosialistinen realismi julistettiin ainoaksi päteväksi kirjalliseksi metodiksi. Majakovski päätyi Moskovassa itsemurhaan vuonna 1930. Stalin houkutteli Maksim Gorkin takaisin Neuvostoliittoon 1930-luvun alkupuolella. Majakovski kanonisoitiin 1930-luvun puolivälissä – vuosien unohduksen jälkeen – sosialistisen realismin runoilijasankariksi. Gorki eli viimeiset vuotensa Neuvostoliitossa ja seurasi itse nostoaan kansakunnan kaapin päälle sosialistisen realismin proosan sankariksi. Vanhentunut ja paljon sairastellutkin Gorki hyväksyi oman sankarin roolinsa Stalinin rautaisessa otteessa – oli parempi olla vaikeista teemoista vaikeneva kansakunnan sankari kuin karuun kohtaloon tuomittu ja unohdettava kirjailija.

Kun Majakovskin päälle puettiin sankarin viittaa, niin samalla hänen teoksistaan otettiin laajoja painoksia ja ne olivat valistuneiden neuvostokotien kirjahyllyjen vakiotavaraa. Majakovskin tuotantoa kuitenkin vulgarisoitiin ja siitä otettiin vain ne osat, jotka saumatta istuivat sankarirunoilijasta tehtyyn narratiiviin.

Kaksi elämäkertaa ovat otteeltaan varsin erilaisia. Jangfeldtin laatima elämäkerta keskittyy paljon Majakovskin suhteeseen kriitikko Osip Brikiin ja etenkin hänen kiintymykseensä tämän vaimoon Lili Brikiin, joka oli Majakovskin suuri rakkauskin. Jangfeldtin teos pystyy kuvaamaan sen kiihkeyden ja elämänjanon, joka Majakovskilla oli, mutta kertoo myös hänen vetäytymisestään ja tietystä juroudestaan. Kalemaan teoksessa materiaali on vienyt miestä eikä mies materiaalia, ja teos sisältää paljon toistoa ja huokoisesti perusteltuja väitteitäkin joukkoon mahtuu. Silmiin pistävää laajassa 634-sivuisessa elämäkerrassa on myös ulkomaisten viitteiden vähäisyys.

Yhteistä kahden tuotteliaan kirjailijan kohtalolle oli jauhautuminen Neuvostoliiton 1920- ja 1930-luvun poliittisessa sortokoneistossa, joka sai välillä hennompia ja välillä rautaisempia piirteitä. Se toiveikkuus, jonka lokakuun vallankumous taiteilijoissa herätti, pyyhittiin nopeasti pois ja tilalle tuli tiukasti valvottu kuri. Ja kuten Majakovskin elämäkerrankin otsikko kertoo: taiteilijan omassa luomistyössä oli usein panoksena elämä.