Kirjallisuus: Koskaan ei ole liian myöhäistä lukea Ross Thomasin kirjoja

Suomalaisia jännityskirjallisuuden lukijoita hellitään monilla hyvillä käännösdekkareilla. Suomeksi käännetään mielenkiintoisia kirjoja, ja käännöksien tasokin on usein kelvollista. Suomi on pieni maa ja markkina, mutta silti meillä julkaistaan käännösdekkareita kymmenistä maista. Kun markkinamme on suppea, niin kääntämättä jää suuriltakin kielialueilta monia helmiä.

Omiin suosikkidekkaristeihini on 1980-luvulta alkaen kuulunut yhdysvaltalainen Ross Thomas (1926 – 1995). Kirjailija julkaisi omalla nimellään parikymmentä kirjaa ja lisäksi viisi kirjaa salanimellä Oliver Bleeck. Hänen tuotantonsa ei siis ollut valtava volyymiltaan, ja valitettavasti häneltä on vain muutama kirja suomennettu. Mielestäni hänen tuotantonsa on poikkeuksellisen tasokasta, ja alan harrastajien keskuudessa Thomas on nimimiehiä. Hänen kirjoistaan tehtiin myös elokuvasovituksia, joista tunnetuin lienee ammattimies J. Lee Thompsonin ohjaama ”St. Ives” (suomeksi: ”St. Ives – saatanan lähetti”) vuodelta 1976, jonka pääosassa patsasteli Charles Bronson. 

Thomasin ensimmäinen julkaisu kirja ”The Cold War Swap” (1966) on kylmän sodan aikaan sijoittuva jännitysromaani, joka voitti vuonna 1967 USA:ssa Mystery Writers of America -järjestön vuoden esikoisdekkarikilpailun. Tämä kirja esitteli myös Thomasin monissa muissa teoksissa seikkailevan parivaljakon Padillon ja McCorklen. Tässä ensimmäisessä kirjassa he pitivät tiedustelutyönsä kulissina pubia Bonnissa. Kuten nimikin ennakoi, kylmän sodan aikaiseen julkisuudelta piilossa tapahtuviin operaatioihin tarvittiin epävirallisia, mutta taitavia, toimijoita. Jo ensimmäisestä kirjasta alkaen Thomasin tavaramerkeiksi muodostuivat hyvä juonenkuljetus, näppärät dialogit ja hämärämaailman kiehtovat kuvaukset. 

Mike Padillon ja Mac McCorklen toiminnan kuvaukset jatkuivat useammassakin Thomasin kirjassa. Thomasin uran loppupuolella he seikkailivat vielä kirjassa ”Twilight at Mac's Place” (1990), jossa parivaljakko pitää tasokasta ravintolaa Washingtonin ytimessä. Tämä teos on myös harvoja suomennettuja Thomasin kirjoja (”Hämärän hetket”, Book Studio 1994). Kirja on myös omia suosikkejani Thomasin kirjoista, ja jos ei halua häntä alkukielellä lukea, niin tästä suomennoksesta on hyvä kurkistaa kirjailijan osaamiseen. Muista Thomasin kirjoista on suomennettu alun perin Oliver Bleeckin nimellä kirjoitettu ”The Brass Go-Between” vuodelta 1969, joka ilmestyi SaPo-sarjassa nimellä ”Kolmekymmentäyksi kiloa pronssia” (1975) ja Puuma-taskukirjasarjassa niin ikään Oliver Bleeckin nimellä ilmestynyt ”The Procane Chronicle” vuodelta 1971, joka suomennettiin nimellä ”Mestarivaras” (1972). Lisäksi hänen myöhäistuotannostaan suomennoksina löytyvät ainakin ”Voodoo Ltd” vuodelta 1992 nimellä ”Voodoo Ltd” (1993, Book Studio) ja ”Out of the Rim” vuodelta 1987 nimellä ”Maailman laidalla” (1995, Book Studio).

Ross Thomasin kirjat ovat kiehtovia, koska monet niistä ovat todentuntuisia vakoilutrillereitä, joiden juoneen kuuluu myös se, että kaikki ei mene aina ammattilaisten hankkeissakaan suunnitellulla tavalla. Hän osasi myös oman kokemuksensakin perusteella viedä uskottavasti trilleriensä juonia Eurooppaan, Aasiaan ja Afrikkaan.  

Mutta osasi Thomas kirjoittaa muutakin kuin kylmän sodan jännitystarinoita. Hän kirjoitti pistämättömän hauskoja kirjoja niin pienten kaupunkien kuin valtakunnankin poliittisesta korruptiosta ja erilaisista valtapeleistä. Monet hänen kirjoistaan ovat myös tietyn tason veijaritarinoita. Poikkeuksetta Thomasin kirjoissa tarinoiden imu on laadukasta ja usein ne ovat myös hauskoja. 

Thomasin kirjoista nauttiminen edellyttänee vakoilukirjallisuuden genren tiettyä tuntemusta, jolloin pystyy myös iloitsemaan genren konventioilla leikkimisestä. Amerikkalaisen paikallistason tai valtakunnankin tason poliittisen pelin ja korruption kiemuroista nauttiminen vaatinee sekin 1970- ja 1980-luvun amerikkalaisen politiikan maiseman tuntemista. Ehkä suomalaiset kustantajat arvelivat, että vaikka Thomasin teokset ovat kiistatta laadukkaita, nämä piirteet eivät helposti suomalaisille lukijoille aukeaisi. Keräsin 1980- ja 1990-luvun kirjahyllyyni lähes kaikki Thomasin kirjat englanninkielisinä ja hänen tuotantonsa hankkiminen kirjoina voisi olla nyt työlästä. Amazonin Kindle-tarjontana niitä näyttää suurin osa löytyvän. Mutta kannattaa vaikka suomalaisista divareista hankkia noita Book Studion julkaisemia suomennoksia ja aloittaa niillä tutustuminen tähän mielenkiintoiseen kirjailijaan.

Yhteiskunta: Yliopistoihin hyökkäämisen pitkät jäljet

Kun lukee samaan aikaan päivälehtiä ja lähihistoriaa valottavia kirjoja, tulee väistämättäkin hämmentynyt olo. Luen säännöllisesti New York Timesiä, ja hämmennyn päivä päivältä enemmän Trumpin hallinnon asenteista ja toimista etenkin huippuyliopistoja kohtaan. Populistiset eliittiyliopistoja vastaan kohdistetut toimet saavat lisäpontta esimerkiksi varapresidentti JD Vancen hehkutuksista ”valkoisen miehen heikosta asemasta” ja väitteistä valkoisiin miehiin kohdistuvista vähättelyistä ja sortotoimista. Käsitykseni on, että juuri monimuotoisuus ja monipuolisten lahjakkuuksien houkuttelu yliopistoihin on antanut pohjoisamerikkalaisille yliopistoille vahvan aseman.

On outoa, että kaikille muille ilmeistä yhteyttä korkean arvonmuodostuksen amerikkalaisten suuryhtiöiden – etenkin ns. Big Tech -yhtiöiden (Alphabet, Amazon, Apple, Meta, Microsoft ja Nvidia) – ja yliopistojen toiminnan välillä ei haluta ymmärtää. Monien näiden yritysten menestys perustuu amerikkalaisista huippuyliopistoissa opiskelleiden osaajien työhön. Amerikkalaisten yliopistojen opiskelijoista merkittävä osa etenkin maisteritason ja tohtoritason koulutusohjelmissa on kansainvälisiä opiskelijoita (valtaosin Intiasta ja Kiinasta), ja heistä monet opiskelevat ns. STEM-aloilla (Science, Technology, Engineering, Mathematics). Etenkin STEM-alueilla yliopisto-opiskelijoiden harjoitustöiden ja opintojen ohjaukseen ei ole riittävästi amerikkalaistaustaisia osaajia. USA:n monien teknologiayritysten menestys on osittain perustunut siihen, että ahkerat ja lahjakkaat kansainväliset opiskelijat jäävät valmistumisensa jälkeen USA:han töihin. 

2000-luvun alussa kaupunkitutkija Richard Florida painotti kirjoissaan ”The Rise of the Creative Class. And How It's Transforming Work, Leisure and Everyday Life” (2002) ja ”Who's Your City?” (2008) luovan luokan merkitystä kaupunkien ja alueiden elinvoimassa. Floridan kiisteltykin päätelmä on ollut, että uusien innovaatioiden kannalta tärkeät luovat yksilöt valitsevat elinympäristökseen kaupungit, jotka ovat asenteeltaan liberaaleja ja väestöltään monimuotoisia. USA:ssa tämä on näkynyt etenkin Kalifornian ja Uuden-Englannin alueiden elinvoimana, ja niiden merkityksen korostumisena talouden arvonluonnissa. Perinteisen savupiipputeollisuuden alueilla on vaikeampaa, kun niiden kilpailu- ja uudistumiskyky on heikompaa. Ei liene yllätys, että elinvoimaisilla ja uudistumiskykyisillä alueilla Donald Trumpin kannatus on selvästi alhaisempaa kuin perinteisen ja osittain jo kuihtumassa olevan teollisuuden alueilla. 

Jos katsomme 1930-luvun Saksaan, saamme kylmäävän näkymän yliopistojen kuihtumisesta, kun huippuluokan lahjakkuuksia ajettiin maanpakoon ja kirjaroviot roihusivat. Monilla aloilla Weimarin tasavallan aikaan Saksan yliopistot edustivat maailman huippuja – oli sitten kyse filosofiasta, luonnontieteistä tai lääketieteestä. Esimerkiksi vuosien 1901 – 1930 välillä eniten Nobel-palkintoja saivat saksalaiset tutkijat. Kansallissosialistien valtaantulon jälkeen Saksassa noin 1500 professoria pantiin viralta. Saksasta ja Itävallasta lähtivät mm. Albert Einstein, Ludwig Wittgenstein, Hannah Arendt ja Karl Popper, jotka jäivät pysyvästi työskentelemään joko USA:ssa tai Englannissa – eivätkä koskaan palanneet Saksaan tai Itävaltaan. Angloamerikkalaisen maailman nykyinen vahva asema kaikilla tieteenaloilla on vahvasti niiden oman kehitystyön ansiota, mutta kyllä siinä panosta oli silläkin, että saksankielinen tiedemaailma oli sodan jälkeen raunioina eikä pystynyt nopeasti kasvamaan aikaisempaan rooliinsa – eivätkä muualle jo etabloituneet saksalaiset huippututkijat halunneet vanhaan kotimaahansa palata.

Selkeyden vuoksi: en väitä, että USA:n nykyhallinnon ja Saksan 1930-luvun hallinnon välillä olisi yhtäläisyys. Mutta väitän, että jos USA:n huippuyliopistoihin hyökkäilyn seurauksena alkaa lahjakkuuksien joukkopako ja he eivät takaisin palaa. Tällä hetkellä USA:ssa työskentelevistä huipputiedemiehistä monien synnyinmaa ei ole USA ja nykyinen yhteiskunnallinen ilmapiiri ei heitä kannustane maassa viihtymään. Kyllä heille ottajia maailmalta löytyy – esimerkiksi Suomesta. Tämä on meillekin orastava mahdollisuus, joka pitäisi osata kunnolla hyödyntää.

Elokuvat: Kuka näyttelijä on paras James Bond?

Jos haluaa missä tahansa illanistujaisissa käynnistää hiljaisena hetkenä vilkkaan keskustelun, niin tässä sinulle vinkki. Kysy vain rennosti: ”Kuka näyttelijä on paras James Bond?” Kohta ilma on sakenaan mielipiteitä, perusteluja, väitteitä ja vastaväitteitä. Tämä on sikälikin hyvä kysymys, koska uskottavasti perusteltavia vaihtoehtoja on useampia. 

Jos kysyisit parasta Batmanin näyttelijää, valikoima olisi suppeampi ja keskustelukin vaisumpaa. Ainakin oma Batman-vastaukseni olisi (kysymyksen henkeäkin uhmaten) kaksiosainen. 1960-luvun ajan kultaamien muistojen perusteella valinta olisi Adam West, joka näytteli Batmania sekä TV-sarjassa (1966-1968) sekä ensimmäisessä kokoillan – ja todella kieli poskessa tehdyssä – elokuvassa vuodelta 1966. Myöhemmin tehtyjen vakavampien Batman-elokuvien osalta paras Batman-näyttelijä mielestäni on Christian Bale.

Mutta se paras James Bondin näyttelijä? Sean Connery oli luomassa Bond-hahmoa ja hän näytteli uskottavasti Bondia vuodesta 1962 alkaneessa elokuvien sarjassa; ensimmäinen kunnollinen Bond-elokuva oli ”Dr. No” (suomeksi ”Salainen agentti 007 ja tohtori No”). Connery näytteli Bondin roolin viidessä peräkkäisessä Bond-filmatisoinnissa vuosina 1962-1967, palasi vielä George Lazenbyn tumpeloinnin jälkeen vuonna 1971 elokuvaan ”Diamonds Are Forever” (suomeksi ”Timantit ovat ikuisia”) ja teki vielä virallisen Bond-kaanonin ulkopuolisen elokuvan ”Never Say Never Again” (suomeksi ”Älä kieltäydy kahdesti”) vuonna 1983. Pari viimeistä olivat kehnompia, mutta viisi ensimmäistä kestävät edelleenkin katsomisen.

Pitempään Bondin roolissa viihtyi Roger Moore, joka näytteli pääosaa seitsemässä Bond-filmatisoinnissa vuosina 1973 – 1985. Oma sukupolveni muistaa Mooren Simon Templarina tai Brett Sinclarinä. Hän oli Bondiksi jo alussa melko varttunutkin ja hänet käsikirjoitettiin mielestäni usein liian hauskaksi. Letkeää herrasmies-Bondia Moore näytteli vaivatta, mutta ei hän salaisena agenttina uskottava ollut. Valtaosa hänen aikansa Bond-leffoista on aika huttua, ja harva niistä kestää uudelleen katsomisen.

Britti Timothy Dalton näytteli kahdessa Bond-elokuvassa vuosina 1987 – 1989. Dalton on osaava ja monipuolinen näyttelijä, mutta ei kuitenkaan Bondiksi oikein istunut. Hän ei tainnut itsekään roolissa hyvin viihtyä. Mutta irlantilainen Pierce Brosnan oli mielestäni kelpo James Bond. Hänet muistan alun perin TV-sarjasta ”Remington Steele”, jota voi katsoa uudestaan nostalgiaturskahduksen ottaessa valtaansa. Vuosina 1995 – 2002 Brosnan näytteli pääosan neljässä Bond-elokuvassa, joista ensimmäinen ”Golden Eye” (suomeksi ”007 ja kultainen silmä”) on eräs Bond-suosikeistani. Kolme myöhempää olivat keskinkertaisia. Vaikka elokuvat eivät kaikki helmiä olleetkaan, oli Brosnan uskottava James Bond.

Viimeisin Bond-näyttelijä on karismaattinen Daniel Craig, joka vuosina 2006 – 2021 teki viisi James Bondin roolia. Craig toi Bondin rooleihin syvyyttä ja haavoittuvuuttakin. Viimeisimmät viisi Bond-elokuvaa ovat kaikki laatutyötä ja kestävät kaikki uudelleen katsomisen. 

Kun aloitin tämän kirjoittamisen, minulla oli selkeämpi mielipide kuin nyt tätä naputellessani. Jos haluaa tätä valintasoppaa sakeammaksi sekoittaa, niin mukaan voi heittää erilaisia kriteereitä. Mutta muistaa kannattaa myös, että kaikki nämä mainitut näyttelijät – no ehkäpä sattumakorpraali George Lazenbytä lukuun ottamatta – olivat kovan luokan ammattilaisia ja toteuttivat ohjaajien, käsikirjoittajien ja muiden taustavoimien käsitystä hahmosta ”James Bond”. 

Mikä on oma mielipiteeni parhaasta James Bond -näyttelijästä? Ykkönen minulle on Sean Connery ja hyvänä kakkosena on Daniel Craig. Pierce Brosnan oli alun perin listallani kakkosena, mutta kun ajattelen tarkemmin hänen neljää Bond-elokuvaansa, niin ainoastaan ”Golden Eye” oli onnistunut. Conneryllä ja Craigillä on urallaan enemmän onnistuneita Bond-elokuvia. Piercelle siis pronssia näissä karkeloissa. 

Uuden Bondin valinta on nyt ajankohtainen ja aina mielenkiintoinen puhde – ja vielä mielenkiintoisempaa on aikanaan nähdä, mille sijalle hänet kaikkien aikojen James Bondina arvostamme.

Kulttuuri-ilmiöt: Raul Reiman – iskelmän arkisen työn sankari

Menimme syyskuussa 2025 vähän sattuman ohjaaminakin Kulttuuritalolle Raul Reimanin muistokonserttiin. Hänen syntymästään tuli 11.9.2025 kuluneeksi 75 vuotta ja konsertti oli kunnianosoitus hänen liian varhain vuonna 1987 päättyneelle uralleen. Konsertin esiintyjäjoukko oli mielenkiintoinen kattaus 1970- ja 1980-luvun Suomi-iskelmän tähtiä, joista monet eivät olleet enää vuosikausiin esiintyneet tai olivat esiintymisiään vähentäneet. Reimanin sanoittamia lauluja esittivät mm. Lea Laven, Juhamatti, Tarja Ylitalo, Satu Pentikäinen, Pirjo Lehti, Eija Sinikka ja Minna Ikonen. Raul Reimanin työn arvostuksesta kertoo sekin, että niin moni artisti oli tullut tähän ainutkertaiseen konserttiin hänen tuotantoaan esittämään.

Syksyllä 2025 ilmestyi sopivasti myös Juha-Matti Tammelan ja Antti Luukkasen tukeva kirja ”Raul Reiman – Iskelmäsanoittajan elämä” (Tammi 2025, 493 sivua). Tammela oli ollut myös konsertin taustahahmona ja omintakeisella tavallaan myös juonsi konsertin. Kirjailijat ovat tehneet taustatyönsä todella huolella kymmenine haastatteluineen ja kattavalla katsauksessa Reimanin työhön. Kirja kuvaa kelvosti Reimanin työtä, mutta jää väistämättä hänen elämänsä kuvauksen osalta huokoiseksi. 

Reiman-elämäkerran kansi. Kuva: Tammi

Minkälaisen kuva Tammela ja Luukkanen kirjansa kohteesta piirtävät? Yleiskuva on iskelmätyön työteliäs ammattilainen. Hänen oma, vankka muusikkotaustansa vaikutti monen kirjaan haastatellun artistin mielestä siihen, että hänen sanoituksensa olivat luontevasti laulettavia. Hän ei tehnyt iskelmätekstin muodossa olevaa runoutta vaan iskelmänä esitettäviä lauluja. Jos vertaa hänen sanoituksiaan esimerkiksi Juha Vainion sanoituksiin, näyttävät Vainion tekstit kirjoitettuina paperilla tyylikkäämmiltä. Iskelmätekstin ydinlaadun määrää kuitenkin sen esittäminen laulamalla, ja silloin tekstin soljuvuus laulettuna on avainasemassa.

Suomen 1970- ja 1980-luvun iskelmistä merkittävä osa oli käännösiskelmiä, joita Reimankin ahkerasti käänsi. Hänen sanoittamansa noin 1300 iskelmän ohella hän myös sävelsi noin 200 laulua. Hänen teksteistään monet ovat tallentuneet suomalaisten kollektiiviseen muistiin. Näitä ovat esimerkiksi ”Olen suomalainen”, ”Ei oo, ei tuu”, ”Titanic”, ”Puhtaat purjeet”, ”Minttu sekä Ville” ja ”Avaa hakas”, joista – yllätys yllätys – vain ”Olen suomalainen” on käännösiskelmä. Hänen säveltämiään ja sanoittamiaan ovat mm. Badding Somerjoen esittämä ”Bussi Somerolle” tai Kake Randelinin esittämä ”Tarja”. 

Reimania työtoverina kuvataan joustavaksi ja sopuisaksi, jolle mikään työ ei ollut liian vähäpätöinen. Hän oli valmis kuuntelemaan muutostoiveita ja nopeastikin muokkaamaan tekstejään. Ahkera mies oli myös sanansa pitävä ja täsmällinen, vaikka tämä vetikin hänet henkilökohtaisessa elämässään usein tiukille. Hänellä oli kuitenkin myös ammattimiehelle kuuluva terve omanarvontunto, ja hänen työhönsä kohdistunut ilkeämielinen arvostelu tai vähättely sattuivat. Reiman oli luonteeltaan syrjään vetäytyvä ja karttoi julkisuutta, ja jakoi elämänsä iloja ja suruja pienen lähipiirin kanssa.

Tammela ja Luukkanen viittaavat Reimanin iskelmätekstejä analysoidessaan useiden tekstien tiettyyn synkkyyteen ja kuoleman teeman läsnäoloon. Esimerkiksi Rexin esittämä ”Puhtaat purjeet” alkaa seuraavin sanoin: ”Kerran päättyvä on päivä viimeinen, silloin silmäni sulkea voin. Kerran vierelläin on joukko hiljainen, joka peittelee mun neilikoin.” Taloudelliset vaikeudet, ankara työtahti ja pitkään kestänyt masennus ajoivat Reimanin itsemurhaan kevättalvella 1987. 

Raul Reimanin tuotanto oli laajaa ja monipuolista, mikä luonnollisesti merkitsi myös sitä, että läheskään kaikki hänen sanoituksensa eivät ole unohtumattomia klassikoita – joukossa on paljon sälää ja aivan tusinatavaraa. Hänen työmäärillään ja työtahdillaan tämä on väistämätöntä, jos runsaassa kymmenessä vuodessa tekee noin 1300 iskelmäsanoitusta, eivätkä ne käännösiskelmien alkuperäisversiotkaan sanoituksiltaan usein unohtumattomia olleet. 

Raul Reimania on väitetty jääneen hänen kanssaan samaan aikaan töitä tehneiden Vexi Salmen ja Juha Vainion varjoon. Pitäisikö häntä verrata näihin kahteen sanoittajasankariin? Vertailu on mielestäni turhaa – työllään hän kuuluu kiistatta suomalaisen iskelmän huippunimiin ja olemme tunteneet vain liian pintapuolisesti hänen työtään.

Kirjallisuus: Hieno kaupunkisuunnitelma 110 vuoden takaa

Suomalaisen rakentamisen, asumisen ja elämisen nykyongelmien keskellä kannattaa joskus palata menneeseen. Suomalaisen kaupunkisuunnittelun klassikoista palaan aika ajoin Eliel Saarisen kirjaan ”Munkkiniemi-Haaga ja Suur-Helsinki – Tutkimuksia ja ehdotuksia kaupunkijärjestelyn alalta” (kustantaja Osakeyhtiö M.G.Stenius, Helsinki 1915). Tämän työn tilaajana oli kirjan kustantaja, joka omisti silloisessa Helsingin pitäjässä sijanneiden kyseisten alueiden valtaosan. Eliel Saarinen kehysti tarkastelunsa ”kaupunginjärjestelytaiteeksi” (nykyisin termein ”kaupunkisuunniteluksi”), jota hän oli tutkinut ja tutki jatkossakin. Foliokokoisen ja kauniinkin kirjan aloittaa kaksi arkkitehti Gustaf Strengellin artikkelia ”Kaupunginjärjestelytaide” ja ”Helsinki ennen kuin siitä tuli suurkaupunki”.

Muistin virkistämiseksi on hyvä kertauksen vuoksi hahmottaa Helsinki vuonna 1915. Euroopassa oli 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa jo paljon suurkaupunkeja, joissa kirjassa käytetyn määrittelyn mukaan oli yli 100 000 asukasta. Juuri ennen ensimmäistä maailmansotaa Suur-Lontoossa väkiluku oli 7,2 miljoonaa ja Suur-Berliinin 3,4 miljoonaa asukasta. 1800-luvun alussa Euroopan kaupunkiyhdyskunnissa asui 1,6 % väestöstä, mutta runsaat sata vuotta myöhemmin 35 % väestöstä asui kaupunkiyhdyskunnissa; Suomessa tuo osuus oli 15 %. Helsinki oli pääkaupungiksi tultuaan kasvanut ripeästi. Vuonna 1810 asukkaita oli runsaat 4 000, vuonna 1850 asukkaita oli runsaat 20 000 ja vuonna 1880 runsaat 43 000. Vuosisadan vaihteessa eli vuonna 1900 asukkaita oli yli 93 000 ja vuonna 1914 runsaat 170 000. Otaksuma vuonna 1915 oli, että (Suur-)Helsingissä olisi vuonna 1945 400 000 – 550 000 asukasta. Kolmekymmentä vuotta myöhemmin kahden maailmansodan jälkeen vuonna 1945 väkiluku Helsingin kaupungissa oli noin 275 000.

Asutus Helsingissä oli keskittynyt Vironniemelle ja laajentunut Pitkänsillan pohjoispuolelle. Asuminen Helsingissä vuonna 1915 oli sosiaalisesti varsin jakautunutta eli Saarisen sanoin ”Yleisin piirtein katsoen pyrkii työläisasutus vetäytymään Pitkänsillan pohjoispuolella oleviin kaupunginosiin, jotavastoin porvarilliset ainekset toistaiseksi asuvat kaupunkiniemekkeellä, etenkin sen itäpuoliskolla.” Selvää oli kuitenkin, että väkiluvun kasvaessa asutuksen täytyi levittäytyä uusille läheisalueille. Munkkiniemessä asui vuonna 1915 väestölaskennan mukaan 100 asukasta ja Haagassa 1 900 asukasta, joten laajenemissuunta luoteeseen oli luonteva vaihtoehto.

Eliel Saarinen teki suunnitelman, jonka tarkoituksena oli antaa puitteet tulevalle rakentamiselle. Kaikkea ei ollut tarkoitus tehdä samaan aikaan valmiiksi, mutta jos suunnitelma olisi toteutunut kokonaan, olisi alueen asukasmäärä voinut olla noin 100 000 asukasta. Munkkiniemi-Haaga-suunnitelma oli rakennustehokkuudeltaan huomattavasti vuoden 1915 rakennuskantaa tehokkaampi ja tiiviimpi - ja ennen kaikkea yhtenäisempi. Saarisen Munkkiniemi-Haaga-suunnitelma perustui selkeään sosiaaliluokkiin pohjautuvaan jaotteluun, jossa varakkaat asuisivat Laajalahden rantamilla, keskiluokka alueen pohjoisosassa ja työväen lännessä. Asuinolot suunniteltiin jo siten, että modernit mukavuudet (sähköistys, vesi- ja viemärilinjat jne.)  olivat kaikkien asukkaiden saatavilla oleva vaihtoehto, joka oli vuoden 1915 Helsingin asuntokantaan huomattava parannus. 

Saarisen jopa loistokas suunnitelma sisälsi monia monumentaalisia rakennuksia, hienoja toreja ja aukioita sekä komeita bulevardeja. Vuodelta 1915 oleva kirja lukuisine piirustuksineen on edelleenkin kiehtova ja on mukavaa kuvitella, minkälaista elämä tässä kaupungissa olisi ollut. Joitain osia Saarisen suunnitelmasta toteutuikin ja voimme edelleenkin ihailla Munkkiniemessä osaa Hollantilaisentien taloista, jotka hyvin noudattavat Saarisen suunnitelmaa ja henkeä – samoin kuin nyt huippuluokan asunnoiksi saneerattuna entistä Kadettikoulua. Munkkiniemen puistotiekin on nykyisinkin Saarisen suunnitelman henkinen, mutta Huopalahdentiestä on vaikea löytää saamaa tenhoa. 

Munkkiniemen keskusaukea (suunnilleen nykyisen Munkkivuoren ostoskeskuksen paikalla). 

Munkkiniemi-Haaga-suunnitelma ei ollut vain talojen ja kortteleiden suunnitelmia vaan kokonaisen uuden kaupunginosan suunnitelma, joka perustui parhaaseen silloiseen monipuoliseen tilastolliseen dataan. Vaikka monelle meistä Eliel Saarinen tuo mieleen rakennusten suunnittelun osaavan arkkitehdin, osoitti tämä suunnitelma hänen mielenkiintonsa ja osaamisensa kaupunkiympäristöjen suunnittelussa.

Munkkiniemen työväen perheasuntojen suunnitelmaa. 

Ensimmäinen maailmansota taloudellisine seurauksineen toi lopullisen kuoliniskun Saarisen Munkkiniemi-Haaga-suunnitelmaan mutta onneksi muutamia piirteitä tuosta suunnitelmasta jäi vaikuttamaan alueen kehitykseen. Kun Kalasatamassa tai Itä-Pasilassa kuljeskellessaan voi ahdistua tasapaksuista ja esteettisesti tympeistä rakennuksista ja ympäristöistä, voi onneksi kotona kaivaa kirjahyllystä esille tämän klassikon ja vakuuttua, että ainakin aikaisemmin on Suomessa ollut korkeatasoista kaupunkisuunnittelu- ja arkkitehtiosaamista.

Kuvat: Eliel Saarinen: Munkkiniemi-Haaga ja Suur-Helsinki – Tutkimuksia ja ehdotuksia kaupunkijärjestelyn alalta. Helsinki 1915.

Yhteiskunta: Ryhtyisitkö omapääsijoittajaksi?

Olen kehitellyt muutaman vuoden konseptia nimeltään ”omapääsijoittaja”. Se on toimintakonsepti, jossa toimintansa alku- ja kasvuvaiheessa olevat yritykset saavat rajoitetuksi ajaksi (kahdesta kolmeen vuoteen) operatiiviseen toimintaansa työntekijöiksi kokeneita ammattilaisia ilman palkkakustannuksia osakeomistusta vastaan. Yrityksille tämä tarjoaa mahdollisuuden saada kokeneiden osaajien työtä alku- ja kasvuvaiheessa ilman kiinteitä kustannuksia. 

”Omapääsijoittajat” eroaa kokeneiden ammattilaisten toimintakonseptina neuvonantajien, konsulttien ja hallitusjäsenten toiminnasta nimenomaan siinä, että omapääsijoittajat tuovat osaamisensa ja kokemuksensa yrityksen päivittäiseen operatiiviseen työhön. Kokeneet ammattilaiset ovat tässä tapauksessa useimmiten henkilöitä, jotka ovat joko eläkkeellä tai muualla osa-aikatyössä, ja heillä on näin ollen oman työnsä korvauksesta riskinottokykyä. Kokeneet ammattilaiset olisivat omapääsijoittajina osa-aikatyössä (esimerkiksi 10–20 viikkotuntia). Tarkoituksena on, että omapääsijoittajat ovat aina vähemmistöosakkaina, vaikka heitä olisi useampikin samassa yrityksessä.

Omapääsijoittaminen voisi olla mielekäs työtapa kokeneille ammattilaisille, koska se pidentää ja monipuolistaa työuria ja kerryttää heidän elinikäistä ansaintaansa. Tunnen lähipiiristänikin koko joukon ystäviä, jotka ovat jo eläkkeellä ja joilla olisi tarjottavana paljon hyvää osaamista ja intoa. Tällaisen resurssin vähäinen käyttö on tuhlausta. Jostain taustalta kuuluisi varmaankin mutinaa, että onko nyt oikea aika ottaa töihin jo eläkettä nauttivia, kun työttömyys huitelee taas uusissa huippulukemissa. Vastaus on ilmeinen: omapääsijoittajat voivat olla niitä tärkeitä osaajia, jotka saavat yritykset uudenlaiseen kasvuvauhtiin ja työllistämään.

Tyypillisiä työtehtäviä omapääsijoittajille voisivat olla myynnin ja markkinoinnin organisoiminen ja johtaminen, sidosryhmä- ja asiakastyö, taloushallinnon tehtävät ja viestinnän tehtävät, joiden osaaminen vaatiikin pitkäaikaista työkokemusta. 

Omapääsijoittaminen antaa uudenlaisia mahdollisuuksia saada sitoutuneita ja kokeneita ammattilaisia yritysten toimintaan. Tunnistettuja alueita ovat esimerkiksi maahanmuuttajien perustamat yritykset, joihin omapääsijoittajat voivat tuoda suomalaisen toimintaympäristön tuntemusta ja kontakteja. Toinen tärkeä kohde voisivat olla sukupolvenvaihdoksessa tai omistajanvaihdoksessa olevat yritykset, joihin tarvitaan ylimenokaudeksi osaavaa henkilöstöä. Kolmas kohde voisivat olla kasvuvaiheen yritykset, joihin tarvitaan usein senioriteettia omaavia henkilöitä esimerkiksi sidosryhmätoimintaan ja viestintään. 

Omapääsijoittaminen ei ole kuitenkaan pro bono –toimintaa, vaikka siitä ei olekaan välitöntä maksusuoritusta. Omapääsijoittamisen kohdeyrityksillä pitää olla selkeä kasvun näkymä, joten omapääsijoittaminen ei sovi pieniin yksinyrittäjäpohjaisiin yrityksiin. Samoin on korostettava, että omapääsijoittamisen kohdeyritysten täytyy olla valmiita läpinäkyvyyteen (omapääsijoittamisen sijoituksen arvon turvaamiseksi). 

Omapääsijoittamisen erilaiset mallit kaipaavat vielä hiomista. Erilaiset toimintamallit edellyttävät myös avointa keskustelua verottajan kanssa erilaisista mahdollisista verotusseuraamuksista. Jokainen omapääsijoittamiseen mukaan lähtevä henkilö haluaa luonnollisesti oikeusvarmuuden työnsä tulosten hyödyntämisestä.

Suomessa on tehty koko joukko aloitteita ja toimia yritystoiminnan elvyttämiseksi ja vahvistamiseksi. Eräs mielenkiintoinen tapa yritystoiminnan vauhdittamiseksi olisi hyödyntää sitä unohdettua ja uinuvaa osaamista, joka on pitkän työuran tehneillä, mutta edelleen työkykyisillä ja työintoisilla yksilöillä. 

Elokuva: Ja vuoden paras elokuva vuonna 1976 on – Rocky!

Elokuvat antavat mielenkiintoisia perspektiivejä lähimenneisyydenkin tarkasteluun. Elokuvat voivat hyvin kuvata kullekin ajalle ominaisia ajatuksia ja ilmiöitä. Elokuvilla on tärkeä roolinsa mielipiteiden ja asenteiden muokkaajana ja vahvistajana. Esimerkiksi Suomessa ikoninen elokuva on Edvin Laineen vuoden 1955 ohjaustyö ”Tuntematon sotilas”, joka vuosikymmeniä oli televisiomme Itsenäisyyspäivän ohjelmiston runkona. Väinö Linnan klassikkoon perustunut elokuva loi pysyviä mielikuvia suomalaisille sodasta, armeijasta, rintamatoveruudesta ja suomalaisten sisusta.

Vuoden 2014 dokumenttielokuvien sarjan Oscar-voittaja Morgan Nevillen tuorein elokuva ”Breakdown: 1975” (2025) kurkistaa puolen vuosisadan taa. Elokuvassa hahmotetaan monilla hienosti valituilla näytteillä USA:n 1970-luvun puolivälin tärkeitä elokuvia ja yhteiskunnallista ilmapiiriä. Tuota aikakautta muistellessa kannattaa hahmottaa, kuinka monien ongelmien kanssa maa paini. Vietnamin sota oli päättymässä vuonna 1975 amerikkalaisten hätäiseen vetäytymiseen, mutta sodan veteraanien ongelmat olivat vasta alkamassa. Presidentti Nixon joutui eroamaan Watergate-skandaalin vuoksi vuonna 1974. Suurkaupunkien – ja etenkin New York Cityn – tilanne oli kurja, ja NYC oli monilla talouden aloilla käytännössä mafiaperheiden hallussa. Maan talouskaan ei ollut parhaimmassa kuosissaan, ja maan rakennemuutos oli monilla alueilla kivulias. 

Aikakauden monet elokuvat olivat osaavia sosiaalisia ja poliittisia kommentaareja, joiden teemojen polttopisteessä olivat amerikkalaisen yhteiskunnan reaaliset ongelmat. Vuonna 1976 julkaistiin monia elokuvia, jotka ovat nousseet ansiostaankin klassikoiksi. Näitä ovat esimerkiksi Watergate-skandaalia realistisesti kuvaava ”Presidentin miehet” (”All President´s Men”, ohjaus Alan J. Pakula), Vietnamin veteraanin sielunmaiseman, suurkaupungin ahdingon ja moraalisen rappion raju kuvaus ”Taksikuski” (”Taxi Driver”, ohjaus Martin Scorsese) ja television raakoja tuotantomenetelmiä ruotiva ”Kasvot kuvaruudussa” (”Network”, ohjaus Sidney Lumet). Kun Oscar-gaala maaliskuussa 1977 palkittiin vuoden 1976 paras elokuva, voittaja olikin Sylvester Stallonen ympärille rakennettu ”Rocky”!

”Rocky” on kohtalaisen kömpelösti käsikirjoitettu nyrkkeilykeskeinen kasvutarina, jossa valkoisesta hanttihommia tekevästä ja nyrkkeilyansioiltaan aluksi keskinkertaisesta Rocky Balboasta kasvaa lyhyessä ajassa afroamerikkalaisen maailmanmestarin Apollo Creedin uskottava vastustaja. Tarinoiden mukaan Sylvester Stallone teki käsikirjoituksen muutamassa päivässä, ja tätä tietoa ei elokuvaa katsellessaan epäile. Parhaan elokuvan palkinnon lisäksi Rocky saavutti myös ohjauksen Oscarin, joka meni varsin keskinkertaisia elokuvia aikaisemmin ja myöhemminkin tehneelle John G. Avildsenille. 

On helppoa ja yksinkertaistavaa tiivistää, että USA:n elokuva-akatemian jäsenet halusivat USA:n ongelmien ruotimiseen keskittyvien elokuvien sijaan palkita suoraviivaisen kasvutarinan, jossa valkoinen työväenluokkainen underdog pätkii turpaan arroganttia afroamerikkalaista. Philadelphian köyhällä asuinalueella asuva vaatimaton Rocky keskittyy itsensä kehittämiseen ja haasteiden voittamiseen, kun newyorkilainen taksikuski Travis Bickle ryhtyy oman käden oikeuden soturiksi. Ja vaikka Rocky onkin tienannut rahaa kovaotteisena velkojen perijänä, on hän kuitenkin heikommista välittävä ja säilyttänyt omassa elämässään kunnian käsitteet. Ehkä on mukavampaa katsoa ”ryysyistä rikkaaksi” kasvutarinaa kuin ymmärtää, että maata johti salaliittoihin sotkeutunut rikollinen.

Vaikka vuoden 1977 keväällä tunnelma saattoikin osaavien elokuvantekijöiden piirissä olla hämmentyneen masentunut, kannattaa muistaa, että paria vuotta myöhemmin parhaana elokuvana palkittiin ”Kauriinmetsästäjä” (”The Deer Hunter”, ohjaus Michael Cimino) ja ehdolla oli mm. ”Katkera paluu” (”Coming Home”, ohjaus Hal Ashby), joten Vietnamin sodan trauman käsittely USA:ssa jatkui laatuluokan elokuvissa.

”Rockyn” valinta vuoden 1976 elokuvaksi erinomaisesta ehdokasjoukosta on edelleenkin hämmentävä tapahtuma. Armollisemmin ajateltuna Rockyn valinnan voi nähdä myös osoituksena amerikkalaisesta resilienssistä sekä halusta ja kyvystä irtautua ikävästä menneisyydestä – ja suunnata kohti uusia kasvutarinoita. 

Kulttuuri-ilmiöt: Osaanko rakentaa oikein kulttuuriboikottini?

Kunnon 1970-lukulaisena olen osallistunut moneen boikottiin ja jatkanutkin montaa boikottiani vuosikymmeniä. Nuoruudessani oli selvää, että eteläafrikkalaiset tuotteet olivat boikotissa ja suhteita Etelä-Afrikkaan paheksuttiin. Muistan olleeni näreissäni, että 1970-luvulla formula ykkösten MM-sarjan Etelä-Afrikan GP:t ajettiin Kyalamissa ja että suomalaistähti Keke Rosberg piti siellä ajamista 1980-luvulla ihan perusduunina. Kun Israelin toiminta palestiinalaisia kohtaan on ollut, mitä on ollut, olen israelilaisia tuotteita vuosikymmenet välttänyt. 1970-luvulta periytyy myös Shell-boikottini, joka alkoi Shellin piittaamattomista toimista Nigeriassa – enkä yhtä poikkeusta lukuun ottamatta ole puoleen vuosisataan Shellillä tankannut. 

Nykyisin vältän tuotteita, joiden valmistajien tiedän jatkavan kaupallista läsnäoloaan hyökkäyssotaa käyvällä Venäjällä – kiinalaisiin tuotteisiin suhtaudun varauksellisesti. Yksittäisissä valtioissa valmistettujen tuotteiden boikotointi on selkeää ja sillä on myös vaikutuksia, mutta miten on kulttuurituotteiden boikotointi tai valinta? Pitäisikö kulttuurin tekijöiden oman elämän valintojen vaikuttaa niiden hyväksyttävyyteen ja käyttöön?

Aloitetaan helpommasta päästä. 1970-luvun puolivälissä aktiivista nuoruuttaan eläneet muistavat termin ”rossittaa”. Tämä termi syntyi, kun vuonna 1975 työteliäs suomalainen kirjailija ja kääntäjä Matti Rossi ilmiantoi unkarilaiskirjailija Dénes Kissin Suomessa kirjailijakeskustelussa esittämän kommentin ”kun puhutte fasismista – kummasta on kyse: mustasta vai punaisesta” kirjeellä Unkarin kirjailijaliitolle. Rossi tiesi täsmälleen ja hyvin, että tästä aiheutuisi suuriakin hankaluuksia Kissille. Taistolaisiin kuulunut Rossi ei myöhemminkään tekoaan katunut. Onko tämän ilmiannon pohjalta Rossin laajan käännöstuotanto Shakespearestä ja Latinalaisen Amerikan kirjallisuudesta kelvotonta? Ei ole, mutta Matti Rossia pidän sen johdosta henkilönä kelvottomana ja hänen omaa tuotantoaan kartan.

Mutta entä Mika Waltarin tuotanto? Suomalaisen kirjallisuuden ikonin mainetta kyseenalaistettiin syksyllä 2024, kun hänen julkaisematon käsikirjoituksensa ja kirjeenvaihtonsa 1940-luvulta naispuolisen ystävänsä kanssa tuli julkisuuteen. Kirjailijan (ainakin julkistettujen kohtiensa osalta) suorasukainen käsikirjoitus ei minusta anna syytä arvioida uudelleen Waltarin kirjailijanlaatua. Voin edelleen hänen monipuolisesta tuotannostaan nauttia, mutta tietysti lukukokemukseeni sisältyy uudenlainen pieni pohjavire. 

Kulttuurituotteesta nauttiminen muuttuu, kun tiedämme enemmän niiden tekijöistä. Rauni Mollbergin ohjaamaa elokuvaa ”Maa on syntinen laulu” katsoo hieman eri vinkkelistä, kun vuosien varrella tietoa on kertynyt lisää ohjaajan itsevaltiaasta ja röyhkeästä käytöksestä kuvauksissa. Roman Polanskin kiistatta hienoon elokuvatuotantoon langettaa varjon hänen saamansa syyte alaikäisten tyttöjen seksuaalisesta hyväksikäytöstä – näiden syytösten jälkeen ”Chinatownin” loppuhuipennuksen katsoo toisin tavoin.

Ja entä lempiohjaajiini kuuluva Woody Allen? Allenia ovat rasittaneet luvalla sanoen melko häilyväisen ex-puolison Mia Farrow´n masinoimat seksuaalisen hyväksikäytön syytökset, jotka on eri oikeusasteissa todettu aiheettomiksi. Vaikka omatkin kulmakarvani kohosivat, kun Woody meni naimisiin Farrow´n kapellimestari André Previnin kanssa adoptoiman tyttären kanssa, eivät Woody ja Soon koskaan perheenä yhdessä asuneet. Allen ei ole mustalla listallani, mutta ymmärrän, että monet tuntevat Allenin liikkuneen moraalisesti harmaalla alueella.

Allenin elokuvien osalta voisi myös pohdiskella, että ovatko sitten sellaiset elokuvat Allenin omalle hylkiöiden listalleen laittaneille puristeille sallitumpia, jotka ovat tehty ennen vuotta 1990, jolloin Allen ryhtyi suhteeseen silloin jo 20-vuotiaan Soonin kanssa. Eli oliko Woody Allen elokuvan ”Annie Hall” (1977) aikaan kelvollisempi kuin vaikkapa elokuvan ”Midnight in Paris” (2011) aikaan vai onko hän aina ollut kehno ihminen, jonka tuotantoon hänen myöhempi elämänsä on painanut leimansa? 

Polanski ja Allen ovat kummatkin elokuviensa selkeitä ”auteureja”, joiden näkemys kuvastuu selkeästi taideteoksessa ja siten heidän henkilökohtaisen elämänsä heijastuksia voi lukea elokuvista. Mutta pitäisikö sellaisetkin elokuvat pistää mustalle listalle, joissa esiintyy näyttelijä, jonka käytökseen kohdistuu vakavia syytöksiä? Kevin Spacey on tehnyt hienoja roolitöitä vaikkapa elokuvissa ”Usual Suspects” (1995), ”L.A.Confidential” (1997) ja ”American Beauty” (1999), mutta ollut myrskyn silmässä seksuaalisen hyväksikäytön syytöksissä. Ja vaikka syytösten pohjalta käydyissä oikeudenkäynneissä Spaceyä ei ole tuomittu, niin katsommeko enää hänen näyttelijänsuoritustaan samoin tavoin kuin ennen näitä syytöksiä?

Ymmärryksemme kulttuurintekijöistä ja kulttuurin tekemisen prosesseista kasvaa, kun saamme jatkuvasti lisää tietoa eri lähteistä. Kymmenisen vuotta sitten paljon julkisuutta saanut Me too -liike toi päivänvaloon etenkin elokuvatuotannon puolella tapahtunutta seksuaalista häirintää ja seksuaalista väkivaltaa. 

Kun tiedämme kulttuurin tekijöistä enemmän, meillä on mahdollisuus kulttuurin käyttäjinä ja kuluttajina monipuolisemmin arvottaa ja arvioida kulttuurituotteita - ja tehdä valintoja. Tätä esseetä aloittaessani en ollut varma, voiko kulttuurituotteen tekijä (esimerkiksi kirjailija tai elokuvaohjaaja) olla ihmisenä moraaliltaan ja käytökseltään kyseenalainen ja arveluttava, mutta hänen tekemänsä ja tuottamansa kulttuurinen artefakti (kirja tai elokuva) katsomisen ja lukemisen arvoinen. En taida tietää vastausta vieläkään, mutta ymmärrän, että kasvava tieto kulttuurin tekijöistä vaikuttaa kulttuurikokemukseeni.

Kirjallisuus: Formaatilla on väliä

Aktiivisille lukijoille on tänä päivänä tarjolla monia erilaisia kirjallisuudesta nauttimisen mahdollisuuksia. Perinteisen kirjan ohelle on nopeasti noussut ja monipuolistunut e-kirjojen ja äänikirjojen tarjonta. Tämä on myös tuonut lukuharrastuksen piiriin sellaisia yksilöitä, jotka eivät perinteistä kirjaa ole jaksaneet lukea, mutta käyttävät vaivatta äänikirjoja. Monet ystävistäni kuuntelevat äänikirjoja arkisissa kotiaskareissaan tai lenkkeillessään – pitkillä kävelylenkeillä kuuntelen itsekin äänikirjoja. 

Lähtökohtani on, että formaatti vaikuttaa lukukokemukseen. Lukukokemukset, jotka saan lukiessani fyysistä, perinteistä kirjaa tai lukiessani e-kirjaa tai kuunnellessani äänikirjaa, ovat samankin kirjan osalta erilaisia. 1960-luvulla suositun mediatutkijaa Marshall McLuhania siteeraten ”The medium is the message”. Mediamuoto vaikuttaa kulttuurikokemukseemme.

Olen lukenut muutamiakin kirjoja ns. hybridinä eli osan kirjasta olen kuunnellut kävelylenkeillä äänikirjana ja vastaavasti osan lukenut kotinojatuolissani kirjana. Tällä tavalla luin syksyllä Paavo Lipposen ”Valtionhoitaja – muistelmat 1995 -2024”, joka on 688-sivuisena fyysisenä kirjana melkoinen järkäle. Kun Lipponen on erittäinkin täsmällisesti kirjoittanut lukuisasti päivämääriä eri tapahtumista muistelmiinsa, on tällaisen tekstin kuunteleminen äänikirjana melko rasittavaa. Lukija Tuukka Haapaniemi tekee ammattityötä ja kun tämä kirja äänikirjana nyt kesti yli 25 tuntia, voi vain aavistaa, kuinka pitkä se olisi ollut, jos Lipponen olisi sen itse lukenut…   Poliittisia muistelmia lukemaan tottuneena perinteinen kirja kädessä silmä on tottunut skannaamaan esimerkiksi päivämäärät nopeasti yli ja palaamaan niihin tarpeen tullen. 

Varsin toisenlainen ja mielenkiintoinen hybridilukukokemukseni oli Antti Holman oma kasvutarina ”Kaikki elämästä(ni)”. Holma kirjoittaa sattuvasti matkastaan Sonkajärven lapsuuden maisemista maailman suurkaupunkeihin, ja erityisesti seksuaalisuutensa etsimisestä ja löytämisestä. Holma osaa tiivistää havaintonsa maailmasta tarkkanäköisesti ja kiehtovasti. Äänikirjana tämän tarinan lukee Antti Holma itse. Kun Holma itse lukee oman tekstinsä, se saakin aivan uuden ja koskettavan ulottuvuuden. Kuunneltuani tämän äänikirjana, päätin lukea osat siitä uudestaan e-kirjana – ja kokemus oli aivan erilainen. Holman oma kertojanääni toi toisen ulottuvuuden kirjaan äänikirjana, ja e-kirjana tämä ymmärrettävästi latistui. Tietysti on hyvä ymmärtää, että tämä kirja on harvinainen poikkeus, jossa sama henkilö on kokijana maailmaa sopivan vinosti tarkasteleva etsijä, kirjoittajana sattuvan tarinankerronnan osaaja ja lukijana ammattinäyttelijä.

Kiinnostava tietokirja äänikirjana voi kuulostaa haastavalta. Lähes lumoavana tietokirjana pidän Wolfram Eilenbergerin teosta ”Taikurien aika – Filosofian suuri vuosikymmen 1919 – 1929”. Kirja johdattaa meidät neljän merkittävän filosofin eli Walter Benjaminin, Ernst Cassirerin, Martin Heideggerin ja Ludwig Wittgensteinin elämäntarinoihin ja heidän kirjoituksiinsa ja työhönsä. Eilenberger osaa limittää hienosti heidän henkilökohtaisen elämänsä ja heidän uransa, ja osoittaa myös, miten arjen elämä myös kuvastui heidän työssään. Tämä äänikirjan osalta kirsikkana kakussa on, että filosofi Tuomas Nevanlinna on sen erinomaisena lukijana. Eilenberger on kirjoittanut kaksi muutakin kirjaa 1900-luvun filosofeista ja heidän tarinoistaan eli ”Vapauden tuli – Filosofian pelastus synkkinä aikoina 1933 – 1943” ja ”Nykyisyyden haamuja – Filosofian loppu ja uuden valistuksen alku 1948 – 1984”, jotka ovat lähiaikojen luku-/kuuntelulistallani.

Perinteisenä mcluhanilaisena olen edelleen sitä mieltä, että valittu media vaikuttaa viestiin. Kirjallisuuden harrastajana olen iloinen, että voin valita erilaisista mahdollisuuksista hyvistä kirjoista ja tarinoista nauttimiseen. Samalla minulle on kehittymässä entistä parempi ymmärrys, minkälainen kirja ja tarina sopii parhaiten tarjolla oleviin mediamuotoihin.