Olen pitemmän aikaa pohdiskellut tiedonmuodostuksemme muutoksia tekoälyjen aikakautena. Käytän tässä tietoisesti tekoälyistä monikkoa, koska niitä on monia kilpailevia sovelluksia ja nyt käydään tiukkaa kisaa siitä, kenen tekoälystä – josko kenenkään sovelluksesta – tulee johtava ja de facto -standardi. Lähivuosikymmentemme teknologiakisoista esimerkiksi videokasettien tai internet-hakukoneiden osalta muistanemme, että alkuvaiheessa oli useampiakin potentiaalisia voittajia. Voittajaksi ei seuloutunut aina suinkaan paras vaan markkina-asemaltaan vahvin ja sopivin yritys.
Neljännesvuosisata sitten ammattikorkeakoulussa opettaessani kokeilin pari kertaa tutkivan oppimisen idean juurruttamista opiskelijoihin. Kai Hakkarainen, Lasse Lipponen ja Kirsti Lonka tekivät ansiokasta työtä tutkivan oppimisen mallintamisessa. Tiivistetysti ajatus on, että oppimisen kannalta on tärkeää ihmettely ja kysymysten asettelu, sitten omien hypoteesien ja selitysten luominen, näiden selitysten kriittinen arviointi, syventävän tiedon etsintä ja selitysten sekä päätelmien kehittely. Tätä prosessia tehostaa, mikäli tietyissä vaiheissa voidaan käyttää suuremman ryhmän, esimerkiksi opiskelijaryhmän, parviälyä eri vaiheiden tulosten reflektointiin. Koetin saada opiskelijat tällä prosessilla ratkomaan kahta asiaa eli miten hammastahnaa tulee raitoja ja kuinka monta eri osaa on VHS-videokasetissa. Nämä olivat hauskoja kokeiluja, joissa oli kiellettyä käyttää nettiä ja etsiä sieltä heti vastausta. Hammastahnaa meni muutamia putkiloita ja tyhjiä videokasettejakin koko pino, mutta toivottavasti opiskelijoille tuli myös ymmärrys, että arjessa ilmeneviä ilmiöitä voi ratkaista toimintatavalla, jossa on tietty rakenne. Tätä opetuksellista järjestelyä suurempi haaste olisi ollut saada kulukorvausta hammastahnoista ja videokaseteista, joten maksoin ne samoin tein omistani…
Miten saisimme ihmiset, ja varsinkin opiskelevat nuoret, kiinnostumaan vaivaa ja päättelyä vaativista puhteista, kun suurin osa tärkeäksi olettamastamme tiedosta löytyy muutamalla selaimen napinpainalluksella? Tämän helposti saatavan tiedon ongelmana on, ettei se kiinnity sellaisiin kehyksiin tai konstrukteihin, jotka jäisivät selitysmalleina mieleen. Tänäinen Helsingin Sanomat (17.11.2025) julkaisi alun perin New Tork Timesissa julkaistun Brian X. Chenin artikkelin ”Tervetuloa aivomädän aikakauteen”. Artikkelin raportoima hätkähdyttävä tutkimustulos tuli USA:n huippuyliopistoihin kuuluvan Massachusetts Institute of Technologyn (MIT:n) opiskelijoista. Tehdyssä tutkimuksessa opiskelijoita pyydettiin kirjoittamaan 500–1 000 sanan essee. Opiskelijat jaettiin ryhmiin, joista yksi sai käyttää ChatGPT:tä apunaan, toinen etsiä tietoa vain perinteisellä Google-haulla ja kolmas luottaa ainoastaan omiin aivoihinsa. Kun opiskelijat olivat saaneet esseensä valmiiksi, heitä pyydetiin lainaamaan mitä tahansa kohtaa itse tekemästään esseestä. Valtaosa eli yli 80 % ChatGPT:n käyttäjistä ei pystynyt muistamaan yhtäkään lausetta yhden minuutin jälkeen esseen valmistumisesta. Opiskelijat, jotka eivät käyttäneet teknisiä apuvälineitä, pystyivät rivikaupalla siteeraamaan tekstiään, jotkut miltei koko esseensä sanasta sanaan. Voimme tekoälyjen kehittyessä saada niiltä entistä sujuvampaa tekstiä, mutta lisääkö se kuitenkaan ymmärrystämme?
Tekoälyt ovat usein perustaltaan kehittyneitä hakukoneita, jotka louhivat erittäin tehokkaasti eri tietolähteitä, mutta joiden tulosten osalta lähdekritiikki ja lähteiden arviointi antavat vielä odottaa itseään. Hämmästyttävän paljon kehitystä tällä alalla on tapahtunut aivan parin-kolmen vuoden aikana. Kuitenkin on hyvä muistaa, että mainiossa Wikipediassakin – muista verkkolähteistä puhumattakaan – on erilaisia tietotaskuja eli sellaisia tietoalueita, joilla on vain suppea ja samanmielinen joukko tiedontuottajia. Tämä merkitsee myös sitä, että tietotaskuihin voi jäädä varsin yksipuolista tietoa, jonka tekoälysovellukset sieltä käyvät nostamassa. Kuten tunnettua, tekoälysovellukset esittelevät tuloksinaan useinkin aivan puuta heinää.
Uusi tiedonmuodostus haasteineen on tärkeä osa meidän jokaisen arkeamme. Kun kohtaamme kysymyksen, johon emme suoralta kädeltä tiedä vastausta, niin kaivammeko - samalla nopeudella kuin tuore isoäiti ensimmäisen lapsenlapsensa kuvan – kännykkämme esiin ja syötämme kysymyksen Googleen tai ChatGPT:hen? Ja saatuamme ehkä yksityiskohtaisen faktatiedon, osaammeko kiinnittää sen oikein laajempaan yhteyteensä vai onko meillä mieltämme rasittamassa yksi fakta lisää? Ainahan ei niin voi tehdä, mutta koetetaanko joskus pohdiskella asiaa pitempään, kehittää muutama vaihtoehtoinen hypoteesi ja vastaus, punniskella eri vaihtoehtoja, yhdistellä mielessämme asioita, etsiskellä lisätietoa ja sitten vasta esittää päätelmiä. Sen jälkeen voi sitten kätevästi tsekata vaikka hyvällä hakukoneella – ja osin jo tekoälyilläkin - oliko lainkaan oikeilla jäljillä. Suositeltava vaihtoehto on silloin tällöin haastaa omaa tiedonmuodostustaan ja ennen hakukoneen käyttöä leikata palasiksi se hammastahnatuubi ja purkaa se VHS-kasetti!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti