Kirjallisuus: Natsiajan Saksa dekkarien ympäristönä

Monia kiinnostavia rikos- ja jännityskirjoja on sijoitettu synkkiin eurooppalaisiin totalitarismin maisemiin. Hitlerin aikainen Saksa on erityisen suosittu ympäristö, johon monet hyvät dekkarikirjailijat ovat teostensa tapahtumat sijoittaneet. Natsidiktatuurin varjokin pelottaa monia. Miksi dekkareita sijoitetaan näihin vastenmielisiin ympäristöihin?

Benjamin Carter Hettin ”Demokratian kuolema. Kuinka Hitler nousi valtaan” (alkuperäisteos ”The Death of Democracy: Hitler's Rise to Power”, 2019; suomennos 2019) antaa erinomaisen viitekehyksen ymmärtää valtioiden kulkua hoippuvan demokratian tilasta kohti aggressiivista diktatuuria ja muiden maiden konkreettista uhkaa. 

1930-luvun Saksassa oli selkeä trauma I maailmansodan jälkeisestä Versailles’n rauhansopimuksesta ja sen ehdoista, ja tämä oli osaltaan ruokkimassa osassa kansaa kostomielialaa. Kansallissosialistien valtaannousun jälkeen tukahdutettiin nopeasti ja sumeilematta poliittinen oppositio, otettiin tiukasti haltuun tiedonvälitys, kehitettiin uusi kansallinen naftaliinintuoksuinen narratiivi, valjastettiin väkivaltainen turvallisuuspoliisi toimintaan, luokiteltiin omaa kansaa kelpoihin ja kelvottomiin, vahvistettiin omaa sotakoneistoa ja ryhdyttiin vaatimaan muka-historiallisesti omia alueita takaisin vaikka väkivalloin – ja sitten käynnistettiin sota, johon oma sortokoneiston alistama kansa lähti mukaan. 

Tämän päivän analogiana Putinin denatsifikaatio on sikäli jo terminäkin ironinen, että hän on noudattanut täsmälleen samaa pelikirjaa Venäjällä. 1990-luvun Venäjän väärinkohtelu on propagoitu kansalliseksi traumaksi sen ”heikkouden” aikana ja sitten on menty Hitler-Göbbels-nuottien mukaisesti.

Saksan kulku ns. Weimarin tasavallan (1918–1933) aikana sivistyksen, taiteen, edistyksellisen demokratian, tieteen ja tutkimuksen huippuvaltiosta vajaassa sukupolvessa totalitaariseksi ja rasistiseksi valtioksi hämmentää tutkijoita edelleen. Monille dekkarikirjailijoille se on tarjonnut kuitenkin mielenkiintoisen ympäristön tasokkaille dekkareille.

Lukukokemukseni perusteella 1920- ja 1940-lukujen välisen Saksan ajalle sijoittuvat dekkarit voisi jakaa kolmeen osaan: ennen Hitlerin valtaannousua (1933), Hitlerin ennen toista maailmansotaa olevaa valtakautta (1933–1939) ja toisen maailmansodan aikaa (1939 – 1945) kuvaaviin kirjoihin.

Ennen Hitlerin valtakautta kuvaavien – ja usein Berliiniin sijoittuvien - dekkareiden yhteisenä vireenä on ilmassa väreilevä ja mielissä viriävä epävarmuus Saksan tulevasta suunnasta. Poliittisten ryhmien tiukka vastakkainasettelu ja etenkin natsien lietsoma väkivaltaisuus ovat keskeisiä aineksia näissä kirjoissa. Hienon Babylon Berlin -televisiosarjasovituksenkin saanut Volker Kutscherin (s. 1962) tuotanto on tästä hyvä esimerkki. Hänen rikoskomisario Gereon Rath -kirjoistaan, joista ensimmäinen julkaistiin saksaksi 2008, viisi ensimmäistä sijoittuu tähän aikaan. 

Hitlerin ennen toisen maailmansodan valtakauden dekkareista tunnetuimpia ovat Philip Kerrin (1956–2018) suomeksikin julkaistut ja kovasti pitämäni Berliini Noir -sarjasta kaksi ensimmäistä teosta (julkaistu 1989– 1990). Hänen keskeinen hahmonsa on yksityisetsivä Bernie Gunther. Hän on entinen poliisi, joka joutuu työssään myös huomaamaan, että innokkaita natseja löytyy paljon poliiseissakin. Kerr osaa kuvata oivasti myös iäksi Hitlerin myötä kadonnutta Berliiniä ja sen tunnelmia. Gunther esittää usein kärkkäitäkin kommentteja Natsi-Saksan menosta ja joutuu asenteensa vuoksi myös hankauksiin poliisijohdon kanssa.

Vuosien 1933-1948 välille sijoittuu myös David Downingin (s. 1946) varsin kelvollinen seitsemän kirjan Station-sarja, joka sijoittuu Berliiniin. Ensimmäinen kirja eli Zoo Station julkaistiin vuonna 2007. Päähenkilönä on englantilainen lehtimies John Russell, joka joutuu ajan pyörteissä myös muihin tehtäviin. 

Saksa, mutta etenkin Berliini, ovat olleet maisemina muillekin kirjoittajille. Suosikkeihini kuuluu Robert Harrisin (s. 1957) kirja Kolmannen valtakunnan salaisuus (Fatherland 1992). Kirjailija sijoitti ensimmäisen dekkarinsa juuri Berliiniin ja Hitlerin-aikaan, joskin hänen tässä kirjassaan, Hitler oli voittanut toisen maailmansodan ja rakensi Berliiniä omien ja Speerin suunnitelmien mukaisesi 1960-luvun todelliseksi metropoliksi.

Edellä kuvatut dekkarit välittävät hyvin totalitarismin tunnelmaa: valvontaa, satunnaisia pidätyksiä, odottamatonta väkivaltaa sekä luottamusvajetta kanssaihmisiin. Dekkareiden sankareiden sielunmaisema on varsin yksinäinen ja heidän ulkopuolisuutensa valtavirran kansalaisista korostuu.

Mutta miksi kirjailijat sijoittavat dekkarinsa näihin ympäristöihin? Ensimmäisenä selityksenä mieleeni tulee tietty vastakkainasettelun helppous. Hyvä on hyvää ja paha on pahaa. Kun kaikki harmaan sävyt puuttuvat ympäristöstä, on kirjojen päähenkilöiden – niin kuin lukijoidenkin – helppo valita puolensa. Samalla hyvän puolesta taistellessa voi ottaa suurempia vapauksia oikeuden nimissäkin, kunhan ei jää kiinni. Kirjojen päähenkilöt käyvät kahta taistelua, joista toisessa selvitetään rikosta ja toisessa taistellaan väärää ja väkivaltaista järjestelmää vastaan.

Toinen mieleeni tullut selitys on erilaisten tenhoavien mutta sodassa iäksi tuhottujen, ympäristöjen ja tunnelmien kuvaaminen, mikä antaa hienovireisen piirteen näille teoksille. Ensimmäisen ja toisen maailmansodan välisen ajan Berliinistä ei dekkarin ympäristö voi paremmaksi muuttua, kun kaikkea on tarjolla.

Kolmas selitys voi olla varsin maallinen: monille lukijoille voidaan dekkarin ympäristö kuvata helpostikin, koska kollektiivisessa alitajunnassamme meillä on kuva Hitlerin ajan Berliinistä ja Saksasta. Kun tiedämme ajan diktaattorien hirmuteot, heidän järjestelmäänsä haastava ja heidän kanssaan rajallista kissa ja hiiri -leikkiä harjoittava sankari tuntuu vielä urhoollisemmalta kuin tavanomaisessa ympäristössä rikoksia ratkova nuhjaantunut etsivä.

lyhennetty ja toimitettu Ruumiin kulttuuri -lehdessä 2/2024 julkaisemastani artikkelista ”Dekkarit totalitarismin maisemissa”

Yhteiskunta: Tuloverokeskustelu ja arvonlisäveron merkitys

Suomalaisen yhteiskunnallisen keskustelun kestoaiheita on verotus. Vaikka verotus on selkeästi numeroita ja laskutoimituksia, jotka perustuvat kiistattomiin faktoihin, usein verotuksesta käytävää keskustelua seuratessa faktoja käytetään valikoiden, jopa säästeliäästi. 

Suomessa luotettavaa tietoa verotuksesta tarjoavat esimerkiksi Tilastokeskus ja Veromaksajain Keskusliitto. Niiden koostaman datan mukaan vuonna 2024 Suomessa valtion yksilöiltä keräämä ansiotulo- ja pääomatuloverokertymä oli 25,5 miljardia euroa ja kunnallisverokertymä 10,0 miljardia euroa.  Arvonlisäverokertymä oli 25,8 miljardia euroa ja yksilöiden kulutukseen liittyvien verojen (etenkin alkoholijuoma- ja tupakkaverot) kertymä 2,5 miljardia euroa.

Kiistaton fakta on, että Suomessa on muihin OECD-maihin verrattuna korkea kokonaisveroaste ja se on Tilastokeskuksen mukaan viimeisen kymmenen vuoden aikana lievästi laskenut (vuonna 2014 se oli 43,7 % ja vuonna 2024 se oli 42,2 %). Suomen kokonaisveriaste on EU15-maihin verrattuna edelleen korkea, mutta ero on pienentynyt – vuonna 2000 ero oli huomattava (Suomi 45,8 % vs. EU15 38,9 %) verrattuina vuoteen 2023 (Suomi 42,8 % vs. EU15 39,1 %).

Suomalaisessa verokeskustelussa viritellään silloin tällöin ansiotuloverotuksen osalta tasaveron ajatusta, joka on saanut varsin nihkeän vastaanoton. Debatoijat ovat korostaneet, että tasaveroa käytettäessä verokertymät kasvaisivat, koska yksilöillä olisi taloudellisia insentiivejä tehdä enemmän töitä, kun tulosta jäisi enemmän käteen ja samalla verokertymä kasvaisi. Tämä edellyttäisi, että työntekijöillä olisi aina tarjolla lisä- tai ylitöitä. Tasaveroa väitetään vetovoimatekijäksi ulkomaisista osaajista kilpailtaessa. Vuonna 2026 ulkomaisten avainhenkilöiden lähdevero alennetaan 25 prosenttiin ja sen soveltamisalaa laajennetaan kotimaahan palaaviin Suomen kansalaisiin.

Verotustilastojen mukaan yli puolet Suomessa yksilöiltä kerättävistä valtion veroista on jo tällä hetkellä tasaveropohjaisia. Vuoden 2024 arvonlisävero- ja kulutusverokertymä on suurempi kuin ansiotulo- ja pääomatulokertymä. Ansiotuloihin perustuvasta verokertymästä parhaiten ansaitseva kymmenes maksaa suunnilleen puolet, mutta arvonlisäveroa maksavat kulutuksestaan kaikki samalla veroprosentilla. Tosiasia on myös, että pieni- ja keskituloisilla käteen jäävistä varoista suhteellisesti enemmän menee kulutusveroihin kuin suurituloisilla. Suurituloisia on kaivellut asiaintila, että merkittävä osa väestöstä ei maksaisi lainkaan veroja - tätä yksinkertaistusta on hyvä korjata toteamalla, että kaikki maksavat arvonlisä- ja kulutusveroja. Aiheellista on muistaa, että etenkin pienituloisten osalta kulutukseen saatavasta rahasta tärkeä osa voi muodostua tulonsiirroista.

Verotuksen rakenteen osalta on tietysti helppoa ymmärrettäväsi argumentoida ansiotuloverotuksen asteesta kuin pohdiskella laveammin verotuksen rakennetta. Arvonlisäverotuksen rakennetta en ole havainnut kovin usein julkisesti pohdittavan paitsi silloin, kun arvonlisäverokantaa joidenkin hyödykkeiden ja palvelujen (kirjat, lääkkeet, hyvinvointipalvelut) korotetaan. Arvonlisäverokanta kertoo omalta osaltaan sitä, mitä kulloinenkin hallitus pitää toivottavana – esimerkiksi kirjojen arvonlisävero on Suomessa poikkeuksellisen korkea ja samoin on peruselintarvikkeiden arvonlisävero. 

Arvonlisäveron pohtiminen ja siitä keskustelu edellyttää yhteiskunnallisten keskustelijoiden ideologista avautumista ja asemoitumista. Onko oikein, että kaikilla elintarvikkeilla on sama arvonlisäverokanta (nyt 14 %) vai pitäisikö peruselintarvikkeilla (vaikka leivällä ja kasviksilla) olla alempi alv-kanta kuin muilla elintarvikkeilla (vaikkapa serranokinkulla)? Onko oikein, että kaikella kulutuselektroniikalla on sama verokanta (25,5 %) vai voisiko olla niin, että kulutuselektroniikan tuotteissa olisi Pertti-ystäväni idean mukaan progressiivinen verokanta – se Applen uuden huippumallin verokanta olisikin 33 %? 

Verotus on tunteita herättävä ja usein vaikeakin keskustelunaihe, jossa helposti sorrutaan latteuksiin ja yksinkertaistuksiin. Tästäkin huolimatta olisi hyvä tehdä siitä vaikeampaa ja syvällisempää – aloitetaan vaikka arvonlisäverotuksen tasosta ja merkityksestä verojärjestelmässämme.

Elokuva: He ovat Laurel & Hardy – eivät Ohukainen ja Paksukainen

Stan Laurel (1890 – 1965) ja Oliver Hardy (1892 – 1957) ovat komediaelokuvan ikoneja, jotka tekivät yhdessä yli 100 lyhytelokuvaa ja kokoillan elokuvaa. Heidät on tunnustettu edelläkävijöiksi ja esikuviksi, mutta silti suomeksi heitä kutsutaan yhä usein Ohukaiseksi ja Paksukaiseksi. Tällainen heidän brändäyksensä on peräisin jo heidän uransa alkuvaiheilta – hehän tekivät ensimmäisen yhteisen elokuvansa vuonna 1927.  Suomalaiset eivät olleet ainoita latistaessaan kaksikon todelliset nimet taka-alalle ja keksiessään muka-hauskat nimet. Saksaksi pari tunnetaan nimellä ”Dick und Doof” (Paksu ja Tyhmä) ja espanjaksi "El gordo y el flaco" (Lihava ja Luiseva). 

Ranskalaisilla on onneksi ollut tyylitajua ja ymmärtääkseni parivaljakko on kulkenut Ranskassa nimellä ”Laurel et Hardy”. Tämä ranskalaisten kunnioitus elokuvaan taidemuotona sai erinomaisen esimerkin, kun Francois Truffaut piti - luvalla sanoen rajallisella englannin kielen taidollaan – lyhyen onnittelupuheen American Film Instituten juhlistaessa elämäntyöpalkinnolla ohjaajamestari Alfred Hitchcockia vuonna 1979. Truffaut totesi, että täällä Amerikassa häntä kutsutaan nimellä ”Hitch” – Ranskassa häntä kutsutaan nimellä ”Monsieur Hitchcock”. Mikä loistava kiteytys kahden tärkeän elokuvamaan kulttuurien erosta!

Eipä ole parivaljakon elokuvien nimienkään käännöksessä paljon kehumista. Esimerkiksi heidän mielestäni parhaan pitkän elokuvansa nimi suomeksi on ”Päivänpaisteisia pässinpäitä” (Sons of the Desert, 1933). Muutaman ystäväni kanssa on silloin tällöin tapana huvitella kertailemalla pöhköjä elokuvien nimien suomennoksia. Käännösklassikkojahan ovat Beatles-elokuva ”Yeah! Yeah! Tässä me tulemme!” (A Hard Day´s Night, 1964) ja Bond-elokuva ”Salainen agentti 007 Istanbulissa” (From Russia with Love, 1963). Monien Laurel & Hardy -elokuvien käännökset ovat onneksi 1930- ja 1940-luvulta ja aktiivisesta muististamme jo unohtuneet. Omassa varhaisnuoruudessani näitä elokuvia pyöri vielä usein sunnuntainäytöksinä ja ohjelmistossa olivat esimerkiksi ”Lattapäiset lainehilla” tai ”Neuvottomat neropatit”.

Kaikki Laurel & Hardy -elokuvat eivät ole klassikkoja ja kaikki eivät ole kestäneet hyvin aikaa. Parivaljakon yhteistyö ja se niin kutsuttu kemia oli erinomaista, ja he osasivat varioida tuttua perusasetelmaa usein hauskastikin. He onnistuivat myös vaivattomasti siirtymään mykkäelokuvasta äänielokuviin, kun heidän äänensä sopivat mainiosti heidän persooniinsa. Toistuva perusjuttuhan on Oliver Hardyn tokaisu ”Well, here's another nice mess you've gotten me into” eli tarinoiden ydin on erilaisilla toilauksilla pulaan joutuminen ja niistä selviäminen. Stan Laurel oli parivaljakon luova voima, joka myös osallistui elokuvien tekemiseen ja viimeistelyynkin. Oliver Hardy pelasi nämä ajat mieluummin golfia. He olivat läheisiä ystäviä ja kumpikaan ei muista, että he olisivat koskaan riidelleet keskenään.

Kun he olivat jo vaipuneet unhoon Yhdysvalloissa, parivaljakon yllätti lämmin vastaanotto ja yleisön suosio Euroopassa, jossa he kiertelivät 1940-luvun lopulla ja 1950-luvun alkupuolella. Stan Laurelhan oli englantilainen ja parivaljakon vastaanotto Englannissa oli aluksi innostunut. Kun Laurel ja Hardy kiertelivät pitempään saarivaltakunnassa, eivät pientenkään teatterien salit aina heidän sketsiesityksissään täyttyneet. Jon A. Bairdin sympaattinen elokuva ”Stan & Ollie” (2018), jossa pääosissa näyttelevät Steve Coogan ja John C. Reilly, luo mieleenpainuvan kuvan parivaljakon työstä ja ystävyydestä, kun suurin suosio oli jo väistämättä hiipunut ja vanhuus näiverteli elokuvaveteraaneja.

Laurel & Hardyn arvostus lähti nousuun 1960-luvulla, kun uudet sukupolvet katsoivat tuoreella tavalla heidän tuotantoaan. Oliver Hardyn kuoleman jälkeen Stan Laurel kieltäytyi johdonmukaisesti kaikista esiintymistä, koska hän ei halunnut esiintyä yksin: hän halusi heidät muistettavan Laurel & Hardyna. Laurel eli kahdeksan vuotta pitempään kuin ystävänsä, ja piti elämänsä loppuun asti kiinni periaatteestaan, että hän vastasi kaikkiin ihailijakirjeisiin henkilökohtaisesti ja hänen osoitteensa ja puhelinnumeronsa olivat puhelinluettelossa. Monet nousevat komediatähdet – mm. Jerry Lewis ja Dick Van Dyke – saivat Stan Laurelilta neuvoja ja opastusta. 

Olemme olleet vähättelevien ja leimaavien hahmoille annettujen nimien vankeina, ja käyttäneet pitkään tästä parivaljakosta vääriä nimiä. He eivät ole ”Ohukainen ja Paksukainen” – he ovat ”Laurel & Hardy”!

Kulttuuri-ilmiöt: Tiedonmuodostuksemme tekoälyjen aikaan

Olen pitemmän aikaa pohdiskellut tiedonmuodostuksemme muutoksia tekoälyjen aikakautena. Käytän tässä tietoisesti tekoälyistä monikkoa, koska niitä on monia kilpailevia sovelluksia ja nyt käydään tiukkaa kisaa siitä, kenen tekoälystä – josko kenenkään sovelluksesta – tulee johtava ja de facto -standardi. Lähivuosikymmentemme teknologiakisoista esimerkiksi videokasettien tai internet-hakukoneiden osalta muistanemme, että alkuvaiheessa oli useampiakin potentiaalisia voittajia. Voittajaksi ei seuloutunut aina suinkaan paras vaan markkina-asemaltaan vahvin ja sopivin yritys.

Neljännesvuosisata sitten ammattikorkeakoulussa opettaessani kokeilin pari kertaa tutkivan oppimisen idean juurruttamista opiskelijoihin. Kai Hakkarainen, Lasse Lipponen ja Kirsti Lonka tekivät ansiokasta työtä tutkivan oppimisen mallintamisessa. Tiivistetysti ajatus on, että oppimisen kannalta on tärkeää ihmettely ja kysymysten asettelu, sitten omien hypoteesien ja selitysten luominen, näiden selitysten kriittinen arviointi, syventävän tiedon etsintä ja selitysten sekä päätelmien kehittely. Tätä prosessia tehostaa, mikäli tietyissä vaiheissa voidaan käyttää suuremman ryhmän, esimerkiksi opiskelijaryhmän, parviälyä eri vaiheiden tulosten reflektointiin. Koetin saada opiskelijat tällä prosessilla ratkomaan kahta asiaa eli miten hammastahnaa tulee raitoja ja kuinka monta eri osaa on VHS-videokasetissa. Nämä olivat hauskoja kokeiluja, joissa oli kiellettyä käyttää nettiä ja etsiä sieltä heti vastausta. Hammastahnaa meni muutamia putkiloita ja tyhjiä videokasettejakin koko pino, mutta toivottavasti opiskelijoille tuli myös ymmärrys, että arjessa ilmeneviä ilmiöitä voi ratkaista toimintatavalla, jossa on tietty rakenne. Tätä opetuksellista järjestelyä suurempi haaste olisi ollut saada kulukorvausta hammastahnoista ja videokaseteista, joten maksoin ne samoin tein omistani…

Miten saisimme ihmiset, ja varsinkin opiskelevat nuoret, kiinnostumaan vaivaa ja päättelyä vaativista puhteista, kun suurin osa tärkeäksi olettamastamme tiedosta löytyy muutamalla selaimen napinpainalluksella? Tämän helposti saatavan tiedon ongelmana on, ettei se kiinnity sellaisiin kehyksiin tai konstrukteihin, jotka jäisivät selitysmalleina mieleen. Tänäinen Helsingin Sanomat (17.11.2025) julkaisi alun perin New Tork Timesissa julkaistun Brian X. Chenin artikkelin ”Tervetuloa aivomädän aikakauteen”. Artikkelin raportoima hätkähdyttävä tutkimustulos tuli USA:n huippuyliopistoihin kuuluvan Massachusetts Institute of Technologyn (MIT:n) opiskelijoista. Tehdyssä tutkimuksessa opiskelijoita pyydettiin kirjoittamaan 500–1 000 sanan essee. Opiskelijat jaettiin ryhmiin, joista yksi sai käyttää ChatGPT:tä apunaan, toinen etsiä tietoa vain perinteisellä Google-haulla ja kolmas luottaa ainoastaan omiin aivoihinsa. Kun opiskelijat olivat saaneet esseensä valmiiksi, heitä pyydetiin lainaamaan mitä tahansa kohtaa itse tekemästään esseestä. Valtaosa eli yli 80 % ChatGPT:n käyttäjistä ei pystynyt muistamaan yhtäkään lausetta yhden minuutin jälkeen esseen valmistumisesta. Opiskelijat, jotka eivät käyttäneet teknisiä apuvälineitä, pystyivät rivikaupalla siteeraamaan tekstiään, jotkut miltei koko esseensä sanasta sanaan. Voimme tekoälyjen kehittyessä saada niiltä entistä sujuvampaa tekstiä, mutta lisääkö se kuitenkaan ymmärrystämme?

Tekoälyt ovat usein perustaltaan kehittyneitä hakukoneita, jotka louhivat erittäin tehokkaasti eri tietolähteitä, mutta joiden tulosten osalta lähdekritiikki ja lähteiden arviointi antavat vielä odottaa itseään. Hämmästyttävän paljon kehitystä tällä alalla on tapahtunut aivan parin-kolmen vuoden aikana. Kuitenkin on hyvä muistaa, että mainiossa Wikipediassakin – muista verkkolähteistä puhumattakaan – on erilaisia tietotaskuja eli sellaisia tietoalueita, joilla on vain suppea ja samanmielinen joukko tiedontuottajia. Tämä merkitsee myös sitä, että tietotaskuihin voi jäädä varsin yksipuolista tietoa, jonka tekoälysovellukset sieltä käyvät nostamassa. Kuten tunnettua, tekoälysovellukset esittelevät tuloksinaan useinkin aivan puuta heinää.

Uusi tiedonmuodostus haasteineen on tärkeä osa meidän jokaisen arkeamme. Kun kohtaamme kysymyksen, johon emme suoralta kädeltä tiedä vastausta, niin kaivammeko - samalla nopeudella kuin tuore isoäiti ensimmäisen lapsenlapsensa kuvan – kännykkämme esiin ja syötämme kysymyksen Googleen tai ChatGPT:hen? Ja saatuamme ehkä yksityiskohtaisen faktatiedon, osaammeko kiinnittää sen oikein laajempaan yhteyteensä vai onko meillä mieltämme rasittamassa yksi fakta lisää? Ainahan ei niin voi tehdä, mutta koetetaanko joskus pohdiskella asiaa pitempään, kehittää muutama vaihtoehtoinen hypoteesi ja vastaus, punniskella eri vaihtoehtoja, yhdistellä mielessämme asioita, etsiskellä lisätietoa ja sitten vasta esittää päätelmiä. Sen jälkeen voi sitten kätevästi tsekata vaikka hyvällä hakukoneella – ja osin jo tekoälyilläkin - oliko lainkaan oikeilla jäljillä. Suositeltava vaihtoehto on silloin tällöin haastaa omaa tiedonmuodostustaan ja ennen hakukoneen käyttöä leikata palasiksi se hammastahnatuubi ja purkaa se VHS-kasetti!

Kirjallisuus: Vaihtoehtohistoriat haastavat lukijansa

Olen vuosien varrella viihtynyt hyvin vaihtoehtohistoriakirjojen parissa. Määritelmän mukaisesti vaihtoehtohistoriat ovat ”fiktiota, jossa historian kulku kuvitellaan todellisuudesta poikkeavaksi”. Tämä Wikipedian määritelmä on suppeahko, koska vaihtoehtohistorian teoksissa on myös monia ansioituneiden historioitsijoiden ja yhteiskuntatieteilijöiden kirjoja. Yhdysvalloissa ilmestyi vuonna 2001 kirja ”What If? - Military Historians Imagine What Might Have Been”, jonka 20 esseessä sotahistorioitsijat hahmottelivat vaihtoehtoisia historiankulkuja. Vuonna 2002 ilmestyi ”What If?2 - Eminent Historians Imagine What Might Have Been”, jossa oli laajempi kirjo historioitsijoita tuotti 24 esseen kokoelman. Ja Suomi mainittu! Kakkososassa oli George Feiferin essee "No Finland Station - What if Lenin had been stopped before he arrived at Petrograd?” Mielenkiintoisia kirjoja kummatkin. 

Kun Yhdysvaltain presidentiksi nousi Donald Trump, joka on tunnustautunut ”vaihtoehtoisten totuuksien” ystäväksi, on viimeksi kuluneiden vuosina jenkeissä myös vaihtoehtohistoriateosten tarjonta rivakasti kasvanut. Mutta osaavien kirjoittajien tuotannosta on löydetty myös aikaamme kuvastavia kirjoja, jotka on kirjoitettu lähes sata vuotta sitten. Vuoden 1930 Nobelin kirjallisuuspalkinnon voittajan Sinclair Lewisin (1885 - 1951) vuoden 1935 kirja "It Can´t Happen Here" (tuore suomennos 2025 "Meillä sitä ei voi tapahtua") kertoo omahyväisestä, maahanmuuttajavastaisesta ja populistisesta kansankiihottajasta, joka pyrkii USA:n presidentiksi.  

Oma kiinnostukseni on kohdistunut vaihtoehtohistorian kehystämiin jännityskirjoihin. Innostuin tästä genrestä luettuani tuoreeltaan vuonna 1992 yhdeltä istumalta britti Robert Harrisin (s. 1957) kirjan ”Fatherland” (suomennos ”Kolmannen valtakunnan salaisuus” ilmestyi 1994). Kirjailija sijoitti ensimmäisen dekkarinsa Berliiniin ja Hitlerin-aikaan, joskin hänen kirjassaan, kuten tunnettua, Hitler oli voittanut toisen maailmansodan ja rakensi Berliiniä omien ja Speerin suunnitelmien mukaisesi 1960-luvun todelliseksi metropoliksi. Hitlerin 75-vuotissyntymäpäiville keväällä 1964 on kunniavieraaksi tulossa USA:n presidentti Joseph Kennedy, ja Saksan historian pitäisi näyttää moitteettomalle. Harris käyttää kirjassaan runsaasti todellisia henkilöitä ja tunnettuja tapahtumainkulkuja. Lukija arvuutteleekin koko lukukokemuksensa ajan sitä ajankohtaa, jolloin faktat muuttuvat fiktioksi. Erinomainen lukukokemus!

Alan tunnettu ja tunnustettu klassikko on Philip K. Dickin (1928 – 1982) ”The Man In The High Castle” vuodelta 1962 (suomennos ”Oraakkelin kirja” ilmestyi 1992). Kirjan perusasetelmassa Saksa ja Japani ovat voittaneet toisen maailmansodan, ja USA on jaettu kolmeen vyöhykkeeseen: itää hallitsee Saksa, länttä Japani ja keskellä on puolueeton vyöhyke. Dick on hieno scifi-kirjailija, jonka teosten perusteella on tehty esimerkiksi Blade Runner -elokuva. Olin kirjaa 1990-luvulla lukiessani vaikuttunut tavasta, jolla tässäkin kirjassa tunnettua ja kuviteltua historiankulkua lomitettiin ja limitettiin toisiinsa. Dick oli tunnettu nopeana kirjoittajana, mutta tätä kirjaa Dickin kerrotaan suunnitelleen ja hioneen kauan.

Vakoilukirjallisuuden valioihin kuuluvan britin Len Deightonin (s. 1929) ”SS-GB” vuodelta 1978 (suomennos ”SS Lontoo” ilmestyi 1979) perustuu ajatukseen, että Saksa teki Iso-Britanniaan menestyksekkään maihinnousun 1941 ja miehittää rautaisella otteella maata. Deighton valitsi juonenkuljetuksensa ytimeen pääkaupungin rikospoliisin tekemän tutkinnan, jonka aikana ilmenee mullistavia tekijöitä – samaa kaavaa noudatti viitisentoista vuotta myöhemmin Robert Harris Berliiniin sijoittuvassa kirjassaan.

Suomalainen tasokas vaihtoehtohistoriadekkari on Ilkka Remeksen (s. 1962) esikoisteos ”Pääkallokehrääjä” vuodelta 1997. Tarinan lähtöasetelmassa Suomi antautui Neuvostoliitolle vuonna 1944. Suomesta on tullut itäblokin uskollinen mallivaltio ja kirjan ydintarina alkaa vuonna 1986, jolloin Suomen itsenäisyyttä ajava terroristijärjestö lähtee kiristämään Neuvostoliittoa. Hyvin historian puitteisiin sovitettua tuoretta ja osaavaa tarinankuljetusta – olisipa Ilkka Remes pystynyt kolmen ensimmäisen teoksensa tasolla laajassa tuotannossaan!

Kaikille edellä mainituille teoksille on yhteistä, että niiden lähtökohtana on toisen maailmansodan jälkeinen aika. Sotahistoriaa paremmin tuntevat voivat pohdiskella, mikä oli vuosina 1940-1941 Saksan voiton todennäköisyys, mutta realistisen kuvauksen toisenlaisesta maailmasta vaihtoehtohistoriadekkarit pystyvät antamaan. Niiden viehätys perustuu siihen, että niissä osataan sitoa tutut ympäristöt ja tapahtumat uskottaviksi osiksi tarinoita. Historiankulkuun ovat vaikuttaneet pienet yksityiskohdat, kuten vaikkapa Hitlerin salamurhayrityksestä pelastanut tukeva pöydänjalka, jonka toiselle puolelle pommisalkku oli asetettu. Juuri tämä historian arvaamattomuus luo tarvittavaa pohjaa uskottavalle vaihtoehtofiktiolle.

Ajan hengen ilmentymää on sekin, että USA:ssa ja Iso-Britanniassa on näistä pitkään tunnetuista kirjoista tehty 2010-luvun lopussa useampikin kelvollinen TV-sarja. Ajallinen puite näille TV-sarjoille on ollut Trumpin valtakausi ja brexit. BBC teki kelvon viisiosaisen SS-GB-sarjan 2017, ja Amazonin PrimeVideo teki laatutyötä olevan ja yhteensä 40 jaksoa sisältäneen Oraakkelin kirja -sarja vuosina 2015-2019.  HBO teki vuonna 2020 Philip Rothin vaihtoehtohistoriakirjasta ”A Plot Against America” vuodelta 2004 (suomennos ”Salajuoni Amerikkaa vastaan” vuodelta 2005) laadukkaan kuusiosaisen sarjan. Suomalaiset tutkijat Kari Kallioniemi ja Kimi Kärki ovat artikkelissaan ”Viihdettä vai valistusta? - Fasistiset ja äärikonservatiiviset vaihtoehtohistoriat 2010-luvun televisioviihteessä ja uuspopulistisessa ruohonjuuritason politiikassa” (Historiallinen aikakauskirja 4:2021) osaavasti kuvanneet näiden sarjojen merkitsevän ”viihteellisiä ja esteettisesti fasinoivia ajatusleikkejä pelkojen toteutumisesta. Samanaikaisesti tällaiset vaihtoehtohistoriat tai jopa vaihtoehtotodellisuudet ja tieteiskirjallisuudesta tutut rinnakkaiset ulottuvuudet ovat kriittisiä kommentteja nykyiseen yhteiskunnalliseen todellisuuteen – niiden käsikirjoittajat pyrkivät muistuttamaan historiallisten tapahtumaketjujen toistumisen mahdollisuudesta.” 

Vaihtoehtohistoriaan perustuvien kirjojen lumovoima on, että maailmanhistoriaa hyvinkin tunteva lukija tulee kerta toisensa jälkeen haastetuksi pohtimaan tarinan ja sen ainesten todenmukaisuutta. Kirjan lukemisen nautinto on antautua näiden tarinoiden vietäväksi – ja kirjan päätyttyä syventyä pohdintaan, millaisen maailman toteutuminen on ollut aivan hilkulla.

Yhteiskunta: Kiina on matkalla seuraavaksi supervallaksi

Eurooppa on puhtaan sivustakatsojan roolissa, kun maailman johtajuudesta kamppaillaan lähitulevaisuudessa. Kylmän sodan kaksinapainen maailmanjärjestys murtui 1980-luvun lopussa. Yhdysvallat oli muutaman vuosikymmenen maailmassa ainoa supervalta. Entinen Neuvostoliitto kutistui vaikutusvallaltaan alueelliseksi peluriksi, jonka talous oli yksipuolinen. Kuvaavan sanonnan mukaan ”Venäjä on huoltoasema, jolla on ydinase”. Yhdysvaltoja on nyt noussut haastamaan Kiina, joka on muuntunut 1980-luvun talouskehityksensä ensi askelia ottavasta väkirikkaasta maasta tulevaisuuden supervallaksi.

Kun Kiina avautui läntisille investoinneille ja alkoi matkaansa ”maailman tehtaaksi”, oletimme läntisessä maailmassa, että olimme löytäneet bulkkituotannolle otolliset olosuhteet. Halpaa työvoimaa oli käytännössä rajattomasti saatavilla, ammattiyhdistykset eivät lakkoja järjestelisi ja kansainvälisiä investointeja otettiin mielihyvin maahan. Samalla Kiinasta muodostui ostokykyinen, valtava markkinansa, joka ei halunnutkaan – eikä ollut koskaan halunnutkaan – olla vain läntisen maailman bulkkitehdas. Nykyään bulkkitavaraa tuottavat ja maailmalle syytävät kiinalaiset yritykset, vaikkapa Temu ja Shein. Kiina osasi hyödyntää oivallisesti länsimaista osaamista ja pystyi markkina-asemansa turvin pakottamaan ulkolaisia yrityksiä ja toimijoita tahtoonsa.

Kiina on taloudessaan osoittanut kiistattomia saavutuksia. Se on nostanut parin-kolmen vuosikymmenen aikana satoja miljoonia ihmisiä absoluuttisesta köyhyydestä säännöllisen toimeentulon piiriin. Se on myös siirtynyt ulkomaisin konseptein toteutetusta massatuotannosta omiin korkean teknologian vaativiin tuotteisiin. Kiina on pystynyt luomaan myös huippuluokan yliopistoja ja tutkimuslaitoksia, jotka tukevat sen strategisiksi painopisteiksi nostamia aloja. Kiina on kiistatta maailman johtava maa monilla tieteen ja teknologian avainalueilla, kuten tekoälyssä ja robotiikassa. Miten se on onnistunut tässä?

Eräs väistämätön selitys on, että Kiinalla on ollut selkeä pelikirja, jota se on johdonmukaisesti noudattanut. Se on autoritaarisesti johdettu diktatuuri, jossa vahvaan kasvuun suuntautuvaa työtä on pystytty toteuttamaan ilman mahdollisista vallanvaihdoista koituvia epävarmuustekijöitä. Vielä 1990-luvulla uskoimme, että markkinatalous ja länsimainen demokratiakäsitys kulkisivat aina käsi kädessä. Kiina, ja esimerkiksi Vietnam, ovat osoittaneet, että tämä yhteys ei ole väistämätön. Markkinatalous voi toimia vahvasti valtiollisesti puitteistettuna ilman demokraattisesti johdettua valtiota. 

Kiina on määrätietoisesti panostanut koulutukseen ja tutkimukseen. Kiinalaiset yliopistot ovat terhakoituneet ja nousseet nopeasti yliopistojen maailmanrankingeissa. Missään muussa maassa maailmassa ei ole huippuyliopistoihin niin ankaraa kilpailua kuin Kiinassa. Kiinalaisia yliopisto-opiskelijoita on myös maailmalla runsaasti: USA:ssa heitä on lähes 300 000, Australiassa ja Iso-Britanniassa kummassakin noin 150 000. Painopiste on vahvasti teknologiassa ja luonnontieteissä eli STEM-aineissa (Science, Technology, Engineering, Mathematics). Olin käytännössä koko 2010-luvun kansainvälisen tietotekniikkaan keskittyneen konferenssin tutkimuspapereiden yhtenä vertaisarvioijana. Kokemukseni oli, että kymmenen vuoden aikana kiinalaisten tutkijoiden esittämät tutkimuspaperit kohenivat selvästi laadultaan, joskin lähtötaso oli melko vaatimaton.

Kiina on panostanut vahvasti myös teollisuusvakoiluun, luovaan lainaamiseen ja immateriaalioikeuksissa harmailla alueilla liikkumiseen. Se ei ole kuitenkaan koko totuus – Kiinassa on nykyisin vahvaa omaa innovointia ja tällä hetkellä Kiinasta tulee eniten kansainvälisiä patenttihakemuksia.

Kiinan kansainvälinen rooli on mielenkiintoinen sekoitus kovaa ja pehmeää valtaa. Kiina varustautuu vahvasti ja se on kehittänyt sotilaallisia kyvykkyyksiään määrätietoisesti. Pehmeää valtaa se käyttää monissa Aasian ja Afrikan maissa rahoittamalla infrastruktuuri-investointeja, kuten esimerkiksi satamia ja rautatieyhteyksiä. Pehmeästä vallasta ovat esimerkkejä lukuisat Kiina-instituutit ja eri tutkimuslaitosten rahoitukset, joihin Kiinan valtio asettaa selkeät ehdot. Silkkihansikkaaseen peitetty teräsnyrkki kohoaa hereästi, jos Kiina kokee kohdemaan puuttuvan Kiinan ihmisoikeustilanteeseen tai arvostelee Kiinan politiikkaa. 

Kiinan roolia muuttuvassa maailmassa arvioi mielenkiintoisesti kaksi tämän syksyn kirjaa. Mika Hentusen ja Kristiina Heleniuksen ”Kiinan maailma - Tulevaisuuden supervalta ja sen tavoitteet” (Tammi 2025) on hyvä reportaasimaisesti kirjoitettu teos, joka luotaa kelvosti ja ymmärrettävästi nyky-Kiinaa. Tasavallan presidentti Alexander Stubbin ”Vallan kolmio – Uuden maailmanjärjestyksen tasapainottaminen” (Otava 2025) puolestaan hahmottelee Kiinan asemaa ”globaalin idän” tulevana johtajana.

Kiina on suunnitelmallisesti ja johdonmukaisesti rakentanut tietään maailman johtavaksi maaksi, ja luonnollinen merkkipaalu olisi nykyisen, kommunistijohtoisen Kiinan 100-vuotisjuhla vuonna 2049. Kiinalla on toki haasteita mm. väestörakenteensa ja talouden rakenteensa kanssa, ja Yhdysvallat on kaikesta sisäisestä kompuroinnistaan huolimatta edelleen maailmanpolitiikassa vahva tekijä. Kiinalla on hankala sokea pisteensä ja se on Taiwanin kysymys. Jos Kiina ei tätä sokeaa pistettään hallitse ja ryhtyy voimatoimiin, voi se kompastua kuningastiellään. 

Elokuva: Miten amerikkalaiset onnistuvatkaan pilaamaan brittisarjat?

Brittitelevisio-ohjelmien ja brittielokuvien USA:n valloituksen pitäisi periaatteessa olla helppoa. Ne ovat tunnetusti ammattitaitoisesti tehtyjä, ovat saaneet hyvän vastaanoton monissa maissa ja käännöspuuhatkaan eivät ole vaikeita. Tietyt brittisarjat ovat löytäneet sopivan segmentin ja yleisönsä – näitä ovat olleet USA:ssakin erittäin suositut ”Downton Abbey”, ”Call the Midwife” ja ”Sherlock”. Näiden lähettämisestä on USA:ssa vastannut PBS eli Public Broadcasting Service, joka on julkisen palvelun televisioverkko. Useammatkin amerikkalaiset televisiojätit ovat aikojen saatossa päättäneet tehdä oman versionsa menestyneistä brittisarjoista ja paria poikkeusta lukuun ottamatta siinä epäonnistuneet. Miksi formaatti ei sittenkään helposti siirry?

Otetaan muutama esimerkki. 2000-luvun alussa suosikkisarjoihini kuului ”Coupling” (”Paritellen”), jota tehtiin briteissä neljä tuotantokautta. Kolmen naisen ja kolmen miehen ystävyydestä, yhdessä hengailusta ja parisuhteista tehtiin täpäkkää viihdettä, joka oli usein myös hauskaa. Sarjan käsikirjoittajana oli kultasormi Steven Moffat, joka toimi käsikirjoittajana myös sarjoissa ”Sherlock” ja ”Doctor Who”. USA:ssa ”Friends” (”Frendit”) oli NBC:n tuottama ja erittäin suosittu sarja vuosina 1994 – 2004, ja sarja kertoi niin ikään kolmen naisen ja kolme miehen ystävyydestä, yhdessä hengailusta jne. Brittisarjan suosion myötä NBC päätti tehdä ”Couplingista” jenkkimarkkinoille oman versionsa vuonna 2003, josta kaikesta päätellen puuttui se letkeys, rentous, hauskuus ja osaaminen, koska jenkkisarja lopetettiin neljän jakson esittämisen jälkeen.

Muutamaa muutakin suosikkisarjaani on koetettu amerikkalaistaa, ja jos olisi minulta kysytty, että onnistuukohan, olisin kyllä epäillyt. Brittisarjojen helmiin kuuluu John Cleesen tähdittämä ”Fawlty Towers” (”Pitkän Jussin majatalo”), jota tehtiin briteissä kaksi tuotantokautta eli yksi vuonna 1975 ja toinen vuonna 1979. Monty Pythonin jälkeen Cleese oli erittäin suosittu, ja Fawlty Towers jatkoi osittain Montyn sketsien linjoilla. USA:ssa ”Fawlty Towersia” koetettiin versioida jenkeille sopivaksi peräti kolme eri kertaa, ja nämä kaikki epäonnistuivat ja loppuivat lyhyeen. Hollywoodilainen silottelu ja monen mahdollisen katsojasegmentin kosiskelu veivät brittisarjan tenhon.

Vieläkin rohkeampaa – suorastaan hullunrohkeaa – on koettaa amerikkalaistaa hulvatonta brittisarjaa ”Men Behaving Badly” (”Huonosti käyttäytyvät miehet”), jota briteissä tehtiin useampi kelvollinen kausi 1990-luvulla. Sarjan huumori perustui kahden yhdessä asuvan miehen enemmän kuin rentoon ja sotkuiseen asumiseen, puolikuntoisiin juttuihin naisista ja arjen tyhjyyden täytteeksi pöhköihin tempauksiin. Minkähänlainen markkinatutkimus jenkeissä tehtiin, joka osoitti, että tämänkaltainen sarja voisi USA:ssa menestyä? Vuosina 1996-1997 sarja sai kaksi tuotantokautta jenkeissä NBC:llä, joka on kuitenkin monella tavalla osaava yhtiö. Mutta tämä brittisarjan huumori, jota oli jenkkioloihin jo miedonnettukin, ei sitten yleisöön uponnut. 

Ei brittisarjojen jenkkimarkkinoille tuominen aina katastrofi ole ollut. Hieno ”House of Cards” (1990) on edelleenkin brittiversiona suosikkejani ja Ian Richardson oli Francis Urquhartina suorastaan hyytävä. Brittiversio oli neliosainen minisarja, ja minisarjoja olivat myös 1990-luvun alussa tehdyt jatkot ”To Play the King” ja ”The Final Cut”. Jenkkiversio ”House of Cards” (2013-2018) vanutettiin kuuden tuotantokauden ja 73 jakson mittaiseksi. Sarja pistettiin pakettiin, kun USA:n presidentti Francis Underwoodia esittänyt Kevin Spacey ei tyytynyt enää vain esittämään rikollista vaan laajensi metodinäyttelemistään myös nuoriin avustajiin kohdistuviksi teoiksi.

Brittien osaamista TV-formaattien kehittämisessä on osattu käyttää ja soveltaa erilaisissa kilpailuohjelmissa ja tosi-TV-ohjelmissa edellä mainittuja esimerkkejä paremmin. Jenkeissäkin suosittu brittiformaattiin perustuva sarja on ollut esimerkiksi ”Dancing with the Stars” (”Tanssii tähtien kanssa”).  

Mutta miksi etenkin sitcom-tyyppisten brittiohjelmien muuntaminen jenkkimarkkinoille on usein epäonnistunut? Usein toistettu selitys on, että televisio-ohjelmien katselu poikkeavat kahdessa maassa selkeästi toisistaan. Monen brittisarjan juoni ja esitystapa on sellainen, että se edellyttää kyseisen ohjelman katsomista, ei katselua. Kerronnan rytmitys ja erilaiset heitot ja gagit seuraavat toisiaan ja avautuvat katsojalle vain, jos seuraa ohjelmaa kunnolla. Esimerkiksi amerikkalaisen TV-sarjan ”Police Squad” (”Hei, me pamputetaan” – kuka turvelo näitä suomennoksia keksi?), jonka tähtenä oli Leslie Nielsen komisario Frank Drebininä, historia jäi vuonna 1982 kuuden 24 minuutin jakson mittaiseksi. Mutta kun samojen vitsien varaan rakennettiin kolmekin ”Naked Gun” -elokuvaa (”Mies ja alaston ase”), ja katsojat elokuvateattereissa katsoivat elokuvaa ja ymmärsivät gagien sarjan, elokuvista tuli suosittuja ja gageistä ymmärrettäviä.

Toinen selitys on, että brittisarjojen käsittelemät aiheet ja tapa tehdä komediaa ovat amerikkalaiseen makuun erilaisia – etenkin, jos koetetaan tavoittaa laajempia yleisöjä loukkaamatta ketään. Jos vain katselee sivusilmällä vaikkapa ”Fawlty Towersia”, ei siitä vain saa otetta, kun huomio voi kiinnittyä yksittäisiin töräyksiin.

Kolmas selitys erilaisiin TV-ohjelmien rakenteeseen ja tuotantojärjestelmiin. Briteissä on ollut mahdollista BBC:n huomissa tehdä tasokkaita sarjoja, mutta toisaalta myös briteissä on jouduttu käyttämään kekseliäisyyttä, kun budjetit ovat usein olleet vastaavia jenkkibudjetteja pienempiä. Briteissä on ollut mahdollista tehdä tiiviitä sarjoja, kun taasen USA:ssa on jouduttu venyttämään ja vanuttamaan sarjoja pitemmiksi kokonaisuuksiksi, kun television tuotantokauden käsite on ollut erilainen ja orjallinenkin. Tämä on väistämättä vaikuttanut myös laatuun. 1970-luvulla suositun jenkkisarjan ”Columbo” pääosaesittäjä Peter Falk ei suostunut liian tiiviiseen työtahtiin, joka olisi edellyttänyt tuotantojaksojen aikana viikoittaista lähetystä. Hän sai tuotantoyhtiönsä suostumaan siihen, että Columbosta tuli jakso elokuvan mittainen jakso kerran kuussa. Tämä takasi laadukkaan tuotannon ja suosion – 2000-luvulla amerikkalaiset TV-yhtiöt eivät enää moiseen olisi suostuneet.

Kun suoratoistopalvelut (esimerkiksi Netflix, HBO, Disney+, PrimeVideo) kasvattavat jatkuvasti suosiotaan ja niistä on tullut myös merkittäviä TV-sarjojen tuottajia, tämä näyttää merkitsevän muutoksia myös brittien ja amerikkalaisten yhteistyöhön ja yhteistuotantoihin. Suoratoistopalveluissa ei ole enää samoja tuotannollisia kehyksiä sarjojen tuotantokausien, jakson pituuksien ja mainoskatkojen rytmityksen ja kohdeyleisöjenkään osalta. Suoratoistopalveluissa näemme jo paljon yhteistuotantoja, johon osallistuu toimijoita eri maista. 

George Bernard Shaw’n kuuluisan sanonnan mukaan ”Englanti ja Amerikka ovat kaksi maata, joita erottaa yhteinen kieli”. Kehnosti onnistuneet brittisarjojen amerikkalaistamishankkeet ovat perinteisen, tunnetun sanonnan todeksi osoittaneet. 

Kulttuuri-ilmiöt: Miksi meillä on karaokekilpailuja?

Yhteiskunnassamme minua huolestuttaa ilmiö, joka on kaikkiin kulttuurinkin asioihin kilpailun ujuttaminen. Televisiotarjontaamme kyllästävät erilaiset kilpailut, joiden perusajatuksena on kilpailijoiden karsiminen. Heikoin lenkki -mentaliteetilla tehdyt ohjelmaformaatit julistavat, kuinka eri tavoin voidaan pudottaa toisia kilpailijoita pois. Röyhkeimmät formaatit antavat sijaa sellaiselle kameroiden edessä tapahtuvalle ilkeilylle ja juonittelulle, jolla saadaan suljettua toisia pois ja edettyä itse kyseenalaisillakin keinoilla eteenpäin. Kun kyse on kuitenkin mainostuloilla rahoitettavista televisio-ohjelmista, onkin hyvä kysyä, että minkälainen sielunmaisema on niillä katsojilla, jotka tieten tahtoen aikaansa näiden ohjelmien parissa viettävät ja mikä siinä viehättää, että jännitys kohdistuu siihen momenttiin, jossa joku ei pärjääkään.

Televisioformaatiksi ei ehkä kelpaisi ohjelma, jonka ajatuksena olisi osanottajien ekskluusion eli poissulkemisen sijaan inkluusio eli mukaan ottaminen ja osallistaminen. Ehkä katsojia ei saada viehättymään siitä, että solmitaan uusia ystävyyssuhteita, tehdään yhdessä asioita, keskustellaan toista kunnioittaen ja kannetaan yhdessä vastuuta. Joku voisi väittää, että onhan yhteistyöhön perustuvia ohjelmia. Amerikkalaisen TV-tuotannon jätelaarin pohjalta löytyy ohjelmia, joissa ensin taivastellaan, kuinka jonkun koti on täpötäynnä tavaraa ja rojua ja on vielä likainenkin. Sitten valmennettu ja organisoitu porukka lähtee tätä kotia tyhjentämään ja eri esineiden pohjalta käydään asukkaan kanssa mieltä riipovia keskusteluja, josko vanhan pölynimurin, jolla on tunnearvoa, saa heittää pois. Katsojien keskeinen motiivi näitä ohjelmia seuratessa on hyvänolontunne, että meidän kotona on sentään siistimpää. Todellista yhteisöllisyyttä niistä saa kaivamalla hakea. Jos joutuisi vuorokaudeksi selliin, jossa on vain kahta kanavaa toistava ja koko ajan päällä oleva televisio, ja toiselta kanavalta tulisi tällainen siivousohjelma ja toiselta kanavalta Tohtori Paise, olisi valinta vaikeaa.

Suomalaisessakin kulttuurimaisemassa on ollut myös alueita, joiden ydinajatus on inkluusio – mukaan sulkeminen, jos niin haluttaisin tämä termi selkiyttää. Karaoken laulaminen on eräs näistä alueista, joiden ydinsyke on erilaisten ihmisten vapaa itsensä ilmaiseminen ja myös sen hyväksyminen. Karaoken kirjoittamattomaan sääntökirjaan kuuluu, että jokaista laulajaa arvostetaan, kaikille esityksille (ainakin sivistyneissä paikoissa) taputetaan, kukaan toinen laulaja ei lähde illan aikana esitettyä biisiä ikään kuin paremmin laulamaan ja jos palautetta annetaan, annetaan vain positiivista palautetta. Karaokejuontajat ovat tasapuolisia ja laulujärjestys määräytyy annettujen laulupyyntöjen, ei juontajan mielihalujen tai arvioiden mukaisesti. Jokainen laulaja laittaa itseään likoon ja on avoin jakamaan mieltymyksiään ja osaamistaan laulamillaan kappaleilla. Jos haluaa hahmottaa karaokea ilmiönä teoreettisemmilla konstrukteilla, niin karaokelava on pohjimmiltaan avoin ja demokraattinen areena. 

Ja mikä on hyvää karaokea? Minusta parasta karaokea on se, että laulaja altistaa itsensä ja avaa näin maisemaa itseensä ja maailmaansa kolmen minuutin ajan. Hetkellinen tähteys onkin kaikkien saavutettavissa ja jaettavissa, mutta karaokessa tähteys on toisenlaista eli oikeutta ottaa lava hetkeksi haltuunsa ja kertoa omista tunnoistaan. Tunteella ja säröisästi laulettu ”Aikuinen nainen” voi tihkua elettyä elämää ja on paljon mielenkiintoisempi kuin sävelpuhtaasti vetäisty ”Lapin kesä”. 

Suomalaisen karaoken luonteeseen kuuluu myös, että monet kappaleet ovat yleisölle tuttuja. Perinteiset suomalaiset iskelmäkappaleet ovat osa ”kollektiivista alitajuntaamme” ja samalla karaoken esittäjä vie yleisöään laulullaan matkalle näihin puitteiltaan yhteisiin muistoihimme. 

Karaoke mielessäni on hieno inklusiivinen ja arkinen ympäristö, joten minua hämmentävät karaokekilpailut. Laulukilpailut ymmärrän, mutta kun karaoken alueella kilpaillaan, särkyy jotakin tämän demokraattisen ja solidaarisen areenan luonteesta. Tiedän olevan varsin tosikko tässä asiassa. Karaokekilpailuihin osallistuvat ja niitä järjestävät ystävät ja tuttavat, joiden kanssa olen paljon istunut karaokeiltoja yhdessä, hauskaa on poikkeuksetta ollut ja on varmasti jatkossakin. Mutta miksi pitäisi kilpailla siitä, kenen tunteet ovat aidoimmin esiintuotuja ja kenen tarinat uskottavimpia? Ja kenen niitä pitäisi tuomaroida ja millä kriteereillä?

Yksittäiset kulttuuri-ilmiöt ovat prismoja, joiden läpi voimme tarkastella maailmaamme ja ympäristöämme. Karaokekilpailut tuovat kilpailumielialan sellaiselle alueelle, johon kilpailu ei mielestäni kuulu. Jos ympäristössämme kaikki asiat alistetaan kilpailukulttuurille, niin onko se enää hyvä yhteiskunta?