Kulttuuri-ilmiöt: Menestyisikö pesäpallo Stadissa?

Helsingin pesäpallokulttuuri on tänä päivänä kovin toisenlainen kuin se oli varhaisnuoruuteni aikaan. Ensimmäinen näkemäni pesismatsi oli Hesperian kentällä pelattu mestaruussarjan ottelu Puna-Mustat – Työväen Mailapojat kesällä 1966. Näin parikin Hesperian kentällä pelattua Itä-Länsi-ottelua, joita siellä pelattiin vuoteen 1967 saakka. Sitten Stadin tärkein pesäpallokenttä siirtyi Meilahteen, jossa enää vuosikymmeniin ei ole Itä-Länsi-ottelua pelattu. Historiankirjat kertovat, että viimeisimmässä Meikussa pelatussa ottelussa vuonna 1983 oli yli 5000 katsojaa. Jokaiselle nyky-Meikun kenttää tarkastelevalle se on huikea luku, kun tämän kesäkuun Hesarin (HS 3.6.2026) jutun mukaan Helsingin kaupunki on remontoinut puolen vuosisadan ikään ehtinyttä kenttää ja remontissa rakennettiin myös 272 (!) katettua ja 160 kattamatonta istumapaikkaa. Hieman on vielä matkaa Sotkamon, Vimpelin ja Tampereenkin pesispyhättöihin.

Historian tarinoihin ei kannata jäädä liikaa tunnelmoimaan, mutta sen pesäpallohistoria osoittaa, että kyllä pesäpallo Stadin ilmeeseen on kuulunut. Nyt systemaattisesti paluuta Superpesikseen rakentava Puna-Mustat oli miesten Suomen mestari vuonna 1973, Helsingin Pallo-Toverit vuonna 1959 ja mitaleille ylsivät toisen maailmansodan jälkeisinä vuosina Katajanokan Haukat ja Työväen Mailapojat. Helposti unohtuu, että naisten Superpesiksessä pelaa helsinkiläisseura Roihun Roihuttaret ja naisten pesäpallon puolella vuodesta 1950 vuoteen 1977 Suomen mestarit olivat lähes poikkeuksetta helsinkiläisseuroja. Mihin tämä vaikuttava pesäpalloperintö on saatu Stadissa hukattua – ja vielä 1970-luvun puolivälin jälkeen erittäin nopealla tahdilla?

En ole pesismatseja käynyt sattuneesta syystä – eli pääkaupunkiseudulla hyvätasoisten otteluiden puutteen takia – seuraamassa. Muutamat sääntömuutokset ovat tehneet pelistä mielenkiintoista ja sähäkämpääkin. Kaksi neljän vuoroparin jaksoa, joita tasatilanteessa seuraa kotiutuskilpailu, on varmistanut mielenkiintoa pelin loppuun saakka. Katsomo-olot ovat kehittyneet ja vaikka Vimpelin Saarikenttä tai Sotkamon Hiukan pesäpallostadion tuhansine katsomopaikkoineen vakuuttavat televisiosta satunnaisesti lajia seuraavan katsojan hyvistä olosuhteista.

Urheilun monitoimimies Hjallis Harkimo koetti 1990-luvulla tuoda pesäpallon Helsinkiin ja pelipaikkana oli Kaisaniemen kenttä. Moninaisten vaiheiden jälkeen Kaisaniemessä pelasi urheilullisten saavutusten osalta pari vuotta hyvin pärjännyt Kaisaniemen Tiikerit, jonka taival päättyi kuitenkin talousvaikeuksiin ja onnistuipa seura vielä sähläämään itsensä osalliseksi sopupeliskandaaliinkin. Lyhyeen loppui tämä tarina ja se taisi stadilaisia pesisfaneja pitkään traumatisoida. 

Mutta onko pesäpallo pienten harvaan asutuilla alueilla sijaitsevien paikkakuntien yksinoikeus? Jos käydään kysymässä Tampereelta, niin ei ole. MansePP on rakentanut menestykselliset joukkueet sekä miesten että naisten Superpesikseen, ja miesten ja naisten joukkueet ovat 2020-luvulla saavuttaneet Suomen mestaruuksia. Toisen suositun kesälajin eli jalkapallon osalta hieno oulunkyläläisseura Gnistan on osoittanut, että määrätietoisella ja pitkäjännitteisellä työllä voidaan rakentaa myös kilpailullisesti menestyvä urheiluseura, jolla on myös tärkeä yhteisöllinen rooli.

Joukkueurheilun iäisyyspohdintoihin kuuluu pähkäily, että voiko ostamalla koostettu joukkue useamman vuoden aikajänteellä saavuttaa pysyvää menestystä? Jalkapallossa tämän voisi kiteyttää strategiseen kysymykseen ”Leipzig vai Barcelona?”. Barcelona on tehnyt vuosikymmeniä junioriakatemioidensa kanssa vahvaa työtä ja pystyy tuottamaan jatkuvasti huippupelaajia omasta seurastaan. 

Pidän Puna-Mustien kunnianhimoisesta tavoitteesta Superpesis-paikan ohella oman pesäpallostadionin rakentamisesta ja mahdollisesta monipuolisesta ympärivuotisesta käytöstä. Hienoa myös on, että seuralla on tarjota hyvä junioripolku ja tulosten perusteella PuMun nuoret pärjäävätkin hyvin. Tätä toimintaa kannattaa tukea ja kyllä se niin on, että kansallisurheilun korkeammalla kilpailutasolla pitää olla pääkaupunkilainenkin seura!

Kirjallisuus: Lähi-idän historia karttojen kertomana

Olen aina pitänyt kartoista ja niitä mielelläni tarkastellut. Koulutaipaleeni aikaisia oppikirjoja en juurikaan ole säästänyt, mutta 1960-luvun lopulla hankittu ”Diercke Weltatlas” on kyllä tallessa. ”Otavan taskukartasto” kulki koulurepussani pitkään, mutta sen pokkariversion kehno sidos levisi ja sitä kirjaa en säästänyt. Myöhemmin kesäisiä prätkäreissuja suunniteltaessa jo varhain keväällä hankimme nipun karttoja, joiden avulla matkoja suunniteltiin. Yliopistolla kansatieteen opinnoissani 1970-luvun lopulla selkein oppikirjani oli professori Toivo Vuorelan toimittama ”Suomen kansankulttuurin kartasto”, joka kymmenillä levikkikartoilla kertoi mm.  Suomen maanviljelyksestä ja muista elinkeinoista, työkaluista, rakennuksista, huonekaluista, asusteista ja kulkuneuvoista.

Kartat ovat hieno tapa pelkistää ja selkeyttää vaikeita ja monipolvisia asioita. Lahjakas tutkija VTT Timo R. Stewart on erikoistunut Israelin ja Palestiinan konfliktiin. Hänen teoksensa ”Palestiina ja Israel – Historia karttoina” (Gummerus 2025) on lukemisen arvoinen kirja, joka käyttää karttoja taitavasti ja monipuolisesti. Eri ajoilta ja eri tarkoituksiin tehtyjen 25 kartan avulla hän taustoittaa ja osoittaa, miten Palestiina ja Israel on kuvattu ja käsitetty historian saatossa. 

Tekijä korostaa jo teoksen alkutahdeissa, että kartta on tapa kuvata maailmaa, mutta sen suhde todellisuuteen ei ole koskaan suoraviivainen. Kartat ovat täynnä valintoja ja tulkintaa: mitä kuvataan, miten kuvataan ja mitä jätetään pois. Kartat ovat myös sidottuja aikaan – kartat kertovat oman aikansa tarinaa. Etenkin Lähi-idästä tehdyt kartat eivät vain kerro ajastaan, vaan ne kertovat tärkeällä tavalla myös historiasta. Suomalaisten tuntemien karttojen osalta aikoinaan tehtyjä arvovalintoja kuvastavat mm. käytetyt paikannimet, joista tunnemme kyllä Raamatun teksteihin perustuvat paikannimet, mutta emme aina paikallisen valtaväestön paikoista käyttämiä nimiä.

Kirjan kartoista ensimmäinen on vuodelta 1581 ja viimeinen vuodelta 2023. Jokaista karttaa taustoittaa ja avaa muutaman sivun mittainen essee. Tämä on mielenkiintoinen ja tarttuva tapa historiateoksessa. Erityinen kiitos kannattaa antaa myös teoksen kauniista toteutuksesta – varmasti eräs vuoden 2025 kauneimmista kirjoista nelivärikarttoineen ja ilmavine taittoineen. Kun Stewartin kirja on normaalin kirjan kokoinen, niin tietysti osa kartoista on pientä printtiä. Pieni moitekin sallittaneen: eri etäisyyksien selkeä esittäminen olisi ollut eduksi. Muistutettakoon, että Israelin pinta-ala on noin 20 000 neliökilometriä eli se on Keski-Suomen maakunnan kokoinen alue. Gazan kaistale, jota Israel on määrätietoisesti tuhonnut elinkelvottomaksi alueeksi, on kooltaan 360 neliökilometriä ja siellä asui ennen Gazan sotaa noin kaksi miljoonaa palestiinalaista – alue on kooltaan samaa luokkaa Espoon kaupungin kanssa. 

Stewartin kirjaa lukiessa vahvistuu se käsitys, että suomalaiset tuntevat parhaiten ne tarinat, joilla israelilaiset ovat kertoneet ja kertovat omasta historiastaan. Nyky-Israel on osannut historiansa tehokkaasti brändätä ja tätä sanomaa levittää – samaa ei valitettavasti voi sanoa palestiinalaisten historian tulkinnan levittämisestä. Mahdollisuudet Palestiinan historian tarinoiden levitykseen on myös tehokkaasti torpattu korostamalla palestiinalaisten ääriryhmien väkivaltaisia toimia. Terroriteoissa ei ole mitään puolustelemista, mutta häviäjänä tässä julkisuustaistossa on aina ollut palestiinalaisten maltillinen enemmistö.

Tämän kirjan lukeminen vakuutti minut entisestään siitä, että ainoa mielekäs tapa tämän ajassamme polttelevan ongelman ratkaisemiseen on kahden itsenäisen valtion malli. Tehtävä on erittäin vaikea, mutta jos pidämme sitä mahdottomana, niin mahdoton se voi ollakin. Kahden valtion mallin edistäminen merkitsee myös sitä, että aidosti tunnustetaan myös Palestiinan valtion oikeutus. Hyvä tapa Suomelle kahden valtion mallin vauhdittamiseen on tunnustaa Palestiinan valtio.

Yhteiskunta: Viihtyykö fasismi meren äärellä?

Professori Tarmo Kunnaksen vuonna 2013 julkaistu kirja ”Fasismin lumous” on jälleen saatavilla, kun kunnianhimoista kustannusohjelmaa toteuttava Rosebud Books on tehnyt siitä uuden painoksen. Luin kirjan runsas vuosikymmen sitten, kun olin pitempään reissussa Saksassa, Espanjassa ja Italiassa. Kirja oli monipuolinen - ja luvalla sanoen melko pitkäsanainen – pohdiskelu siitä, miten ja miksi keskeinen osa Eurooppaa hullaantui 1920-1930-luvuilla fasismiin. Matkallani lueskelin myös samoihin aikoihin Daniel Brookin kirjoittamaa ”A History of Future Cities” (W. W. Norton & Company 2013), joka kuvaa neljän tulevaisuuden tärkeän metropolin eli Pietarin, Shanghain, Mumbain ja Dubain historiaa.

Kirjojen lukemisen jälkeen jäin pohdiskelemaan meren äärellä sijaitsemisen merkitystä kaupungille. Onko sijainnilla meren äärellä tai sisämaassa yhteyttä sisäänpäin kääntymiseen, ääriliikkeisiin, nationalismin nousuun ja fasismiin? Eurooppalaisen fasismin tyyssijat eli Saksa, Italia ja Espanja – ja tärkeät fasismille tilaa antaneet maat kuten Itävalta ja Romania – ovat kaikki maita, joissa pääkaupunki on sisämaassa. Silloin usein maan elämän painopiste ja suunta on sisäänpäin. Monella tavalla merellinen Espanja tuntuu karttaa tarkastellen olevan siten rakennettu, että pääkaupunki Madrid on sijoitettu siten, että sieltä on absoluuttisesti pisin matka jokaisessa neljässä ilmansuunnassa olevalle Espanjan rannikolle! Berliini on tiukasti sisämaassa eikä Roomakaan nyt varsinainen satamakaupunki ole. Itävallasta ei tarvitse merellistä yhteyttä etsiä ja Bukarestkin nököttää tukevasti sisämaassa.

Eikä tämä havainto merellisyydestä koske vain fasismia: kun Neuvosto-Venäjä ryhtyi kääntymään sisäänpäin, pääkaupunki muutti takaisin sisämaan Moskovaan. Kiinan sisäänpäin suuntautumisessa Beijing on ollut erilainen konservatismin kehto kuin ulospäin suuntautunut Shanghai. Tietysti nyt älyllisesti valppaat lukijat kaivavat muistinsa sopukoista merellisiä, sisäänpäin kääntyneitä maita. Mitenkäs se Portugalin sotilashallinto – eikös Lissabon nyt ole merellinen kaupunki? Mutta havaintoa voi laajentaa myös maiden sisäiseksi tarkasteluksi ja ottaa vaikkapa Suomen esimerkiksi: ovatko Suomessa merelliset rannikkoseudut vapaamielisempiä kuin sisämaan seudut?

Erilaisia yhteyksiä pohtiessa ja rakentaessa kannattaa muistaa tieteen kultainen sääntö, että korrelaatio ja kausaliteetti ovat tyystin eri asioita. Mutta silti on mielenkiintoista pohtia meren merkitystä myös yhteiskunnalliselle ilmastolle ja ulospäin suuntautumiselle. Pohjoismaiden pääkaupungit ovat identiteetiltään vahvan merellisiä ja viestivät sillä halukkuuttaan kansainväliseen kanssakäymiseen. Merellinen yhteys on merkinnyt myös, että muualta tulleet ideologiset virtaukset saivat jalansijan juuri näissä kaupungeissa ja levisivät sieltä muualle maahan. Meri merkitsee yhteyksiä, kanssakäymistä, vuorovaikutusta, riippuvaisuuksia ja mittaamattomia mahdollisuuksia. 

Kaiken tämän jälkeen jää pohdiskelemaan, että minkähänlainen Eurooppa olisi ollut lähes sata vuotta sitten poliittiselta kehitykseltään, jos historian saatossa Italian pääkaupungiksi olisi kehittynyt Genova, Saksan pääkaupunki olisi ollut Hampuri ja Espanjan pääkaupunki olisi ollut Barcelona.

Elokuvat: Karpolla oli asiaa

Toimittaja Hannu Karpo (1942 – 2025) oli suomalaisen television ikoneja. Hänen MainosTV:llä esitetty ohjelmansa ”Karpolla on asiaa”, jota esitettiin vuosina 1983 - 2007, oli erittäin suosittu. Vaikka Hannu Karpo oman kertomansa mukaan piti kaikesta muusta televisiotyössä paitsi esiintymisestä, niin onneksi Karpon Sampo-pojan Liisa-vaimo ja elokuvaohjaaja Ari Matikainen saivat tämän ei-aina-helppona tunnetun miehen suostumaan dokumenttielokuvan aiheeksi ja päähenkilöksi. ”Karpo” ilmestyi vuonna 2020 ja on varsin kelpo dokumentti suomalaisen TV-työn arjesta useammalla vuosikymmenellä ja ennen kaikkea uutterasti – ja välillä varsin populistisestikin – yhteiskunnallisia epäkohtia ruotineen TV-toimittajan ammatillisesta elämästä.

Hannu Karpo aloitti TV-työn jo helsinkiläisenä lukiolaisena ja työskenteli vuodet 1963 – 1981 Yleisradiolla yhteiskunnallisten ja ajankohtaisten ohjelmien toimittajana, ohjaajana ja tuottajana. Elokuvassa Karpo suomii reippaasti YLE:n toimintakulttuuria ja älyllistä laiskuutta. Karpon kärjistysten mukaan henkilökunta teki töitä puolivaloilla ja johtajat olivat taitavimmillaan työssään vältellessään vastuuta. Karpon kaltaiselle reippaalle ja työteliäälle tekijälle YLE oli turhauttava paikka, kun hänen mukaansa osa yleläisistä työaikanakin tehtävien hoidon sijaan keskittyi tissutteluun. Karpo vaihtoi lyhyeksi ajaksi 1980-luvun alussa Seuraan ja toimi sen päätoimittajana – siellä toimittajat olivat Karpon mukaan suurimman osan aikaa kännissä. 

MainosTV:hen hän siirtyi vuonna 1983 ja MainosTV:ssä oli tekemisen meininki, hyvä ilmapiiri ja työnteko maittoi. Ja ahkera Karpo olikin - MainosTV:n neljännesvuosisadan työrupeaman aikana hän oli toimittajana lähes 800 ohjelmassa eli keskimäärin yli 30 ohjelmassa vuodessa. Työ vei miehen mukanaan enemmän kuin kokoaikaisesti. 

Karpon TV-ohjelma oli se vähäväkisen kansanosan viimeinen vetoomustuomioistuin, johon saattoi tuoda tapauksensa omalla kertomallaan esille. Suomalainen byrokratia ja esimerkiksi pankkien ja vakuutuslaitosten välinpitämättömyys saivat kyytiä Karpon ohjelmissa. Jutun aiheista ei ollut pulaa, kun vuosittain näitä ohjelmaehdotuksia Karpolle vyöryi tuhansittain. Karpon ohjelman kulta-aikana ei ollut sosiaalisen median kanavia eikä muitakin tapoja saada asialleen julkisuutta.

Matikaisen elokuvan kehystarinassa Karpo ajaa RangeRoverillaan pitkin Suomea, muistelee uraansa ja käy tapaamassa muutamaa ohjelmassaan haastattelemaansa henkilöä. Tällainen road movie -puite sopii hyvin elokuvaan, koska stadin kundi Karpo ajoi runsaasti eri puolille Suomen syrjäisempiä seutuja, joissa jutun aiheet usein olivat. Karpo puhuu työstään ja elokuva näyttääkin työ-Karpon. Hannu Karpo ihmisenä ja läheisenä jää kaukaiseksi, ja katsoja ei voi välttyä tunteelta, että näin Hannu Karpo on halunnutkin. 

Hänen Sampo-poikansa, joka oli myös hänen työtoverinaan muutaman varhaisen aikuisvuotensa, kommenteista pilkottaa, että Hannu ei ollut läsnä oleva ja aktiivinen perheenisä. Sampolla parhaat muistot isästään olivat työtoveruuden aikaisia muistoja, kun tehtiin yhdessä tavoitteellisia asioita. Jotenkin mieleen palasi Charlie Chaplinin poika Michael Chaplin, jolla oli pieni rooli kahdessa Chaplinin ohjaamassa elokuvassa ja hänkin tunsi, että muistettavimman kontaktin hän sai isäänsä elokuvatyöskentelyssä. Kun Michael Chapliniltä kysyttiin, minkälainen Charles Chaplin oli isänä, hän osasi muotoilla hienosti vastauksensa jotakuinkin niin, että jos mies on maailmankuulu ja arvostettu käsikirjoittaja, ohjaaja, näyttelijä, tuottaja, säveltäjä ja humanisti, niin on ymmärrettävää, ettei kaikilla elämänaloilla voi olla loistava. 

Miten Hannu Karpo itse tiivisti tunnelmansa Matikaisen elokuvan tekemisen aikaan, kun hän oli 77-vuotias? Hannu Karpoa – ja nyt seuraa suora lainaus – ”vitutti”. Häntä vitutti se, että vaikka ideoita, tarmoa ja intoa olisi ollutkin, niin runsaaseen kymmeneen vuoteen häntä ei ole pyydetty televisio-ohjelmia tekemään. Karpon omassakin otteessa ohjelman viimeisinä vuosina alkoi näkymään ammatillisen väsymisen merkkejä ja se jäi junnaamaan paikoilleen. Ehkä aikakin oli jo 2000-luvun alussa tultaessa ajanut ”Karpolla on asiaa” kaltaisten ohjelmien ohi. Valitettava tosiasia kuitenkin on, että kaupalliset televisiokanavamme ovat jatkuvasti vähentäneet kotimaisten asiaohjelmien ja dokumenttien tekemistä ja tarjontaa. 

Ari Matikaisen ohjaama dokumenttielokuva tekee sujuvalla tavalla kunniaa Hannu Karpolle, joka halusi paneutua pienen ihmisen näkökulmasta yhteiskunnallisiin epäkohtiin, nostaa esille byrokratian jyräämien ja runtelemien ihmisten kohtelua julkisuuteen ja pakottaa päätöksentekijät kiinnittämään näihin ongelmiin huomiota. Hänen ohjelmiensa ansio oli, että hän osasi sanoittaa selkeästi kohtaamiaan epäkohtia ja rakentaa kohtaamiensa ongelmien ratkaisemiseen julkisuuden painetta. Sellainen elämäntyö ansaitsee oman dokumenttielokuvansa.

Kulttuuri-ilmiöt: Missä voi enää järjestää urheilun suurtapahtumia?

Urheilun kansainväliset suurtapahtumat ovat tänään varsin kaukana siitä tarunhohtoisuudesta, johon varhaisnuoruudessani urheilutiedon suurkuluttajana totuin. En syvällisemmin silloin maailmanpolitiikkaa ymmärtänytkään, mutta tuntui hienolle lukea, että Helsingin kesäolympialaisissa vuonna 1952 oli mukana kisaajia eri puolilta maailmaa ja Neuvostoliittokin osallistui ensimmäistä kertaa olympialaisiin - vieläpä tasokkaalla ja menestyneellä joukkueella. Ehkä urheilulla olikin yhdistävää voimaa. 

Melbournen vuoden 1956 kesäkisoista historian kirjoihin jäi legendaarinen vesipallo-ottelu Unkari – Neuvostoliitto, jossa panoksena oli paljon muutakin loppusarjan ottelun voitto. Ottelu pelattiin muutama kuukausi Unkarin kansannousun verisen tukahduttamisen jälkeen ja ottelussa ei rajuja otteita säästelty, mutta tämän kisan Unkari voitti. Neuvostoliiton joukkue sai tuta yleisön vihan ja joutui poistumaan poliisisaattueessa ottelusta. Tämä antoi pilkahduksen siitä, että kansainväliset urheilutapahtumat ovat muutakin kuin veljellistä kisailua. 

Vuonna 1957 syntyneenä muistan televisiosta seuranneeni jo Mexico Cityn vuoden 1968 kesäolympialaisia ja samoin Meksikossa pelattuja jalkapallon MM-kisoja vuonna 1970. Vuoden 1968 kesäkisojen suurin poliittinen myrsky syntyi miesten 200 metrin juoksun palkintojen jaosta, jossa Tommie Smith ja John Carlos ilmaisivat palkintokorokkeella selkeästi oman mielipiteensä kotimaansa rotusorrosta. Vuoden 1972 Münchenin kesäkisojen muistoon synkän varjon heittää edelleen palestiinalaisterroristien hyökkäys. Listaa politiikan ja urheilun limittymisistä toisiinsa voisi jatkaa pitkään ja kehiä jutun juurta Natsi-Saksan isännöimistä vuoden 1936 olympiakisoista aina nykypäivään saakka, josta surkeimpina esimerkkeinä ovat viimeaikaiset jalkapallon MM-kisat.

Urheilutapahtumat näyttäytyvät entistä enemmän totalitaaristen valtioiden toiminnan valkopesulta. Kun Qatarin kokoiseen maahan, jonka jalkapallokulttuuri oli käytännössä olematonta, rakennettiin vuoden 2022 jalkapallon MM-kisoja varten seitsemän uutta suurta stadionia ja yksi stadion restauroitiin perusteellisesti – ja joissa rakennustöissä tuhannet vierastyöläiset menettivät henkensä – niin tolkku oli ripustettu FIFAssa naulakkoon. Saudi-Arabia on isännöimässä vuoden 2034 jalkapallon MM-kisoja – jälleen yksi totalitaarinen ja ihmisoikeuksista piittaamaton valtio FIFAn valitsemana kisaisäntänä. Samaa diktatuurien vyörytystä nähdään muissakin urheilulajeissa varsin mielikuvituksellisilla tavoilla, kun usein maassa ei ole juuri minkäänlaista omaehtoista urheilutoimintaa. Monien mielessä lienee pari vuotta sitten uutisoitu Saudi-Arabian tavoite isännöidä vuoden 2038 talviolympialaisia, joita varten rakennettaisiin arviolta 500 miljardia dollaria maksava talviurheilukeskus, jonne luotaisiin keinotekoisesti kaikkien talviurheilulajien suoritusympäristöt ja -paikat. 

Selkeyden vuoksi totean, että olen sitä mieltä, että politiikka saakin heijastua urheiluun. Urheilu on osa elämää ja olisi outoa ajatella, että se olisi jotenkin sellainen saareke yhteiskunnassa, jossa politiikka ei saisi näkyä. Mutta sitä mieltä olen, että jokaisen isäntämaan, jolle kisaisännyys on myönnetty, tulee kisojen ajaksi antaa pääsy maahansa osanottajamaiden tai ao. kansainvälisen järjestäjätahon kisaorganisaatioon kuuluville henkilöille. Keskustelun varaa on siinä, että pitääkö kaikkia kannattajia ja faneja päästää kisoja seuraamaan. Vaikkapa tunnetuilta ja tuomituilta futishuligaaneilta, joiden toiminnan tavoitteet ovat muualla kuin urheilussa ja joilla on vaikkapa pahoinpitelytuomioita, voi evätä pääsyn paikan päälle kisahuumaan. 

Jokaisella itsenäisellä valtiolla on oikeus ja velvollisuuskin päättää itse omalla alueellaan tapahtuvasta toiminnasta. Pohdin kuitenkin, että kuinka paljon vahinkoa Yhdysvallat itselleen tuottaa, kun se Yhdistyneiden Kansakuntien päämajaa isännöidessään määrää, keitä YK:n jäsenvaltioiden edustajia se maahan päästää ja millä ehdoilla. Nyt jalkapallon MM-kisoissa jotkut ansioituneet diplomaattipassin ja maahantuloluvan jo saaneet erotuomarit eivät pääsekään maahan, ja yksi joukkue on joutunut muuttamaan harjoittelukeskuksensa Yhdysvalloista Meksikoon.

Häviäjänä on myös kansainvälinen jalkapalloyhteisö, jonka maailmanjärjestö FIFA on osoittautunut korruptiopesäksi. Venäjän ja Qatarin kisaisännyydet olivat jo häpeätahra, ja nykyinen mielistelyn kulttuuri esimerkiksi tuulesta temmattuine rauhanpalkintoineen saa vankimmankin futiksen kannattajan vaivautuneeksi. Historian ironiaa on sekin, että kun Venäjän ja Qatarin jälkeen vuoden 2026 kisaisännyys myönnettiin kolmelle vakiintuneelle Pohjois-Amerikan maalle, niin monien helpotuksen huokaus on vaihtunut turhautumisen tuhinaksi. Vuoden 2024 USA:n presidentinvaalien tuloksen myötä Yhdysvallat on määrätietoisesti heikentänyt suhteitaan niin Kanadaan kuin Meksikoonkin, ja USA:n nykyinen valtiojohto on käyttänyt tietoisen loukkaavaa kieltä naapureistaan. Jos toista kumppanimaata halutaan eristää vahvalla aidalla (joka rajattavan maan pitäisi itse maksaa) ja toista kutsutaan seuraavaksi osavaltioksi, niin millä tunnelmalla kisaturistin pitäisi olla maailman suosituimman urheilumuodon suurtapahtumassa?

Kirjallisuus: Kahden tiiviin tyylin taitajan Suomen historiat

Suomen historiasta voi kirjoittaa runsassanaisia ja moniosaisia teoksia. Ne perustuvat usein laajaan ja hyvin dokumentoituun taustatyöhön ja monimuotoiseen tutkimukseen. Suomen historiaa voi kertoa myös tiiviillä mikrohistorioilla ja yksittäisten kansalaisten muistikuvilla. Kaksi mielikirjailijaani eli Juha Seppälä ja Petri Tamminen ovat kummatkin julkaisseet – omaksumallaan tiiviillä ja jopa lakonisella tyylillä kirjoitetun – teoksen kunnianhimoiselta nimeltään ”Suomen historia”.

Juha Seppälän (s. 1956) tunnusmerkkinä on hänen ensimmäisestä Torni-kirjastaan (1986) alkaen ollut erittäin tiivis ja kurinalainen tyyli. Hänen tuotantonsa alussa näkyi myös tietty teemojen tummuus ja karuus, myöhemmin Seppälä on osoittautunut myös satiirin ja huumorin osaajaksi. Hänen 12. teoksensa ”Suomen historia” (WSOY 1998) koostuu lyhyistä ja pelkistetyistä historiakertomuksista, loistavista anekdootinomaisista tiivistyksistä sekä tuhdin novellin mittaisesta hulvattomasta elämäkerrasta ”Hovimarsalkka”. 

”Hovimarsalkka” alkaa seuraavasti: ”Kaikki tietävät kuka minä olen. Minä olen minä. Minä synnyin kesäkuun 4. päivänä 1867 Askaisten Louhisaaressa, sukuni suuressa kartanossa.” Seppälä kuljettaa lukijaansa taitavasti läpi Mannerheimin elämänkulun ja osoittaa tukevan historiantuntemuksensa. Erinomaisen osaavasti kirjailija osaa limittää marsalkan elämänkulkuun humoristisia, satiirisia ja karnevalistisiakin pohdintoja ja tapahtumainkulkuja. Lukija seuraa Seppälän kiehtovassa liekanarussa Suomen historiaa yhden henkilön elämäntaipaleen kuvauksessa 1870-luvulta 1950-luvulle. Tosikoille ja Mannerheim-myytin palvojille kirjaa ei kannata suositella - eräälle Mannerheim-intoiselle ystävälleni Seppälän kirjan vein lahjaksi emmekä sitten muutamaan vuoteen olleetkaan tekemisissä. Minun mielestäni Seppälän 75-sivuinen "Hovimarsalkka" pesee mennen tullen muut Mannerheim-elämäkerrat. Koko Suomen historian Seppälä paketoi 128 sivuun. 

Kun Seppälä omaa kirjaansa kehitellessä on paneutunut huolellisesti tausta-aineistoihin, on Petri Tamminen (s. 1966) käyttänyt Suomen historian ymmärtämiseksi joukkoistamista. Hän haastatteli kirjaansa varten yli 500 suomalaista niin yksitellen kuin erilaisissa ryhmätapaamisissakin. Muistot kirjailija koosti ja tyylitteli kirjaansa ”Suomen historia” (Otava 2017). Sekin on tiivis 157-sivuinen teos, jonka muistojen kaari yltää vuodesta 1917 vuoteen 2016. 

Tamminenkin on Seppälän tavoin tunnettu erittäin tiiviistä tyylistään. Hänen teoksessaan olevan kerronnan ytimen voisi kuvata mikrohistorioiksi, jotka on järjestetty kronologisesti. Tällaiset tiiviydessään erinomaiset ajankuvat ovat ytimekkäitä – esimerkiksi vuodelta 1947 muisto on ”Me saatiin Amerikasta laite, jolla kuivataan kynsilakkaa. Se ei toiminut, kun siinä oli erilainen töpseli, mutta ei meillä ollut kynsilakkaakaan.” Tammisen kuvaamat muistot ovat usein anonyymejä ja niiden kertoja ei käy ilmi. Tämä pelkistyneisyydessään hieno kerrontatapa pitää lukijan mielen virkeänä, kun pystyy mielessään kuvittamaan kerrottuja muistoja. Tammisen ansio on juuri tässä – pitempi selitys olisi kuvannut turhia yksityiskohtia ja kaventanut lukijan mielikuvien lentoa. Tässäkin muistossa vain nuo kaksi varmasti moneen kertaan hiottua ja teroitettua virkettä riittivät viemään lukijan takaisin vuoden 1947 Suomeen.

Kaksi ”Suomen historia” -nimistä kirjaa jotakuinkin saman ikäluokan suomalaisilta mieskirjailijoilta ei oletettavastikaan ole sattumaa. Kummankin ilkikuriseenkin tapaan hahmottaa maailmaa sopii hyvin ajatus erittäin tiiviistä ja pelkistetystä Suomen historiasta, joka kerrotaan totutusta poikkeavalla tavalla. Kummankin kirjan lukukokemus on ymmärtääkseni sitä rikkaampi, mitä paremmin Suomen historiaa tuntee ja mitä enemmän sitä on harrastanut. Silloin pystyy nauttimaan näiden osaajien tiivistyksistä ja lukijana oivaltaa, että historiakirjoissakin vähemmän voi olla enemmän.

Yhteiskunta: USA:n presidenttien isien pitkät varjot

Monella tuntemallamme Yhdysvaltain presidentillä on ollut vaikutusvaltainen ja vahvatahtoinen isä, jonka kasvatus ja toiminta ovat jättäneet selvän jälkensä. Hämmentävää on myös se, että kolmen tuntemamme presidentin osalta he eivät suinkaan olleet perheidensä ykkössuosikkeja menestyjiksi vaan tupsahtaneet enemmänkin sattumien kautta perheen tukemiksi ehdokkaiksi.

Nuorena presidentiksi valitussa John F. Kennedyssä (1917 – 1963) tiivistyi 1960-luvun alun ennakkoluulottomuus, positiivinen energia ja rohkeus. Vain kolmen vuoden presidenttivuoden ja salamurhan jälkeen hän tuli omalle sukupolvelleni tietyn aikakauden ikoniksi. Monet meistä muistavat edelleen, missä olivat kun Kennedy murhattiin (itse olin vanhempieni kanssa marraskuussa 1963 Buenos Airesissa, Argentiinassa) ja monet uskoivat toivon aikakauden päättyneen Dallasin laukauksiin. Kuitenkin Calvin Mackenzie ja Robert Weisbrot osoittivat oivassa kirjassaan ”The Liberal Hour: Washington and the Politics of Change in the 1960s” (Penguin Books 2009), että Kennedyn murhan jälkeisessä poliittisessa tilanteessa presidentiksi noussut Lyndon B. Johnson pystyi ajamaan läpi huomattavan osan sellaista liberaalia lainsäädäntöä, jota nykyisessä poliittisessa ilmapiirissä Yhdysvalloissa olisi mahdotonta.  Tietysti nyt tarkastellessa Kennedyn lyhyt valtakausi sisälsi paljon tummiakin sävyjä ja monet hänen presidenttikautensa päätökset eivät kunniaa ansaitse – esimerkkeinä nyt vaikkapa Sikojenlahden maihinnousu ja Vietnamin tilanteeseen sekaantuminen.

Tosin Kennedyn suvun patriarkan Joseph Kennedyn vahvatahtoisesti johtamassa perheessä odotettiin, että toisessa maailmansodassa kuolleesta Joseph Patrick "Joe" Kennedy Jr:sta olisi tullut se presidentti. John F. Kennedy kantoi suuren osan elämästään velvoitetta täyttää kuolleen isoveljen täyttämää aukkoa ja isoveljeen perheen kohdistamia odotuksia. Kennedyn suku oli yhteiskunnallisesti aktiivista ja John F. Kennedyn kaksi veljeäkin toimi senaattoreina – ja toinen olisi voinut tulla valituksi presidentiksikin, ellei häntä olisi murhattu vuonna 1968.

Kennedyt olivat Uuden-Englannin varakasta sukua, jolla oli poliittisessa toiminnassaan pitkät perinteet ja vahvat poliittiset intohimot. Taloudellinen valta ja poliittinen valta ovat kulkeneet toisiinsa kietoutuneina, ja tätä kytköstä on estoitta käytetty vipuvartena poliittisten asemien saavuttamiseen. Ei ihme, että vaatimattomista oloista ponnistaneella Richard Nixonilla oli Kennedyjä kohtaan pateettista vastenmielisyyttä, josta hän ei koskaan päässyt yli. 

Uuden-Englannin mahtisuvuista tuli toinenkin oman perheen kakkosvaihtoehto presidentiksi eli varsin keskinkertaiseksi osoittautunut George W. Bush. Hänkin tuli poliittisesti aktiivisesta perheestä. George W. Bushin isoisä oli Connecticutin senaattori, isä presidentti ja veli toimi Floridan kuvernöörinä. George W. Bushia perhe ei tukenut yhtä vahvasti ja vilpittömästi kuin Jeb Bushin poliittista uraa. Jeb Bushin heikko menestys gallupeissa ja esivaaleissa pakotti entisen presidentin George H.W.Bushin lähipiireineen vaihtamaan hevosta. Tänä päivänä löytyy vain harvoja, jotka ylistäisivät George W. Bushin johtajuutta, ja sellaista hätää missään vaaleissa ei republikaanipuolueelle tule, että häntä kaivattaisiin vaalivankkureiden vedossa auttamaan tai tilaisuuksissa esiintymään. 

John F. Kennedyn ja George W. Bushin isät olivat vaativia, etäisiä, mutta myös aina valmiita monipuolisilla suhteillaan asioita junailemaan – mutta myös omaa asemaansa ja vaikutusvaltaansa tiettäväksi tekeviä. Mutta monen näkemyksen mukaan ei New Yorkiin kiinteistöimperiumia rakentaneen ja kyynärpäitäkin mielellään käyttäneen Fred Trumpinkaan rooli isänä moitteeton ollut. Esikoispoikaan Fred Trump Jr:iin asetti isä valtavia paineita kiinteistöalalla jatkamisesta, mutta poika kyllääntyi perheen ilmapiiriin ja painostukseen - ja ryhtyi liikennelentäjäksi. Hän alkoholisoitui ja kuoli vain 42-vuotiaana. Nuorempi veli Donald Trump lähti hoitamaan kiinteistöjä ja loi perheen omaisuuden turvin värikkään uran.

Että minkälaista se on? Minkälaista on olla vallan kahvassa, vaikka takaraivossa jyskyttääkin, että velipojan se tässä pitäisi istua? Minkälaista on olla maailman mahtavin mies istumassa Valkoisessa talossa tekemässä suuria päätöksiä, kun tietää ja tuntee lapsuutensa, nuoruutensa ja aikuisuutensa olleensa kuitenkin se kakkosvaihtoehto perheen pojista?

Elokuvat: Isä ja poika tutkivan journalismin sankareina

Watergate-skandaali ja tutkivan journalismin rooli poliittisten väärinkäytösten paljastamisessa on antanut aiheen monille elokuville. Tunnetuin ja unohtumattomin niistä on Alan J. Pakulan ohjaama ”Presidentin miehet” (”All the President´s Men”, 1976), joka perustui The Washington Postin toimittajien Bob Woodwardin ja Carl Bernsteinin työhön ja kirjaan. Mielenkiintoisen tarinan potentiaalin hukkasi vuosikausia myöhemmin Peter Landelsmanin ohjaama ”Mark Felt: The Man Who Brought Down the White House” (2017), joka kertoi FBI:n apulaisjohtaja Mark Feltin tarinan. Hän oli Woodwardin ja Bernsteinin ”Syvä kurkku” eli luotettu, mutta anonyyminä aina 2000-luvulle asti pysynyt hallinnon sisäinen tietolähde. The Washington Post oli aiheena myöhemmin Steven Spielbergin ohjaamassa kelvollisessa elokuvassa ”The Post” (2017), jossa korostui Washington Postin kustantaja Katherine Grahamin merkitys ja tuki.

The Boston Globe -lehti teki uraauurtavaa työtä katolisen kirkon pedofiilityöntekijöiden paljastamisessa ja etenkin kirkon korkeimman johdon röyhkeästä käytöksestä. Tom McCarthyn ohjaama ”Spotlight” (2015) oli sekin lähes Pakulan mestarityön tasoinen elokuva, joka kertoi sinnikkäästä tutkivan journalismin työstä ja merkityksestä. Niin Pakulan kuin McCarthynkin elokuvat osoittivat pitkäjänteisen työn merkityksen, jolla ei haeta klikkiotsikoita vaan halutaan tutkia vallankäytön rakenteita ja vääristymiä. Tekoälyillä ei näitä artikkeleita olisi voitu tehdä, koska ne perustuivat monipuoliseen tiedonhankintaan haastatteluin, arkistotutkimuksin ja The Boston Globen osalta myös ”kuumaan linjaan”, johon väärinkäytösten uhrit ja osalliset saattoivat soittaa ja kertoa kokemuksistaan. Spotlight-elokuvan laadusta kertoo parhaan elokuvan Oscar-palkinto.

Näitä kahta elokuvaa yhdistää myös Bradleen perhe eli isä ja poika Bradlee. Ben Bradlee Sr. oli The Washington Postin legendaarinen päätoimittaja, jonka tuki nuorille toimittajilleen oli ratkaisevaa Watergate-skandaalin uutisoinnin eri vaiheissa. Elokuvassa häntä esitti erinomaisesti Jason Robards, joka palkittiin sivuosan Oscarilla. Bob Woodward kertoi vuosikymmeniä myöhemmin yhteishaastattelussa Carl Bernsteinin ja myös elokuvan tuottajana toimineen Robert Redfordin kanssa, että kun Robardsia pyydettiin rooliin, oli mies käsikirjoituksen luettuaan hämmentynyt. Robards sanoi, ettei hän voi tällaista roolia näytellä, koska eihän hänen hahmonsa tee muuta kuin kiertelee ympäri toimitusta ja hokee ”Where is the fucking story?”. Pakula ja Redford olivat valistaneet Robardsia, että tämä on juuri työ, jota päätoimittaja tekee – Robardsin täytyy vain oppia kysymään ”Where is the fucking story?” viidellätoista eri tavalla. Bernstein kommentoi keskustelussa, että Bradlee osasi enemmänkin kuin viisitoista tapaa kysyä tämä tärkeä kysymys. Redford kertoi myös, että Ben Bradlee Sr:n tuki elokuvan tekemiselle oli ratkaisevan tärkeää.

Ben Bradlee Jr. puolestaan työskenteli The Boston Globessa varapäätoimittajana ja tuki lehden tutkivan journalismin Spotlight-yksikköä, joka lähti tutkimaan katolisen kirkon Bostonin arkkihiippakunnassa tapahtuneiden seksuaalirikosten peittelyä. Myöhemmin tämä peittely ja vastuun välttely osoittautui katolisen kirkon systemaattiseksi toimintatavaksi. Spotlight-elokuva on hieno, jäntevä ja jännittäväkin kuvaus lehdistön työtä. Vaikka Ben Bradlee Jr:n (elokuvassa häntä näyttelee John Slattery) roolia ei olekaan kuvattu yhtä ratkaisevaksi kuin isänsä roolia Watergate-skandaalin paljastamisessa, oli hänen tukensa Spotlight-tiimille kuitenkin tärkeä.

Perinteisiä vertauksia omenan puusta putoamisesta alkaen voisi käyttää runsaastikin, mutta Ben Bradlee vanhemman ja nuoremman elokuvistakin heijastuvien tarinoiden tenho on tärkeä. Näitä elokuvia katsoo nyt kaiholla ja arvostuksella, kun Yhdysvalloissa tuntuu olevan katoamassa se kriittiseen ja monipuolisuuteen perustuva journalismi, jota niin ”Presidentin miehet” kuin ”Spotlight” kuvaavat. The Washington Postin omistajaksi tuli Amazon-verkkokaupalla rikastunut Jeff Bezos, joka on ryhtynyt puuttumaan lehden toimituksellisiin linjauksiin ja paistattelee Donald Trumpin suosiossa. Yhdysvaltojen kriittinen mediakenttä on Trump-mielisten vaikuttajien hampaissa, ja tämän tuloksena hamuillaan kesyä ja nykyhallintoa myötäkarvaan silittävää lehdistöä. Kun tämä nykytila masentaa, kannattaa DVD-hyllystä tai suoratoistopalveluista kaivaa esille vanhan ajan lehdistötyötä kunnioittaneiden isä ja poika Bradleen työstä kertovat elokuvat ja muistella, että joillain elämän alueilla asiat olivat ennen paremmin.

Kulttuuri-ilmiöt: Miksi roastaamista pitäisi arvostaa?

Jenkkikulttuuri on jatkuvasti kehittyvää ja muuttuvaa, joskus elinvoimaista ja tuorettakin, mutta usein myös kehnoa. Amerikkalaisen mediakulttuurin voima on niin jykevää, että sen vyörytyksessä sorrumme kopioimaan piirteitä ja ilmiöitä, jotka eivät ole Suomeen tuomisen arvoisia. Eräs tällainen ilmiö on roastaaminen eli roast-kulttuuri.

Roastaaminen määritellään komediaksi, jossa paikalla olevaa valittua julkisuuden henkilöä pilkataan, arvostellaan ja herjataan julkisesti. Julkisuuden henkilöt ovat oivia kohteita, koska heidän heikkoutensa ja töppäilynsä ovat potentiaalisen yleisön tiedossa. Roastaamista puolustetaan sillä, että se tapahtuu ystävällisessä hengessä ja kaikkien yhteisellä suostumuksella. Suomessa Matti Nykänen oli aikoinaan roastaamisen kohteena, ja hänellä olikin runsaasti sellaista painolastia, josta heikompikin koomikko olisi löytänyt jutun juurta.

Netflix-suoratoistopalvelu on profiloitunut myös roast-tapahtumien järjestäjänä ja välittää niitä aktiivisesti palvelussaan. Jos Netflixin roast-lähetyksiä ja niistä YouTuben tehtyjä koosteita seuraa, niin huipuiksi nostetaan loukkaavimmat vyön alle iskut. Kun jenkkijulkkikset Netflixin spesiaaleissa toisiaan sättivät, haukkuvat ja herjaavat, niin väistämättä tuntuu sille, että repliikit – tai ainakin osa niistä – on käsikirjoittajatiimien tekeleitä. 

Roast-kulttuuri myötäilee tahtomattaankin nykyajan ilmiötä, jossa loukkaavinta ja piikikkäintä kommenttia pidetään tehokkaimpana ja pätevimpänä. En tunne suurta myötätuntoa Donald Trumpia kohtaan, mutta hänen roastissaan 2010-luvun alussa useampaan kertaan hänen Melania-vaimonsa kutsuvieraspöydässä istuessa toistettiin, kuinka hän on suurella rahalla hankkinut vaimoikseen parhaat itäeurooppalaiset huorat. Vähemmästäkin mies muuttuu mediakriittiseksi – ja aiheesta!

Aikamme julkinen keskustelu monissa maissa piirtyy entistä enemmän vastakkainasettelujen, kärjistysten ja suoranaisen vihanpidon toimintana. Samalla on eri yhteyksillä linjattu, että julkisuuden henkilöiden pitää kestää suurempaa julkistakin kritiikkiä kuin tavallisten kansalaisten. Useiden toisistaan riippumattomien tietojen mukaan kansanedustajat saavat kirjeitse, suullisesti ja somessakin säännöllisesti sellaista kansalaispalautetta, joka ylittää kaikki säällisyyden rajat. Kuka haluaa aktiivisesti ryhtyä politiikkaan, jos se on roastaamisen kohteena oloa 24/7?

Roastaamista on joskus verrattu häissä best manin pitämään puheeseen. Tätä puhetta odotetaan joskus hermostuneestikin, koska best manin oletetaankin paljastavan sopivia nolouksia sulhasen elämästä. Best manin puheella ja nykyisellä roastaamisella on kuitenkin selvä ero. Nykyisen ja julkisuudessa esitettävän roastaamisen tavan mukaan best manin pitäisi koettaa ”räjäyttää pankki” ja kertoa vaikkapa seuraavia kommentteja: ”Hienoa, että Reiska pystyi luopumaan suvun traditiosta eikä nainut serkkuaan – he olivatkin jo muille sukulaispojille varattuja” tai ”Jo suhteen alkuvaiheessa Reiska kertoi, että Laila on kova pieremään – tiesin, että heistä tulee toisilleen sopiva pari.” Tervemenoa pohjalaishäihin koettamaan ja kertomaan, että roastaaminen on mitä suurin kunnianosoitus.

Jos Netflixin kaltaiset vahvat suoratoistopalvelut tätä meille tuuppaavat, niin Suomessakin on tätä TV-formaattina yritetty. Onneksi taisi olla lyhytikäinen tämä yritys ja takaisin sitä en kaipaa. Mutta miten selventää näitä performansseja seuraavalle nuorisolle niiden alkuperäinen luonne huumorina, kun se näyttää usein naureskeltavan vihapuheen vaippaan käärityltä solvausten ryöpyltä? Miten kertoa, että ei ole järkeä eikä mieltä toisista ikävimpiä asioita esiin nostaa? Miten ymmärtää itsekään, että solvausten kohteena oleva roastaamisen keskushahmo onkin rakastettu ja arvostettu ihminen, jolle tällä tavalla halutaan osoittaa kunnioitusta ja arvonantoa? 

Myönnän olevani nykyroastaamisen suhteen tosikko. Roastaamista voisi tarkastella karnevalismin näkökulmasta, kun pilkka tekeekin arvostetuista ihmisistä naurettavia inhimillisine heikkouksineen. Edelleen voisi väittää, että karnevaalin tapaan roastaaminen tietoisesti rikkoo sosiaalisia normeja ja hyviä tapoja, ja samalla nauramme meitä ympäröivän maailman tiukoille normeille. Karnevaalillakin on rajansa, ja nykyiset roastit näitä rajoja rikkovat. Makuasioita, mutta minulle sellainen karnevalismi, jota esimerkiksi Mont Python -ryhmä teki, kyseenalaisti maailmaa ja siirsi ilmaisun rajoja toimivalla tavalla.

Roastaamisen kulttuuri oli toisenlainen muutama vuosikymmen sitten, kun Dean Martin ja kumppanit roastin alkuajan tapahtumissa toisilleen välillä napakastikin naljailivat – mutta tietyllä tyylillä. Varsinkin tässä maailmanajassa tuntuu kolkolle, että viihteen muodosta on noussut suosituksi ohjelmaformaatti, jossa kilpaillaan siitä, kuka pystyy näennäisen kunnioituksen kohteena oleva henkilöä ikävimmin tölväisemään. 

Kirjallisuus: Polvillaan käväisi Juha Hurme

Aluksi pyydän anteeksi blogini otsikon puujalkahuumoria, jota kuitenkaan ei ollut välttäminen. Monipuolinen ja tuottelias Juha Hurme (s. 1959) rykäisi vuonna 2025 markkinoille kirjansa ”Suomen nuijituin nainen – Anni Polvan elämä ja teokset” (Teos 2025, 262 sivua). Takakannessa intoillaan, että Juha Hurme luki kaikki kirjailija Anni Polvan 104 kirjaa. Hurme on tehnytkin kunnioittavan urakan lukiessaan läpi kirjailijan koko tuotannon, mutta tasapainoisemman kirjan olisi painosten kuningatar eli yli 2,5 miljoonaa kirjaa myynyt Polva ansainnut.

Hurme kirjoittaa letkeästi Anni Polvianderin (1915 – 2003) (kirjailijanimeltään Anni Polva) elämäntarinaa, joka perustuu Polvan tuotannon ohella hänen viiteen muistelmakirjaansa, yhteen Polvan tuotannosta tehtyyn väitöskirjaan ja Polvan nauhoitettuihin SKS:n arkiston kirjailijahaastatteluihin. Näistä Hurme takoo ja taikoo sujuvan tarinan etenkin lapsuus-, nuoruus- ja opiskeluvuosista sekä avioliiton alkuvuosista aina vuoteen 1945 saakka, jolloin Polvan ensimmäinen kirja ilmestyy. Nyt Hurmeen kirja on jo puolivälissään ja lukijan täytyy vain uskoa, että Hurme on kuvannut oikein kohteensa elämää. Kun Hurmeen tekstin joukossa on suorasanaisia lainauksia, ei niiden lähteitä ole mainittu – ovatko ne lainauksia SKS:n arkistossa olevista haastatteluista, Polvan muistelmakirjoista vai muista lähteistä? 

Toiset 120 sivua Hurmeen kirjasta käsittelee lomittain ja limittäin Polvan kirjoja ja elämää vuodesta 1945 vuoteen 2003. Jälleen ovat puurot ja vellit sekaisin, kun lukija ei tiedä, viittaako Hurme tekstilainauksillaan Polvan kirjojen teksteihin, haastatteluihin vai muistelmiin. Polvan kirjojen teksteistä lainataan usein muutaman lauseen mittaisia kappaleita, mutta yhden Tiina-kirjan osalta Hurme lainaakin lähes yhdentoista (!) sivun mittaisen kuvauksen. Tällainen pitkä lainaus elämäkerrassa on lukijan aliarvioimista, kun kyseinen lainaus ei Polvan kirjailijanlaatua kaksisesti valota. Ymmärrettävää on, että kaikkia Polvan kirjoja ei mainita tekstissä eikä niiden juonia referoida. Kun Polvan elämän 30 ensimmäistä vuotta kronikoidaan tarkastikin, niin seuraavat lähes kuusi vuosikymmentä – eli Polvan koko kirjailijanelämä - ovatkin sitten jo kursorisempaa kerrontaa. 

Polva oli kirjailijana käytännössä itseoppinut, toimi kauppaopiston jälkeen monessa ammatissa ja hoiti monilapsista suurperhettään. Avioliitto Unto Polvianderin kanssa solmittiin vuonna 1938 ja se kesti kuusi vuosikymmentä Unton kuolemaan saakka. Vaikka jo 1940-luvun lopulta Polvan kirjoista otettiin suuria painoksia, työskenteli hän päätoimisena kirjailijana vasta vuodesta 1970 eli 55-vuotiaaksi asti hän teki muitakin töitä. Tämä jälleenrakennuksen Suomessa tehty työntäyteinen elämänura on hienointa Anni Polvaa. 

”Suomen nuijituin nainen” on vetävä kirjan nimi, mutta Hurme on Polvan kirjojen kritiikissä varsin vaikenevaa sorttia, vaikka ei muuten ole ilmaisunsa kainoudesta tunnettu. Kaukaisesti tulee mieleen Peter von Baghin vaatimus Pekka Puupää -elokuvien arvostuksen nostamisesta aikansa kuvaajina, mutta Hurme ei näkyvästi pyri omalla kirjallaan nostamaan Anni Polvan tuotannon arvostusta. Hän tyytyy kertomaan Polvan tarinan ja väistelee niiden sisällön arviointia referoimalla valittujen teosten juonikaavoja. Mielenkiintoisen piirteen Hurmeen(kin) näkökulmaan Polvan tuotantoon tarjoaa teoksen Lähteet-osa – siinä Hurme jaottelee Polvan aikuisille suunnatun fiktiotuotannon kahteen luokkaan eli ”Romaanit” ja ”Viihderomaanit”. 

Hurmeen kirjan avaa kuvaus Perniössä pidetystä tilaisuudesta 1970-luvun alussa, jossa olivat keskustelijoina Anni Polva ja tunnettu kirjallisuuskriitikko Pekka Tarkka. Tarkka oli kertonut selkeät mielipiteensä ajanvietekirjallisuudesta ja Polvan tuotannon laadusta, ja viitannut useampaankin kertaan Eila Pennasen artikkeliin ”Ajanvietekirjallisuus” teossarjassa ”Suomen kirjallisuus I – VIII”; tämä osa oli ilmestynyt vuonna 1970. Keskustelun aikana kävi kuitenkin ilmi, että Pekka Tarkka ei ollut lukenut ainuttakaan Polvan kirjaa, joista hänen esitti tukevia mielipiteitä. Päätin olla sortumatta samaan ansaan tätä blogia valmistellessani ja niinpä luin Hurmeenkin lyhyesti referoiman Polvan kirjan ”Otan sinut, äkäpussi” vuodelta 1952. Tämä kirja oli aivan hirveää huttua jopa viihderomaanina, ja sen tarina oli venytetty ja vanutettu 178 sivuun. Kirjan nais- ja miesroolit olivat 1950-luvunkin standardeilla ummehtuneita, ja juonen kulku tylsää ja ennalta arvattavaa. Kirjan kieli on sinänsä moitteetonta mutta kovin yksiulotteista - armeliaammin sanottuna helppolukuista. Sisällön aineksia siinä olisi niukin naukin ollut kymmensivuiseen Nyyrikki-novelliin.

Juha Hurme on monipuolisuudessaan ja vetävillä aiheiden valinnoillaan tutustumisen ja seuraamisen arvoinen kirjailija. Hänen laaja lukeneisuutensa ja mainiot oivalluksensa ovat olleet hänen kirjojensa tunnusmerkkejä. Tämä kirja on huolimaton välityö, jossa ainekset olisivat olleet paljon parempaan ja monipuolisempaan teokseen. Polvan ennen kirjailijanuran alkua eletty elämä olisi voinut olla tiivistys Suomen ensimmäisen tasavallan ajasta – kirjailijanuran aikana eletty elämä olisi voinut olla tiivistys toisen tasavallan ajasta. Tämän mahdollisuuden Hurme hukkaa. Vaikka Peter von Baghin Puupää-innostusta ei kaikilta osin jakaisikaan, perusteli hän näkemyksensä elokuvien merkityksestä vankkana ajankuvana. Ehkä puujalkavitsimäinen otsikkoni tiivistikin teoksen annin (vai pitikö kirjoittaa Annin): Polviltaan Hurme ei nähnyt pitemmälle.

Yhteiskunta: Suomen kokonaiskuva - muutakin kuin epäkohtia ja ongelmia

Suomalaisen yhteiskunnallisen keskustelun kestoaiheita on kummastelu, että Suomi on mittaus mittauksen jälkeen ”maailman onnellisin maa”, jossa kuitenkin keskustelua ja mielipideilmastoa hallitsevat ongelmat, epäkohdat ja mieliin hiipivä toivottomuus. Tuotteliaan professori Juho Saaren toimittama kirja ”Hyviä uutisia Suomesta – Menestyvän yhteiskunnan tilannekuva” (Vastapaino 2025) osoittaa, että monilla ulottuvuuksilla ja mittareilla Suomi on maailman parhaita maita kansalaisten elää elämäänsä - samoin Suomi on maana parhaimmillaan 2020-luvun alussa. Eivätkö teoksen kirjoittajat, jotka ovat maamme johtavia yhteiskunta-, talous- ja terveystieteilijöitä, ymmärrä suomalaista arkitodellisuutta?

Teoksen artikkeleiden punaisena lankana on, että Suomi on ollut yksi maailman parhaista maista lähes millä tahansa mittarilla arvioituna 2020-luvun alussa. Suomen kanssa kilpailevat lähinnä muut Pohjoismaat – Kalmarin unionin entiset jäsenmaat menestyvät mainiosti – samoin pienehköt läntiset demokratiat, kuten Alankomaat ja Uusi-Seelanti. Näille maille yhteisiä piirteitä ovat talouden avoimuus, vientiorientoituneet yritykset, työmarkkinoiden sääntely, korruptiovapaa julkinen hallinto, toimiva edustuksellinen demokratia ja kattavat tulonsiirrot ja palvelut. Tärkeä havainto on myös, että Suomi menestyy yleensä vertailuissa sitä paremmin, mitä moniulotteisemmin yhteiskuntia arvioidaan niiden eri ulottuvuuksilla. Suomalainen vahvuus on ollut muuntaa rajalliset voimavarat elämänlaaduksi eli suhteellisesti pienemmillä resursseilla on luotu edellytyksiä mitatulle onnellisuudelle.

Kirjan eri artikkelit, mutta etenkin Juho Saaren yleisartikkelit, painottavat myönteisen pitkän aikavälin kehityksen jatkuneen Suomessa hallituskoalitioista ja kansantalouden vaihteluista riippumatta. Tärkeä päätelmä on, että Suomen menestyksen selitykset ovat poliittisia ja taloudellisia suhdanteita syvemmällä kapitalismin ja hyvinvointivaltion yhteen kytkevän Suomen mallin instituutioissa ja suomalaisen yhteiskunnan arjen rakenteissa. Keskeisiksi suomalaisiksi tekijöiksi nousevat sopeutumiskyky ja sosiaalinen kimmoisuus. Sopeutumiskykyä kuvataan sopeutumistehokkuuden ja -kustannusten yhteiskuntapoliittisesti järkeväksi yhdistämiseksi ja sosiaalista kimmoisuutta yhteiskunnan rakenteiden kyvyksi toipua murroksesta jopa parempaan tilaan. Saaren väittämä on, että vaikka julkinen talous painiskelisi vaikeuksissa, Suomen mallin institutionaaliset rakenteet ovat joka tapauksessa kestäviä ja muutokset suomalaisten toimintakyvyssä, elämänlaadussa ja terveydessä ovat väestötasolla suhteellisen vähäisiä.

Teoksen eri elämänaloja käsittelevät asiantuntijoiden artikkelit kertovat samansuuntaista tarinaa eli kun irrotamme hetkeksi katseemme nykypäivästä ja katsomme muutaman vuosikymmenen Suomen kehityskulkuja, niin olemme kehittyneet huimasti. Suomalaisten kokema elämäntyytyväisyys on hyvällä tasolla. Yleinen luottamus on vahvistunut ja luottamuksen fundamentit ovat edelleen kunnossa. Suomalaisten elinikä on pidentynyt ja elinajanodote on kehittynyt vahvasti. Suomalaisten terveys on parantunut ja terveiden elinvuosien määrä on kasvanut, joskin erityishaasteena ovat sosiaaliset terveyserot. Ympäristö on puhdistunut ikuisuuskemikaaleista ja savu on hälvennyt taivaalta. Naisten asema on vahvistunut käytännössä kaikilla elämän osa-alueilla. Suomi on tällä hetkellä ja jatkossakin turvallinen maa arjen elämiseen. Vaikka toisin saattaisi uutisvirrasta olettaa, nuoret ovat kiinnittyneet yhteiskuntaan ja nuorten asiat ovat tulleet näkyvämmiksi. 

Ihmisten työympäristöt ovat kehittyneet, ja työmarkkinat ovat joustavat ja sopeutuvat. Työntekijät liikkuvat työpaikkojen välillä, mikä näkyy myös palkkojen kehityksessä. Suomalaisten ammattijärjestöjen lakkoherkkyys on aivan toista luokkaa kuin se oli muutama vuosikymmen sitten. Työhyvinvointi on lisääntynyt, ja kuolemaan johtaneet ammattitaudit ja työtapaturmat ovat jatkuvasti vähentyneet. Työpaikkatapaturmat ovat 40 vuodessa pudonneet kolmannekseen. 

Taloutemme ei ole kehittynyt yhtä suotuisasti kuin elinolomme tai ympäristömme. Kansantalous on kehittynyt kohtuullisesti, kun otetaan huomioon vuosien 2009 – 2015 nelosshokista – konepajateollisuuden murros, Nokian lasku, paperiteollisuuden muutokset ja Venäjän kaupan supistuminen – toipumisen vaikeus. Suomalaisen tuottavuuden kehittyminen ollut kuitenkin heikkoa viimeiset 20 vuotta, kun korkean arvonlisän vientiteollisuus sakkasi. Kuitenkin henkeä kohti laskettu BKT oli vuonna 2023 lähellä vuoden 2009 tasoa, jolloin silloinkin Suomessa elettiin kohtuullisen hyvää elämää.

Olemme parin-kolmen viimeksi kuluneen vuoden aikana lukeneet tiettyjen väestöryhmien sosiaalisten tukien heikkenemisestä ja niihin liittyvistä arjen ongelmista. Saaren mukaan suomalainen hyvinvointivaltio pystyy kuitenkin sopeutumaan murrokseen, koska hyvinvointivaltiolla on Suomessa vahva legitimiteetti. On hyvä myös muistaa, että esimerkiksi asunnottomuus ja etenkin pitkäaikaisasunnottomuus on vahvasti vähentynyt. Tämä oli vielä 1980- ja 1990-luvulla polttava sosiaalinen ongelma.

Toimintaympäristömme on muuttunut. Euroopan unionin jäsenyydellä on ollut monipuolisia positiivisia vaikutuksia ja myös EU:n kannatus kansalaisten keskuudessa on hyvällä tasolla. Suora sodan riski Suomen alueella on edelleen pieni ja tuoreet turvallisuusratkaisut – etenkin NATO-jäsenyys - vahvistavat tätä tilaa.

Teoksen johtopäätös on, että suomalaisten usko oikeusvaltioon ja harjoitetun yhteiskuntapolitiikan oikeusperustaan ovat edelleen vahvoja. Olennainen pohdinta liittyy tekijöiden mukaan siihen, että onko meillä varaa kaikkeen tosiasiallisesti vaikuttavaan ja tärkeään. Miten opimme rakentamaan preferenssejä, että kaikki tärkeä voidaan toteuttaa? Kun suuri osa suomalaisista suhtautuu omaan tulevaisuuteensa positiivisesti, niin haasteena on, miten yhteiskuntaamme kohtaavat muuttujat vaikuttavat Suomen mallin ja suomalaisen yhteiskunnan kykyyn muuttaa voimavarat elämänlaaduksi.

Juho Saaren ja kollegojen kirja oli virkistävää luettavaa, koska se antoi nykytilallemme kunnollisen ja pitävän taustoituksen. Teos osoitti myös, että suomalaisen yhteiskunnan resilienssi on vahvaa, koska monet elämämme ja hyvinvointimme keskeiset tekijät ovat rakenteellisia. Suomalainen hyvinvointiyhteiskunnan malli palautuu eri kimmoisasti eri iskuista, mutta palautuuko se liikaa ennalleen? Kirjaa lukiessa hiipi mieleen myös epäilys, että kun suomalainen yhteiskunta on sosiaalisesti kimmoisa, niin onko se nopeasti muuttuvassa nykymaailmassa riittävän ketterä? 

Elokuva: Mikä yhdistää elokuvia ”Life of Brian” ja ”Good Long Friday”?

Monty Python -ryhmän tekemä ”Life of Brian” (”Brianin elämä”) vuodelta 1978 kuuluu monien ystävienikin suosikkielokuviin. Brian syntyy samoin aikoihin naapurin pojan Jeesuksen kanssa, ja heidät sekoitetaan keskenään ja fanaattiset massat erehtyvät pitämään Briania messiaana. Elokuva on mielestäni paras Monty Python -leffa ja tuntuu muuttuvan vuosi vuodelta ajankohtaisemmaksi. Ihailen edelleen tämän mainion ryhmän kykyä tehdä absurdia huumoria herkistä aiheista ja näyttelijöinäkin he tässä leffassa onnistuvat. Elokuvan päätöskohtaus "Always Look on the Bright Side of Life" -lauluineen on lyömätön. 

Kovin toisenlainen brittielokuva oli kovaksikeitetty rikoselokuva ”Long Good Friday” (”Pitkä pitkäperjantai”) vuodelta 1980, joka nosti tähteyteen lontoolaisgangsteripomoa näytelleen Bob Hoskinsin. Hänen vaimoaan näyttelee osaava Helen Mirren ja USA:sta käymään tullutta mafiapomoa itse Eddie Constantine. Elokuva on väkivaltaisuudessaan jopa brutaali ja siekailematon, ja John Mackenzien ohjaus on rikoselokuvan genressäkin rankka. Elokuvan sivujuonteisiin kuuluu, että nuori Pierce Brosnan, jonka myöhemmin opimme tuntemaan tyylikkäänä Remington Steelenä tai eleganttina James Bondina, tekee ensiesiintymisensä elokuvaroolissa ja näyttelee tunnotonta tappajaa.

Mikä yhdistää näitä kahta kovin erilaista elokuvaa? Kun monet hyvät englantilaiset asiat aina 1960-luvun alusta liittyvät laulu- ja soitinyhtye The Beatlesiin, niin tietysti tämäkin palautuu Beatleihin. George Harrison oli kova Monty Python -fani ja montyjen huumori Brian-elokuvassa oli liian tukevaa EMI-tuotantoyhtiölle, joka juuri ennen tuotannon alkua vetäytyi kokonaan elokuvan tuotannosta. Montyjen Eric Idle oli Harrisonin hyvä kaveri ja Harrison päätti rahoittaa elokuvan tuotannon nopeasti pystyyn laitetun tuotantoyhtiönsä HandMade Filmsin hankkeena ja pisti rahaa likoon kolme miljoonaa puntaa. Tätä varten ex-Beatle joutui laittamaan kartanonsa rahoituksen takuuksi, koska ”halusi nähdä tämän elokuvan”. Montyt virnuilivatkin, että tämä oli kaikkien aikojen kallein leffan pääsylippu. 

Tarinaan kuuluu tietysti, että ”Life of Brian” oli taloudellisestikin erinomainen menestys ja mahdollisti HandMade Filmsin toiminnan jatkumisen. Monty Python -ryhmän jäsenten kanssa tehtiin myös toinen – sekin hyvin omintakeinen ja toimiva – elokuva ”Time Bandits” (suomenkielinen seisahduttavan typerä käännös oli ”Rosvoja, rosvoja”) vuonna 1981, joka oli sekin taloudellinen menestys. Elokuvan ohjasi Terry Gilliam eli Monty Python -ryhmän ns. kuudes jäsen, joka ei juurikaan TV-sketseissä ja elokuvissa esiintynyt, mutta jonka käsialaa olivat unohtumattomat animaatiot ja monet visuaaliset oivallukset. Gilliamin uralle mahtuu monia hienoja ja usein omaperäisiä elokuvia.

Mutta miten tämä kaikki liittyy kovaksikeitettyyn ja verta roiskuvaan lontoolaisgangsterielokuvaan? Elokuvaa suunniteltiin aluksi televisiossa esitettäväksi, mutta etenkin sen eräs juoniaines eli IRA:n rooli edellytti TV-levityksestä vastaavan yhtiön mielestä paljon muutoksia. George Harrisonin vetämä HandMade Films tuli taas apuun, osti oikeudet elokuvaan ja laittoi sen elokuvateatterilevitykseen. Elokuvan arvostus on vuosien varrella kasvanut. HandMade Films tuotti myös erinomaisen Neil Jordanin ohjaaman noir-elokuvan ”Mona Lisa” vuonna 1986, jossa Bob Hoskins näytteli miespääosan ja ylsi sillä Oscar-ehdokkuuteen. 

Kulttuurin yhdellä alalla karttunut omaisuus voi olla tärkeänä resurssina toisella kulttuurin alalla. Ilman George Harrisonin halua nähdä ”Life of Brian” olisi tämä elokuvaklassikko ehkä jäänyt tekemättä, ja ilman hänen yhtiönsä toimia olisi hieno brittirikosklassikko jäänyt televisiota varten rujoksi pätkittynä versiona arkistoihin pölyttymään. 

Ilahduttavasti Suomessakin tällaista ristipölytystä on tapahtumassa, kun Hesarin viimeviikkoisen uutisen (HS 14.5.2026) Supercellin perustajiin kuulunut Mikko Kodisoja on itse rahoittamassa seitsemää tuotantoyhtiönsä tekemää elokuvaa ilman julkista tukea. Kodisoja haluaa luoda myös tuoreita elokuvakokemuksia ns. immersiivisillä esitystavoilla, ja on kehittämässä samanaikaisesti sekä elokuvatuotantoa että tuoreita teknologioita uudenlaisille elokuvan kokemisille. Hieno ja kannustava esimerkki siitä, että osaavalla yritystoiminnalla ansaittua rahaa tulee laittaa kiertoon ja uusiin hankkeisiin eikä istua omaisuutensa päällä, märistä Suomen veroasteesta tai muuttaa verotussyistä ulkomaille.

Kulttuuri-ilmiöt: Kun nuoriso luki Suosikkia

Monen sattumankin kautta päädyin opiskeluaikanani keskittymään populaarikulttuuriin ja sen tutkimiseen. Helsingin yliopistolla pääaineeni oli ”suomalainen ja vertaileva kansanrunoudentutkimus”, ja professori Matti Kuusen aikana ala laajeni myös joukkoviihteeseen ja populaarikulttuuriin - nykyajan kansanrunouteen. Kuusen seuraaja Leea Virtanenkin antoi tilaa vapaasti valita seminaaritöihin tai pro gradu -tutkielmiin aiheita myös nykykulttuurista. Viime viikon divarikierroksella haaviini osui Laura Frimanin ja Mikko Mattlarin tuoreehko ”Kultaturbo – Suosikki-lehden tarina” (Johnny Kniga 2024), joka käy letkeästi läpi Suosikki-lehden tarinan vuodesta 1961 vuoteen 2012. Kun olin Suosikin sisällöstä tehnyt seminaarityönkin vuonna 1980, niin pitihän tämä kirja ehdottomasti lukea!

Suosikin ensimmäiset vuodet olivat lehden suunnan, sisällön ja ilmeen hakuaikaa. Suosikki perustettiin tukevoittamaan Musiikki-Fazerin julkaisemaa Musiikkiviesti-lehteä, joka oli A5-kokoinen ja julkaisijan mukaan ”jokamiehen musiikkilehti”. Lehteä oli julkaistu vuodesta 1953 ja se keskittyi Musiikki-Fazerin levyihin ja artisteihin. Kun Musiikki-Fazerin kova kilpailija Scandia ryhtyi vuodesta 1960 julkaisemaan nuorisomusiikkiin enemmän keskittyvää Iskelmä-lehteä, piti tähän tehdä vastaveto. Suosikki lähti liikkeelle A4-kokoisena ja keskittyikin nuorisolle suunnattuun musiikkiin. Alkutaipaleella päätoimittajana oli myös parisen vuotta Pertti Klemola, joka halusi tehdä lehdestä kulttuurijulkaisun ja hankki avustajaksi mm. Pentti Saarikosken. Tätä Suosikin historian seikkaa en muistanutkaan, mutta Klemolan työn muistan kyllä 1970-luvulta, kun siihen kuului mm. TANDEM-tutkimusta ja kaksi tärkeää aikalaiskirjaa ”Kenen asialla SAK?” ja ”Helsingin Sanomat – sananvapauden monopoli”. Suosikin legendaarisimman päätoimittajan Jyrki ”Jyräys” Hämäläisen yhteiskunnallinen näkemys ja julkaisuhistoria ovat kovin toisenlaisia.

Vuodenvaihteesta 1962-1963 Suosikin omistaja vaihtui ja uusi kustantaja oli Mauri Linteran Kustannuskeidas Oy, joka näki tarpeen uudenlaiselle nuorisolehdelle. Lintera oli perustanut aiemmin mm. Jallun ja Jaanan. Tätä mielenkiintoista herrasmiestä kävin haastattelemassakin tehdessäni graduani miestenlehdistä 1980-luvun puolivälissä, kun hän oli jo myynyt lehtiyhtiönsä Lehtimiehet Oy:lle – meillä oli mainio haastattelutunti. Lintera muutti lehden suuntaa ja päätoimittajaksi tuli Isto Lysmä. Lysmähän ei ollut varsinaisia musiikkimiehiä, mutta osasi jymyuutisten ja vetävien juttujen teon, jossa totuus ei ollut aina välttämätön sideaineskaan. Lysmästä kertova tunnettu kaupunkitarinahan oli, että hän saattoi soittaa Lenita Airistolle ja väittää, että Lenitalla on avioton lapsi Merikarvialla. Kun Lenita tämän napakasti kiisti ja löi luurin korvaan, kirjoitettiin otsikoksi ”Lenita kiistää aviottaman lapsensa Merikarvialla”. Lysmä ymmärsi kuitenkin, miten saadaan syntymään mielenkiintoa lehteen ja hänen johdollaan lehden levikki kasvoi nopeasti ja ylsi vuonna 1964 jopa 140 000 kappaleeseen. Lysmän aikana avustajakaarti monipuolistui ja lehti sai sisältöalueita, jotka säilyivät vuosikymmeniä. Näitä olivat mm. Jammu-sedän palsta, kirjeenvaihtopalsta, erilaiset lukijakilpailut ja horoskoopit – ja tietysti kaikkien aikalaismuistoissa olevat jättijulisteet. Lysmän intensiivinen kausi, jona lehden levikki ja sisältö kehittyivät huimasti, päättyi viiden vuoden jälkeen vuoden 1968 syksyllä, kun hänet siirrettiin Nyrkkipostin päätoimittajaksi. Tie oli auki nuorelle ja idearikkaalle toimitussihteeri Jyrki ”Jyräys” Hämäläiselle, jonka Suosikin päätoimittajaura kesti hämmentävät 34 vuotta.

Jyräyksen näkökulma musiikkiin ja maailmaan oli avarampi ja tutkivampi kuin Lysmällä. Kenellekään ei vuosikymmenien varrella kuitenkaan jäänyt epäselväksi, että Elvis oli kuningas. Hämäläinen oli taitava verkostoituja ja kiinnostava seuramies. Suosikki osoitti olevansa ajan hermolla, kun sisällössä oli artikkeleita Lontoosta, New Yorkista ja Pariisista. Suosikin tyylistä muistetaan, että Jyräys ei superlatiiveja vältellyt. Ja se Suosikin kansi – se oli tärkeä erityisesti irtonumeromyynnille. Suosikilla oli 1970-luvun alussa jo yli puoli miljoonaa lukijaa ja vuonna 1982 sen arvioitiin olevan 650 000 lukijaa. 

Hämäläinen teki Suosikin ohella muita töitä, kun hän käsikirjoitti eri artistien – mm. Dannyn ja Tapani Kansan - kesäkiertueiden ohjelmia ja juonsi television musiikkiohjelmia. Hän hankki myös hyvän ja monipuolisen avustajakunnan, ja hänen ideoimiaan olivat mm. taskupokkarit ja graafisesti kehittyneet keskiaukeamalakanat. Monet meistä muistavat Mauri Kunnaksen sarjakuvan ”Nyrok City”, joka oli hieno ja on edelleen hauskaa luettavaa. Suosikin menestyksen myötä 1970- ja 1980-luvulla sille tuli myös monia kilpailijoita, joista mikään ei osoittautunut kuitenkaan pitkäikäiseksi. Puhtaista musiikkilehdistä esimerkiksi Soundi on elänyt pitkään, mutta sen levikki on aina ollut pientä Suosikkiin verrattuna ja sen kohderyhmäkin on selvästi vanhempaa kuin Suosikin avainyleisön, joka on ollut varhaisnuoret ja teinit – ja vieläpä erityisesti teinitytöt.

Jyräys oli jo tukevasti keski-ikäinen, kun ysärihuuma vyöryi päälle eri ilmiöineen ja samaan aikaan printtimedian maailma oli jo murroksessaan. Suosikin levikki oli niukasti yli 100 000 kappaleen keväällä 1998, mutta vuonna 2001 se oli enää 58 000. Katja Ståhlin viisivuotinen päätoimittajakausi vuosina 2003 – 2008 oli väistämättömän hyväksymistä ja lopullisesti lehti haudattiin vuonna 2012.

Tarmokkaana joukkoviihteen tutkijana tein vuonna 1980 seminaarityön, jossa vertailin Suosikki- ja Komposti-lehtien sisältöä ja pohdiskelin, miten nämä kuvastavat kahta erilaista nuorisokulttuuria. Kirjoitin myöhemmin vuonna 1985 Nuorisotutkimus-lehteen Suosikin maailma -artikkelin ja esitin 1980-luvun ajankuvaan saumattomasti sopivat päätelmäni seuraavaan tapaan: ”Niistä nuorten ongelmista, jotka erilaisten nuorisotutkimuksien mukaan ovat nuorten mielessä keskeisimpiä (rauhan ja kehityksen kysymykset, henkilökohtainen tulevaisuus, ihmissuhdeongelmat) lehti ei toimituksellisesti varsinaisesti käsittele. Näitä asioita varten on kaksi palstaa (jotka ovat noin 3-4 % lehden kokonaissisällöstä), joissa vastataan nuorten kysymyksiin. Käytännössä tämä merkitsee myös sitä, että toimitus irtisanoutuu näistä teemoista ja niistä vastuun kantamisesta. Jos Suosikki olisi edes yhtä tiedostava ja yhteiskuntakeskeinen kuin keskimäärin sen markkinoimien idolien laulutekstit, joutuisi se koko lailla pesemään kasvojaan.”

Neljäkymmentä vuotta on pitkä aika ihmisen elämässä ja välillä on tuskallistakin palata vanhoihin kirjoituksiinsa takaisin. Oliko aikoinaan kirjoittamani Suosikki-analyysi oikeansuuntainen ja vahvistiko tuoreen kirjan lukeminen päätelmiäni? Kyllä vain, ja Suosikissa artikkelin kirjoittajat olivat poikkeuksetta 10-15 vuotta vanhempia kuin lukijansa ja eivät aina jakaneet samaa kokemusmaailmaa. Ja Suosikki oli läpikaupallinen lehti, joka ohjaili lukijoidensa haluja ja kulutusta. Mutta en tainnut ymmärtänyt sitä, että lehden lukemisen tarjoama eskapismi poikabändien henkilökuvineen tai missikandidaattien meikkiohjeineen on sekin sallittua. 

Kirjallisuus: Xi Jinpingin matka hylkiöstä punaiseksi keisariksi

Kiina on noussut uudeksi supervallaksi, ja mielenkiinto sen poliittisiin linjauksiin ja poliittisiin johtajiin on jatkuvasti kasvanut. Oman haasteensa uskottaville analyyseille aiheuttaa, että Kiina on edelleenkin varsin suljettu yhteiskunta ja siellä ei ole samaa avoimuuden kulttuuria, joka on läntisten demokraattisten valtioiden tärkeä ominaispiirre. Olen viimeksi kuluneiden kuukausien aikana lukenut kaksi Kiinaa käsittelevää kirjaa. Mika Hentusen ja Kristiina Heleniuksen ”Kiinan maailma - Tulevaisuuden supervalta ja sen tavoitteet” (Tammi 2025, 256 sivua) on reportaasimaisesti kirjoitettu teos, joka esittelee nyky-Kiinaa. Britti Michael Sheridan on kokenut ulkomaan toimittaja, joka on seurannut Kiinan politiikkaa yli kolme vuosikymmentä ja työskennellyt mm. Reutersille, Sunday Timesille ja The Independentille. Hänen kirjansa ”Punainen keisari – Xi Jinping ja hänen Kiinansa” (Atena 2025, alkuteos ”The Red Emperor Xi Jinping and His New China” vuodelta 2024) keskittyy valta-asemansa tukevasti sementoineen Xi Jinpingin elämänkaareen.

Sheridan kuvailee lukijoilleen vuonna 1953 syntyneen Xi Jinpingin monivaiheisen matkan kulttuurivallankumouksen tylyn mankelin läpi kulkeneesta pojasta maailman väkirikkaimman maan ehdottomaksi valtiaaksi. Xin vanhemmat kuuluivat Kiinan kansantasavallan vallankumouksen eliittiin ja olivat puhemies Maon lähipiiriä. 1960-luvun puolivälissä alkanut Kiinan kulttuurivallankumous iski vahvasti myös Xin perheeseen, ja teini-ikäinen Xi joutui Beijingin etuoikeutetusta asuinympäristöstä nuorisovankilaan ja sieltä vapauduttaan hän sai muuttaa maaseudulle asumaan sukulaistensa luokse. 

Xi pääsi opiskelemaan maineikkaaseen Tsinghuan yliopistoon Beijingissä. Hän ei onnistunut pääsykokeissa, mutta sai paikan ”työläistalonpoikasotilaiden” kiintiössä. Hänen äitinsä tunsi vanhoilta ajoilta oikeita ihmisiä ja osasi vetää oikeista naruista taistelussa pojan opiskelupaikasta. Puhemies Maon kuoltua ja kulttuurivallankumouksen kuohujen taannuttua vanhat suhteet olivat taas arvossaan. Suomalaista lukijaa saattaa hämmästyttää, kuinka tärkeitä sukulaisuus- ja kollegasuhteet ovat olleet Kiinassa kaikkina aikoina ja kuinka aktiivisesti ja surutta näitä suhteita käytettiin ja käytetään. Mao oli vihannut ilmiötä ja koetti sitä kulttuurivallankumouksella kitkeä, mutta tämä ikiaikainen ilmiö osoittautui Maoakin vahvemmaksi ja kestävämmäksi.

Yliopistosta valmistumisensa jälkeen Xi suuntasi maakuntiin, joissa hän tunnollisesti ja tehokkaasti töitään hoitamalla sai aina vaativampia tehtäviä ja suurempia yksiköitä hoidettavakseen. Vuodesta 1982 vuoteen 2007 hän oli johtanut yhtä köyhää aluetta ja kahta rikastunutta maakuntaa. Vuoden 2007 keväällä ilmoitettiin, että Xi alkaisi johtamaan Shanghaita, joka oli erittäin tärkeä Kiinalle. Shanghain johtajat olivat perinteisesti tulleet Shanghaista. Kaupunki oli pahoin korruptoitunut ja nyt oli tullut aika laittaa kaupunki kuntoon. Mutta suurempi tehtävä odotti Beijingissä, kun vuoden 2008 kesäolympialaisten järjestelyjen johtaminen annettiin Xille. Kiina oli satsannut valtavasti onnistumiseensa ja arvioiden mukaan Kiina käytti 40-50 miljardia dollaria kisoihin, kun paljon rahaa käytettiin myös infrastruktuurin uudistamiseen ja kisapaikkojen rakentamiseen. Tästä tehtävästä hän selviytyi hyvin, ja Kiina onnistui näyttämään maailmalle nykyaikaisuuttaan ja osaamistaan.

Xin nousua Kiinan politiikan huipulle saatettiin jo aavistella aivan 2010-luvun alussa. Hän osasi myös tärkeän poliittisen taidon: odottamisen taidon. Poliittinen kilpailu Kiinan kaltaisessa maassa on julkisuudelta pääosin piilossa, mutta armotonta ja kovaa. Yksityiselämän, perheen tai suvun hairahdukset kuihduttavat nopeasti poliittista pääomaa. Korruptiotutkintoihin harva pitkän poliittisen uran Kiinan nopean vaurastumisen aikana tehnyt poliitikko voi suhtautua leppoisasti. Xin etuna oli, että hänen yksityinen elämänsäkin on ollut kohtuullisen väritöntä ja hänen elämässään ei ole ollut skandaalien ainesta – tai ainakin nämä on osattu hyvin peittää. 

Määrätietoinen ja päättäväinen Xi Jinping on raivannut vastustajansa tieltä rivakoin ottein ja lujittanut itselleen vallan niin kommunistisessa puolueessa, valtiokoneistossa kuin armeijassa, joissa hänellä on kaikissa päättävissä instansseissa määräysvalta. Kiina on myös ideologisesti ”punaisempi” kuin se olisi 1980- ja 1990-luvuilla. Se haluaa myös ulottaa vaikutusvaltaansa eri puolille maailmaa ja se on osoittanut, että se on jälleen itsetietoinen ja ylpeä – usein jopa pöyhkeä.

Sheridan kuvaa kirjassaan Xin masinoimia ja käyttämiä stalinistisia menetelmiä näytösoikeudenkäynteineen ja pakotettuine tunnustamisineen. Xi ei kaihtanut keinoja vastustajiensa heikkouksien löytämisessä ja hyödyntämisessä. Vaikka ne läntisisissä demokratioissa ehkä nostattavatkin kulmakarvoja, niin sellaisissa maissa, joiden kanssa Kiina poliittisesti kaveeraa, ne ovat arkipäivää. Harvat Afrikan maat Kiinan kanssa yhteistyöstä luopuvat Kiinan poliittisten vankien tai uiguurien kohtelun takia.

Länsimainen toimittaja – oli sitten asunut Hongkongissa tai Kiinassa kuinka pitkään tahansa – joutuu aina toimimaan toisenlaisessa informaatioympäristössä kuin länsimaissa. Michael Sheridankin toistaa kirjassaan huhupuheita ja käyttää toisen tai kolmannen käden lähteitä. Hän arvailee ja tekee johtopäätöksiä hennoillakin faktoilla ja tiedoilla, joiden tuottajilla ei aina ole puhtaat jauhot pussissaan. Hän kirjoittaa myös lukijan kannalta sikäli haastavasti, että kirjan perusrakenne on periaatteessa kronologinen, mutta lukujen sisällä on paljon takaumia. Lukijan täytyy myös olla valppaana kiinalaisten nimien muistamisen kanssa – kuka nyt oli kenenkin täti tai serkku. 

Perussanoma kirjassa on kuitenkin selvä: Kiinaa johtaa lähes yksinvaltiaan oikeuksilla Xi Jinping, joka on raivannut tiensä kovaotteisesti huipulle ja lujittanut jatkuvasti valtaansa. Hän ei johda vain puoluetta vaan myöskin valtiota ja armeijaa. Toukokuun 2026 puolivälissä Kiinaan suuntaava USA:n presidentti Donald Trump joutuu vastentahtoisesti ihailemaan Xi Jinpingiä, joka vuonna 2018 muutti perustuslakia siten, että siitä poistui presidenttien valtakausien rajoitukset. Tee siinä nyt tarmokkaana vapaan maailman johtajana diilejä, kun avainkannattajasi ovat äänekkään pettyneitä, oikeusistuimet hylkäävät tullisi, puolen vuoden päästä välivaaleissa vallan rakenteet murtuvat ja runsaan kahden vuoden päästä siirryt kokoaikaiseksi golffariksi Floridaan.

Yhteiskunta: Urheilupuolueen voima Suomessa

Kilpaurheilu tarjoaa monille meistä hienoja kokemuksia, joita voi muistella vuosikymmenienkin jälkeen. Torstaina 7.5.2026 tuli kuluneeksi 31 vuotta Suomen miesten maajoukkueen voittamasta ensimmäisestä jääkiekon maailmanmestaruudesta. Jalkapallon MM-kisoja seurasin nuorempana tiiviimminkin, ja olen edelleen sitä mieltä, että Brasilian vuoden 1970 joukkue oli kaikkien aikojen hienoin ja taitavin futisjoukkue. Varhaisnuorena luin innokkaasti Martti Jukolan Urheilun pikkujättiläinen -teosta (taisi olla vuoden 1956 painos) ja myöhemminkin olen lukenut urheilukirjallisuutta. Arvioisin, että urheilutietämykseni on keskimääräistä parempaa pubivisatasoa, ja ulottuu tulosten ohella myös urheilun yhteiskunnallisiin ilmiöihin ja vaikutuksiin. 

Tähän blogikirjoitukseen minut sai ryhtymään hämmästys valtioneuvoston kehysriihen rapsakasta tukipäätöksestä, kun Suomen Urheiluliitto on hakemassa Helsinkiin yleisurheilun EM-kisoja vuodelle 2030. Valtioneuvoston päätös on kaikkiaan 10 miljoonaa euroa, joista vuodelle 2026 myönnettiin avustuksena 0,5 miljoonaa euroa ja vuodelle 2027 myönnettiin avustuksena 2,0 miljoonaa euroa. Loput 7,5 miljoonaa euroa on valtion ehdollinen takaus. Muistissa olisi hyvä olla, että vuoden 2012 EM-kisoista SUL teki 3,6 miljoonan euron tappiot ja tämä oli taloudellisesti kaataa koko liiton. En taivastele, kuinka monta päiväkotilasta olisi tällä nyt myönnetyllä rahalla saanut lämpimän välipalan tai kuinka monta vaippaa olisi hankittu ikääntyneiden laitoshoitoon. Kaksi asiaa kuitenkin minua tässä kokonaisuudessa korpeaa. 

Ensimmäinen suivaantumiseni aihe oli – mikäli oikein ymmärsin – hyvään hallintotapaan kuuluvan valmistelun ohittaminen. Normaali marssijärjestys olisi tietysti mennyt vastuuministeriön normaalin proseduurin kautta, mutta nyt tämä tuotiin suoraan valtioneuvoston pöytään virkatie käytännössä ohittaen. Urheilun osaltakin kyseinen avustuspäätös on poikkeuksellinen, kun opetus- ja kulttuuriministeriö jakaa vuositasolla yhteensä kaksi miljoonaa euroa tukea noin 30 Suomessa järjestettävälle kansainväliselle urheilutapahtumalle. Suomen Urheiluliiton toimitusjohtaja kertoikin, että SUL oli muita urheilujärjestöjä kohtaan tosi solidaarinen ja jalomielinen, koska ei halunnut halvaannuttaa omalla haullaan em. OKM:n tukiprosessia vaan toi sen siksi suoraan valtioneuvostolle. Tarkoitus on myös kehittää ”Suomen mallia”, jolloin valtion tukea tulisi siis entistä enemmän kohdentaa urheilutapahtumien järjestämiseen Suomessa.

Toinen suivaantumiseni aihe on yleensä ruusuiseksi maalattu kuva suurten urheilutapahtumien väistämättä positiivisesta talousvaikutuksesta. Lehtihaastattelussa EM-kisojen haun projektipäällikkö toteaa, että ”EM-kilpailu tuo kymmenkertaisena takaisin siihen sijoitetut eurot” (ks. Iltalehti 23.4.2026). Urheilutapahtumilla on selkeitä positiivisia vaikutuksia ajankohtana kaupungin ja alueen majoitus-, ravitsemus- ja kuljetuspalveluille, mutta näissäkin arvioissa on usein suolaa mukana. Esimerkiksi Kristo Nummisen Aalto-yliopistolle tekemässä opinnäytetyössä ”Urheilun suurtapahtumien taloudellisten vaikutusten arvioimisen ongelmat” todetaan, että ”kaikki tapahtumien jälkeen tehdyt ex post tutkimukset ovat osoittaneet, että tapahtumien todelliset hyödyt ovat olleet maltillisempia kuin mitä ex ante tutkimukset olivat ennakoineet”. Usein näyttää myös sille, että mikäli urheilun suurempi tapahtuma on tulossa, täytyy kaupungin infraan (esimerkiksi liikennejärjestelyihin) ja palveluihin (esimerkiksi järjestyksenpitoon) tehdä lisäpanostuksia, joita tapahtumien tuottavuuslaskelmissa ei oteta huomioon. Oikein olisi myös mitata urheilutapahtumien tuomaa lisäliikevaihtoa ja tuomaa lisäkatetta - eihän kaupunki muuten tyhjillään tai vajaakäytössä olisi. Hyvä olisi ottaa huomioon erilaiset muunto- ja järjestelykustannukset ja arvioida taloudellisilla mittareilla myös haittoja - eivät kaikki taloudelliset vaikutukset vain positiivisia ole.  

Urheilutapahtumat ovat tapa luoda maakuvaa ja saada kansainvälistä näkyvyyttä. Kiina käytti eri arvioiden mukaan vuoden 2008 Beijingin kesäolympialaisiin 40-50 miljardia dollaria, joka on siis Suomen valtion vuosittaisesta menobudjetista noin puolet. Tästä rahasta paljon kului suorituspaikkojen ja infran investointeihin, ja Kiinan kommunistidiktatuuri sai järjestelyistä mainetta ja kunniaa. Surullisenkuuluisia ovat Etelä-Afrikkaan tai Qatariin jalkapallon MM-kisoihin rakennetut stadionit, joilla sen jälkeen ei ole ollut mielekästä käyttöä. Helsinkiin suunniteltujen yleisurheilun EM-kisojen osalta taidamme onneksi olla turvassa tällaisilta turhilta investoinneilta.

Valtioneuvoston menettelytavaltaankin poikkeava päätös osoittaa kuitenkin jälleen, että urheilupuolue on Suomessa voimissaan. Jos vastaavanlainen miljoonien rahasumma olisi vastuuministeriön valmistelun ohi tuotu vaikkapa pakolaisten mielenterveystyöhön, julkinen älämölö ja some-kuohunta olisivat olleet taattuja. Urheilupuolueella tarkoitan sellaista poliittisen toiminnan tapaa, jolla urheilun ja liikunnan asioita ajetaan korkeammalle yhteiskunnallisen toiminnan arvoasteikossa kuin johon ne minun mielestäni kuuluisivat. 

Urheilupuolue on sikälikin hauska käsite, että Suomessa on poikkeuksellisen paljon kilpaurheilu-uransa jälkeen politiikan puolelle siirtyneitä henkilöitä, joita on myös kansanedustajiksi valittu ja jotka ovat politiikassa ministereiksikin asti edenneet. 1950-luvulta alkaen olympiatasoiset urheilusankarit Sylvi Saimosta, Kelpo Gröndahlista, Voitto Hellstenista aina Juha Mietoon ja Marko Aselliin ovat kansanedustajina toimineet. Useimmat heistä muistetaan kansanedustaja-ajoiltaan muista kuin poliittisista ansioistaan, ja Tony Halme on kohtuullista tässäkin yhteydessä unohtaa. 

Urheilutaustalta on noussut uskottavia ja taitaviakin yhteiskunnallisia vaikuttajia, joiden elämä ei ole ollut pelkkää urheilua. Monella heistä on urheiluansioiden ohella myös akateeminen tutkinto. Antti Kalliomäki oli kolmasti ministerinä ja tunnettiin kuivakan osaavana demarina. Sari Essayah ei innosta - jos ei kovasti ärsytäkään - ja jota asiavirheistä ei usein kiinni saa. Kymmenisen vuotta sitten urheilu-uran jättäneet ja politiikkaan jo avainpaikoille kasvaneet Sari Multala ja Mika Poutala edustavat urheilutaustaista poliitikkopolvea, joilla voi hyvinkin mahdollisuuksia kelvolliseen poliittiseen tulevaisuuteen. Tosin Poutalan puolueen kannatus voi sulaa niin vähäiseksi, että tulevaisuuden menestys ei riipu vain hänen persoonastaan.

Urheilu ja liikunta ovat tärkeitä asioita yhteiskunnassamme, ja on tärkeää tarjota monipuolisia liikunnan mahdollisuuksia kansalaisille. Kilpaurheilu on hienoa kilvoittelua, jota on mielenkiintoistakin seurata. Kysymys onkin siitä, mikä on yhteiskunnassamme oikea panostus urheiluun ja liikuntaan, ja millaisia yhteisiä resursseja haluamme kilpaurheilulle kohdentaa. Valtioneuvoston poikkeuksellinen tukipäätös yleisurheilun EM-kisojen hakuun osoitti jälleen, että urheilupuolue Suomessa on edelleen voimissaan, ja sen tulevaisuus näyttää ruusuiselle.

Elokuva: Kevät koittaa Mel Brooksille

Amerikkalainen elokuvaohjaaja, koomikko ja näyttelijä Mel Brooks (s. 1926) on ehtinyt jo aikapäiviä sitten miehen ikään ja täyttää ensi kuussa 100 vuotta. Ensimmäinen kosketukseni hänen tuotantoonsa oli varhaisnuorena TV:stä seuraamani suosikkisarja ”Salainen agentti 86” (alkuperäinen nimi ”Get Smart”), jota tehtiin vuosina 1965-1970. Sarja oli hulvatonta agenttisarjojen parodiaa, jonka monia ulottuvuuksia on oppinut tietysti vasta aikuisena ymmärtämään. Agenttihärveleistä muistamme erityisesti kenkäpuhelimen ja toimintavarmuudeltaan vaihtelevan äänieriön. Kun nyt jo ikämiehenä katsoo uudestaan vaikkapa aikansa suositun TV-sarjan ”Napoleon Solo – UNCLE:n asiamies” (alkuperäinen nimi ”The Man from U.N.C.L.E.”) jaksoja, niin ymmärtää senkin sarjan parodiat ja letkeät Bond-piikit. 

Suosikkini Mel Brooksin ohjauksista on kuitenkin vuonna 1968 ilmestynyt ”Kevät koittaa Hitlerille” (englanniksi ”The Producers”). Elokuvan tunnetussa juonessa uransa ankeassa ehtoossa elävä teatterituottaja Max Bialystock (Zero Mostel) ymmärtää neuroottisen kirjanpitäjänsä Leo Bloomin (Gene Wilder) vihjeen, että hän voisi kerätä vanhoilta varakkailta rouvilta Broadway-musikaalituotantoon runsaasti rahoitusta tuotto-odotuksia vastaan. Rikastumisen ehtona olisi, että löytyisi mahdollisimman huono näytelmä, jonka esitykset loppuisivat ensi-iltaan. 

Liikekumppaneiksi ryhtyneiden Maxin ja Leon on löydettävä varma epäonnistuja. He löytävätkin kajahtaneen natsin eli Franz Liebkindin (Kenneth Mars) käsikirjoituksen ”Kevät koittaa Hitlerille” (”Springtime for Hitler”). Kun käsikirjoitus on hankittu, epäonnistumista varmistetaan hankkimalla huikentelevainen ja historiasta täysin pihalla oleva transvestiitti ohjaajaksi ja Aatua esittämään happopäinen beatnik. Nämä tekevätkin Hitleriä ihannoivasta näytelmästä kepeän ja mauttoman tanssi- ja laulushow'n, joka yllättäen alkushokin jälkeen onkin yleisömenestys. Liikekumppaneille käy tietysti kalpaten ja Max Bialystock tuskailee: ”Hankin mahdollisimman huonon käsikirjoituksen, mahdollisimman huonon ohjaajan ja mahdollisimman huonon pääosan näyttelijän – mitä tein oikein?”

”Kevät koittaa Hitlerille” ei ollut aikanaan kaksinen yleisömenestys, mutta Brooks sai siitä parhaan alkuperäiskäsikirjoituksen Oscarin. Vuonna 2026 on hyvä muistaa, että vuonna 1968 oli kulunut vain 23 vuotta toisen maailmansodan päättymisestä ja natsi-Saksan hirmutöiden paljastumisesta. Elokuvan arvoa nostaa sen rohkeus omana aikanaan käsitellä huumorilla rankkaa aihetta. Elokuvasta tehtiin 2000-luvun alussa uusintaversio, josta kuitenkin puuttui alkuperäisen elokuvan rouheus ja särmä.

Gene Wilder oli pääosassa toisessa Brooks-tuotannon suosikissani eli elokuvassa ”Frankenstein Junior” (englanniksi ”Young Frankenstein”) vuodelta 1974. Wilder myös käsikirjoitti elokuvan yhdessä Brooksin kanssa. Elokuvaa voi luonnehtia parodiaksi ja kunnianosoitukseksi klassisen kauhutarinan kirjoittajalle Mary Shelleylle ja aikaisemmille aiheen elokuvaversioille – kunnianosoitus yltää siihen asti, että elokuva tehtiin mustavalkoisena. Elokuva on vastustamattoman hauska, ja Wilderin ohella etenkin suurisilmäinen Marty Feldman on erinomainen. Suomalaisen populaarikulttuurin perinteessä elokuva elää edelleen, koska Eppu Normaali -yhtye (joka lopettelee uraansa samoihin aikoihin kuin Mel Brooks täyttää 100 vuotta) otti nimensä Abby Normal -hahmon suomenkielisen käännöksen nimestä.

Mel Brooks pitkälle, monipuoliselle ja hauskalle elokuvauralle kuului muitakin kelvollisia elokuvia, mutta paljon oli vuosikymmeniä jatkuneella uralla floppejakin. Alfred Hitchcockin elokuvia parodioiva ”Korkeuskammo” (englanniksi ”High Anxiety”) vuodelta 1977 on sekin hauska, mutta ei yllä kahden edellä kuvatun helmen tasolle.  

Huumori on elokuvien vahva ase. Fasisteista ovat naurunalaisia tehneet elokuvan osaajista etenkin Charlie Chaplin elokuvallaan ”Diktaattori” (englanniksi ”The Great Dictator”) vuodelta 1940 ja Mel Brooks elokuvallaan ”Kevät koittaa Hitlerille”. Woody Guthrien kitarassa oli 1940-luvulla tarra "This machine kills fascists" – Chaplinin ja Brooksin kone oli elokuvakamera.

Kulttuuri-ilmiöt: Kun Coca-Cola Suomeen tuli

Viime viikon Hesarin juttu (21.4.2026) kertoi, että Suomen kolajuomamarkkinoilla on tapahtumassa suuri muutos. Vuoden 2028 lopussa Suomen nykyisen Pepsi-juomien valmistajan Hartwallin sopimus päättyy ja niiden valmistus siirtyy Sinebrychoffille. Samalla Sinebrychoffilla ei enää voida valmistaa Coca-Colaa nykyiseen tapaan, koska kahden kilpailijan tuotteita ei voida valmistaa samassa yhtiössä, ja Coca-Colan valmistaminen Suomessa on vuoden 2029 alusta tällä hetkellä Suomessa vielä auki. 

Vuoden 1952 kesäolympialaiset Helsingissä toivat – kuten kaikki joskus pubivisailuihin osallistuneet tietävät – kaksi uutta juomaa suomalaisten tietoisuuteen eli Coca-Colan ja Gin Long Drinkin eli lonkeron. Lonkero kehitettiin helpottamaan baarimikkojen työtä janoisten turistien tarjoilussa. Tätä Hartwallin klassikkoa ei saatu koskaan oikein maailmanmarkkinoille lanseerattua. Yritteliäät suomalaiset lähtivät 2010-luvun lopussa omaa long drinkiään voimakkaasti Pohjois-Amerikan markkinoille viemään. Nyt suomalaistaustainen yhtiö on myyty hyvällä hinnalla osaksi suurta kansainvälistä juomayhtiötä ja lonkeroa odottaa maailmanvalloitus. 

Coca-Cola oli tehnyt jo vuodesta 1928 yhteistyötä olympialaisten kanssa, ja siksi oli luontevaa, että myös Helsingin kisoissa Coca-Cola olisi näkyvästi läsnä. Muistin virkistykseksi niille, jotka pohdiskelevat, että miksiköhän vuoden 1996 kesäolympialaiset järjestettiin Atlantassa, niin Coca-Cola Companyn päämaja on Atlantassa ja Coca-Cola-juoman keksijä oli atlantalainen apteekkari John Pemberton. Kaikkiaan Helsinkiin toimitettiin Amsterdamista 30 000 laatikkoa eli 720 000 pulloa Coca-Colaa, ja kokista pullollaan oleva rahtilaiva saapui Helsinkiin 2.7.1952. Coca-Cola-lasti luovutettiin kesäolympialaisten järjestelytoimikunnalle ja Sotainvalidien Veljesliitolle 5.7.1952. Sotainvalidien Veljesliitolle lahjoitettiin 25 500 korillista ja loput 4 500 korillista jäivät lehdistön, kilpailijoiden ja järjestelytoimikunnan käyttöön. Juoman lanseeraus oli menestys ja taloudellisestikin erittäin kannattavaa, kun Sotainvalidien Veljesliitto sai myynnistä tuottoa kaikkiaan 8 miljoonaa silloista markkaa (eli nykyrahana yli 300 000 euroa). Veljesliitto tutki vakavasti myös Coca-Colan valmistusmahdollisuutta, mutta luopui sittemmin hankkeesta.

Kipinä Coca-Colan saamiseksi Suomeen oli kuitenkin syttynyt, ja vuonna 1956 neuvottelut Hartwallin kanssa johtivat valmistusta, pullotusta, myyntiä ja jakelua koskeneeseen sopimukseen. Coca-Colan keltaiset ja tunnistettavat jakeluautot saapuivat Helsingin kesäisille kaduille 15.7.1957. 1950-luvun Suomessa valtiovalta sääteli panimo- ja virvoitusjuomateollisuutta asettamalla alueelliset toimirajat. Näin Suomessa toimiessa täytyi löytää useampi pullottaja. Lounais-Suomen alueelle syntyi sopimus Auran Panimon kanssa, jossa valmistus aloitettiin vuonna 1958, ja Pirkanmaalla Pyynikin kanssa, jossa valmistus aloitettiin vuonna 1961. Muualle maahan rakennettiin edustajaverkostoa. Hartwall hankki yrityskaupoilla pienempiä valmistajia ja vuonna 1994 Coca-Colan juomien tuotanto keskitettiin Hartwallin Helsingin Konalan tuotantolaitokseen.

Hartwallilla ja Coca-Colalla, jonka juomiin kuuluivat myös Fanta ja Sprite, oli erilinjaisuutta etenkin appelsiinijuomien kehityksestä; Hartwallillahan olivat suositut Jaffa-virvoitusjuomansa. 1950-luvun puolivälistä jatkunut pitkäaikainen yhteistyö loppui vuoden 1998 lopussa ja uudeksi pullottajaksi tuli arkkivihollinen Sinebrychoff. Samaan aikaan tapahtui pohjoismaisella tasolla muutoksia, kun tanskalainen Carlsberg oli tullut Sinebrychoffin pääomistajaksi tammikuussa 1998. Hartwallkin on vaihtanut omistajaa useammankin kerran ja nykyisin Hartwallin omistaa tanskalainen panimoyhtiö Royal Unibrew. Sille Pepsin sopimuksen raukeaminen oli suuri menetys, joka näkyi välittömästi rankasti myös yrityksen pörssikurssissa.

Spekulointi ja porina jatkuvat varmasti mielenkiintoisina lähiajat, kun arvuutellaan josko Hartwall palaisikin Coca-Colan valmistajaksi ja jakelijaksi Suomessa. Tämä episodi saa Suomen vaikuttamaan jotenkin taas tuppukylältä: kaksi tanskalaisomisteista yhtiötä, jotka ovat ostaneet suomalaiset perheyhtiöt, päättävät siitä, miten amerikkalaisia virvoitusjuomia Suomessa tiukasti valvotuilla sopimuksilla valmistetaan ja jaellaan. Viitataan kintaalla tälle kahinalle ja tehdään isänmaallinen päätös: juodaan Olvin, Laitilan Wirvoitusjuomatehtaan ja muiden suomalaisten valmistajien tuotteita - annetaan tanskalaisten säätää jenkkien kanssa tuontijuomien kohtalosta.

Mainio lähdekirja tälle postaukselle oli Iris Haikosen ja Erkki Teräväisen ”Coca-Cola – 50 vuotta suomalaisten hyvissä hetkissä” (Edita 2002, 159 sivua).

Kirjallisuus: Miltä popmusiikki näytti vuonna 1968?

Divareissa kiertämisessä suurimman onnenläikähdyksensä saavuttaa, kun löytää vuosikymmeniä sitten julkaistun mielenkiintoisen kirjan, joka on erinomainen oman aikansa kuva. Vuonna 1968 silloin vielä nuoret Pekka Gronow (s. 1943) ja Seppo Bruun (s. 1946) kirjoittivat kirjan ”Popmusiikin vuosisata” (Tammi 1968, 144 sivua). Kyseessä oli kummallekin heidän ensimmäinen kirjansa. Gronow työskenteli pitkään Yleisradion äänitearkiston päällikkönä. Helsingin yliopiston etnomusikologian dosentti Gronowin julkaisuluettelo on vakuuttava. Bruun oli yhtenä kirjoittajana erinomaisessa suomalaisen rock-musiikin perusteoksessa ” Jee jee jee – suomalaisen rockin historia” (WSOY 1998, 543 sivua). Miten heidän kirjansa kuvaa suomalaista popmusiikkimaailmaa vuonna 1968?

Popmusiikin käsite oli näillä kirjoittajilla vuonna 1968 kovin erilainen kuin se tänään on. Popmusiikki vuonna 1968 sisälsi käsitteenä kaiken populaarimusiikin tangoista, iskelmistä, laulelmista, kupleteista, jazzista aina rock-musiikkiin. Äskettäin oman elokuvan saanutta Michael Jacksonia kutsuttiin vuosituhannen vaihteessa nimellä ”King of Pop”, mutta Jacksonin ”pop” on erittäin paljon suppeampi musiikkigenre kuin Gronowin ja Bruunin ”pop”. Käsitteet ovat vuosien saatossa kehittyneet tarkkarajaisemmiksi jopa niin, että genrejen sisällä on selviä luokituksia. Tekijät maalaavat suomalaisen populaarimusiikin historiaa isolla pensselillä, ja onnistuvat kuvaamaan kehityspolkua kansanmusiikista ja kupleteista rock-musiikkiin.

Tekijät sijoittavat popmusiikin historian tärkeimmän käänteen 1950-luvun puolivälin USA:han. Siellä vanha musiikin tuotantojärjestelmä osoitti jo murtumisen merkkejä, ja afroamerikkalaisperäinen musiikki sai laajempaa huomiota ja uusia levitysmahdollisuuksia. Suuria kehityslinjoja yksinkertaisten rhythm and bluesista kehittyi rock´n´roll -musiikki, jonka laajemman suosion tienraivaajina olivat mm. Elvis Presley ja Chuck Berry. 1950-luvun puolenvälin lyhyen kultakauden jälkeen seurasi laskukausi, kunnes 1960-luvun alussa englantilaisyhtyeet – Beatles etunenässä – toivat rytmimusiikin taas uudelleen mielenkiintoiselle uralleen. 1960-luvun lopulla rock-musiikissa oli jo paljon erilaisia säikeitä ja kehityssuuntia – tekijät nostavat esille sellaisia musiikintekijöitä kuin Jim Morrison, Frank Zappa, Eric Clapton ja Bob Dylan. Vuoden 2026 keväällä kirjaa lukiessa tämä tuntuu selvälle ja luontevalle, mutta muistettakoon, että kyseinen kirja on julkaistu vuonna 1968, jolloin ei vielä ollut kuin aavistuksia siitä, että nämä muusikot olivat muodostumassa ikoneiksi.

Gronow ja Bruun ovat tehneet omana aikanaan mittavan taustatyön. Jos radiosta halusi uudenlaista musiikkia kuunnella 1960-luvun alussa, kannatti haeskella Radio Luxemburgin asemia tai muita ulkomaiden asemia, kun ns. kevyt musiikki oli Yleisradiossa syrjittyä ja esimerkiksi Sävelradio aloitti vuoden 1963 Vapun jälkeen eikä sielläkään popia ja rokkia taukoamatta soitettu. Suomeen syntyi vasta 1960-luvun puolivälissä nuorisolle suunnattuja aikakauslehtiä (Suosikki vuonna 1961, Stump vuonna 1966, Intro vuonna 1968), joissa oli kelvollisia kirjoituksia musiikista. Suuremmissa kaupungeissa saattoi jollain viiveellä ulkomaisia levyjä hankkia, mutta aika pussinperähän Suomi vielä 1960-luvulla oli. Monien muistissa ovat ajan rokkareiden kertomukset, kuinka vielä 1960-luvun lopulla ja 1970-luvulla tanssilavoille ei kannattanut pitkätukkien mennä rokkia soittamaan, kun tangokansalta tuli herkästi turpaanvetouhkauksia väärästä musiikkilajista.

”Popmusiikin vuosisata” on hyvin kirjoitettu ja tekstistä kuultaa läpi tekijöiden into ja asiantuntemus. Vuonna 2026 kirjaa lukiessaan hätkähtää myös ajan kielenkäyttöä - termit ”afroamerikkalainen” ja ”romani” eivät olleet vielä aktiivisessa käytössä vaan niiden silloiset vastineet. Nuoret tekijät kirjoittivat rytmimusiikin kiihkeässä kehitysvaiheessa laajan katsauksen varsin moniulotteiseen populaarimusiikin alaan Suomessa ja tässä mielessä kirja oli uusia uria aukova, kun aiheesta ei Suomessa ollut laajemmin ja systemaattisesti kirjoja julkaistu. Gronowin ja Bruunin kirja oli aina 1980-luvulle asti käytännössä ainoa suomalaisten tekijöiden kirjoittama teos, jossa käsiteltiin rock-musiikin – ja muunkin kevyen musiikin - tuloa Suomeen ja suomalaisen musiikkimaiseman kehitystä. Hienoa pioneerityötä, Pekka ja Seppo!

Yhteiskunta: Kun yksilöllisyys muuttui itsekkyydeksi

Psykologian emeritaprofessori Liisa Keltikangas-Järvisen tuore kirja ”Itsekkyyden aika – miten yltiöyksilöllinen kulttuurimme saa meidät voimaan pahoin” (WSOY 2026) on nopeasti ehtinyt jo seitsemänteen painokseensa, joten mielenkiintoa kirja on herättänyt. Kirjan tukevasti taustoitettu perusväite on, että monet aiemmin kulttuurissamme narsismin häiriöön kuuluvaksi katsotut piirteet ovat muuttuneet hyväksyttäviksi. Minäkeskeistä maailmaa vauhdittaa monien osalta sosiaalinen media, joka antaa vääriä vertailukohtia tekemisillemme ja joka on varsin vähän sosiaalinen.

Ensimmäinen reaktio kirjaa lukiessa on ärsyyntyminen teoksen täysin hukassa olevaan rakenteeseen. Sisällön ansiot jäävät ensimmäisellä lukukerralla sekavan rakenteen varjoon. Luvut ja kappaleet ovat epätasapainoisia, väliotsikointi on villiä ja vaihtelee luvusta toiseen, ja jotkut luvut ovat muutaman rivin mittaisia. Valtiotieteen ylioppilaalta tilattu yhdeksänsivuinen luku on rakenteeltaan johdonmukaisin ja loogisin. WSOY:n kustannustoimitus on ollut luokatonta ja sopii ihmetellä, että satoja, ellei tuhansia, opinnäytetöitä työuransa aikana lukenut ja arvioinut professori on tällaisen sekavan rakenteen kirjan omissa nimissään julkaissut.

Jos rakenne on sekava, niin kirjan ansiot ovat sen sisällössä, vaikka ei sen perussykkeestä ”ihmisillä Suomessa ennen kaikki oli paremmin” ei olisikaan samaa mieltä. Kirjoittajan mielestä yltiöyksilöllinen aikamme johtaa käytöksen ja mielenterveyden ongelmiin. Hän nostaa esille ihmisten arkisissakin keskusteluissa pohdiskelemat ristiriidat eli miksi mielenterveyden ongelmat ovat yleistyneet, miksi työuupumus vaivaa monia työuransa alussa olevia, miksi yksinäisyys on lisääntynyt ja miksi vihapuhe ja suvaitsemattomuus ovat kasvussa. Aikamme ilmiönä hän näkee myös sen, että minäkuva on muuttunut ja ajassamme on ilmiönä, että ihmisistä pitää olla hyötyä ja että ihmissuhteita tarkastellaan ensisijaisesti hyödyn näkökulmasta.

Nykykehityksen taustalla on muuttunut lapsi- ja ihmiskäsitys, joka kirjoittajan mukaan on johtanut itsekkyyttä vahvistavaan kasvatukseen. Yksilöllisen ihmiskuvan vahvistuminen on johtanut yhteisöllisten arvojen painumiseen taka-alalle niin kasvatuksessa kuin työelämässäkin. Keltikangas-Järvinen näkee, että useammallakin toimintamme tasolla yhteiset tavoitteet ovat kadonneet, kun avainasemaan on noussut vahvojen ja ekstroverttien yksilöiden menestyksen vaaliminen.

Kirjassa on kaksi mielenkiintoista ja osuvaa tiivistystä, jotka perustuvat psykologian ja sen kehityksen syvälliseen tuntemukseen. Ensimmäinen niistä on narsismin häiriön onnistunut tiivistys ja taustoitus. Tätä tiivistystä lukiessaan ei voi välttyä pohtimasta, kuinka hyvin narsismin piirrekuvaus osuu USA:n istuvaan presidenttiin. Samalla voi pohdiskella, kuinka tämän persoona on vaikuttanut niihin narsismin piirrekuvauksiin, joita kirjoittaja esiin nostaa. Toinen osuva taustoitus käsittelee persoonallisuussyrjintää. Aikamme suosii itseään estoitta esiintuovia, touhukkaita ja äänekkäitäkin ekstroverttejä, jotka työyhteisöissä eivät ole välttämättä tehokkaita ja aikaansaavia. Teoksessa esitetty oikeutettu huoli on, että introvertit, jotka voivat olla työssään hyvin suoriutuvia ja toimeliaita, jäävät aiheetta ekstroverttien varjoon. Kun työstä yhä suurempi osa tapahtuu erilaisissa tiimeissä ja ryhmissä, on aiheellinen huoli, että kaikkien voimavarat ja potentiaali eivät tule täyteen käyttöön.

Kirjoittaja käsittelee tiiviisti myös sosiaalisten taitojen muutosta ja muuttunutta sosiaalista pätevyyttä. Nuorten sosiaaliset taidot ovat kaventuneet ja köyhtyneet yltiöyksilöllisyyden aikana, ja viimeisenä kirouksena sosiaalinen media on mullistanut sosiaalista vuorovaikutusta. Olen itsekin kirjoittanut sosiaalisen median vahvasta muutoksesta ja sen keskustelukulttuurin muuttumisesta toksiseksi. Keltikangas-Järvinenkin siteeraa arvostamaani Jonathan Haidtin kirjaa ”Ahdistunut sukupolvi” (”The Anxious Generation: How the Great Rewiring of Childhood Is Causing an Epidemic of Mental Illness” vuodelta 2024, suomeksi Terra Cognita 2024), jossa osoitetaan, että etenkin nuorten tyttöjen osalta aktiivinen sosiaalisen median käyttö on lisännyt heidän ahdistuneisuuttaan. Haidtin mukaan tämä on näkynyt siten, että käytöshäiriöt eivät ole lisääntyneet, vaan kasvu on tapahtunut masentuneisuudessa, tyytymättömyydessä itseensä ja vetäytymisessä sosiaalisista suhteista. USA:n tutkimustulokset näyttävät myös, että tytöt oireilevat huomattavasti poikia enemmän sosiaalisen median käytön seurauksena. Kun tähän lisätään sosiaalisen median käytön koukuttavuus riippuvuuksineen, on kuva sosiaalisen median maailmasta melko lohduton.

Kun lukija on päässyt harmistuksestaan kirjan kehnon rakenteeseen ja tyyliin, niin monet sisällön luvut ovat hyvin perusteltuja ja ansiokkaitakin. Keltikangas-Järvinen löytää nyky-yhteiskuntamme kipukohtia, ja osaa niitä pistellä ja sorkkiakin. Kirjaa lukiessaan ei voi kuitenkaan välttyä tuntemukselta, että emeritaprofessorin mielestä aikaisemmin maailmassa asiat olivat paremmin. Silloin hyvin käyttäytyvät ja koulujärjestelmämme oivasti koulimat yksilöt olivat sosiaalisempia ja yhteisöllisempiä. Jos vaikka kysäistäisiin vielä 1990-luvullakin Pohjanmaan pienissä kunnissa eläneiltä seksuaalivähemmistöön kuuluneilta henkilöiltä vanhojen hyvien aikojen kaipuusta, niin vastaukset voisivat kertoa yhteisöjen kehnoistakin piirteistä. 

Keltikangas-Järvinen on kirjoittanut ajatuksia herättävän kirjan, joka selvästi on puhutellut monia ja nostaa esille oikeita huolia ajastamme. Ansioistaan huolimatta lukijana tunsin, että tekijän katse oli useammin peruutuspeilissä kuin tuulilasissa.  

Elokuvat: Varjoista valokeilaan – vaikka vain hetkeksi

Populaarimusiikin esiintyjistä muistamme helposti solistit ja yhtyeet, mutta emme tunne solistien taustalla soittavia yhtyeitä tai taustalaulajia, joiden ammattitaito on edellytys levytysten menestykselle. Katsoin uudestaan kaksi erinomaista musiikkidokumenttia, jotka nostivat esille taustalaulajien ja studioyhtyeiden kovan luokan ammattilaiset.

Morgan Nevillen ohjaama ”Twenty Feet from Stardom” vuodelta 2013 voitti ansaitusti dokumenttielokuvien Oscarin. Elokuva tekee kunniaa osaaville taustalaulajille, joilla on eri rytmimusiikin lajeissa popista rockiin tärkeä roolinsa kappaleen lopullisessa soundissa. Tässä leffassa näiden, usein afroamerikkalaisten, taitajien osaamisen merkitystä todistavat musiikkitaivaan kirkkaat tähdet Stingistä ja Stevie Wonderista aina Bruce Springsteeniin ja Mick Jaggeriin. 1960-luvulta alkaen tähän päivään asti vaikuttaneista taustalaulajista esiin nostetaan mm. Darlene Love, Lisa Fischer, ja Merry Clayton. Monen afroamerikkalaisen taustalaulajan musiikilliset juuret ovat gospel-kuoroissa, mikä onkin ollut jo pienestä pitäen loistava koulu taustalaulajille.

Elokuvan nimikin on oivaltava, koska taustalaulajien oma tähteys tai edes vakiotyö osaavana taustalaulajana ei ole itsestäänselvyys. Kokenut Darlene Love (s. 1941) oli 1960-luvulla esillä The Crystals -yhtyeen laulajana sekä taustalaulajana mm. Sam Cookelle, Elvikselle ja Tom Jonesille. 1970-luvulla ja 1980-luvun alussa oli hiljaisempaa, kun hän keskittyi perheeseensä ja teki vuosikausia myös erilaisia muita töitä mm. siivoajana. Valokeilan liepeille hän palasi myös näyttelijänä 1980-luvun lopulta, kun hän esiintyi neljässä ”Tappava ase” -elokuvassa Trish Murtaugh´na eli murharyhmän etsivä Roger Murtaugh´n (jota esitti Danny Glover) vaimona. Musiikin puolella hänet tunnettiin USA:ssa vuosittaisesta joulun ajan esiintymisestä David Letterman Show´ssa. Ansaittu kutsu Rock and Roll Hall of Fameen tuli vuonna 2011.

Upeaääninen Lisa Fischer on (s. 1958) tehnyt taustalaulajauransa ohella soolouraakin ja hän oli esimerkiksi Rolling Stonesin kiertueilla vuosikaudet yhtenä solistina. Vaikka kirkkainta tähteyttä tavoitellaankin, osa ammattitaitoisista taustalaulajista oli elokuvan kertomuksessa sitä mieltä, että on mukavaa olla tunnustettu, osaava ammattilainen, mutta ei kaikkien kadulla tuntema tähti.

Elokuvaa katsoessa tulee väistämättä mieleen suomalaisten taustalaulaja-ammattilaisten osaaminen ja työtahti. Osaava Irina Milan (s. 1947) on eniten levyttänyt suomalainen naislaulaja yli 2 200 levytyksellään, ja hienoja ovat hänen soololevytyksensäkin. Muista naislaulajista mm. Marjo-Riitta Kervinen (s. 1950), Anita Pajunen (s. 1959), Nina Tapio (s. 1972) ja Hanna-Riikka Siitonen (1970 – 2018) ovat vaikuttaneet tukevasti siihen, millaisina suomalaiset musiikkikappaleet muistamme. Suomen Eurovisio-kappaleita ovat taustalaulajina olleet tukemassa mm. Pepe Willbergin (s. 1946) ja Pave Maijasen (1950 – 2021) kaltaiset osaajat, mikä osoittaa, että taustalaulajan ja sooloartistin urat voi yhdistääkin.

Kun taustalaulajat nostettiin Nevillen elokuvassa esille, keskittyy Paul Justmanin ohjaama ”Standing in the Shadows of Motown” vuodelta 2002 ammattitaitoisiin studiomuusikoihin. Funk Brothersina tunnettu ryhmä oli avainasemassa Motown-soundissa, jonka kulta-aika oli 1960-luvulta 1970-luvun alkupuolelle. Elokuva kertoo osuvasti, kuinka tämä muusikoiden ryhmä oli tekemässä useampaa menestyskappaletta kuin Elviksellä, Beach Boysilla, Beatlesillä ja Rolling Stonesilla oli yhteensä eli Funk Brothers oli populaarimusiikin kautta aikojen menestynein hittikone! Mutta keitä nämä tuntemattomat suuruudet olivat, jotka soittivat tukevat taustat sellaisille hiteille kuin "My Girl", "I Heard It Through the Grapevine", "Baby Love", " I Was Made to Love Her", "Papa Was a Rollin' Stone" ja "Ain't No Mountain High Enough"?

Funk Brothers muodostui detroitilaisista studiomuusikoista, joita monella oli taustaa jazzissa. Kokoonpanon ydin säilyi vuosien varrella, vaikka eri levytyksissä kokoonpanossa oli vaihtelua. Sessiomuusikoiden tapaan he tekivät silloin tällöin töitä myös muille levy-yhtiöille kuin Motownille, ja siksi esimerkiksi joillakin Stax-yhtiön levyillä on välillä kummallisen tuttu äänimaisema. 

Monet Funk Brothersin jäsenet, jotka olivat aloittaneet yhdessä työskentelyn jo vuonna 1959, tulivat laajemmin tunnetuiksi vasta monta vuosikymmentä myöhemmin. Justmanin elokuva oli tekemässä Funk Brothersia tunnetuksi ja yhtye saikin tunnustusta mm. Grammyn elämäntyöpalkinnolla vuonna 2004, Hollywood Walk of Famen tähdellä vuonna 2013 ja kutsulla Rhythm and Blues Hall Of Fameen vuonna 2014. 

Kummatkin katsomisen arvoiset elokuvat osoittavat, että musiikkikappaleen menestyksen takana on muutakin kuin hieno sävellys, sanoitus, sovitus ja solistin esitys. Osaavat tuottajat voivat olla varsinaisia George Martinin ja Phil Spectorin tapaisia kultasormia, mutta meille tarjoiltavan äänimaiseman tekevät myös muusikot ja taustalaulajat. Nevillen ja Justmanin osaavat elokuvat kumartavat näille usein varjoihin jääville ammattilaisille ja nostavat heidät ainakin hetkeksi heille kuuluvaan valokeilaan.