Stan Laurel (1890 – 1965) ja Oliver Hardy (1892 – 1957) ovat komediaelokuvan ikoneja, jotka tekivät yhdessä yli 100 lyhytelokuvaa ja kokoillan elokuvaa. Heidät on tunnustettu edelläkävijöiksi ja esikuviksi, mutta silti suomeksi heitä kutsutaan yhä usein Ohukaiseksi ja Paksukaiseksi. Tällainen heidän brändäyksensä on peräisin jo heidän uransa alkuvaiheilta – hehän tekivät ensimmäisen yhteisen elokuvansa vuonna 1927. Suomalaiset eivät olleet ainoita latistaessaan kaksikon todelliset nimet taka-alalle ja keksiessään muka-hauskat nimet. Saksaksi pari tunnetaan nimellä ”Dick und Doof” (Paksu ja Tyhmä) ja espanjaksi "El gordo y el flaco" (Lihava ja Luiseva).
Ranskalaisilla on onneksi ollut tyylitajua ja ymmärtääkseni parivaljakko on kulkenut Ranskassa nimellä ”Laurel et Hardy”. Tämä ranskalaisten kunnioitus elokuvaan taidemuotona sai erinomaisen esimerkin, kun Francois Truffaut piti - luvalla sanoen rajallisella englannin kielen taidollaan – lyhyen onnittelupuheen American Film Instituten juhlistaessa elämäntyöpalkinnolla ohjaajamestari Alfred Hitchcockia vuonna 1979. Truffaut totesi, että täällä Amerikassa häntä kutsutaan nimellä ”Hitch” – Ranskassa häntä kutsutaan nimellä ”Monsieur Hitchcock”. Mikä loistava kiteytys kahden tärkeän elokuvamaan kulttuurien erosta!
Eipä ole parivaljakon elokuvien nimienkään käännöksessä paljon kehumista. Esimerkiksi heidän mielestäni parhaan pitkän elokuvansa nimi suomeksi on ”Päivänpaisteisia pässinpäitä” (Sons of the Desert, 1933). Muutaman ystäväni kanssa on silloin tällöin tapana huvitella kertailemalla pöhköjä elokuvien nimien suomennoksia. Käännösklassikkojahan ovat Beatles-elokuva ”Yeah! Yeah! Tässä me tulemme!” (A Hard Day´s Night, 1964) ja Bond-elokuva ”Salainen agentti 007 Istanbulissa” (From Russia with Love, 1963). Monien Laurel & Hardy -elokuvien käännökset ovat onneksi 1930- ja 1940-luvulta ja aktiivisesta muististamme jo unohtuneet. Omassa varhaisnuoruudessani näitä elokuvia pyöri vielä usein sunnuntainäytöksinä ja ohjelmistossa olivat esimerkiksi ”Lattapäiset lainehilla” tai ”Neuvottomat neropatit”.
Kaikki Laurel & Hardy -elokuvat eivät ole klassikkoja ja kaikki eivät ole kestäneet hyvin aikaa. Parivaljakon yhteistyö ja se niin kutsuttu kemia oli erinomaista, ja he osasivat varioida tuttua perusasetelmaa usein hauskastikin. He onnistuivat myös vaivattomasti siirtymään mykkäelokuvasta äänielokuviin, kun heidän äänensä sopivat mainiosti heidän persooniinsa. Toistuva perusjuttuhan on Oliver Hardyn tokaisu ”Well, here's another nice mess you've gotten me into” eli tarinoiden ydin on erilaisilla toilauksilla pulaan joutuminen ja niistä selviäminen. Stan Laurel oli parivaljakon luova voima, joka myös osallistui elokuvien tekemiseen ja viimeistelyynkin. Oliver Hardy pelasi nämä ajat mieluummin golfia. He olivat läheisiä ystäviä ja kumpikaan ei muista, että he olisivat koskaan riidelleet keskenään.
Kun he olivat jo vaipuneet unhoon Yhdysvalloissa, parivaljakon yllätti lämmin vastaanotto ja yleisön suosio Euroopassa, jossa he kiertelivät 1940-luvun lopulla ja 1950-luvun alkupuolella. Stan Laurelhan oli englantilainen ja parivaljakon vastaanotto Englannissa oli aluksi innostunut. Kun Laurel ja Hardy kiertelivät pitempään saarivaltakunnassa, eivät pientenkään teatterien salit aina heidän sketsiesityksissään täyttyneet. Jon A. Bairdin sympaattinen elokuva ”Stan & Ollie” (2018), jossa pääosissa näyttelevät Steve Coogan ja John C. Reilly, luo mieleenpainuvan kuvan parivaljakon työstä ja ystävyydestä, kun suurin suosio oli jo väistämättä hiipunut ja vanhuus näiverteli elokuvaveteraaneja.
Laurel & Hardyn arvostus lähti nousuun 1960-luvulla, kun uudet sukupolvet katsoivat tuoreella tavalla heidän tuotantoaan. Oliver Hardyn kuoleman jälkeen Stan Laurel kieltäytyi johdonmukaisesti kaikista esiintymistä, koska hän ei halunnut esiintyä yksin: hän halusi heidät muistettavan Laurel & Hardyna. Laurel eli kahdeksan vuotta pitempään kuin ystävänsä, ja piti elämänsä loppuun asti kiinni periaatteestaan, että hän vastasi kaikkiin ihailijakirjeisiin henkilökohtaisesti ja hänen osoitteensa ja puhelinnumeronsa olivat puhelinluettelossa. Monet nousevat komediatähdet – mm. Jerry Lewis ja Dick Van Dyke – saivat Stan Laurelilta neuvoja ja opastusta.
Olemme olleet vähättelevien ja leimaavien hahmoille annettujen nimien vankeina, ja käyttäneet pitkään tästä parivaljakosta vääriä nimiä. He eivät ole ”Ohukainen ja Paksukainen” – he ovat ”Laurel & Hardy”!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti