Kunnon 1970-lukulaisena olen osallistunut moneen boikottiin ja jatkanutkin montaa boikottiani vuosikymmeniä. Nuoruudessani oli selvää, että eteläafrikkalaiset tuotteet olivat boikotissa ja suhteita Etelä-Afrikkaan paheksuttiin. Muistan olleeni näreissäni, että 1970-luvulla formula ykkösten MM-sarjan Etelä-Afrikan GP:t ajettiin Kyalamissa ja että suomalaistähti Keke Rosberg piti siellä ajamista 1980-luvulla ihan perusduunina. Kun Israelin toiminta palestiinalaisia kohtaan on ollut, mitä on ollut, olen israelilaisia tuotteita vuosikymmenet välttänyt. 1970-luvulta periytyy myös Shell-boikottini, joka alkoi Shellin piittaamattomista toimista Nigeriassa – enkä yhtä poikkeusta lukuun ottamatta ole puoleen vuosisataan Shellillä tankannut.
Nykyisin vältän tuotteita, joiden valmistajien tiedän jatkavan kaupallista läsnäoloaan hyökkäyssotaa käyvällä Venäjällä – kiinalaisiin tuotteisiin suhtaudun varauksellisesti. Yksittäisissä valtioissa valmistettujen tuotteiden boikotointi on selkeää ja sillä on myös vaikutuksia, mutta miten on kulttuurituotteiden boikotointi tai valinta? Pitäisikö kulttuurin tekijöiden oman elämän valintojen vaikuttaa niiden hyväksyttävyyteen ja käyttöön?
Aloitetaan helpommasta päästä. 1970-luvun puolivälissä aktiivista nuoruuttaan eläneet muistavat termin ”rossittaa”. Tämä termi syntyi, kun vuonna 1975 työteliäs suomalainen kirjailija ja kääntäjä Matti Rossi ilmiantoi unkarilaiskirjailija Dénes Kissin Suomessa kirjailijakeskustelussa esittämän kommentin ”kun puhutte fasismista – kummasta on kyse: mustasta vai punaisesta” kirjeellä Unkarin kirjailijaliitolle. Rossi tiesi täsmälleen ja hyvin, että tästä aiheutuisi suuriakin hankaluuksia Kissille. Taistolaisiin kuulunut Rossi ei myöhemminkään tekoaan katunut. Onko tämän ilmiannon pohjalta Rossin laajan käännöstuotanto Shakespearestä ja Latinalaisen Amerikan kirjallisuudesta kelvotonta? Ei ole, mutta Matti Rossia pidän sen johdosta henkilönä kelvottomana ja hänen omaa tuotantoaan kartan.
Mutta entä Mika Waltarin tuotanto? Suomalaisen kirjallisuuden ikonin mainetta kyseenalaistettiin syksyllä 2024, kun hänen julkaisematon käsikirjoituksensa ja kirjeenvaihtonsa 1940-luvulta naispuolisen ystävänsä kanssa tuli julkisuuteen. Kirjailijan (ainakin julkistettujen kohtiensa osalta) suorasukainen käsikirjoitus ei minusta anna syytä arvioida uudelleen Waltarin kirjailijanlaatua. Voin edelleen hänen monipuolisesta tuotannostaan nauttia, mutta tietysti lukukokemukseeni sisältyy uudenlainen pieni pohjavire.
Kulttuurituotteesta nauttiminen muuttuu, kun tiedämme enemmän niiden tekijöistä. Rauni Mollbergin ohjaamaa elokuvaa ”Maa on syntinen laulu” katsoo hieman eri vinkkelistä, kun vuosien varrella tietoa on kertynyt lisää ohjaajan itsevaltiaasta ja röyhkeästä käytöksestä kuvauksissa. Roman Polanskin kiistatta hienoon elokuvatuotantoon langettaa varjon hänen saamansa syyte alaikäisten tyttöjen seksuaalisesta hyväksikäytöstä – näiden syytösten jälkeen ”Chinatownin” loppuhuipennuksen katsoo toisin tavoin.
Ja entä lempiohjaajiini kuuluva Woody Allen? Allenia ovat rasittaneet luvalla sanoen melko häilyväisen ex-puolison Mia Farrow´n masinoimat seksuaalisen hyväksikäytön syytökset, jotka on eri oikeusasteissa todettu aiheettomiksi. Vaikka omatkin kulmakarvani kohosivat, kun Woody meni naimisiin Farrow´n kapellimestari André Previnin kanssa adoptoiman tyttären kanssa, eivät Woody ja Soon koskaan perheenä yhdessä asuneet. Allen ei ole mustalla listallani, mutta ymmärrän, että monet tuntevat Allenin liikkuneen moraalisesti harmaalla alueella.
Allenin elokuvien osalta voisi myös pohdiskella, että ovatko sitten sellaiset elokuvat Allenin omalle hylkiöiden listalleen laittaneille puristeille sallitumpia, jotka ovat tehty ennen vuotta 1990, jolloin Allen ryhtyi suhteeseen silloin jo 20-vuotiaan Soonin kanssa. Eli oliko Woody Allen elokuvan ”Annie Hall” (1977) aikaan kelvollisempi kuin vaikkapa elokuvan ”Midnight in Paris” (2011) aikaan vai onko hän aina ollut kehno ihminen, jonka tuotantoon hänen myöhempi elämänsä on painanut leimansa?
Polanski ja Allen ovat kummatkin elokuviensa selkeitä ”auteureja”, joiden näkemys kuvastuu selkeästi taideteoksessa ja siten heidän henkilökohtaisen elämänsä heijastuksia voi lukea elokuvista. Mutta pitäisikö sellaisetkin elokuvat pistää mustalle listalle, joissa esiintyy näyttelijä, jonka käytökseen kohdistuu vakavia syytöksiä? Kevin Spacey on tehnyt hienoja roolitöitä vaikkapa elokuvissa ”Usual Suspects” (1995), ”L.A.Confidential” (1997) ja ”American Beauty” (1999), mutta ollut myrskyn silmässä seksuaalisen hyväksikäytön syytöksissä. Ja vaikka syytösten pohjalta käydyissä oikeudenkäynneissä Spaceyä ei ole tuomittu, niin katsommeko enää hänen näyttelijänsuoritustaan samoin tavoin kuin ennen näitä syytöksiä?
Ymmärryksemme kulttuurintekijöistä ja kulttuurin tekemisen prosesseista kasvaa, kun saamme jatkuvasti lisää tietoa eri lähteistä. Kymmenisen vuotta sitten paljon julkisuutta saanut Me too -liike toi päivänvaloon etenkin elokuvatuotannon puolella tapahtunutta seksuaalista häirintää ja seksuaalista väkivaltaa.
Kun tiedämme kulttuurin tekijöistä enemmän, meillä on mahdollisuus kulttuurin käyttäjinä ja kuluttajina monipuolisemmin arvottaa ja arvioida kulttuurituotteita - ja tehdä valintoja. Tätä esseetä aloittaessani en ollut varma, voiko kulttuurituotteen tekijä (esimerkiksi kirjailija tai elokuvaohjaaja) olla ihmisenä moraaliltaan ja käytökseltään kyseenalainen ja arveluttava, mutta hänen tekemänsä ja tuottamansa kulttuurinen artefakti (kirja tai elokuva) katsomisen ja lukemisen arvoinen. En taida tietää vastausta vieläkään, mutta ymmärrän, että kasvava tieto kulttuurin tekijöistä vaikuttaa kulttuurikokemukseeni.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti