Yhteiskunnassamme minua huolestuttaa ilmiö, joka on kaikkiin kulttuurinkin asioihin kilpailun ujuttaminen. Televisiotarjontaamme kyllästävät erilaiset kilpailut, joiden perusajatuksena on kilpailijoiden karsiminen. Heikoin lenkki -mentaliteetilla tehdyt ohjelmaformaatit julistavat, kuinka eri tavoin voidaan pudottaa toisia kilpailijoita pois. Röyhkeimmät formaatit antavat sijaa sellaiselle kameroiden edessä tapahtuvalle ilkeilylle ja juonittelulle, jolla saadaan suljettua toisia pois ja edettyä itse kyseenalaisillakin keinoilla eteenpäin. Kun kyse on kuitenkin mainostuloilla rahoitettavista televisio-ohjelmista, onkin hyvä kysyä, että minkälainen sielunmaisema on niillä katsojilla, jotka tieten tahtoen aikaansa näiden ohjelmien parissa viettävät ja mikä siinä viehättää, että jännitys kohdistuu siihen momenttiin, jossa joku ei pärjääkään.
Televisioformaatiksi ei ehkä kelpaisi ohjelma, jonka ajatuksena olisi osanottajien ekskluusion eli poissulkemisen sijaan inkluusio eli mukaan ottaminen ja osallistaminen. Ehkä katsojia ei saada viehättymään siitä, että solmitaan uusia ystävyyssuhteita, tehdään yhdessä asioita, keskustellaan toista kunnioittaen ja kannetaan yhdessä vastuuta. Joku voisi väittää, että onhan yhteistyöhön perustuvia ohjelmia. Amerikkalaisen TV-tuotannon jätelaarin pohjalta löytyy ohjelmia, joissa ensin taivastellaan, kuinka jonkun koti on täpötäynnä tavaraa ja rojua ja on vielä likainenkin. Sitten valmennettu ja organisoitu porukka lähtee tätä kotia tyhjentämään ja eri esineiden pohjalta käydään asukkaan kanssa mieltä riipovia keskusteluja, josko vanhan pölynimurin, jolla on tunnearvoa, saa heittää pois. Katsojien keskeinen motiivi näitä ohjelmia seuratessa on hyvänolontunne, että meidän kotona on sentään siistimpää. Todellista yhteisöllisyyttä niistä saa kaivamalla hakea. Jos joutuisi vuorokaudeksi selliin, jossa on vain kahta kanavaa toistava ja koko ajan päällä oleva televisio, ja toiselta kanavalta tulisi tällainen siivousohjelma ja toiselta kanavalta Tohtori Paise, olisi valinta vaikeaa.
Suomalaisessakin kulttuurimaisemassa on ollut myös alueita, joiden ydinajatus on inkluusio – mukaan sulkeminen, jos niin haluttaisin tämä termi selkiyttää. Karaoken laulaminen on eräs näistä alueista, joiden ydinsyke on erilaisten ihmisten vapaa itsensä ilmaiseminen ja myös sen hyväksyminen. Karaoken kirjoittamattomaan sääntökirjaan kuuluu, että jokaista laulajaa arvostetaan, kaikille esityksille (ainakin sivistyneissä paikoissa) taputetaan, kukaan toinen laulaja ei lähde illan aikana esitettyä biisiä ikään kuin paremmin laulamaan ja jos palautetta annetaan, annetaan vain positiivista palautetta. Karaokejuontajat ovat tasapuolisia ja laulujärjestys määräytyy annettujen laulupyyntöjen, ei juontajan mielihalujen tai arvioiden mukaisesti. Jokainen laulaja laittaa itseään likoon ja on avoin jakamaan mieltymyksiään ja osaamistaan laulamillaan kappaleilla. Jos haluaa hahmottaa karaokea ilmiönä teoreettisemmilla konstrukteilla, niin karaokelava on pohjimmiltaan avoin ja demokraattinen areena.
Ja mikä on hyvää karaokea? Minusta parasta karaokea on se, että laulaja altistaa itsensä ja avaa näin maisemaa itseensä ja maailmaansa kolmen minuutin ajan. Hetkellinen tähteys onkin kaikkien saavutettavissa ja jaettavissa, mutta karaokessa tähteys on toisenlaista eli oikeutta ottaa lava hetkeksi haltuunsa ja kertoa omista tunnoistaan. Tunteella ja säröisästi laulettu ”Aikuinen nainen” voi tihkua elettyä elämää ja on paljon mielenkiintoisempi kuin sävelpuhtaasti vetäisty ”Lapin kesä”.
Suomalaisen karaoken luonteeseen kuuluu myös, että monet kappaleet ovat yleisölle tuttuja. Perinteiset suomalaiset iskelmäkappaleet ovat osa ”kollektiivista alitajuntaamme” ja samalla karaoken esittäjä vie yleisöään laulullaan matkalle näihin puitteiltaan yhteisiin muistoihimme.
Karaoke mielessäni on hieno inklusiivinen ja arkinen ympäristö, joten minua hämmentävät karaokekilpailut. Laulukilpailut ymmärrän, mutta kun karaoken alueella kilpaillaan, särkyy jotakin tämän demokraattisen ja solidaarisen areenan luonteesta. Tiedän olevan varsin tosikko tässä asiassa. Karaokekilpailuihin osallistuvat ja niitä järjestävät ystävät ja tuttavat, joiden kanssa olen paljon istunut karaokeiltoja yhdessä, hauskaa on poikkeuksetta ollut ja on varmasti jatkossakin. Mutta miksi pitäisi kilpailla siitä, kenen tunteet ovat aidoimmin esiintuotuja ja kenen tarinat uskottavimpia? Ja kenen niitä pitäisi tuomaroida ja millä kriteereillä?
Yksittäiset kulttuuri-ilmiöt ovat prismoja, joiden läpi voimme tarkastella maailmaamme ja ympäristöämme. Karaokekilpailut tuovat kilpailumielialan sellaiselle alueelle, johon kilpailu ei mielestäni kuulu. Jos ympäristössämme kaikki asiat alistetaan kilpailukulttuurille, niin onko se enää hyvä yhteiskunta?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti