Brittitelevisio-ohjelmien ja brittielokuvien USA:n valloituksen pitäisi periaatteessa olla helppoa. Ne ovat tunnetusti ammattitaitoisesti tehtyjä, ovat saaneet hyvän vastaanoton monissa maissa ja käännöspuuhatkaan eivät ole vaikeita. Tietyt brittisarjat ovat löytäneet sopivan segmentin ja yleisönsä – näitä ovat olleet USA:ssakin erittäin suositut ”Downton Abbey”, ”Call the Midwife” ja ”Sherlock”. Näiden lähettämisestä on USA:ssa vastannut PBS eli Public Broadcasting Service, joka on julkisen palvelun televisioverkko. Useammatkin amerikkalaiset televisiojätit ovat aikojen saatossa päättäneet tehdä oman versionsa menestyneistä brittisarjoista ja paria poikkeusta lukuun ottamatta siinä epäonnistuneet. Miksi formaatti ei sittenkään helposti siirry?
Otetaan muutama esimerkki. 2000-luvun alussa suosikkisarjoihini kuului ”Coupling” (”Paritellen”), jota tehtiin briteissä neljä tuotantokautta. Kolmen naisen ja kolmen miehen ystävyydestä, yhdessä hengailusta ja parisuhteista tehtiin täpäkkää viihdettä, joka oli usein myös hauskaa. Sarjan käsikirjoittajana oli kultasormi Steven Moffat, joka toimi käsikirjoittajana myös sarjoissa ”Sherlock” ja ”Doctor Who”. USA:ssa ”Friends” (”Frendit”) oli NBC:n tuottama ja erittäin suosittu sarja vuosina 1994 – 2004, ja sarja kertoi niin ikään kolmen naisen ja kolme miehen ystävyydestä, yhdessä hengailusta jne. Brittisarjan suosion myötä NBC päätti tehdä ”Couplingista” jenkkimarkkinoille oman versionsa vuonna 2003, josta kaikesta päätellen puuttui se letkeys, rentous, hauskuus ja osaaminen, koska jenkkisarja lopetettiin neljän jakson esittämisen jälkeen.
Muutamaa muutakin suosikkisarjaani on koetettu amerikkalaistaa, ja jos olisi minulta kysytty, että onnistuukohan, olisin kyllä epäillyt. Brittisarjojen helmiin kuuluu John Cleesen tähdittämä ”Fawlty Towers” (”Pitkän Jussin majatalo”), jota tehtiin briteissä kaksi tuotantokautta eli yksi vuonna 1975 ja toinen vuonna 1979. Monty Pythonin jälkeen Cleese oli erittäin suosittu, ja Fawlty Towers jatkoi osittain Montyn sketsien linjoilla. USA:ssa ”Fawlty Towersia” koetettiin versioida jenkeille sopivaksi peräti kolme eri kertaa, ja nämä kaikki epäonnistuivat ja loppuivat lyhyeen. Hollywoodilainen silottelu ja monen mahdollisen katsojasegmentin kosiskelu veivät brittisarjan tenhon.
Vieläkin rohkeampaa – suorastaan hullunrohkeaa – on koettaa amerikkalaistaa hulvatonta brittisarjaa ”Men Behaving Badly” (”Huonosti käyttäytyvät miehet”), jota briteissä tehtiin useampi kelvollinen kausi 1990-luvulla. Sarjan huumori perustui kahden yhdessä asuvan miehen enemmän kuin rentoon ja sotkuiseen asumiseen, puolikuntoisiin juttuihin naisista ja arjen tyhjyyden täytteeksi pöhköihin tempauksiin. Minkähänlainen markkinatutkimus jenkeissä tehtiin, joka osoitti, että tämänkaltainen sarja voisi USA:ssa menestyä? Vuosina 1996-1997 sarja sai kaksi tuotantokautta jenkeissä NBC:llä, joka on kuitenkin monella tavalla osaava yhtiö. Mutta tämä brittisarjan huumori, jota oli jenkkioloihin jo miedonnettukin, ei sitten yleisöön uponnut.
Ei brittisarjojen jenkkimarkkinoille tuominen aina katastrofi ole ollut. Hieno ”House of Cards” (1990) on edelleenkin brittiversiona suosikkejani ja Ian Richardson oli Francis Urquhartina suorastaan hyytävä. Brittiversio oli neliosainen minisarja, ja minisarjoja olivat myös 1990-luvun alussa tehdyt jatkot ”To Play the King” ja ”The Final Cut”. Jenkkiversio ”House of Cards” (2013-2018) vanutettiin kuuden tuotantokauden ja 73 jakson mittaiseksi. Sarja pistettiin pakettiin, kun USA:n presidentti Francis Underwoodia esittänyt Kevin Spacey ei tyytynyt enää vain esittämään rikollista vaan laajensi metodinäyttelemistään myös nuoriin avustajiin kohdistuviksi teoiksi.
Brittien osaamista TV-formaattien kehittämisessä on osattu käyttää ja soveltaa erilaisissa kilpailuohjelmissa ja tosi-TV-ohjelmissa edellä mainittuja esimerkkejä paremmin. Jenkeissäkin suosittu brittiformaattiin perustuva sarja on ollut esimerkiksi ”Dancing with the Stars” (”Tanssii tähtien kanssa”).
Mutta miksi etenkin sitcom-tyyppisten brittiohjelmien muuntaminen jenkkimarkkinoille on usein epäonnistunut? Usein toistettu selitys on, että televisio-ohjelmien katselu poikkeavat kahdessa maassa selkeästi toisistaan. Monen brittisarjan juoni ja esitystapa on sellainen, että se edellyttää kyseisen ohjelman katsomista, ei katselua. Kerronnan rytmitys ja erilaiset heitot ja gagit seuraavat toisiaan ja avautuvat katsojalle vain, jos seuraa ohjelmaa kunnolla. Esimerkiksi amerikkalaisen TV-sarjan ”Police Squad” (”Hei, me pamputetaan” – kuka turvelo näitä suomennoksia keksi?), jonka tähtenä oli Leslie Nielsen komisario Frank Drebininä, historia jäi vuonna 1982 kuuden 24 minuutin jakson mittaiseksi. Mutta kun samojen vitsien varaan rakennettiin kolmekin ”Naked Gun” -elokuvaa (”Mies ja alaston ase”), ja katsojat elokuvateattereissa katsoivat elokuvaa ja ymmärsivät gagien sarjan, elokuvista tuli suosittuja ja gageistä ymmärrettäviä.
Toinen selitys on, että brittisarjojen käsittelemät aiheet ja tapa tehdä komediaa ovat amerikkalaiseen makuun erilaisia – etenkin, jos koetetaan tavoittaa laajempia yleisöjä loukkaamatta ketään. Jos vain katselee sivusilmällä vaikkapa ”Fawlty Towersia”, ei siitä vain saa otetta, kun huomio voi kiinnittyä yksittäisiin töräyksiin.
Kolmas selitys erilaisiin TV-ohjelmien rakenteeseen ja tuotantojärjestelmiin. Briteissä on ollut mahdollista BBC:n huomissa tehdä tasokkaita sarjoja, mutta toisaalta myös briteissä on jouduttu käyttämään kekseliäisyyttä, kun budjetit ovat usein olleet vastaavia jenkkibudjetteja pienempiä. Briteissä on ollut mahdollista tehdä tiiviitä sarjoja, kun taasen USA:ssa on jouduttu venyttämään ja vanuttamaan sarjoja pitemmiksi kokonaisuuksiksi, kun television tuotantokauden käsite on ollut erilainen ja orjallinenkin. Tämä on väistämättä vaikuttanut myös laatuun. 1970-luvulla suositun jenkkisarjan ”Columbo” pääosaesittäjä Peter Falk ei suostunut liian tiiviiseen työtahtiin, joka olisi edellyttänyt tuotantojaksojen aikana viikoittaista lähetystä. Hän sai tuotantoyhtiönsä suostumaan siihen, että Columbosta tuli jakso elokuvan mittainen jakso kerran kuussa. Tämä takasi laadukkaan tuotannon ja suosion – 2000-luvulla amerikkalaiset TV-yhtiöt eivät enää moiseen olisi suostuneet.
Kun suoratoistopalvelut (esimerkiksi Netflix, HBO, Disney+, PrimeVideo) kasvattavat jatkuvasti suosiotaan ja niistä on tullut myös merkittäviä TV-sarjojen tuottajia, tämä näyttää merkitsevän muutoksia myös brittien ja amerikkalaisten yhteistyöhön ja yhteistuotantoihin. Suoratoistopalveluissa ei ole enää samoja tuotannollisia kehyksiä sarjojen tuotantokausien, jakson pituuksien ja mainoskatkojen rytmityksen ja kohdeyleisöjenkään osalta. Suoratoistopalveluissa näemme jo paljon yhteistuotantoja, johon osallistuu toimijoita eri maista.
George Bernard Shaw’n kuuluisan sanonnan mukaan ”Englanti ja Amerikka ovat kaksi maata, joita erottaa yhteinen kieli”. Kehnosti onnistuneet brittisarjojen amerikkalaistamishankkeet ovat perinteisen, tunnetun sanonnan todeksi osoittaneet.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti