Elokuvat antavat mielenkiintoisia perspektiivejä lähimenneisyydenkin tarkasteluun. Elokuvat voivat hyvin kuvata kullekin ajalle ominaisia ajatuksia ja ilmiöitä. Elokuvilla on tärkeä roolinsa mielipiteiden ja asenteiden muokkaajana ja vahvistajana. Esimerkiksi Suomessa ikoninen elokuva on Edvin Laineen vuoden 1955 ohjaustyö ”Tuntematon sotilas”, joka vuosikymmeniä oli televisiomme Itsenäisyyspäivän ohjelmiston runkona. Väinö Linnan klassikkoon perustunut elokuva loi pysyviä mielikuvia suomalaisille sodasta, armeijasta, rintamatoveruudesta ja suomalaisten sisusta.
Vuoden 2014 dokumenttielokuvien sarjan Oscar-voittaja Morgan Nevillen tuorein elokuva ”Breakdown: 1975” (2025) kurkistaa puolen vuosisadan taa. Elokuvassa hahmotetaan monilla hienosti valituilla näytteillä USA:n 1970-luvun puolivälin tärkeitä elokuvia ja yhteiskunnallista ilmapiiriä. Tuota aikakautta muistellessa kannattaa hahmottaa, kuinka monien ongelmien kanssa maa paini. Vietnamin sota oli päättymässä vuonna 1975 amerikkalaisten hätäiseen vetäytymiseen, mutta sodan veteraanien ongelmat olivat vasta alkamassa. Presidentti Nixon joutui eroamaan Watergate-skandaalin vuoksi vuonna 1974. Suurkaupunkien – ja etenkin New York Cityn – tilanne oli kurja, ja NYC oli monilla talouden aloilla käytännössä mafiaperheiden hallussa. Maan talouskaan ei ollut parhaimmassa kuosissaan, ja maan rakennemuutos oli monilla alueilla kivulias.
Aikakauden monet elokuvat olivat osaavia sosiaalisia ja poliittisia kommentaareja, joiden teemojen polttopisteessä olivat amerikkalaisen yhteiskunnan reaaliset ongelmat. Vuonna 1976 julkaistiin monia elokuvia, jotka ovat nousseet ansiostaankin klassikoiksi. Näitä ovat esimerkiksi Watergate-skandaalia realistisesti kuvaava ”Presidentin miehet” (”All President´s Men”, ohjaus Alan J. Pakula), Vietnamin veteraanin sielunmaiseman, suurkaupungin ahdingon ja moraalisen rappion raju kuvaus ”Taksikuski” (”Taxi Driver”, ohjaus Martin Scorsese) ja television raakoja tuotantomenetelmiä ruotiva ”Kasvot kuvaruudussa” (”Network”, ohjaus Sidney Lumet). Kun Oscar-gaala maaliskuussa 1977 palkittiin vuoden 1976 paras elokuva, voittaja olikin Sylvester Stallonen ympärille rakennettu ”Rocky”!
”Rocky” on kohtalaisen kömpelösti käsikirjoitettu nyrkkeilykeskeinen kasvutarina, jossa valkoisesta hanttihommia tekevästä ja nyrkkeilyansioiltaan aluksi keskinkertaisesta Rocky Balboasta kasvaa lyhyessä ajassa afroamerikkalaisen maailmanmestarin Apollo Creedin uskottava vastustaja. Tarinoiden mukaan Sylvester Stallone teki käsikirjoituksen muutamassa päivässä, ja tätä tietoa ei elokuvaa katsellessaan epäile. Parhaan elokuvan palkinnon lisäksi Rocky saavutti myös ohjauksen Oscarin, joka meni varsin keskinkertaisia elokuvia aikaisemmin ja myöhemminkin tehneelle John G. Avildsenille.
On helppoa ja yksinkertaistavaa tiivistää, että USA:n elokuva-akatemian jäsenet halusivat USA:n ongelmien ruotimiseen keskittyvien elokuvien sijaan palkita suoraviivaisen kasvutarinan, jossa valkoinen työväenluokkainen underdog pätkii turpaan arroganttia afroamerikkalaista. Philadelphian köyhällä asuinalueella asuva vaatimaton Rocky keskittyy itsensä kehittämiseen ja haasteiden voittamiseen, kun newyorkilainen taksikuski Travis Bickle ryhtyy oman käden oikeuden soturiksi. Ja vaikka Rocky onkin tienannut rahaa kovaotteisena velkojen perijänä, on hän kuitenkin heikommista välittävä ja säilyttänyt omassa elämässään kunnian käsitteet. Ehkä on mukavampaa katsoa ”ryysyistä rikkaaksi” kasvutarinaa kuin ymmärtää, että maata johti salaliittoihin sotkeutunut rikollinen.
Vaikka vuoden 1977 keväällä tunnelma saattoikin osaavien elokuvantekijöiden piirissä olla hämmentyneen masentunut, kannattaa muistaa, että paria vuotta myöhemmin parhaana elokuvana palkittiin ”Kauriinmetsästäjä” (”The Deer Hunter”, ohjaus Michael Cimino) ja ehdolla oli mm. ”Katkera paluu” (”Coming Home”, ohjaus Hal Ashby), joten Vietnamin sodan trauman käsittely USA:ssa jatkui laatuluokan elokuvissa.
”Rockyn” valinta vuoden 1976 elokuvaksi erinomaisesta ehdokasjoukosta on edelleenkin hämmentävä tapahtuma. Armollisemmin ajateltuna Rockyn valinnan voi nähdä myös osoituksena amerikkalaisesta resilienssistä sekä halusta ja kyvystä irtautua ikävästä menneisyydestä – ja suunnata kohti uusia kasvutarinoita.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti