15/11/2026

Yhteiskunta: Nuoriso ja äärilaitojen vetovoima

Nuoriso on ilahduttavasti liikkeellä eri puolilla Eurooppaa ja nuoret nostavat mielenilmaisuissaan esille monia heille polttavia kysymyksiä. Minulla on vahvasti tunne, että keski-ikäiset ja varttuneemmat kansalaiset eivät ymmärrä riittävästi nuorten huolien ja tuntemuksien kirjoa eivätkä osaa arvostaa nuorison reagointia. Jos pidämme nuorison vahvojakin mielenilmaisuja esimerkiksi Ranskassa, Saksassa ja Balkanin maissa ja nyt jo Helsingissäkin vain huligaanien puuhina, missaamme nuorison liikehdinnän yhteiskunnallisen ytimen. Samaan hengenvetoon on todettava, että nuorisosta vain promillen murto-osa on erilaisissa mielenilmaisuissa liikkeellä, mutta se ei merkitse, etteivätkö aktiivien esille nostamat asiat olisi aitoja aikamme ongelmia.

Eurooppalaisen nuorison arkisia huolia ovat mm. koulutuksen taso ja koulutuksen resurssointi, itsenäisen asumisen haasteet, vakituisen toimeentulon mahdollisuudet sekä oman (työ)uran suunta ja suunnittelu. Laajemmat huolet liittyvät ilmastonmuutokseen, Euroopan järkkyvään rauhantilaan, populistisen laitaoikeiston nousuun ja tekoälyn arvaamattomiin vaikutuksiin. Jos nuorella on tunne, että nykyisten eläkeläisten ja keski-ikäisten sukupolvet jättävät heille perinnöksi alati lämpenevän ilmaston, kasvavan julkisen velkataakan, velvoitteen osallistua edellisten sukupolvien eläkkeiden maksamiseen ilman vakuutta omasta eläketurvasta ja hauraan rauhantilan, niin vaikeaa on setämiehenä pokerina kertoa, että kaikki on ihan kohta ihan hyvin. 

Keski-Euroopassa nuoren sukupolven pettymys näyttäytyy laitavasemmiston ja laitaoikeiston suosion ja kannatuksen kasvuna. Syksyn osavaltiovaaleissa itäisessä Saksassa virta vei vasemmalle ja oikealle. Pääkaupunki Berliinissä Linke-vasemmistopuolue ylsi vaalivoittoon ja liki puolet alle 34-vuotiaista berliiniläisistä antoi äänensä Linkelle. Linke on sosiaalidemokraateista selvästi vasemmalla oleva puolue, taitaa olla pari piirua vasemmalla Suomen Vasemmistoliitostakin. Merkittävä osa nuorista kannattaa myös äärioikeistolaista Alternative für Deutschland -puoluetta (Vaihtoehto Saksalle). Saksan kummankin perinteisen valtapuolueen eli kristillisdemokraattien ja sosiaalidemokraattien kannatus on Saksan nuorison keskuudessa viitisen prosenttia.

Toisessa Euroopan mahtimaassa eli Ranskassa nuorison suosikkeja ovat joko laitavasemmalla 75-vuotiaan Jean-Luc Mélenchonin johtama La France Insoumise (Alistumaton Ranska) tai laitaoikealla Marine le Penin johtama Rassemblement National (Kansallinen liittouma). Kun Ranskan poliittinen keskusta on aivan sekaisin, niin nykyasetelmissa Ranskan tulevien presidentinvaalien seuraaminen tulevat olemaan monelle ulkomaalaisellekin seuraajalle puhdasta horroria.

Helppo selitys olisi kertoa, että tällä hetkellä vastuuntunnottomille populistipuolueille on mainio tilaisuus yksinkertaistuksiin ja että niillä ei ole todellista osaamista poliittisten muutosten tekemiseen. Monet käytännön kokemukset ovat esimerkiksi Saksassa osoittaneet, että AfD-läiset ovat käytännön vastuuta saadessaan melko avuttomia tumpeloita. Mutta tärkeämpää on kysyä, miksi poliittisesti maltillinen keskustaoikeisto ja maltillinen vasemmisto ovat onnistuneet luomaan itsestään staattisuutta ja muuttumattomuutta säteilevän poliittisen kuvan. Jos näiden puolueiden haluama julkinen imago on ensisijaisesti nykyisen aktiiviväestön ja eläkeläisten etujen puolustaminen, ne eivät ole tarvinneet edes imagokonsultteja viestinnässään.

Saksan ja Ranskan esimerkit osoittavat, että kun vanhat valtapuolueet ovat jähmettyneen oloisia eivätkä ole osanneet uudistua – eivätkä ole osanneet selkeästi sanallistaa tavoitteitaan ja arjen työtään – niin ohitse tullaan vasemmalta ja oikealta kepeillä ja populistisilla pelkistyksillä. Merkittävä muutos on myös se, että AfD:n, Linken ja Ranskan populististen puolueiden kannatus ei enää tulekaan pettyneiltä keski-ikäisiltä ja vanhoilta jääriltä, vaan nuorilta, aktiivisilta kannattajilta ja aktiiveilta. Vanhoille valtapuolueille on tullut ripeä valinnan paikka: uudistu tai kuihdu. 

10/11/2026

Elokuva: Suloisenhaikeita muistoja hävinneestä maasta

Joskus katsottavaksi osuu elokuva, johon ihastuu ikihyviksi ja jonka katsoo mielellään uudestaan. Olen varauksettoman ihastunut saksalaisen Wolfgang Beckerin elokuvaan ”Good Bye Lenin!” vuodelta 2003, joka parisenkymmentä vuotta sitten voitti useampiakin palkintoja ja oli myös katsojamenestys. Elokuva käsitteli hienosti Saksan yhdistymiseen liittyviä suuria tunteita ja tuntemuksia: iloa, surua, haikeutta, uudenlaista vapautta, markkinatalouden rujoutta, tulevaisuuden arvaamattomuutta.

Elokuvan käsikirjoituksen idea loi puitteet erinomaiselle elokuvalle. Berliinissä, DDR:n pääkaupungissa (arkisemmin ilmaistuna: Itä-Berliinissä) asuvan nuoren miehen Alexin äiti Christine on DDR:n järjestelmään uskova innokas opettaja. Vuonna 1989 muutoksen tuulet puhaltavat ja Alexkin lähtee rauhalliseen mielenosoitukseen. Kansanpoliisi tulee pidättämään kovin ottein mielenosoittajia, ja äiti näkee poliisin rajuotteisesti pidättävän poikansa. Äiti saa sydänkohtauksen ja vaipuu pitkäksi aikaa koomaan. Äidin ollessa koomassa Saksa muuttuu perin pohjin, ja kun Christine herää koomasta, ei häntä saa mitenkään järkyttää. Alexin täytyy ystävineen luoda berliiniläiseen asuntoon sänkypotilaana makaavalle äidille täydellinen versio menneestä maailmasta ddr-läisine huonekaluineen, elintarvikkeineen, juhlineen ja uutislähetyksineen.

Wolfgang Becker tiimeineen osaa irrotella hauskasti ja sattuvasti tästä nopeasti tapahtuneesta muutoksesta Saksassa. Elokuva välittää myös sitä haikeaa tunnelmaa, että vaikka DDR olikin tiukka kommunistinen diktatuuri ja poliisivaltio, oli siellä myös paljon hyvää ja yhteisöllistä arjen elämää. Asuin vuosikausia 2010-luvun lopulla osan ajastani Berliinissä ja suuri osa ystävistäni oli kasvanut ja opiskellut DDR:ssä. Monet heistä pitivät tästä elokuvasta ja sen tunnelmasta. Berliini kaupunkina on tärkeä ympäristö elokuvalle ja Berliinin rapsakasta muutoksesta saadaan irtoamaan useampikin hauska kohtaus.

Daniel Brühl teki hienon roolin Alexina ja loi tämän elokuvan jälkeen hienon kansainvälisen uran. Hänet muistetaan myös elokuvista ”Päivä ilman sotaa” (” Joyeux Noël”) vuodelta 2005, ”Kunniattomat paskiaiset” (”Inglourious Basterds”) vuodelta 2009 ja ”Rush” vuodelta 2013. Katrin Sass näytteli taidolla äidin roolin. Sass on DDR:ssä kasvanut ja työskennellyt näyttelijä, joka osasi näytellä uskottavasti aatteen kyllästämää toveria, joka luotti tarinoihin, joita hänen Alex-poikansa ja tämän Denis-ystävä (jota näytteli makoisasti Florian Lukas) kehittivät ja kertoivat. Kun ilmeisen räikeäkin tarina kehystettiin DDR:n valtio- ja puoluejohdon kertomaksi, niin pakkohan se oli uskoa.

Good Bye Lenin! -elokuva hienous on, että siinä osataan käsitellä laajaa tunteiden kirjoa ja että elokuvassa pystytään rytmittämään osaavasti ilon ja surun tunnelmia. Meille välittyy elokuvasta myös kulttuurinen viesti, että nopea muutos oli osittain hallitsematon ja sen kaikkia vaikutuksia ei ymmärretty. Lähes 40 vuotta sitten tapahtuneen Saksan nopean ja odottamattoman muutoksen vaikutukset purskahtelevat nyt laitaoikeiston ja laitavasemmiston kannatuksena. Osa tästä kannatuksesta on luonteeltaan nostalgista entisten aikojen kaipuuta, jota tukee isoveli-Neuvostoliiton perintöä jatkava Venäjä. Nyky-Saksan ja sen eri osien jakolinjojen ymmärtämiseksi voi lukea tukevan pinon tutkimuskirjallisuutta, mutta ”Good Bye Lenin!” on hyvä johdanto ”wessien” ja ”ossien” maailmojen eroihin.

Goodbye Lenin! -elokuva tehtiin yli 20 vuotta sitten ja Euroopan – ja etenkin Saksan – nopean muutoksen aikana voisi olettaa, että elokuva olisi menettänyt ajankohtaisuutensa ja teränsä. Tämä elokuva on kuitenkin kestänyt erinomaisesti aikaa ja sen kertoma tarina tuntuu tänään jopa ajankohtaisemmalle kuin se oli elokuvan ilmestymisvuonna 2003.

06/11/2026

Kulttuuri-ilmiöt: Tarvitsemme vahvoja uutistoimituksia

Tiedonvälityksen ja uutistoiminnan ympäristö on nopeassa muutoksessa. Kun uutisvirta jatkuvasti kasvaa ja monipuolistuu, niin oman ymmärrykseni mukaan ammattitaitoisille toimittajille on yhä enemmän tarvetta. Vaikka tekoäly voikin olla näppärä väline tekemään yhteenvetoja, niin se ei korvaa osaavia ja oivaltavia toimittajia. Korkeatasoisen tiedonvälityksen tarve korostuu tänä päivänä, kun ajankohtaisten tapahtumien seuraaminen tapahtuu ”kuplissa”, ja erilaiset puolivillaisetkin sosiaalisen median kanavat tuuppaavat nopeasti katsottuna ammattitaitoiselta tuntuvaa uutissisältöä lukijoilleen ja katsojilleen. Kuplautuminen johtaa yksinkertaistuksiin ja vastakkainasetteluihin, joista eivät kostu kuin identiteettipolitiikan surullisen hahmon ritarit.

Vahvasti ideologisesti virittyneestä ja ammattietiikkansa hukanneesta uutistoiminnasta on monia hyytäviä esimerkkejä. Katsoin hiljattain vuonna 2004 tehdyn hyvän dokumenttielokuvan ”Outfoxed: Rupert Murdoch’s War on Journalism”, joka taustoitti hienosti yhdysvaltalaisen Fox Newsin toimintatapoja. Fox News ei ole edes pyrkinyt tasapuolisuuteen ja moniäänisyyteen. Nykyisin Fox News on suosituin TV-uutiskanava USA:ssa ja sen toimintatavat ovat edelleen samanlaisia kuin vuosikymmenet sitten. Joku tätä lukiessaan voi mutista Yleisradion toiminnasta, mutta YLEn uutistoiminta on mielestäni hyvätasoista ja korkealuokkaista. Nykyisin Radio Suomella lähetettävä Ykkösaamu on usein erittäinkin kelvollinen ohjelma, ja se hakkaa sisällöltään ja toimintasykkeeltään YLEn TV:n ajankohtaisohjelmat. A-studiota katsellessani mutisen usein itsekseni, mutta ei minun pitäisi aina samaa mieltä ollakaan. Kun YLE-veroa maksan, niin pahoillani olen siitä, että meillä ei ole YLEllä enää kahta ajankohtaistoimitusta. En ollut aina samaa mieltä Ajankohtaisen kakkosen sisällöstä, mutta sitä silti kaipaan monipuolistamassa YLEn tarjontaa. Kaupallisten TV-kanavien ajankohtaisohjelmia on jatkuvasti supistettu ja Nelonen on niistä käytännössä luopunut, kaupallisten radioasemien uutistoiminta on lähinnä vitsi.

Suomen Tietotoimiston lakkauttaminen hätkähdyttää minua. STT:n suurin omistaja on Sanoma Media Finland, joka on lopettanut STT:n toimittamien sisältöjen käytön ja on nyt lopettamassa yhtiönkin. Kun lukee päivän Hesaria, niin useinkaan ei vaikutu Hesarin omasta uutistoiminnan osaamisesta – Hesarin kieliasusta ja kielivirheistä puhuminen edellyttäisi jo verenpainelääkityksen aloittamista. STT:n merkitys on ymmärtääkseni tärkeä etenkin maakuntalehdille ja muille pienemmille lehdille. Kun ulkomaantoimituksia on rapsakasti karsittu, niin ilman STT:n uutisvirtaa näiden lehtien sisällöt väistämättä köyhtyvät. Mistä sitten luotettavat ulkomaan uutiset hankitaan? 

Valtiontalouden kohentamiseen tähtäävien ja toistaiseksi julkaistujen leikkauslistojen suosikkikohde on Yleisradio. Yleisradion toiminnassa on runsaasti tarkasteltavaa, mutta rationalisointitoimillakin on rajansa – vaikka leikkauskohde olisikin läski, usein kärsii myös lihas. Kun samanaikaisesti STT:n toiminta nykymuodossaan on loppumassa ja Yleisradion rahoitusta halutaan vähentää, niin monipuolinen suomalainen uutistoiminta on väistämättä kokemassa vakavia iskuja.

Aiheellinen kysymys on julkisen rahoituksen rooli uutistoiminnassa eli pitäisikö valtion varoista tukea monipuolista uutistoimintaa. Suomalaisen tiedonvälityksen merkitys epävarmuuksia tihkuvassa maailmassa korostuu, ja mielestäni monipuolinen ja moniääninen suomalainen tiedonvälitys on kansalaisen perusoikeus. En ole kovinkaan vakuuttunut, että tämä perusoikeus toteutuu silloin, jos osaavia uutistoimituksia on entistä vähemmän ja etenkin kansainvälisiä uutisia välittävä, kommentoiva ja jalostava uutistoiminta jatkuvasti kuihtuu. Helsingin Sanomien lukijana minulla on jonkinlainen ikkunanräppänä maailman tapahtumiin, mutta levikiltään pienempien päivälehtien lukijoilla ei ole. Haluammeko vakavissamme jättää tietoisesti suuren osan kansalaisistamme joko uutispimentoon tai sekalaisista verkkolähteistä koostettujen uutissisältöjen varaan?

03/11/2026

Kirjallisuus: Hyvinvointimme historiaa sujuvasti, osaavasti ja rennosti

Pitkän linjan kokeneiden tutkijoiden Antti Kariston ja Jussi Simpuran tuore ”Hyvinvoinnin historiaa – Ajankuvia Suomesta” (Gaudeamus 2026, 423 sivua) on mielenkiintoinen lukukokemus. Paksuhko teos on sujuvasti kirjoitettu, vaikka lähdeviittausten määrä on huikea. Senioritutkijoiden leppoisa ote tekee kirjasta sympaattisen, ja kirjoittajat limittävät tärkeiden lainsäädäntö- ja muutoshankkeiden oheen myös omia kokemuksiaan ja vapaamuotoisia havaintojaan. Ajankuvien havainnollistamiseen he käyttävät lainauksia erilaisista populaarikulttuurin tuotteista – esimerkiksi iskelmäteksteistä ja elokuvista. Hetkeksikään lukijalle ei tule kuitenkaan epäilystä kirjoittajien pistämättömästä ammattitaidosta ja laajan lähdeaineistonsa hallinnasta.

Kirjan aikajänne on runsaat sata vuotta ja kirjan tarina lähtee liikkeelle käytännössä vuodesta 1918. Kirjoittajat ovat päätyneet kronologiseen tarkasteluun, jolloin kirjan päälukuina ovat vuosikymmenet. Välttämättä tämä tapa ei aina palvele tarkoitustaan, kun laajoja ilmiöitä on välillä jouduttu ruhjomaan tietyn vuosikymmenen ajanjaksoon. Lukijan kannattaa pitää mielessään, että tekijät kirjan nimestä alkaen painottavat kirjoittavansa suomalaisen hyvinvoinnin historiaa, eivät suomalaisen hyvinvoinnin historian. Hyvinvointi käsitteenäkin muuttuu, muuntuu ja on elänyt ajassa – ja elää edelleen. Siksi kirjoittajatkaan eivät ole sementoineet kirjaansa yhteen määrättyyn hyvinvoinnin käsitteeseen.

Lukiessa tulee väistämättä mieleen, että paljon ovat kirjoittajat joutuneet poiskin jättämään. Tilastojen ja kovan numeerisen datan puuttuminen pakottaa uskomaan kirjoittajien tulkintojen oikeellisuuteen. Kun on kirjoitettu suomalaisen hyvinvoinnin historiaa, niin globaalien kehityslinjojen vähäisyyttä voi jotenkin puolustella, mutta tietysti hyvinvointivaltiota rakennettiin muuallakin kuin Suomessa. Esittämättä kirjassa jäävät myös talouden sanelemat puitteet – kuinka paljon suomalaisen hyvinvoinnin rakentaminen ja ylläpitäminen on maksanut, mitä keskeisiä valintoja Suomessa on tehty ja mihin panostettu, ja mitkä ovat sellaisia rahoituksellisia rakenteita, jotka ovat suomalaisen hyvinvoinnin kehittämisen karikoita. Esimerkiksi nyt paljon pohditulla sote-puolella on tehty paljon uudehkojakin rakennusinvestointeja vaillinaisin ja usein huonoin perustein.

Kun kirjoittajat tarkastelevat hyvinvoinnin historiaa usein rakenteiden ja instituutioiden näkökulmasta, niin vähemmälle huomiolle jäävät yksilöiden hyvinvointiin vahvasti vaikuttavat oman käytöksen tekijät. Terveyskäyttäytyminen on jatkuvassa muutoksessa, joista hyviä esimerkkejä ovat tupakoinnin vahva väheneminen ja alkoholikulutuksen muutokset, mutta myös mielenterveyden ongelmien vahvempi esiinnousu. Suomalaisten hyvinvoinnin keskeinen areena on työelämä, joka on käynyt läpi huomattavia muutoksia viimeksi kuluneina vuosikymmeninä. Työhyvinvointi on tärkeä osa-alue, joka jäi kirjassa merkitystään pienemmälle käsittelylle, vaikka työelämä on se moottori, joka tuottaa hyvinvointiyhteiskunnan resurssit (mm. veroina). Hyvinvointiimme keskittyvistä rakenteista monet ovat verovaroilla ylläpidettyjä, joten verotuksen rooli ja mandaatti olisivat ansainneet enemmän tarkastelua. 

Tätä kirjaa lukiessani palauttelin mieleeni Juho Saaren toimittamaa ja yli 20 muun tutkijan kirjoittamaa teosta ”Hyviä uutisia Suomesta - Menestyvän yhteiskunnan tilannekuva” (Vastapaino 2025). Suomalaisesta yhteiskunnasta ja sen kehittymisestä saa kelvollisen kuvan, kun lukee nämä kummatkin kirjat. Tosin juuri tällä hetkellä näyttää sille, että monia suomalaisen yhteiskunnan rakenteita halutaan lyhytnäköisellä ja populistisella politiikalla rapistuttaa ja nakerrella. Ensi vuoden helmikuussa Vastapaino julkaisee Juho Saaren ja Jari Stenvallin toimittaman kirjan ”Suomen murros – miten suomalaiset instituutiot romahtavat?”. Se tulee olemaan mielenkiintoinen ja näitä kahta kirjaa täydentävä lukukokemus.

Karisto ja Simpura tarjoavat kirjallaan kaleidoskooppimaisen ja sujuvan tarkastelun suomalaisen hyvinvoinnin historiaan. Vaikka kirjaa edellä ruodinkin, niin hyväksyn sen, että tekijät eivät ole pakertaneet tiukkarakenteista tutkimusta vaan kirjoittaneet suomalaisen hyvinvoinnin historiaa osaavasti ja rennostikin. Kun tekijät osaavat tarjota meille runsaan sadan vuoden hyvinvointimme rakentamisen taipaleelta myös hauskoja tuokiokuvia, niin tämä kirja on kelpo syksyinen lukukokemus.

30/10/2026

Yhteiskunta: Joskus on ikävä nuoruutta ja komitealaitosta

Suomalaisen yhteiskunnan tuorein vitsaus on pyrkimys poliittisten blokkien rakentamiseen ennen  eduskuntavaaleja. Sanna Marinin johdolla sosialidemokraatit vuoden 2023 eduskuntavaaleissa ajoivat erittäin voimakasta blokkipolitiikkaa, joka myös sulki jo etukäteen ovia mielekkäiltä hallitusvaihtoehdoilta. Olisi onnetonta, jos vuoden 2027 eduskuntavaaleihin Suomessa mentäisiin blokkeina. Blokkipolitiikka on ajamassa vahvana länsimaisena demokratiana tunnetun Ruotsin hankalaan poliittiseen syksyyn. Jos suomalainen yhteiskunta on luisumassa kohti blokkipolitiikkaa, menetämme hetken huumassa monien vuosikymmenien työn poliittisen laaja-alaisen yhteistyön mahdollisuudesta.  

Ystäväni Juho Saari on kiteyttänyt osuvasti, että Suomen menestyksen selitykset ovat poliittisia ja taloudellisia suhdanteita syvemmällä kapitalismin ja hyvinvointivaltion yhteen kytkevän Suomen mallin instituutioissa ja suomalaisen yhteiskunnan arjen rakenteissa. Kaksi keskeistä tekijää ovat sopeutumiskyky ja sosiaalinen kimmoisuus. Hän määrittelee sopeutumiskyvyn sopeutumistehokkuuden ja -kustannusten yhteiskuntapoliittisesti järkeväksi yhdistämiseksi ja sosiaalisen kimmoisuuden yhteiskunnan rakenteiden kyvyksi toipua murroksesta jopa parempaan tilaan. 

Saaren tiivistys oli mielestäni hyvä luonnehdinta Suomesta aina vuoteen 2025, jonka jälkeen olen nähnyt entistä enemmän merkkejä suomalaisen tradition tietoisesta rapauttamisesta, ja poliittisen toiminnan arvoksi on noussut poliittisten pikavoittojen saavuttaminen. Mitä poliittiset pikavoitot edellyttävät? Usein ne kuvitellaan saavutettavan vastakkainasettelua jyrkentämällä, kun näin Trump ja brexit-uskovaisetkin toimivat.

Poliittinen vastakkainasettelu on jyrkentynyt entisestään muutamien viimeksi kuluneiden vuosien aikana. Samanaikaisesti on tapahtunut lainsäädäntötyön valmistelun selkeä laadullinen heikkeneminen, kun lakeja rustataan liian lyhyellä ja osittain puutteellisella valmistelulla. Mielipiteeni on selkeästi, että lainsäädännön vastuun pitää olla kansan valitsemilla edustajilla ja loputtomiin ei voida monen osapuolen kanssa neuvotella. Jos ei sovitussa aikaikkunassa kunnollisia kompromisseja saavuteta, niin päätöksentekijöiden kuuluukin ottaa vastuu ja tehdä ikäviäkin päätöksiä. Mutta blogini otsikonkin mukaan nykyistä päätöksentekoa katsoessa tulee ikävä komiteoita, jotka pitkään valmistelivat yhteiskunnan keskeisiä uudistuksia.

Kaarlo Tuori määritteli vuoden 1983 kirjoituksessaan, että komiteat erosivat muusta hallintokoneistosta kolmen tunnusmerkin nojalla. Ne olivat monijäsenisiä eli kollegisia, niiden jäsenyys on haltijansa sivutehtävä ja ne olivat suhteellisen irrallisia hallintokoneiston ydinosan (ns. linjahallinnon) hierarkkisista esimies-alaissuhteista. Komiteat tekivät merkittävää työtä, kun niissä valmisteltiin laajapohjaisesti yhteiskuntamme pitkävaikutteisia muutoksia. Komiteat rakensivat työllään Suomessa myös tärkeää yhteisymmärrystä, joista 1970- ja 1980-luvun muistettavia esimerkkejä olivat parlamentaariset puolustuskomiteat.

Komiteoiden kulta-aikaa olivat 1960- ja 1970-luvut, jolloin myös suunnittelu-usko Suomessa oli vahvinta. Komiteoiden työn ovat korvanneet erilaiset selvitysmiehet ja ministeriöiden oma tehostunut ja monipuolistunut toiminta. Huomattavaa on, että jo useamman hallituksen aikana on lakien laajapohjainen valmistelutyö koettu hitaaksi, turhaksi ja rapsakkaa poliittista päätöksentekoa kahlivaksi. Kuitenkin on tehty monia yhteiskuntamme päätöksiä, joiden valmistelu oli liian kärjistynyttä tai hätäistä – valitettava esimerkki on sote-uudistus, jossa on jatkuvasti paikkailun tarvetta.

Kun yhteiskunnan pitäisi olla ketterä ja nopeasti reagoiva, niin ovatko komiteat hallinnon dinosauruksia, joiden oli aikakin kuolla sukupuuttoon? Nykyistä repivää ja usein asiasisällöltään huokoista poliittista keskustelua ja hätäilevää päätöksentekoa seuratessa jähmeäliikkeisiä komiteoita tulee ikävä. Vaikka vanhassakaan komiteatyössä paras argumentti ei aina voittanut ja loistavia ideoita jouduttiin vesittämään kompromisseiksi, oli tällaisella yhteisellä ja monipuolisella valmistelutyöllä selkeät ansionsa. Väistämättä jouduttiin jo valmisteluvaiheessa ymmärtämään monenlaisia intressejä ja argumentteja – ja suomalaista päätöksentekoa valmisteltiin yhdessä. En halua virittää taisteluhuutoa ”Kaikki valta komiteoille” mutta kelpo karjaisu olisi ”Komiteat takaisin, perkele!”

26/10/2026

Elokuva: Deep state -ajattelu ja salaliittoelokuvat

Donald Trumpin aika politiikassa on ollut otollista erilaisille, moninaisille ja toinen toistaan hullummille salaliittoteorioille. Deep state -ajattelun ydintä on oletus valtion sisällä toimivista korruptoituneiden poliitikkojen ja johtavien virkamiesten salaisista verkostoista, jotka manipuloivat julkista mielipidettä ja käyttävät epädemokraattisia keinoja valtakunnan kohtaloihin vaikuttamisessa. Armahdan blogini lukijoita Trumpin kauden analysoinnista ja sen valheiden ja epätotuuksien verkon ruotimiselta. Katsastelen salaliittoteorioita 1960- ja 1970-luvun amerikkalaisten elokuvien perusteella, ja pohdiskelen faktojen ja fiktion rajapintoja.

USA:n 1960-luvun alun toivon aikakausi päättyi marraskuussa 1963 Dallasissa nuorekkaan presidentti John F. Kennedyn salamurhaan. JFK:n murha oli ja on ehtymätön salaliittoteorioiden mylly, ja kansakunnan sisällä ei ole vieläkään yhtenäistä ymmärrystä tästä tragediasta. Presidentin murhasta, sen motiiveista, taustoista ja tutkinnasta on saatu aineksia moniin hyviinkin elokuviin. David Millerin ohjaama ”Suora toiminta” (”Executive Action”) vuodelta 1973 on kohtalainen elokuva, mutta Oliver Stonen ”JFK” vuodelta 1991 oli arvostelu- ja yleisömenestys ja nosti lähes kolmen vuosikymmenen jälkeen tämän kansallisen trauman jälleen esille. 

Poliittisten johtajien murhat olivat turruttavan yleisiä USA:ssa 1960-luvun lopulla. Kansalaisoikeusaktivisti Malcolm X murhattiin keväällä 1965, mustien johtohahmo ja rauhannobelisti Martin Luther King Jr. murhattiin huhtikuussa 1968 ja demokraattipuolueen todennäköinen presidenttiehdokas Robert F. Kennedy kesäkuussa 1968. Tällainen poliittisten ja yhteiskunnallisten johtohahmojen murhien määrä altistaa monet ihmiset etsimään uudenlaisia selityksiä. Ja tietysti ajankuvana on muistettava, että 1960-luvun maailmaa leimasi kahden ydinasekisaa käyvän supervallan keskinäinen vastakkainasettelu ja voimainmittelö.

Neuvostoliiton pelko ja erityisesti venäläisten katalat salajuonet juomaveden manipuloinnista sekoittivat muistettavasti amerikkalaiskenraalin pään Stanley Kubrickin sysimustan huumorin kyllästämässä klassikossa ”Tri Outolempi eli: Kuinka lakkasin olemasta huolissani ja opin rakastamaan pommia” (”Dr. Strangelove or: How I Learned to Stop Worrying and Love the Bomb”) vuodelta 1964. Amerikkalaiskenraali päätti lähettää omalla päätöksellään pommikonelaivueen tuhoamaan Neuvostoliiton. Toisenlainen salaliitto oli teemana John Frankenheimerin kelvollisessa elokuvassa ”Toukokuun 7 päivää” (”Seven Days in May”), jossa armeijan korkein johto suunnittelee sotilasvallankaappausta estääkseen USA:n ja Neuvostoliiton välisen ydinaserajoitussopimuksen. Uhka demokratialle tulikin sisältäpäin. Toinen John Frankenheimerin 1960-luvun merkkiteos ”Mantsurian kandidaatti” (”The Manchurian Candidate”) kertoo amerikkalaissotilaan ohjelmoinnista poliittiseen murhaan.

1970-luvun alun salaliittoelokuvien aatelia ovat Alan J. Pakulan ”Ansa - Parallax View” (”The Parallax View”), jossa tutkiva journalisti löytää yhä syvempiä ja sumeampia yhteyksiä senaattorin murhan takaa. Suosikkejani on myös Sydney Pollackin ”Korppikotkan kolme päivää” (”Three Days of the Condor”), jossa Washingtonissa  CIA:n peiteorganisaatiossa kertomakirjallisuutta analysoiva tutkija palaa lounastauoltaan takaisin ja löytää kaikki työtoverinsa teloitettuina – mutta miksi?

1970-luvulla tehtiin muitakin salaliittoelokuvia, mutta seisahduttavin oli Alan J. Pakulan ”Presidentin miehet” (”All the President’s Men”) vuodelta 1976. Tämä on kaikkien aikojen lempielokuviani, mutta myös salaliittoteoreetikkojen märkä uni todistaessaan, että Yhdysvaltain presidentti Richard M. Nixon oli oikeasti sumeilemattomia toimintatapoja käyttävä ja valtiokoneiston suojelema rikollinen. 

Kun USA:ssa oltiin päästy juuri yli Nixonin ketkun muistosta, niin reippaan rehellisyyden perikuvaksi kehystetty partiopoikamainen Ronald Reagan oli Iran-contra-skandaalin keskiössä.  Taas presidentti toimi vastoin kongressin nimenomaisia päätöksiä ja vastoin YK:n pakotepäätöksiä.

Salaliitot ovat tenhoava trillerin aihe ja salaliitoista on tehty USA:n ulkopuolellakin osaavia ja hienoja elokuvia. Olen aiemminkin kumartanut syvään kreikkalaissyntyisen Costa-Gavrasin elokuvalle ”Z – hän elää” (”Z”) vuodelta 1969 – hieno ja todellisuuspohjainen elokuva everstien Kreikasta. Ranskalaisen Henri Verneuilin ”I... comme Icare” vuodelta 1979 on hyvä trilleri, jonka perussyke on jäljitettävissä ajatuksiin JFK:n ja muiden poliittisten murhien takana oleviin salaliittoihin.

Yhdysvaltain poliittinen lähihistoria monine murhineen, murhayrityksineen ja paljastuneine poliittisine väärinkäytöksineen on antanut ponnevoimaa salaliittoteorioille. Monet hyvin tehdyt ja vetävät elokuvat ovat kuvittaneet näitä teorioita ja tehneet niistä herkkäuskoisille uskottavia. USA:ssa meitä tänään hämmentävät Trumpin hallinnon toimet, jotka voivat vielä villiintyä aivan lähiaikoina välivaalien tulosten selvitessä. 

Salaliittoelokuvat ovat viihdettä ja vika salaliittoihin uskomisessa ei ole viihteen tuotteissa. Vanhan letkautuksen mukaan TV-lähetyksen huonosta ja sekavassa kuvasta olevan valituksen voi kuitata vastauksella ”vika ei ole vastaanottimessa vaan todellisuudessa”. Jos salaliittoelokuvat saavat katsojansa uskomaan elämäämme hallitseviin juonitteleviin salaliittoihin, vika ei ole elokuvissa vaan todellisuudessa.

20/10/2026

Kulttuuri-ilmiöt: Museokortti on nerokas keksintö

Syksyisen sunnuntain viikonloppukävelymme välietappina oli Didrichsenin taidemuseo Kuusisaaressa. Kohdehan oli mainio ja Elin Danielson-Gambogin näyttely oli retken arvoinen. Museokortti taskussa on helppoa lähteä nauttimaan eri museoiden tarjonnasta. 

Museokortti lanseerattiin vuoden 2015 keväällä, ja runsaan kymmenen vuoden ikään ehtinyt Museokortti on osoittautunut toimivaksi kulttuurituotteeksi. Perusajatus oli madaltaa kynnystä museoissa käymiselle, jossa on onnistuttu. Museokortti on suomalaisten museoiden hallinnoima tuote, jonka tuloista 75 % palautuu museoille. Se on tuottanut museoille vuosien varrella jo 120 miljoonaa euroa. Museoissa käydään enemmän kuin koskaan aiemmin ja museoiden yhteenlasketut pääsylipputulot ovat nelinkertaistuneet Museokortti-aikana. Aktiivinen Museokortti löytyy nykyisin noin 350 000 suomalaiselta. Nykyisin Museokortti käy yli 360 kohteeseen Suomessa.

Mitä Museokortti minulle käyttäjänä antaa? Se innostaa spontaaneihin museokäynteihin – esimerkiksi kesällä Porvoossa käydessäni päätinkin käydä kaupunginmuseossa, jossa olikin Pertti Jarlan hillittömän hauska näyttely. Museokortti antaa myös mahdollisuuden suurissa museoissa useampaan käyntikertaan. Se merkitsee, että koko tarjontaa ei tarvitse ahnehtia kerralla tai että voi palata uudelleen mieluisten teosten ääreen.

Kun monilla ystävillänikin Museokortti on, niin on kiva sopia tapaaminen museoon ja muutamissa niissä on kelpo kahvilakin, jossa on mukava tunnelma. Kun museoissa käynnit kasvavat ja Museokortin ansiosta ymmärtääkseni myös käyttäjäkunta on laventunut ja laajentunut, antaa se innokkeita museoillekin uudistua ja kehittyä. Muutamista tuntemistani museoista on kehittymässä haluttuja matkakohteita: hyviä esimerkkejä ovat vaikkapa Mikkelin Sodan ja rauhan keskus Muisti tai Mäntän Serlachius-museot. 

Arkikokemukseni perusteella museoissa kävijät ovat nykyistä tuottoisampia asiakkaita myös museokaupoille, joiden tuotteiden katteet ovat yleensä hyvät. Ja kun Museokortilla ikään kuin ilmaiseksi näyttelyssä käytiin, niin nyt sitten voi museokaupasta mielellään jotain hankkia. Museokauppojen volyymin kannalta on tietysti tärkeää saada asiakasvirtaa enemmän, ja juuri sitä Museokortti on tuonut. Kävijävirtojen kasvu näkyy myös museoiden yhteydessä olevien ravintoloiden ja kahviloiden liikevaihdon kasvuna.

Museoiden talouden kokonaiskuvassa kannattaa kuitenkin muistaa, että museoiden pääsymaksutulot (mukaan lukien Museokortin tuloutukset) ovat noin 10 % niiden kokonaisrahoituksesta – valtion, kuntien ja säätiöiden rahoituksella museot edelleen ja tulevaisuudessakin pyörivät. Museokortti on kuitenkin ollut museoalalle imagollisesti tärkeä, koska se on osoittanut yhteistyön voimaa ja tuonut museoille myös runsaasti uusia kävijöitä.

Kulttuurialaa on usein – ja kokemukseni mukaan syystäkin – pidetty nurkkakuntaisena ja hankalasti pitkäkestoiseen yhteistyöhön pystyvänä. Museokortti on osoittautunut tenhoavaksi kulttuurin menestystarinaksi, jossa vanhakantaisessa maineessa ollut museoala on pystynyt uudistumaan ja hankkimaan innokkaita kävijöitä, jotka ovat osoittaneet monimuotoisten museoiden tarpeen. Museoala pystyy myös paremmin perustelemaan julkisia rahoitustarpeitaan, kun museoissa käynnit jatkavat edelleen kasvuaan ja ovat jo nyt korkeammalla tasolla kuin koskaan ennen. 

Museokortin menestys tiivistyy ymmärtääkseni siihen, että on kysytty kuluttajan näkökulmasta peruskysymys ”What is in for me?”. Vastaukseksi kehitetty helppokäyttöinen pääsy yhdellä vuosittaisella maksulla satoihin erilaisiin kulttuurikohteisiin on käyttäjälleen kelpo ratkaisu.

16/10/2026

Kirjallisuus: Monilla aikatasoilla kulkeva hieno romaani

Kerronnassaan ja juonissaan monilla aikatasoilla kulkevat romaanit ovat lukijallekin haastava genre. Kirjailijan on osattava nivoa eri aikatasot eri elementteineen juohevaksi kerronnaksi ja pitää yllä tarinan imu. Riikka Pulkkisen tuore ”Pienet joutsenet” (Otava 2026) osoittaa kirjailijan varmuutta ja osaamista, ja kirja on erinomainen lukukokemus. Lähes 450-sivuisena kirja ei ole helppo, mutta vaivannäkö ja pieni ponnistelu palkitsee lukijan. 

Nimettömänä läpi kirjan kulkevan kertojanaisen ydintarinana on hänen varhaisteinivuosiensa intohimoinen balettiharrastus, johon hän heittäytyy koko energiallaan. Ahkerasta harjoittelustaan ja harrastukselle omistautumisestaan huolimatta hän joutuu huomaamaan, että hänestä voisi tulla hyvätasoinen harrastaja, mutta ei koskaan tähteä. Baletin maailma on kurinalaisuudessaan armoton, mitä korostaa venäläinen tinkimätön balettiopettaja. Opettajan kunnianhimoisena tavoitteena ryhmälle on Joutsenlammen hiominen esitykseksi, ja tuohon esitykseen kuusi kertaa viikossa pidettävät harjoitukset tähtäävät.

Nuoruusikää lähestyvän tytön ympärillä oleva maailma ei ole selkeän jäsentynyt 1980- ja 1990-lukujen taitteessa, kun ei se jäsenny helposti aikuisillekaan. Neuvostoliiton hajoaminen ja sosialististen maiden nopea muutos ovat pienen perheen jatkuvia puheenaiheita, ja perheen isä on liimautunut kansainvälisen uutisvirran seuraamiseen. Perhe on hiljattain muuttanut heille uudelle paikkakunnalle eli Ouluun. Akateemista uraa havitteleva isä on vailla työtä ja omistautuu maailman muutosten ymmärtämiselle ja selittämisellekin. Euroopan myllerryksessä Suomikin on vahvassa muutoksessa, kun talouden rakenteet muuttuvat nopeasti ja neuvostokarhu naapurissa on muuttumassa uudeksi ja häilyväksi Venäjäksi. Suomen talousuutisissa nousee esille etenkin säästöpankkien holtittoman luotonannon vaikeudet ja valtiontalouden syvenevä alho. Pulkkisen kerronnan taidonnäyte on kuvata ajan tunnelmia varhaisteinin ajatuksenjuoksulla ja ajankohtaisten asioiden heijastamisella kasvavan tytön leikkeihin.

Kirjassa on kaksi muutakin aikatasoa eli tytön rakkaiden isoäitien viimeiset ajat vuonna 2011 ja näiden samalla paikkakunnalla elämänsä asuneiden isoäitien kokemukset vuoden 1939 syksystä ja Neuvostoliiton hyökkäyksestä alkaneessa talvisodassa. Vuonna 2011 nyt naiseksi varttuneella tytöllä oli kaksi läheistä, mutta varsin erilaista isoäitiä, jotka asuivat koko elämänsä kirjassa tarkemmin nimeämättömällä itäsuomalaisella paikkakunnalla. Samaan aikaan hoitoon joutuneiden isoäitiensä elämää muistellessa nainen ymmärtää, että isoäidit ovat aikoinaan olleet läheisiä ystäviä, mutta he ovat myöhemmin elämässä ajautuneet toisistaan erilleen. Nuori nainen kokee tärkeäksi tehtäväkseen kahden isoäitinsä sovinnon rakentamisen vuosikymmeniä jatkuneen eripuran jälkeen. 

Baletti on armoton harrastus, joka perustuu lukemattomilla toistoilla pienimpienkin yksityiskohtien hiomiseen. Baletin kurinalaisuus on koskettavassa ristiriidassa Neuvostoliiton hajoamisen kaoottisuudelle. Tämä jännite on myös mielenkiintoinen kurkistus venäläiseen sielunmaisemaan, kun suurvalta vääjäämättä murenee sisältäpäin, ja harvoiksi pysyviksi asioiksi jää maassa jää symbolisillakin ulottuvuuksia ladattu Joutsenlampi.

Pulkkinen käyttää osaavina kerronnan välineinä eri aikatasoilla kulkevan kerronnan ohella valikoituja vuosien 1989 – 1990 uutisten lehtileikkeitä, jotka faktoilla kehystävät varhaisteinin elämän mielenkiintoista aikaa. Helppo kritiikki laajaa ja monitasoista kirjaa kohtaan on väittää, että jotain olisi ollut vähennettävä tai poistettava. Mieleeni tulee Milos Formanin erinomaisen Amadeus-elokuvan kohtaus, jossa Salieri tulkitsee keisarin tunnelmia ja kertoo, että Mozartin kappaleessa on ”liikaa nuotteja”. Mozart terhakoituukin kysymään, mitkä nuotit hänen pitäisi poistaa. Riikka Pulkkinen on varmasti hionut pitkään kirjaansa ja minusta tässä kirjassa jokainen kirjain on paikallaan – ”Pienet joutsenet” on hieno romaani.

13/10/2026

Yhteiskunta: Itsenäistyykö Skotlanti ja liittyykö Yhdistynyt Kuningaskunta uudestaan EU:hun?

Olemme syksyisin tehneet kirjallisuutta harrastavan ystäväryhmäni kanssa matkoja mielenkiintoisiin eurooppalaisiin kohteisiin. Tällä kertaa matkamme suuntautui Skotlantiin ja sen pääkaupunkiin Edinburghiin. Skotlannin väkiluku on Suomen luokkaa eli runsaat viisi miljoonaa ja Edinburgh kaupunkina on jotakuinkin samankokoinen kuin Helsinki. Skotlannilla on maana rikas ja mielenkiintoinen historia. Vuodesta 1707 Skotlanti on kuulunut Yhdistyneeseen Kuningaskuntaan. 

Monet muistavat, että vuonna 2014 Skotlannissa järjestettiin itsenäistymisestä kansanäänestys, jossa noin 55 % vastusti itsenäistymistä. Mielenkiintoista on, että osa periaatteessa itsenäisyysmielisistä äänestäjistä pelkäsi, että itsenäistyminen voisi johtaa eroon Euroopan Unionista ja äänestivät siksi itsenäistymistä vastaan. Vuoden 2016 Brexitin neuvoa-antavassa kansanäänestyksessä 62 % skotlantilaisista äänestäjistä vastusti eroa EU:sta, mutta lopputuloksena Yhdistynyt Kuningaskunta päätyi – vahvasti englantilaisten äänillä – eroamaan EU:sta. Yhdistyneen Kuningaskunnan sisällä EU:n kannatus oli – ja on - vahvinta juuri Skotlannissa.

Vaikka politiikkaa olen vuosikymmenet seurannutkin, minulle oli yllätys Skotlannin itsehallinnon laajuus. Skotlannilla on oma parlamentti ja oma pääministeri. Maalla on ollut oma 129-jäseninen yksikamarinen parlamentti vuodesta 1998. Skotlannissa eletään tilanteessa, jossa osa päätöksistä tehdään Yhdistyneen Kuningaskunnan (jonka muodostavat siis Englanti, Pohjois-Irlanti, Skotlanti ja Wales) parlamentissa Lontoon Westminsterissä ja osa päätöksistä Skotlannin parlamentissa Edinburghissa. Skotlannista valitaan Westminsterin parlamentin alahuoneeseen 57 kansanedustajaa sen kaikkiaan 646 kansanedustajasta. Skotlannin parlamentin toimivaltaan kuuluvat mm. koulutuksen, terveydenhuollon, talouden, sosiaalihuollon ja maatalouden asiat, kun taas Westminsterin toimivaltaan kuuluvat etenkin ulko- ja turvallisuuspolitiikka ja monien alojen puitelainsäädäntö. Skotlannin ehdoton valtapuolue on Skotlannin kansallispuolue SNP (Scottish National Party), joka on vuodesta 2017 voinut yksin muodostaa Skotlannin hallituksen.

Matkan aikana meitä kiinnosti kaksi kysymystä eli itsenäistyykö Skotlanti lähitulevaisuudessa ja hakeeko Yhdistynyt Kuningaskunta Euroopan Unionin jäsenyyttä. Skotlannin itsenäisyyden kansanäänestyksestä on vain kymmenisen vuotta ja silloin tulos oli selkeä. Uusi kansanäänestys ei ole aivan ovella, mutta kehnosti hoidettu Brexit, sen negatiiviset taloudelliset vaikutukset ja halu eurooppalaiseen yhteistyöhön luovat otollista maaperää myös itsenäisyystoiveille. Ymmärrykseni on, että jos Skotlanti itsenäistyisi, se hakisi nopeasti EU:n jäsenyyttä. 

Mutta hakeeko Yhdistynyt Kuningaskunta EU-jäsenyyttä lähiaikoina? Brexitin myötä britit ovat hukanneet melkoisesti taloudellisen kasvunsa potentiaalia eikä uusien korvaavien kauppasopimusten laatiminenkaan vaivatonta ole ollut. "Take back control" oli osuva kampanjaslogan, joka kuitenkin jäi ontoksi lupaukseksi, kun Leave-kampanjan liioittelut ja suoranaiset valheet ovat paljastuneet. Brittien ja EU:n lähentymiselle on selkeästi halua ja tarvetta, ja britit ovat liittyneet taas EU-tutkimusohjelmiin ja Erasmus-opiskelijavaihto-ohjelmaan. Näistä ensiaskelista on kuitenkin huima matka EU-jäsenyyteen ja briteille ei olisi uutena hakijana oikoteitä jäsenyyteen. Suuri kynnyskysymys voisi olla myös punnan asema ja kohtalo. Olisin yllättynyt, jos Yhdistynyt Kuningaskunta seuraavan kymmenen vuoden sisällä EU-täysjäsenyyttä hakisi ja sen saisi. 

Skotlannille on leimaa-antavaa kahden nykyisin lähes samankokoisen suuren kaupungin eli Edinburghin ja Glasgow’n keskinäinen kisailu ja jännite, joka yltää omien jalkapallojoukkueiden intohimoista kannatusta syvemmälle. Glasgow’ssa emme käyneet, kun Edinburghissäkin riitti nähtävää ja koettavaa. Edinburghin vanha kaupunki on hienosti säilynyt yhtenäinen kokonaisuus. Vuosisatainen sivistysperinne tulvahtaa vastaan eri puolilla kaupunkia. Modernin taloustieteen klassikon ”Kansojen varallisuus” kirjoittaja, moraalifilosofi Adam Smith oli edinburghiläisiä, ja niin olivat myös Sherlock Holmesin luoja Arthur Conan Doyle ja Robert Louis Stevenson, jonka luomuksia ovat Tohtori Jekyll ja Mr. Hyde. Edinburgh ja Skotlanti ovat paljon muutakin säkkipillimusiikkia ja haggis-annoksia – aivan mainio pitkän viikonlopun matkakohde.

09/10/2026

Elokuva: Hurmaava Karhuherra Paddington

Michael Bondin (1926 – 2017) luoma Karhuherra Paddington on lumoava hahmo. Ensimmäinen Paddington-kirja ilmestyi vuonna 1958, ja kirjoja on käännetty yli 40 kielelle ja myyty yli 35 miljoonaa kappaletta. Lontoolainen Brownin perhe löysi yksinäisen, punahattuisen karhun matkalaukkuineen Paddingtonin asemalta ja niinpä Perusta tullut karhu muutti Browneille. Usein Paddington pukeutuu siniseen duffelitakkiin ja punaiseen lierihattuun, jossa on myös karhuherran pahan paikan jemma eli paikka hänen herkulleen appelsiinimarmeladileivälle. Hyväkäytöksinen ja aina kohtelias karhu joutuu usein kommelluksiin, joista selviämistä auttavat hänen positiivisuutensa ja kykynsä solmia ystävyyksiä tuntemattomien kanssa. 

Kirjojen ohella Paddingtonin suosiota ovat kasvattaneet animaatiosarjat ja kolmen mukavan kokoillan elokuvan sarja. Vuonna 2014 valmistunut Paul Kingin ohjaama ”Paddington” oli varsin kelvollinen koko perheen elokuva, jonka menestyksen avaimina olivat onnistunut karhuhahmon animointi sekä osaava näyttelijäkaarti. Paddington seikkaili sujuvasti hienoissa Lontoon maisemissa ja Ben Whishaw oli erinomainen Paddingtonin äänenä. 

Pankin räjäytti vuonna 2017 valmistunut ”Paddington 2”, jonka näyttelijäkaartissa loistivat brittiosaajat Hugh Grant, Brendan Gleeson, Peter Capaldi ja Jim Broadbent. Paul Kingin ohjaama leffa oli hetken ainoa elokuva, joka oli arvostetulla Rotten Tomatoes -elokuvasivustolla saanut kaikilta leffakriitikoilta myönteisen arvion. Elokuva sisältää kaiken mitä leffalta voi toivoa: vetävän tarinan, kerronnassa hienoja hämäyksiä ja koukkuja, komean visuaalisen toteutuksen, hyväntahtoisen tunnelman ja oikeudenmukaisen loppuratkaisun. Elokuvan tähtipölyä lisäsi tieto, että ukrainalaisessa versiossa Paddingtonin ääninäyttelijänä oli Volodymyr Zelenskyi, joka ennen presidenttikauttaan oli maassaan hyvin tunnettu koomikko. Kolmas sarjan elokuva ”Paddington seikkailee” (”Paddington in Peru”) vuodelta 2024 ei ollut enää Paul Kingin ohjaama eikä yltänyt samalle tasolle kahden ensimmäisen osan kanssa.

Karhuherra Paddingtonin tähtihetki oli vuonna 2022, kun julkistettiin lyhytelokuva kuningatar Elisabet II:n 70-vuotisvaltakauden kunniaksi. Kolmeminuuttisessa elokuvassa kuningatar kutsui Paddingtonin palatsiinsa teelle. Perusta muuttaneen Paddingtonin kohtelias ensimmäinen repliikki on ”Thank You for having me. I hope You have a lovely jubilee”. Odotetusti Paddington onnistuu sähläämään kuningattaren teepöydässä ja kun karhuherra on tuhonnut teepöydän tarjottavat, tarjoutuu hän jakamaan hatussaan pitämänsä marmeladileivän kuningattaren kanssa. Elisabet II vuorostaan näyttää, että hänelläkin on aina hätävarana marmeladileipä mukanaan perinteisessä käsilaukussaan. Mainio osoitus brittien iäkkään kuningattaren huumorintajusta!

Karhuherra Paddington on fiktiivinen hahmo, joka on Perusta Englantiin muutettuaan osoittautunut kelpo britiksi. Hän puhuu moitteetonta englantia, on kaikille kohtelias, osoittaa hyvää tahtoa ja on arkisissa tilanteissa huomaavainen. Ja mikäpä on Paddingtonin elellessä, kun hän asustaa ylemmän keskiluokan varakkaassa valkoihoisessa lontoolaisperheessä hyvällä asuinalueella. Kelpo karhun kutsuu kuningatarkin teelle, mutta kertooko Paddingtonin tarina myös väistämättömästi, että kun siirtolainen tulee niin britiksi kuin olla voi, hän voi vasta silloin tulla hyväksytyksi?

Voimme huvitella toisen fiktiivisen sankarin eli Tarzanin tarinalla. Lordi Greystokeksi paljastunut sankari kasvoi apinoiden hoivissa yksin viidakossa ja nousi viidakon valtiaaksi. Hän osoitti, että englanti ei voi olla vaikea kieli – hän oppi sen apinoiden parissa yksinopiskeluna viidakossa (tämä on rapsakka kasku muistaa, kun joku britti kehuu small talkissa englannin kielen taitoasi). Amerikkalaisen Edgar Rice Burroughsin (1875 – 1950) Tarzan-kirjat ovat tietysti yleisasenteeltaan tunkkaisia kulttuuri-imperialismin tuotoksia, mutta Tarzan päätti kuitenkin palata viidakkoon. Paddington on päättänyt jatkaa elämäänsä Lontoossa Brownin perheessä.

Paddington-elokuvat ovat hienoja ja viihdyttäviä elokuvia, jotka poikkeuksetta sopivat koko perheelle. Kun ne ovat hyvän mielen elokuvia, niin pitäisikö niitä edes tarkastella toiseuden hyväksymisen, kulttuurisen sulautumisen ja kulttuuri-imperialismin näkökulmista? Tietysti pitää ja tällainen tarkastelu on sitä tärkeämpää, mitä suositumpia kulttuurituotteet ovat. Tällainen tarkastelu antaa meille tarpeellisen ja toisenlaisen näkökulman. Samalla voimme kysyä, että miten Paddington-elokuvia katselee vaikkapa sellainen nuori, jonka perhe joutuu pohtimaan Englannissa asumistaan Brexit-päätöksen jälkeen. 

”Paddington 2” on viimeksi kuluneiden vuosien suosikkielokuviani ja katson sen varmasti vielä neljännenkin kerran. Katsomisnautintoani ei vähennä pohdinta elokuvan kulttuurisesta kontekstista ja piiloviesteistä vaan se antaa minulle mielenkiintoisen lisäulottuvuuden elokuvan tarkasteluun.

02/10/2026

Kulttuuri-ilmiöt: Kannattaako ostaa suosikkifutisjengin fanipaita?

Jalkapalloon kuuluu suosikkijoukkueen ja lempipelaajien fanitus. Se voi saada monenlaisia muotoja, joista arjessa näkyvin ilmentymä ovat katumuodissa näkyvät joukkueiden pelipaidat tai fanipaidat. Vuosien varrella ne ovat kehittyneet tyylikkäiksi ja hienoiksi asusteiksi. Paidoilla on seuroille myös taloudellista merkitystä. Real Madrid myy vuodessa yli kolme miljoonaa fanipaitaa, ja kuten niitä hankkivat tietävät, ne eivät ole hinnaltaan mitään Hennes & Mauritzin bulkki-T-paitoja. Johtavien eurooppalaisten jalkapalloseurojen pelipaitoja koristavat kalliit sponsorimainokset. Real Madridin tärkeä sponsori on Fly Emirates, Paris Saint-Germanin paitaa koristaa Qatar Airwaysin mainos ja Manchester Cityn pelaajat kantavat Etihad Airwaysin koko rinnustan peittävää mainosta. Seurojen antamien tietojen mukaan nämä lentoyhtiöt maksavat seuroille 69-70 miljoonaa euroa vuodessa sponsorisopimuksistaan. Joukkueiden kannatuksen innossa on hyvä muistaa, että mikään näistä sponsoreista ei tule maasta, jota voi demokratiaksi kutsua ja jossa ihmisoikeuksista pidettäisiin huolta.

Eurooppalaisten huippuseurojen tulonmuodostus perustuu ymmärtääkseni viiteen pilariin. Ensimmäinen ovat sponsorisopimukset, joista suurimmat ovat urheiluvälinevalmistajien kanssa. Puma maksaa kymmenvuotisen sopimuksen perusteella Manchester Citylle noin 130 miljoonaa euroa vuodessa. Urheiluvälineiden ohella merkittäviä sponsoreita ovat mm. lentoyhtiöt ja teleyhtiöt – Bayern Münchenin tärkeä sponsori mittavalla sopimuksella on T-Mobile. Toinen tärkeä tulonlähde ovat TV-sopimukset. Ne ovat merkittävä tulonlähde etenkin Englannin Valioliigan seuroille ja Espanjan La Ligan seuroille. Valioliigan TV-sopimusten arvo on vuositasolla 2,5 miljardia euroa, joista jyvityksen perusteella Manchester City tienaa vuositasolla 170 miljoonaa euroa. Pienimmätkin Valioliigan seurat tienaavat näillä sopimuksilla 100 miljoonan euron luokkaa olevat vuositulot. Mutta kaikki on Amerikassa suurempaa: amerikkalaisen jalkapallon TV-sopimusten arvo on vuositasolla 10-11 miljardia euroa.

Kolmas tulonlähde ovat erilaiset fanituotteet, jotka yhteenlasketulta volyymiltaan ovat miljardiluokan liiketoimintaa – ja erittäin hyväkatteista liiketoimintaa. Neljäs tulonlähde ovat pelaajakaupat, joilla todellisen huippupelaajan varhain löytänyt pienempikin seura voi tehdä hyvän tilin. Ja viides tulonlähde ovat otteluiden pääsylipputulot, joiden suhteellinen merkitys on jatkuvasti laskenut.

Manchester City on viimeksi kuluneiden päivien uutistietojen mukaan todellisissa vaikeuksissa, kun se on tietojen mukaan jatkuvasti ja määrätietoisesti rikkonut Valioliigan taloudellisia säännöksiä. Vuosien 2009-2018 aikana seura olisi syyllistynyt yhteensä 114 taloussääntörikkomukseen (ks. HS 29.09.2026). Tämä selvittely saa ylimääräisiä kierroksia siitä, että Ison-Britannian tuore pääministeri Andy Burnham on Suur-Manchesterin edellinen pormestari ja seuran suuri sponsori on Abu Dhabin emiraatin omistama lentoyhtiö Etihad Airways – ja seuran omistaa Abu Dhabin hallitsijasukuun kuuluva sheikki. Muista Valioliigan seuroista kuuluu mutinaa, että ei riitä, että Manchester City saisi erittäin tukevat sakot ja tippuisi yhtä sarjatasoa alemmas vaan rangaistuksen pitää olla tuntuvampi.

Ja ne jalkapallopaidat! Yksittäisten seurojen jalkapallopaitojen valikoima on muutamissa maissa – esimerkiksi Englannin Valioliigassa – laajentunut nopeasti. Vanhaan hyvään aikaan seuroilla oli kaksi paitaa – kotiottelupaita ja vieraspelipaita. Nyt on kolmatta virallista paitaa, harjoituskauden paitaa, nostalgiapaitaa jne. Seurat myyvät entistä enemmän paitoja ja sponsorit saavat miljoonittain kaduilla käveleviä mainoksia. Jos perheessä joku haluaa vaalean viikingin Erling Haalandin virallisen Manchester Cityn paidan, niin argumentoidaanko, että se on laatuun nähden liian kallis? Vai kysytäänkö, että haluatko mainostaa koko rinnuksen leveydeltä totalitaristisen maan lentoyhtiötä? Vai kysytäänkö, että kannattaako tukea seuraa, joka peittelee miljarditason taloudellisia puliveivauksia? Vai hankitaanko kiltisti se Haaland-paita ja päätetään siirtää yhteiskunnallinen valistustuokio myöhemmäksi?

29/09/2026

Kirjallisuus: Viihteellisesti tietolähdetoiminnasta

Kale Puonti on työteliäs dekkaristi. Poliisin työstä jo eläkkeelle jäänyt mies on kirjoittanut kahdeksan Pasilan Myrkky -sarjan mainiota dekkaria. Olin valitsemassa Vuoden johtolanka -palkinnon voittajaksi vuonna 2024 sarjaan kuuluvaa teosta ”Fadi”. Lisäksi Kale tekee podcasteja mm. entisen ammattirikollisen Immu Ilmenin kanssa, pitää luentoja ja esiintyy usein MTV3:n Rikospaikka-ohjelmassa. Hänen kirjoihinsa perustuu Elisa Viihteen Pasilan myrkky -TV-sarja, josta on esitetty kaksi tuotantokautta.

Olen pitänyt Puontin Pasilan Myrkky -sarjan dekkareiden hyvästä ja tiiviistä juonenkerronnasta. Ne ovat aiheiltaan usein käsitelleet ihmiskohtaloita, jotka muuten ovat jääneet kertomatta. Niissä näkyy myös Sjöwall-Wahlöö-mainen yhteiskunnallinenkin ote. Siksi tartuin mielenkiinnolla tämän syksyn uutuuteen eli romaaniin ”Ilmiantaja” (Bazar 2026), joka ei kuulu Pasilan Myrkky -sarjaan vaan on itsenäinen rikosromaani.

”Ilmiantaja” on romaani poliisien tietolähdetoiminnasta. Jännitysviihteen genressä on peiterooleissa toimivien poliisien työstä tehty hienoja elokuvia, joista suosikkejani ovat Johnny Deppin ja Al Pacinon tähdittämä ”Donnie Brosco” vuodelta 1997, Martin Scorsesen ohjaama ja monen tasokkaan näyttelijän ryydittämä hieno ”The Departed” vuodelta 2006 sekä tietysti Scorsesen elokuvan perustana ollut hongkongilaiselokuva ”Infernal Affairs” vuodelta 2002. Tietolähdetoiminnan ja peitepoliisityön jatkuvana uhkana on paljastuminen ja vankka tieto siitä, että paljastuvien kohtalot ovat usein karuja.

Puontin kirja keskittyy jo nuorena huumekauppaan lähteneen Esko Lehmanin tarinaan. Esko oli ylivilkas poika eikä koulu kiinnostanut, mutta makea elämä kylläkin. Pienten huume-erien hankinnasta ja kaupasta kohtalo heitteli häntä eteenpäin, ja nuorella aikuisiällä aukeni ovi moottoripyöräkerhon jäseneksi. Kirja kuvaa osaavasti jengien tiukkaa hierarkiaa, omaa sääntömaailmaa ja horjumatonta solidaarisuutta toisia jäseniä kohtaan. Rikosylikomisario Ismo Koponen on vanhan kansan poliisi, joka pani merkille Lehmanin tämän nuoruusvuosina. Hän tarjosi sopivassa tilanteessa kerhossaan pahan virheen tehneelle Lehmanille ansaintamahdollisuutta poliisin tietolähteenä. Tärkeää oli, että Lehman jatkaisi normaalia toimintaansa kerholaisena ja auttaisi valikoidusti poliisia.

Kirjan antama kuva jengirikollisuudesta on lukijalle melko lohduton. Kirjan kertoman mukaan suuri osa moottoripyöräjengiläisistä on perustaltaan sähläreitä, joita johtaa autoritäärisesti yksi tai kaksi älykästä kadun kasvattia. Monet kärsivät nuorella iällä pitkiä vankeustuomioita eikä elinajan ennustekaan kovin korkea ole. Näitä jengiläisiä poliisit pystyvät vielä jotenkin ennakoimaan ja ymmärtämään, mutta maahanmuuttajataustaisten katujengien kanssa poliisi on hukassa.

Kale Puontin vuosikymmenien poliisikokemus huumerikollisuuden ja väkivaltarikollisuuden parissa on tukevana pohjana kirjalle. Kertomuksessa on varmasti paljon faktapohjaa, jota korostaa kirjan alun maininta ”Kaikki mahdolliset yhtymäkohdat todellisuuteen ovat puhdasta sattumaa.” Tarina sisältää monia selviä piikkejä poliisitoiminnan tietolähdetoiminnan suitsimiseen ja tietolähteiden rekisteröimiseen. Kovasti sääntöjen noudattamiseen keskittyvät esimiehet eivät ole kenttätoiminnan tuloksista niin kiinnostuneita kuin ohjemanuaalien noudattamisesta.

Ja kuitenkin kirja on lievä pettymys. Puonti ei saa tekstiään ja tarinaansa elämään niin kuin Pasilan Myrkky -sarjan kirjoissa. Esko Lehmanin elämäntarinan taustoittamisen olisi voinut tehdä tiiviimmin. Puonti tarinoi ja koettaa olla liian viihdyttävä. Kirjailijan tavaramerkkinä ollut tiivis kerronta hajoaa ja tarinassa toistetaan samoja teemoja. Huulenheitto ja anekdoottien kertominen, mikä on podcastien suolaa, ei toimi kirjassa yhtä hyvin. Jännityskin kirjaa on vaisua ja ennalta arvattavaa, vaikka juuri tietolähdetoiminnassa tosielämässäkin on usein tiukkoja, jännittäviä tilanteita. Kun Puontin kiistattoman tietolähdetoiminnan tuntemuksen ja osaavan kirjoittamisen tietää, niin loppuarvioni on ”hukattu mahdollisuus”.


25/09/2026

Yhteiskunta: Entä jos äitini evakkoretki olisikin päättynyt Alaskaan?

Äitini oli Karjalan kannaksen evakkoja. Hän syntyi vuonna 1937 ja hänen isosiskonsa syntyi vuonna 1934. Talvisodan syttyessä 26-vuotias isoäitini lapsineen lähti evakkoon. Heidän pientilansa oli Neuvostoliiton rajan tuntumassa Raudussa. Paljon ei mukaan voinut ottaa. Äidinisäni oli silloin jo tehtävissään kaukopartiojoukoissa. He päätyvät evakkomatkallaan lopulta Imatralle. Jatkosodan aikana äitini oli sotalapsena Länsi-Ruotsissa vauraassa apteekkariperheessä, tätinikin oli sotalapsena Ruotsissa. Rauhan koittaessa isoäitini ja isoisäni olivat eronneet, ja elämä isoäitini yksinhuoltajaperheessä ei ollut helpoimmasta päästä. Äidinäitini työskenteli Imatran rautatehtaalla koko Imatran-aikaisen työuransa, minä muistan hänen työskennelleen nosturinkuljettajana. Tätini muutti Ruotsiin 1950-luvun puolivälissä, mutta äitiäni ei Ruotsi houkuttanut. Mitä jos äitini perhe olisikin päätynyt Imatran sijasta Alaskaan?

Lukiessani Henry Oinas-Kukkosen kirjaa ”Finalaska – Unelma suomalaisesta osavaltiosta” (Vastapaino 2017) näitä oman perheen kohtaloon liittyviä asioita tuli väistämättäkin mieleen. Lukemisen arvoinen kirja kertoo, kuinka talvisodan aikaan amerikkalaiset seurasivat tarkkaan Suomen taistelua ylivoimaista vihollista vastaan. Aidoksi uhaksi koettiin, että Neuvostoliitto valtaisi Suomen talvisodassa. Alaskan territoriossa – osavaltio Alaskasta tuli vasta vuonna 1959 – oli vuonna 1940 vain reilut 70 000 asukasta. Aitona mahdollisuutena nähtiin, että työteliäiksi, reiluiksi ja hieman juroiksi tunnetut suomalaiset voisivat tulla pohjoiselle alueelle Alaskaa rakentamaan. Pinta-alaltaan valtavalla alueella oli vähäisesti asutusta ja tuoreet siirtolaiset olisivat olleet erinomainen piristysruiske alueelle. 

Pakolaisten osalta 1930- ja 1940-lukujen taitteessa relevantein kysymys oli juutalaisten kohtalo eri puolilla Eurooppaa. Juutalaisväestö olisi ollut vakavasti turvapaikan tarpeessa. Alaskaan amerikkalaisten aikalaisten ajatusten mukaan juutalaisväestöä ei kannattanut sijoittaa, koska he eivät olisi selvinneet Alaskan ankarissa oloissa. Suomalaiset olisivat arvioiden mukaan Alaskan pohjoisissa osissa selvinneet hyvinkin, ja heillä oli jo näyttöjä työstään esimerkiksi Wisconsinin ja Michiganin laajoilla metsätyömailla. Suomalaiset joutuivat tässä tarkastelussa syyhyttä saunaan, kun suomalaisia pakolaisia pidettiin juutalaispakolaisia parempina ilman että suomalaiset olisivat koskaan ilmaisseet haluaan siirtyä Alaskaan.

Suomi teki raskaan rauhan talvisodan jälkeen Neuvostoliiton kanssa ja aloitti – etenkin vuosikymmeniä jälkikäteen arvioiden – rohkean ja kunnianhimoisen toiminnan Karjalan evakkojen Suomeen asuttamisessa. Suomalaiset päättivät jäädä puolustamaan isänmaataan eikä haluja siirtyä asuttamaan Alaskan laajoja alueita syntynyt. Jatkosodan riehuessa julmimmillaan USA:ssa syntyi ajatus koko Suomen väestön laajamittaisesta evakuoimisesta Alaskaan, mutta tämä oli teknisestikin jo erittäin haastava hanke eikä kukaan ollut Suomesta asiaa kysynyt. Historian ironiaa on, että Suomesta kyllä lähti 1960- ja 1970-luvuilla satojen tuhansien joukko Ruotsia rakentamaan.

Kun tarkastelee näitä ajatuksia lähes sata vuotta myöhemmin, tuntuvat niiden suurisuuntaiset ideat massiivisine väestönsiirtoineen hätkähdyttäville. Entä jos USA olisi villistä ajatuksesta Alaskan kehittämisestä ulkoisin voimin innostunut ja Suomi ajatusta suosinut? Entä jos äitini perhe olisikin lastattu vuonna 1939 Pohjois-Norjasta samaan laivaan satojen muiden evakkoperheiden kanssa ja heidät olisi asutettu Keski-Alaskaan aloittamaan elämäänsä uudelleen?

Tiedämme, että Karjalan evakoiden asuttaminen Suomeen ei ollut suinkaan yksinkertainen eikä kivutonkaan kansallinen ponnistus. Suomessa he jatkoivat elämäänsä ja rakensivat tulevaisuuttaan. Äitini eli käytännössä 1950-luvun puolivälistä elämäänsä Helsingin seudulla, rakastui isääni, perusti perheen, teki pitkähkön työuran, oli omistautuva mummi lapsilleni ja sai elää vuosikymmeniä hyvää elämää hyvinvointi-Suomessa. Emme saa koskaan tietää, olisiko hänen elämänsä Keski-Alaskassa kasvaneena pakolaistyttönä mennyt samaa rataa. 

Kirjallisuuden tärkeänä tehtävänä on havahduttaa meidät miettimään kuvattujen ilmiöiden mahdollista suhdetta omaan elämäämme. Henry Oinas-Kukkosen mielenkiintoinen kirja avaa uskottavalla tavalla unohdettuja historian jaksoja, mutta sai minut myös pohtimaan oman perheeni kohtaloiden mahdollisia reittejä. Hyvä juttu, ettei äitini joutunut Alaskaan!

22/09/2026

Elokuva: Aamuöinen Fifth Avenue ja tyyli-ikonin synty

Nuori kaunis nainen nousee taksista aamuyön valossa New Yorkin autiolla Fifth Avenuella. Hän on pukeutunut tyylikkääseen mustaan iltapukuun ja pitää aurinkolaseja silmillään. Hänellä on kädessään pahvimukissa kahvia ja paperipussissa wienerleipä, ja hän nauttii kevyen aamiaisensa katsellen Tiffanyn koruliikkeen ikkunoita. Kahvinsa juotuaan hän lähtee kävellen kohti kotiaan.

Klassisen elokuva-avauksen moni tunteekin – se on Blake Edwardsin ohjaamasta elokuvasta ”Aamiainen Tiffanylla” (”Breakfast at Tiffany’s”) vuodelta 1961. Elokuvan perustana oli Truman Capoten pienoisromaani, joka ilmestyi USA:ssa vuonna 1958 ja suomeksi kirja saatiin vuonna 1967. Eksentrinen Capote oli 1950- ja 1960-luvun vaihteessa todellinen New Yorkin kulttikirjailija ja julkisuuden lemmikki. Elokuvan tarinaan jälkipolville liittyy kiinteästi Capoten tyytymättömyys elokuvaan. Capoten kirjaan verrattuna elokuvan käsikirjoitusta oli juonen osalta useammalta kohdaltaan muokattu. Kirjailija oli jo kirjoitusvaiheessaan hahmottanut Holly Golightlyn rooliin Marilyn Monroen ja hauraanoloinen Audrey Hepburn ei Capotea miellyttänyt. Herkkähipiäisen kirjailijan sielua ei hyväillyt sekään tieto, että George Axelrod kuittasi käsikirjoituksesta korkeamman palkkion kuin Capote kirjan elokuvaoikeuksista.

Elokuvassa nuori, juuri teini-iän taakseen jättänyt Holly Golightly asuu Manhattanilla Upper West Sidella viettäen huoletonta ja epäsäännöllistä elämää. Nuorella kauniilla ja tyylikkäästi pukeutuvalla naisella ei ole puutetta miesseuralaisista ja elokuvan tarinan edetessä käy selväksi, että Hollyn mukavan elämän takaavat vanhempien miesten anteliaat lahjoitukset. 

Kirjassa kertojana on samassa talossa asuva aloitteleva kirjailija, joka ystävystyy Hollyn kanssa. Elokuvassa ystävyys ei kuitenkaan tarjonnut riittävää draaman kaarta, joten kirjan nimetön kertoja on elokuvassa Paul Varjak, ja eri vaiheiden jälkeen Holly ja Paul rakastuvat. 1960-luvulle tultaessa Hollywoodissa oli vielä tiukat moraalisäännöt elokuvien sisällölle ja moraalisensorit tarkastivat elokuvien käsikirjoituksia neuvostotyyliin. Sam Wasson kuvaa sujuvassa kirjassaan ”Auringonnousu Manhattanilla – Audrey Hepburn ja elokuvien moderni nainen” (”Fifth Avenue, 5 A.M. – Audrey Hepburn, Breakfast at Tiffany’s and the Dawn of the Modern Woman”), että elokuva, joka kuvailisi vain puhelintyttöä ja hänen naapuriaan jäisi sensoreiden hampaisiin. Niinpä Axelrod keksi elokuvan romanttiseksi juoneksi, että Paul eli elämäänsä gigolona eli varakkaiden naisten maksamana rattopoikana. Näin heidän romanssinsa pelastaisi kummankin lopulliselta turmelukselta!

Audrey Hepburnin aiemmat roolityöt olivat kaukana manhattanilaisen puhelintytön rooleista. Hän oli ollut monissa rooleissaan kauniina kauriinsilmineen ja hoikkine olemuksineen puhtoisuuden perikuva. Audrey Hepburn oli jo 1950-luvun alun romanttisten elokuvien nuori, raikas tähti. Elokuvasta ”Loma Roomassa” (”Roman Holiday”) vuodelta 1953 hän saavutti ensimmäisen ja ainoan Oscarinsa 25-vuotiaana. Myös seuraava elokuva ”Kaunis Sabrina” (”Sabrina”) vuodelta 1954 oli suosittu.  Mutta Hollyn rooli tarjosi Hepburnille uudenlaisen haasteen ja otettuaan haasteen vastaan, Hepburn teki muistettavan Hollyn roolin, jossa oli niin räväkkyyttä, herkkyyttä kuin surumielisyyttäkin. Elokuvan suosio varmisti Hepburnin aseman Hollywoodin ehdottomassa tähtikaartissa. Parin vuoden päästä Tiffanyn jälkeen Hepburnia odotti hieno rooli Eliza Doolittlena ”My Fair Ladyssä”.

Blake Edwards sai myös elokuvasta hyvän nosteen uralleen, johon myöhemmin mahtui esimerkiksi kirjava joukko ”Vaaleanpunainen pantteri” -elokuvia. Elokuvan tuottajat tiesivät ottavansa riskin kiinnittäessään Edwardsin ohjaajaksi, mutta valinta osoittautui onnistuneeksi.  Elokuva saavutti kaksi Oscaria musiikista, jotka kummatkin menivät Henry Mancinille. Mancinin säveltämän ja Johnny Mercerin sanoittaman klassikon ”Moon River” laulaa elokuvassa Hepburn itse; hänen äänialansa kapeuden Mancini otti tarkkaan huomioon ja kappaleen ääniala on vain hieman yli yhden oktaavin. 

Mistä ”Aamiainen Tiffanylla” parhaiten muistetaan? Elokuva muistetaan Audrey Hepburnin hienoista ja ajattomistakin vaatteista. Audreyn leningit, jotka ovat elokuvan muistettavimpia pukuja, olivat kaikki pariisilaisen Hubert de Givenchyn suunnittelemia. Givenchy oli jo ”Kaunis Sabrina” -elokuvassa vastannut kauneimmista Audreyn vaatteista, ja Hepburnin ja Givenchyn välille oli kehittynyt vuosien varrella vahva ammatillinen suhde. Hepburnin kauniisti kantama musta pikku mekko ja hienot hatut ovat unohtumattomia. Maailman muutoksesta kertoi sekin, että niin vahvasti New Yorkiin sijoittuvan elokuvan muistettavimmat asut ovat Pariisista.

Tunnustan, että Aamiainen Tiffanylla -elokuvan juliste mustassa iltapuvussa keimailevasta ja pitkässä imukkeessa savuketta pitelevästä Hollysta antoivat elegantin, mutta lievästi hömpän kuvan elokuvasta. Keltaisessa kirjastossa suomeksi ilmestyneen kirjankin kansi varioi samaa sanomaa. Elokuva osoittautui hyväksi katsomiskokemukseksi, elokuvan tarinan taustat mielenkiintoisiksi ja tiivis Capoten kirjakin lukemisen arvoiseksi. Elokuvasta henkii New Yorkin 1960-luvun alun vaurastuva, rentoutuva ja kepeähkö tunnelma, kun tiukkapipoinen moraali on väistymässä, kulttuurinen maisema oli monipuolistumassa, ihmisillä on mahdollisuus ja oikeus tehdä elämässään omia valintoja ja maailma on avautumassa. Tuossa lyhyessä hetkessä aivan 1960-luvun alussa USA:ssa oli uusi dynaaminen presidentti, Kuuban ohjuskriisi oli runsaan vuoden päässä ja Dallasin murhatyö parin vuoden päässä. ”Aamiainen Tiffanylla” on parin tunnin aikamatka tuohon menetettyyn aikaan.

18/09/2026

Kulttuuri-ilmiöt: Arjen riemukkaat innovaatiot eli niksit

Suomalaisessa arjessa tehdään jatkuvasti pieniä elämäämme helpottavia innovaatioita, joita voi hyvin kutsua nikseiksi. Vanhoilla tennissukilla voi hyvin kiillottaa kengät, vanhaa filmipurkkia voi käyttää joko vedenpitävänä tulitikkurasiana tai parin päivän matkalla lääkepurkkina, suppilon puuttuessa voi kuivien aineiden pulloon siirtämisessä käyttää tötteröksi rullattavaa paperiarkkia, mustasta isosta jätesäkistä saa muutamalla viillolla kätevän sadeviitan. Näiden jokapäiväisistä tarpeista kumpuavien niksien aarreaitta on vuodesta 1974 alkaen ollut Pirkka-lehden Niksi-Pirkka-palsta, johon suomalaiset ovat lähettäneet yli 100 000 niksiehdotusta.

Nikseihin liittyy käytännöllisten vinkkien ohella myös aimo annos huumoria, mikä tekee niistä hauskoja oivalluksia. Muistan kaksi parisuhteisiin liittyvää niksiä. Jos parisuhde on vielä alkuvaiheissa ja rahatkin ovat vähissä, mutta haluttaisiin osoittaa sitoutumista, niin sormukset voi korvata kahdella samaa viimeistä käyttöpäivää osoittavalla pussinsulkijalla esimerkiksi Reissumies-pakkauksista. Päivämääräleimat käännetään  sisään päin ja pussinsulkijat kiedotaan nimettömiin – ja siinä on halvat ja uniikit sormukset! Toinen mieleeni jäänyt niksi koskee uutta kumppania, jonka kanssa mennään oman suvun juhliin. Tuore kumppani kannattaa sijoittaa mahdollisessa yhteiskuvassa aivan reunimmaiseksi, koska jos tulee nopsakin ero, hänet voi helposti leikata kuvasta pois.

Pirkka-lehden julkaisemien niksien ytimessä ovat sukkahousujen ja muovikassien kekseliäs käyttö. Jos sinulla on muovikassi, sukkahousut, jeesusteippiä, pyykkipoikia ja sveitsiläinen linkkuveitsi, niin arjen hallinta on huomattavasti helpompaa. Sukkahousujen lahkeeseen voi marjaretkellä sujauttaa kännykän ja kietoa kaulaan helposti käytettäväksi. Muovikassista saa helpon katselukannun, kun sen täyttää vedellä ja pistelee siihen pieniä reikiä. Kunnon 1990-luvulta oli myös ajan autoiluun sopiva neuvo, jossa tuulettimenhinnan katkettua sen pystyi väliaikaisesti korvaamaan sukkahousuista tehtävällä lenkillä. 1990-luvulle taisi jäädä sekin niksi, että oman autonsa löytää helposti isoltakin parkkipaikalta, kun radioantenniin ripusti punaisen lapasen. Nykyaikaa nikseissä ovat kännyköiden moninaiset käyttötavat.

Nikseistä löytyy aitoa kekseliäisyyttä, jota suomalaiset ovat halunneet myös toisilleen jakaa. Vaikka arkinen elämä voi välillä harmaalta tuntua, niin pienet oivallukset ja ITE-keksinnöt tekevät siitä hauskempaa. Naislukija kertoi niksinä, että pitää tuulisina päivinä mukana käsilaukussaan muutamia pöytäliinan painoja ja nipsauttaa ne tarvittaessa hameensa helmaan – ei lennä tuulisella säällä hame korviin. Toinen lukija valisti, että kotioloissa lihapiirakat ja hampurilaiset voi tarjota kahvinsuodatinpussista. Näin varsinkaan lapsilla ja miehillä eivät valu ketsupit yhtä herkästi rinnuksille.

Nikseihin on erityisen perehtynyt Anssi Orrenmaa, joka on Suomen johtava ”niksologi”. Hän on toimittanut tämänkin blogin innoittajana toimineen kirjan ”Pirkan niksit ja niksologia” (Kauppiaitten Kustannus Oy, 1997). Niksi-Pirkan palstat tuottavat kieleemme myös uusia käsitteitä. Monille on tunnettu sanonta, että ”ei mennyt niin kuin Strömsössä” ja ihan vastaavanlainen on ”toimi paremmin Niksi-Pirkassa”. Ihmiset tekevät ”niksioivalluksia”, kun löytävät uuden hauskan tavan käyttää tunnettuja tavaroita.

Vakavammin niksejä tarkastellessa löytää niistä arkisten esineiden uusiokäytön ja niiden elinkaaren pitenemisen hyödyt. Jos käytöstä poistettu TV-antenni toimiikin pihalle pystytettynä hyvänä pikkupyykin kuivaustelineenä tai jos pieneksi jääneen kumisaappaaseen sijoittaa tukevan köyden, valuttaa sen täyteen sementtiä ja käyttää veneen ankkurina, niin sehän on hienoa. Tämä on myös arjen resilienssiä.

Niksit ovat myös arkinen vastavoima – tai ainakin erittäin kova koetinkivi – tekoälyjen maailmoille. Hurjalla laskentateholla voi tietysti ratkaista monia aikamme polttavia ongelmia, mutta osaisiko tekoäly ratkaista kiireisen perheenemännän jalkojen hoidon yhtä elegantisti kuin Niksi-Pirkan palstalle kirjoittaja jo vuonna 1975: ”Jos olet kiireinen perheenemäntä, saat vaivattomasti jalkojen hoidon, kun esimerkiksi pyykillä ollessasi panet jalkaasi ehjät kumisaappaat, joissa on haaleaa, mietoa saippualiuosta. Puuhatessa jalat likoavat, minkä jälkeen ne on helppo hoitaa kuntoon.”

15/09/2026

Kirjallisuus: Elegantti veijaritarina miehitetystä Pariisista

Ranskalaisen Philippe Collinin ”Ritzin baarimestari” (”Le Barman du Ritz” vuodelta 2024, Siltalan julkaisema Saana Rusin suomennos vuodelta 2026) on ollut Suomessa alkuvuoden rakastetuimpia kirjoja. Kirjan perustarina kertoo toisen maailmansodan saksalaismiehityksen ajasta Pariisissa. Loistohotelli Ritzin baari oli kaupungissa merkillinen saarekkeensa, jossa kävivät ranskalaiseliitti, saksalaisten miehittäjien korkea upseeristo ja uuden hallinnon mielistelijät. Ritzin baarin tunnelman takasi kokenut ja taitava baarimestari Frank Meier, joka oli mestarillinen drinkkien sekoittaja ja kehittäjä. Itävalta-Unkarissa syntyneellä Meierilla oli visusti vartioitava salaisuus: hän oli juutalainen.

Collin kertoo hienosti tarinan, joka perustuu suureksi osaksi tosiasioihin, vaikka kirja on romaani eikä tietokirja. Collin on luonut kirjaansa muutamia fiktiivisiä hahmoja, mutta suurin osa kirjan henkilöistä kuvataan oikeilla nimillään ja heidän miehityksen aikaisia toimiaan kuvataan todenmukaisesti. Osana kerrontaansa Collin käyttää taitavasti Frank Meierin ”päiväkirjaa” baarimestarin tarinan taustoituksessa ja hänen syvimpien tuntojensa ilmaisemisessa. Vaikka kirjassa viliseekin lukuisia henkilöhahmoja, pystyy kirjailija pitämään teoksen kelvollisesti etenevänä, kerronta ei liikaa rönsyile ja kirjan jännityskin pysyy yllä.

Frank Meier syntyi juutalaiseen perheeseen Tirolissa 1884 ja lähti jo 14-vuotiaana kohti Yhdysvaltoja. Vuosisadan vaihteen köyhä elämä – mutta myös pelko juutalaisten syrjinnästä ja vainoista – olivat ajamassa Frankia lähtemään nuorella iällä Itävallasta. Elämä New Yorkissa ei ollut aluksi helppoa, mutta hän eteni cocktailien tuntijaksi ja tekijäksi alan ikonin Charles Mahoneyn opissa. Meier palasi Eurooppaan, taisteli ensimmäisessä maailmansodassa Ranskan riveissä ja sodan jälkeen 1920-luvun alussa aloitti Ritzin baarimestarina. Pariisilaista loistohotellia johti vanhan matriarkan elkein perustajan leski Marie-Louise Ritz, jonka konservatiivisten näkemysten kanssa Meierilla ei ollut aina helppoa.

Tärkeä osa baarimestarin työtä on huomaamaton läsnäolo ja asiakkaiden huomaavainen palvelu. Vaikka baareissa puhutaan tärkeistä ja salaisistakin asioista, baarin työntekijät voivat kuulla mutta eivät kuunnella keskusteluja. Collinin kirjan tarinan kannalta on tietysti tärkeää, että Meier myös huomaamattomasti kuuntelee ja osaa kuu(nte)lemansa perusteella varautua ja varoittaa myös muita. Frank Meier pystyi tiedoillaan ja osaamisellaan auttamaan vaarassa olleita juutalaisia uusien henkilöllisyyksien ja väärennettyjen passien hankinnassa. 

Ja tietysti jokaiseen inhimilliseen kiehtovaan tarinaan liittyy myös rakkaustarina. Ritzin johtajan Claude Auzellon hurmaava Blanche-vaimo sai Frank Meierin kiedotuksi pikkusormensa ympärille, ja hänen kaikkia mahdottomiakin toiveita Meier suostuu epäilemättä toteuttamaan. Rakkauden tunteet olivat kuitenkin yksipuolisia ja Meier tuntui tuomitulta kosmiseen yksinäisyyteen.

Collin kuvaa osaavasti Pariisin ilmapiiriä saksalaismiehityksen aikana. Hän osaa sanoittaa sen hämmentävän ristiriidan, kun Ritzin baarissa moitteettomasti käyttäytyvä saksalaisupseeri on arkisessa työssään ihmisarvosta piittaamaton, väkivaltainen rasistinen natsi. Miehityksen ajan Pariisissa oli myös koko joukko niitä ranskalaisia, jotka olivat avoimen juutalaisvastaisia ja jotka näkivät saksalaisissa uudenlaisen tulevaisuuden. Näitä isänmaansa myyjiä Meier palvelee kohteliaasti, mutta sisimmässään halveksii.

Saksalaismiehityksen aikainen Pariisi on mainio aihe romaanille, jolla on vahvoja ankkureita todellisiin henkilöihin ja tapahtumiin. Pariisi eri maisemineen on monelle lukijalle tuttu ja Pariisin valloitus kuin myös Pariisin vapauttaminen olivat merkittävä tapahtumia toisen maailmansodan Euroopassa. Collinin kirjan luettuani kaivoin kirjahyllystäni erään nuoruusvuosieni suosikkikirjan eli Larry Collinsin ja Dominique Lapierren ”Joko Pariisi palaa?” (”Is Paris Burning” vuodelta 1964, Otavan julkaisema Heidi Järvenpään suomennos vuodelta 1966). Tiukasti faktoihin ja haastatteluihin perustuvan Collinsin ja Lapierren kirjan lukeminen täydentää hyvin Collinin kirjan fiktion maailmaa.

Kun romaanissa kuvataan sellaista väkivaltaista ja rankkaa ajanjaksoja kuin saksalaisten julmaa Pariisin miehitystä, niin saako Collinin kirjaa kuvata veijaritarinaksi? Ritzin baarimestari Frank Meierin tarina on mielestäni klassinen veijaritarina, jossa harmittomana pidetty henkilö nousee arkiseksi sankariksi huijaamalla ja huiputtamalla itsestään liikaa luulevia henkilöitä. Meier lumoaa saksalaisupseerit ja yhteistoimintamiehet baarimestarin taidoillaan, ja heitä seurailemalla, kuuntelemalla ja päättelemällä selviytyy itse ehjin nahoin salaisuuksineen ja pystyy auttamaan muitakin. Vuosikymmenien aikana baaritiskin takana kehittyneen ihmistuntemuksensa ansiosta Meier on taikuri, joka pystyi tekemään mahdollisesta mahdollisen eli selviytymään juutalaisena vuosikausia aivan saksalaisupseerien silmien alla. 

11/09/2026

Yhteiskunta: Tarkkanäköinen kirja Amerikasta parin vuosisadan takaa

Meillä on parinkymmenen ystäväni kanssa tapana vuosittain perehtyä elokuussa pitkä iltapäivä kesän klassikkokirjaan. Ennen tapaamistamme jokaisen velvollisuutena on lukea kirja, jonka perusteella on aina syntynyt vilkas keskustelu. Toissa vuonna keskustelimme kahdesta antiutopiaklassikosta eli Aldous Huxleyn kirjasta ”Uljas uusi maailma” ja George Orwellin kirjasta ”1984”. Viime kesän luku-urakkamme oli Leo Tolstoin jykevä ”Sota ja rauha” ja tänä vuonna vuorossa oli Alexis de Tocquevillen ”Demokratia Amerikassa”.

Nuori ranskalainen aristokraatti Alexis de Tocqueville - matkakumppaninaan läheinen ystävänsä Gustave de Beaumont - saapui Yhdysvaltoihin 25-vuotiaana keväällä 1831 ja matkusteli laajasti Yhdysvalloissa ja Kanadassakin yhdeksän kuukauden ajan. Hän julkaisi matkansa perusteella kaksiosaisen kirjan. Kirjasta ”De la démocratie en Amérique” ensimmäinen osa ilmestyi Ranskassa vuonna 1835 ja toinen osa vuonna 1840. Matkallaan tapasi suuren joukon vaikuttajia ja päättäjiä, mutta hänelle järjestettiin myös tapaamisia kansalaisten parissa. Ranskalainen toimeksianto oli alun perin tutkia Yhdysvaltojen vankiloita ja myös selvittää, mihin amerikkalaisten hyvinvointi perustui. Tämän kiistattoman klassikon suomennosta saatiinkin sitten odottaa kauan, ja se ilmestyi Gaudeamuksen kustantamana Sami Janssonin käännöksenä vuonna 2006.

Lähes kaksisataa vuotta kirjoittamisen jälkeenkin kirja oli lukemisen arvoinen, koska se tunnisti silloisesta Yhdysvalloista monia piirteitä, jotka maan toiminnassa edelleenkin näkyvät. Unohdamme liiankin helposti, että Yhdysvallat on alusta alkaen ollut liittovaltio, jonka keskeinen elinvoima on vahvojen osavaltioiden oma rooli. Tämä rakenne on Yhdysvalloilla ollut koko valtiollisen historiansa ajan, ja tärkeä kiistakapula maan politiikassa on edelleenkin liittovaltion ja osavaltioiden roolit, vastuut ja velvoitteet. Osavaltioilla on esimerkiksi omaa lainsäädäntöään ja omia tuomioistuimiaan. Erityinen piirre Yhdysvalloissa oli jo 1800-luvulla hajautettu demokratia ja vahva kunnallinen itsehallinto.  

Kirjaa lukiessa kannattaa muistaa, että se on kirjoitettu ensisijaisesti ranskalaisille 1800-luvun puolivälin lukijoille. Yhdysvallat olikin hallinnoltaan toisenlainen valtio liittovaltiorakenteineen kuin tiukasti valtiokeskeinen Ranska. De Tocqueville tarkastelikin Yhdysvallat yhteiskunnallisena laboratoriona, jossa oli toteutettu mallikelpoisesti kansalaisvapauksia, laajempaa päätöksentekoon osallistumista ja lehdistönvapautta. Ranskassa ja muuallakin Euroopassa oli haasteena yhdistää vapaus, tasa-arvo ja aktiivinen kansalaisuus. Monista aikalaiskirjoittajista poiketen de Tocqueville osoittaa tekstissään ymmärtämystä ja sympatiaakin mustille, jotka olivat usein orjina, ja intiaaneille, joilta oli epäreiluilla tavoilla ryövätty elinympäristöt. Mustien orjien osalta hän myös korostaa, että orjatyövoiman käyttö oli taloudellisilla suureilla mitattuna tehoton tuotantotapa.

Yhdysvallat oli demokratiansa rakentamisessa erilaisessa asemassa kuin perinteiset eurooppalaiset valtiot, koska maan hallinto siirtolaisuuden myötä rakentui pala palalta alhaalta päin ja valtiollisen organisoinnin osalta se oli tietynlainen ”tabula rasa”. Sen hallinto perustui vahvasti siihen henkiseen perintöön, jonka etenkin Englannista tulleet ensimmäiset siirtolaiset istuttivat uuteen kotimaahansa. Kirja taustoittaa hyvin 1800-luvun amerikkalaisia ratkaisuja valtion ja kansalaisyhteiskunnan suhteesta, joka on nykyisinkin merkittävä tutkimusaihe ja jota esimerkiksi tämän vuosikymmenen nobelistit Daron Acemoğlu ja James A. Robinson ovat ansiokkaasti selventäneet. Demokratian ydinongelmaksi aikanaan koettiin kansalaismassojen kyky poliittisen vastuun kantamiseen, ja tätä haastetta de Tocqueville käsittelee monipuolisesti.

Alexis de Tocqueville havaitsi myös, että amerikkalaiset ovat materialisteja, säntillisiä, ahkeria ja tunnollisia. Saksalaisen Max Weberin klassikko ”Protestanttinen etiikka ja kapitalismin henki” ilmestyi vuosikymmeniä de Tocquevillen teoksen jälkeen, mutta monet de Tocquevillen havainnot todentavat tämän kapitalismin hengen. Ehkäpä hän ei katolisena aristokraattina osannut hahmottaa protestanttisen uskonsuuntauksen ja kapitalismin weberiläistä kohtalonyhteyttä.

Alexis de Tocquevillen suuri ansio oli nostaa demokratia politiikan tutkimuksen keskiöön. Demokratian de Tocqueville näki sosiaalisena tilana, ei vain hallintoratkaisuna. Hän näki myös Yhdysvalloissa länsimaiden tulevaisuuden, jossa monipuolinen demokratia ja kansalaisten laaja-alainen vauraus yhdistyvät.

”Demokratia Amerikassa” on kiistaton poliittisen ja yhteiskunnallisen kirjallisuuden klassikko. Sen arvoa nostaa, että de Tocqueville teki tarkkanäköisen kenttätyönsä 25-26-vuotiaana, julkaisi ensimmäisen osan kirjastaan kolmekymppisenä ja toisen osan 35-vuotiaana. Vaikuttavaa työtä. Hänen uransa jatkui mm. kansanedustajana ja lyhyen aikaa hän toimi myös Ranskan ulkoministerinä.

Suomalaisena laitoksena lähes 700-sivuinen järkäle ei ole keveintä kesälukemista. Tekijä on perusteellinen lähdeviittauksissaan ja lähteiden käytössään. Suuri osa kirjasta on perusteltua tekstiä, mutta paljon hän kirjoittaa joukkoon olettamuksia ja tunnelmapalojakin. Jos haluaa ymmärtää syvemmin Yhdysvaltoja ja sen juuria, on de Tocquevillen kirja verratonta luettavaa. Tartu klassikkoon!

08/09/2026

Elokuva: "Z - hän elää" on edelleen ajankohtainen

Pidän poliittisista trillereistä. Monen tunnetun ja mieleiseni poliittisen trillerin taustalta löytyy todellisia tapahtumia. Alan J. Pakulan ”Presidentin miehiä” (”All the President's Men”) vuodelta 1976 olen blogeissanikin kehunut ja Oliver Stonen ”JFK - avoin tapaus” (”JFK”) vuodelta 1991 on sekin katsomisen arvoinen, joskin pitkäksi venytetty, elokuva. Poliittinen trilleri voi olla myös pistävä ja kärkevä satiiri. Omia suosikkejani ovat Stanley Kubrickin klassikko ”Tri Outolempi eli: Kuinka lakkasin olemasta huolissani ja opin rakastamaan pommia” (”Dr. Strangelove or: How I Learned to Stop Worrying and Love the Bomb”) vuodelta 1964 ja Barry Levinsonin ”Wag the Dog: Häntä heiluttaa koiraa” (”Wag the Dog”) vuodelta 1997.

Osataan poliittisia fiktiivisiä elokuvia tehdä muuallakin kuin USA:ssa. Ranskalaisista esimerkiksi Henri Verneuilin ”Salattu todiste” (”Le président”) vuodelta 1961 on varsin kelpo elokuva, italialaisista Francesco Rosin ”Arvokkaita ruumiita” (”Cadaveri eccellenti”) vuodelta 1976 kertoo jäntevästi poliittisesta korruptiosta ja vääristyneistä valtarakenteista ja saksalainen Giulio Ricciarellin ”Labyrinth of lies” (”Im Labyrinth des Schweigens”) vuodelta 2014 kertoo tarttuvasti saksalaisten painista 1950- ja 1960-luvuilla natsimenneisyyden kanssa. Brittielokuvista maininnan arvoinen on Armando Iannuccin hulvaton ”The Death of Stalin” vuodelta 2017, joka on mustan huumorin kyllästämä poliittinen satiiri Neuvostoliitossa alkaneesta valtataistelusta Stalinin kuoleman jälkeen. Listaa voisi jatkaa pitkäänkin, mutta jo esitetty kirjo osoittaa, että politiikasta riittää aiheita monenlaisiin elokuviin.

Muistan jo 1970-luvulta ranskalaistuneen kreikkalaisen Costa-Gavrasin ohjaaman elokuvan ”Z – hän elää” (”Z”) vuodelta 1969. Elokuvan teki silloin erityisen ajankohtaiseksi Kreikassa huhtikuussa 1967 tapahtunut ”everstien vallankaappaus”, jonka vuoksi Kreikka oli sotilasdiktatuuri vuoteen 1974. Elokuva perustui kreikkalaisen Vasílis Vasilikósin samannimiseen kirjaan. Kirja käsitteli Thessalonikissa toukokuussa 1963 tehtyä kansanedustajan Grigóris Lamprákisin murhaa. Hän oli tunnettu ja tunnustettu lääkäri, rauhanaktivisti ja vasemmistoaktivisti. Kirjain ”Z” muodostui Kreikassa etenkin sotilasjuntan aikaisen vastarinnan symboliksi lukuisina graffiteina, kun sana ”Zi” merkitsee ”hän elää”. 

Costa-Gavras ja hänen monien elokuviensa käsikirjoittaja Jorge Semprún tekivät elokuvansa melko uskollisina kirjalle ja sen tapahtumien kuvaukselle. He käyttivät kuitenkin elokuvassa monien henkilöiden nimien sijasta heidän nimikkeitään eli Lamprákisiin samaistettavaa roolihenkilöä kutsuttiin johdonmukaisesti ”kansanedustajaksi” ja tutkintaa johtanutta Chrístos Sartzetákisin samaistettavaa roolihenkilöä ”tutkintatuomariksi”. Tämä antoi elokuvalle myös yleistettävyyttä muihinkin Etelä-Euroopan maihin, vaikka leimallisesti elokuva kertoikin Kreikasta. Muistettakoon, että 1960-luvun lopulla Espanja eli Francisco Francon diktatuurin aikaa ja Portugalia johti diktatorisin ottein António de Oliveira Salazar, joten elokuvan esille nostamat teemat poliisien ja sotilaiden väkivallasta ja oikeuslaitoksen hampaattomuudesta olivat monille maille yhteisiä.

Elokuva oli ranskalaista tuotantoa, perustui ranskalaiseen rahoitukseen ja tehtiin ranskan kielellä. Kreikkaa ei tietenkään voinut käyttää kuvausympäristönä, joten kuvaukset tehtiin pääasiassa Algeriassa ja pieniltä osiltaan Ranskassa. Costa-Gavras halusi päättäväisesti käyttää Mikis Theodorakiksen musiikkia, mutta tämä oli vuosikausia Kreikan saarilla kotiarestissa. Häneen saatiin kuitenkin yhteys ja hän antoi vapaat kädet jo julkaistun musiikkinsa käyttämiseen elokuvassa mutta uutta musiikkia hän ei voinut elokuvaan säveltää. Elokuvan avainroolien näyttelijät olivat Ranskan eturivin näyttelijöitä. Kansanedustajaa esitti Yves Montand ja tutkintatuomaria Jean-Louis Trintignant. Kansanedustajan vaimoa näytteli kreikkalaistähti Irene Papas, joka teki erinomaista työtä, mutta jolla oli vähäisen ranskan kielen taitonsa vuoksi erittäin vähän vuorosanoja. Mutta ilmeillään ja olemuksellaan hän esitti upeasti kansanedustajan vaimon hämmennystä, epätietoisuutta ja surua. Vaikka Montand onkin elokuvan tähti, ei hän yli kahden tunnin mittaisessa elokuvassa ole kuvissa kuin 12 minuuttia!

Mikä tekee tästä elokuvasta kiehtovan? Se kuvaa osuvasti ja sattuvasti kärjistyvää poliittista vastakkainasettelua ja väkivaltaan valmiiden oikeistoradikaaleihin kuuluvien huligaanien toimintaa. Populistiset väitteet kansakuntaa uhkaavasta pasifismista ja poliittisesta vasemmistosta saavat huligaanit kaivamaan pamput ja puukot esille, kun he olettavat virkavallan heidän toimintansa hiljaisesti hyväksyvän. Saksan natsien tapaan nämäkin huligaanit ovat vähäväkistä joukkoa, joiden varakkaat tukijat pysyttelevät varjoissa. Kreikkaishuligaanien toimintaa tukevat joko kulisseissa tai konfliktitilanteissa passiivisuudellaan poliisivoimat ja sotilaat.

Toinen tärkeä teema on poliittisen painostuksen alla toimivan tutkintatuomarin vähittäinen kasvu oletetusta hallinnon sylikoirasta itsenäiseksi toimijaksi. Trintignant tekee mielestäni elokuvan hienoimman roolityön peräänantamattomana toimijana, jota koetetaan ylemmiltä tahoilta ohjata ja suitsia. Kolmas tärkeä teema on lehdistön toiminta, joka on avainasemassa murhatapahtumasta kuvamateriaalin tarjoajana, todistajilta tietojen hankinnassa sekä julkisen paineen luomisessa. 

Elokuvan kliimaksi on oikeudenkäynti, jossa murhan käytännössä tehneet huligaanit saivat tuntuvat vankeustuomiot. Omalla toiminnallaan väkivallantekoa joko aktiivisesti tukeneet tai passiivisesti vasemmistolaisten suojelusta kieltäytyneet sotilas- tai poliisijohtajat vapautettiin syytteistä. Elokuvan tarinaan kuuluu, että sotilasjuntan tullessa Kreikassa valtaan murhatyön tekijät vapautettiin, tutkintatuomari pistetään vankilaan ja keskeinen lehtimies kolmeksi vuodeksi, jutussa tuomion antaneet tuomarit erotettiin ja keskeiset todistajat menehtyvät erilaisissa oudoissa onnettomuuksissa.

”Z – hän elää” voitti ulkomaisten elokuvien Oscar-palkinnon vuonna 1970, oli poikkeuksellisesti ehdolla myös vuoden parhaaksi elokuvaksi ja sai tukun muitakin Oscar-ehdokkuuksia. Vasta toisen kokopitkän elokuvansa ohjannut Costa-Gavras oli elokuvan teon aikaan 35-vuotias. ”Z – hän elää” oli kaupallisestikin menestys ja antoi ohjaajalleen vapautta tehdä poliittisia - ja usein poliittisesti kiistanalaisiakin - elokuvia. Hän on jatkanut elokuvien tekemistä 2020-luvullakin ja hänen tuorein ohjauksensa julkaistiin vuonna 2024. 

Yli puolen vuosisadan takainen elokuva on kestänyt aikaa yllättävän hyvin ja se on edelleenkin katsomisen arvoinen ja kiehtova poliittinen trilleri. Elokuvan katsomisen jälkeen tulee kylmäävästi mieleen erään läntisen suurvallan pääkaupungissa tammikuussa 2021 tapahtunut poliittinen mellakka ja sen jälkipuinti nykyhallinnon aikana, kun väkivaltaan syyllistyneet poliittiset huligaanit armahdettiin tuomioistaan ja mellakasta tehdyt oikeudenpäätökset käytännössä mitätöitiin. Tuo tapahtumainkulku tuo mieleen 1930-luvun Saksan ja 1970-luvun Kreikan. Sekin on tärkeä syy katsoa uudestaan ”Z – hän elää”.

04/09/2026

Kulttuuri-ilmiöt: Hopeamitalistin hauras sankaruus

Huippu-urheilu on katsojille kiehtovaa mutta urheilijat tietävät, että suosio riippuu viimeisimmästä suorituksesta. Legendaksi urheilija nousee monen vuoden ylivoimaisista suorituksistaan kilpakentillä. Suomalaisista urheilulegendojen tarinoista Juha Miedon tarina on tenhoavin: hänet muistamme ”maailman kirkkaimmasta hopeasta” eli sekunnin tuhannesosan häviöstä Lake Placidin olympialaisten 15 kilometrin hiihdossa. Tuon silmänräpäyksen mittaisen tappion muistaessamme unohdamme usein, että hän voitti hiihdon maailmancupin kahdesti ja oli viestihiihdon olympiavoittaja.

Urheilulegendan tarina voi muodostua myös huippu-urheilijan osoittamasta reiluudesta ja urheiluhengestä. Vuoden 1964 Innsbruckin talvikisojen kelkkailussa italialainen Eugenio Monti antoi omasta kelkastaan pultin kovimmille kilpakumppaneilleen eli brittiparille Tony Nash – Robin Dixon heidän huomatessaan, että heiltä oli kyseinen osa rikki. Britit laskivat olympiavoittoon ja italialaiset jäivät pronssille. Kun italialaislehdistö syytteli Montia tästä teosta, vastasi hän ”ettei Nash voittanut, koska annoin hänelle pultin. Hän voitti, koska laski nopeammin.” Vuonna 1968 Monti saavutti kaksi kultamitalia Grenoblen talvikisoissa.

Aikamme urheilukuvista muistettavin lienee Mexico Cityn 1968 kesäolympialaisten miesten 200 metrin pikajuoksun palkintojen jaon valokuva. USA:n Tommie Smith voitti uudella maailmanennätysajalla, Australian Peter Norman otti yllättäen hopeaa vahvalla loppuvedollaan ja USA:n John Carlos jäi pronssille. Yhtä kovatasoinen 200 metrin kisa käytiin vasta vuonna 1984. USA:n kulta- ja pronssimitalistit Tommie Smith ja John Carlos painoivat lipunnoston ja kansallislaulun aikana päänsä alas ja nostivat kummatkin mustaan nahkahansikkaaseen puetun kätensä. Heidän pukeutumisensa oli muutenkin vahvasti symbolista: he esimerkiksi kulkivat vain mustat sukat jaloissaan ja kenkä kädessään muistuttaen afroamerikkalaisten köyhyydestä. Smithin kaulassa ollut musta huivi kuvasi mustien ylpeyttä ja Carlosin kaulan helminauha lynkkausten uhriksi joutuneiden muistoa. Australialainen hopeamitalisti Peter Norman tuki omalla tavallaan mielenilmaisua laittamalla takkinsa rintaan Olympic Project for Human Rights –järjestön merkin.

Amerikkalainen Kansainvälisen olympiakomitean puheenjohtaja Avery Brundage sai erotettua Smithin ja Carloksen Yhdysvaltojen joukkueesta ja he joutuivat lähtemään olympiakylästä. Samainen Brundage vaikutti vahvasti vuoden 1936 Berliinin olympiakisojen alla siihen, että USA osallistui juutalaisvainoista huolimatta kisoihin ja ei ollut moksiskaan saksalaisten urheilijoiden natsitervehdyksistä palkintojenjaossa. Myös Australian joukkue lähetti Peter Normanin kotiin eikä tätä huippujuoksijaa enää uudestaan nähty olympialaisissa. 

Peter Norman tiesi heti juoksun jälkeen tulevasta mielenilmaisusta ja halusi sitä tukea. Vannoutuneena kristittynä hän uskoi kaikkien ihmisten tasavertaisuuteen ja hän tiesi afroamerikkalaisten kohtelusta USA:ssa. Ajankuvana kannattaa muistaa, että vuoden 1968 keväällä Martin Luther King Jr oli murhattu, USA kävi tuhoon tuomittua viidakkosotaansa Vietnamissa ja mustien kansalaisoikeuksien toteutuminen oli vielä alkutaipaleellaan. Norman häpesi Australian toimia oman alkuperäisväestönsä kanssa ja aboriginaalien vähättelyä. Kun John Carlos oli unohtanut mustat nahkahansikkaansa, Norman ehdotti, että Smith ja Carlos jakaisivat hanskaparin. 

Australiaan palattuaan Norman ajautui urheilumaailman hylkiöksi ja häntä nimiteltiin Black Power -jäseneksi. Norman ei koskaan katunut tekoaan vaan piti sitä oikeana. Kevyin perustein hänet myös syrjäytettiin vuoden 1972 Australian olympiajoukkueesta. Kun Sydneyssä järjestettiin vuoden 2000 olympialaiset, australialaiset eivät mitenkään huomioineet Normania.  USA:n joukkue muisti häntä ja haki hänet Melbournesta Sydneyyn kisoja seuraamaan. Norman kuoli australialaisen urheilumaailman hylkäämänä vuonna 2006. Normanin Mexico Cityn kisojen jälkeisestä kohtelusta tuli mieleen näyttelijä Peter Ustinovin tarina. Ustinovilta kysyttiin leikillisesti, että eikö häntä pelota täällä Australiassa, kun niin monet asukkaat ovat vankien jälkeläisiä – Ustinov vastasi, että häntä pelottaa, koska niin monet ovat vanginvartijoiden jälkeläisiä. 

Tommie Smith, John Carlos ja Peter Norman säilyivät ystävinä koko elämänsä ajan ja John Carlos kutsui myöhemminkin Peter Normania ”brotheriksi”. Smith ja Carlos olivat tukevan vihakampanjan kohteena palattuaan Mexico Citystä USA:han, mutta heillä oli vahva afroamerikkalaisen yhteisön tuki ja sen erilaiset verkostot. Peter Norman kamppaili lähes yksin häneen kohdistunutta vihaa ja vähättelyä vastaan. Vuoden 2006 Normanin hautajaisissa Smith ja Carlos olivat arkunkantajina ystävänsä viimeisellä matkalla. 

Vuosikymmenien jälkeen Australian parlamentti vuonna 2012 julkaisi postuumisti virallisen anteeksipyynnön Normanin kohtelusta. Urheilujärjestöjen tapaan samaan aikaan Australian olympiakomitea julkaisi selvityksensä, jonka mukaan se ei ollut milloinkaan ja mitenkään menetellyt väärin tai kehnosti. Mistä urheilujärjestöihin näitä päättäjiä oikein kaivetaan?

Urheilu ja politiikka liittyvät väistämättä yhteen ja niiden välillä ei ole edes sitä veteen piirrettyä viivaa. Kun Mexico Cityn 200 metrin juoksun palkintojenjaon kolmikkoa syytettiin puhtaaseen urheiluun politiikan sekoittamista, niin se oli hurskastelua. Urheilu on osa elämäämme ja siihen politiikka ja poliittiset mielenilmaukset saavatkin vaikuttaa. Suomalainen jalkapalloilija Riku Riski päätti vuonna 2019, ettei osallistu maajoukkueen Qatarin leirille eettisistä syistä - hieno ja suoraselkäinen päätös. 

Hurskastelua on tänään väittää, että puhtaan urheilullisista syistä raakaa ja päivä päivältä enemmän siviileihin kohdistuvaa hyökkäyssotaa käyvä Venäjä ja sen uskollinen vasalli Valko-Venäjä pitäisi päästää kansainvälisen urheilun areenoille. Näiden maiden kansainvälisestä kilpailutoiminnasta sulkeminen on oikeaa politiikkaa, joka kunnioittaa rauhaa, ihmisoikeuksia ja kansojen itsemääräämisoikeutta.

01/09/2026

Kirjallisuus: Kovaa peliä Bostonissa

”Kovaa peliä Bostonissa” oli televisiosarja, joka pyöri parisen vuotta Suomessakin 1980-luvun lopulla. Sarjan englanninkielinen nimi oli ”Spenser: For Hire” ja sitä tehtiin ABC-televisiokanavalle USA:ssa kolme kautta vuosina 1985-1988. Sarjan päähenkilönä oli bostonilainen persoonallinen yksityisetsivä Spenser, jonka etunimeä emme koskaan oppineet tuntemaan. Hänen avustajanaan oli reipasotteinen ja välillä lain rajamaillakin liikkuva atleettinen afroamerikkalainen ystävä Hawk. Spenserin naisystävä oli Harvardissa opiskellut kaunis psykiatri Susan Silverman. Spenserin ystäviin kuului myös bostonilaisia poliiseja, olihan Spenser ennen yksityisetsivän uraansa toiminut poliisinakin. Televisiosarja oli toimiva mutta ei unohtumaton – se perustui dekkareihin, jotka olivat tärkeä osa hard boiled -dekkarigenren uudistuvaa ydintä.

Bostonilaista Robert B. Parkeria (1932 – 2010) pidetään Dashiell Hammettin (1894 – 1961) ja Raymond Chandlerin (1888 –1959) työn jatkajana. Chandleriltä jäi kesken ”Poodle Spring” -dekkari vuonna 1958 ja Parker viimeisteli sen julkaistavaksi vuonna 1959. Parker kirjoitti myös vuonna 1991 toisen Philip Marlowe -kirjan eli ”Perchance to Dream”, joka oli jatko-osa Chandlerin ”Syvälle unelle”. En muista näistä järin innostuneeni, mutta olen ollut uskollinen Spenser-dekkareiden lukija.

Ensimmäinen Spenser-kirja ”The Godwulf Manuscript” ilmestyi vuonna 1973 ja viimeinen Spenser-kirja ”Sixkill” postuumisti 2011. Vuonna 2013 ilmestyi vielä Parkerin kirjallisuusagentin viimeistelemä ”Silent Night”, mutta sitä en Spenser-kirjaksi kelpuuta, niin kuin en Chandler-kirjoiksikaan kelpuuta Parkerin töitä. Parker kirjoitti myös dekkareita, joissa pääosassa oli muita sankareita. Yhdeksässä Jesse Stone -kirjassa päähenkilö oli Sunnyvalen kaupungin poliisipäällikkö ja kuudessa Sunny Randall -kirjassa päähenkilö oli naisyksityisetsivä. Parker on kirjoittanut myös muita kirjoja. Minulle Parkerin tuotanto näyttäytyy etenkin Spenser-kirjoina, joita hän kirjoitti kaikkiaan 40 teosta.

Mikä minua Spenser-kirjoissa kiehtoo? Parkerin kerronta on sujuvan mutkatonta ja hänen kirjojensa erityinen ansio on napakka ja usein hauskakin dialogi. Spenser on valistunut ja laajasti lukenut dekkari, joka on myös peloton ja korruptoimaton oman tiensä kulkija. Hän keskustelee usein työstään kumppaninsa Susanin kanssa. He tapailevat säännöllisesti eivätkä asu yhdessä, mutta heillä on yhteinen ja kummallekin rakas Pearl-koira. Spenserin monitasoinen ja lojaali ystävyys Hawkin kanssa perustuu molemminpuoliseen luottamukseen. Boston kaupunkina on kuvattu rakkaudella toiminnan ympäristönä ja Boston on lähes yksi kirjojen päähenkilöistä. Bostonin luonteeseen kuuluva monietnisyys osataan kuvata tarttuvasti. Kirjojen juonissa korostuu Spenserin vahva ja omintakeinen oikeudentaju ja hän on valmis ottamaan suuriakin riskejä heikompien puolustamiseksi. Välillä meno yltyy reippaaksikin, kun kovuuteen vastataan kovuudella, mutta ei koskaan ilman selkeää syytä.

Robert B. Parker on moniin dekkarikirjailijoiden poikkeuksellinen taustaltaan. Hänellä oli PhD-tutkinto Boston Universitystä ja hänen väitöskirjansa aihe oli ”The Violent Hero, Wilderness Heritage, and Urban Reality”. Se käsitteli ns. kovaksikeitetyn rikoskirjallisuuden hahmoja Dashiell Hammettin, Raymond Chandlerin ja Ross Macdonaldin tuotannossa. Hän työskenteli ensin opettajana ja sitten professorina Bostonissa laadukkaassa Northeastern Universityssä, kunnes 1970-luvun lopulla viidennen Spenser-kirjan jälkeen siirtyi kokoaikaiseksi kirjailijaksi. 

Parker heijasti peittelemättä Spenserin hahmoon omaa elämäänsä. Hän järjesti vaimonsa Joanin kanssa asumisensa siten, että Bostonissa sijaitsevassa kolmikerroksisessa talossa kummallakin oli oma kerroksensa ja lisäksi heillä oli yhteisenä tilana keskimmäinen kerros. Parkerilla oli myös aina Pearl-niminen koira. Vaikka Parker ilmiselvästi piti kirjoittamisesta, kertoi hän myöhemmillä vuosillaan, että dekkarien kirjoittaminen oli hänelle yksinkertaisesti helpompi tapa hankkia vauras elämä perheelleen kuin professorina työskentely.

Parkerin laajasta ja tasokkaasta tuotannosta on varsin harva teos päätynyt suomennettavaksi. Vain kaksi Spenser-kirjaa on suomennettu ja nekin Parkerin varhaistuotannosta. ”Kovaa peliä Bostonissa” (alkuteos ”Looking for Rachel Wallace” vuodelta 1980) ilmestyi WSOY:ltä vuonna 1988 ja ”Liian kaukana viattomuudesta” (alkuteos ”Ceremony” vuodelta 1982) ilmestyi WSOY:ltä vuonna 1991. Lisäksi kaksi edellä mainittua Chandler-muunnelmaa julkaistiin suomeksi 1990-luvun alussa. Kun muistan, miten keskinkertaisia amerikkalaisdekkareita 1980- ja 1990-luvuillakin suomennettiin ja julkaistiin, niin ihmetellä sopii, miksi Parkeria ei enempää suomeksi saatu.

Kun suomeksi Parkerin kirjoja ei ole tarjolla, kannattaa lukea niitä englanniksi. Parkerin tyyli on ytimekästä, dialogit tarttuvan hauskoja ja juonet selkeitä. Kirjojen kieli on kohtuullisen helppolukuista ja konstailematonta. Kannattaa lähteä nojatuolimatkalle Spenserin, Hawkin, Susanin – ja tietysti Pearlin – mielenkiintoiseen Bostoniin.

28/08/2026

Yhteiskunta: Juha Rihtniemi ansaitsee kunnollisen elämäkerran

Kokoomuksen varhain menehtynyt nuori ja nuorekas puheenjohtaja, kansanedustaja Juha Rihtniemi syntyi tasan 99 vuotta sitten. Vuoden 1971 alussa menehtyneen Rihtniemen johdolla kokoomus nousi vuoden 1970 eduskuntavaaleissa keskisuuresta puolueesta suurten puolueiden joukkoon. Aikanaan hän oli myös eurooppalaisten veljespuolueiden joukossa poikkeus noustessaan puheenjohtajaksi vuonna 1965 alle 40-vuotiaana, kun muissa maissa porvarillisten puolueiden puheenjohtajat olivat usein sukupolvea vanhempia. 1950- ja 1960-luvun kokoomusta Hesarin suosittu pilapiirtäjä Kari Suomalainen kuvasi osuvasti "kypäräpäiseksi papiksi". Luovimalla ja sovittelemalla Rihtniemi muutti kokoomusta modernimmaksi puolueeksi. Mitä Juha Rihtniemi ajatteli ja miten hän hahmotti sodanjälkeisen Suomen suuria muutoksia?  

Varsinkin 1960-luku oli suomalaisen yhteiskunnan rakenteiden uudistamisen aikaa, jolloin esimerkiksi peruskoulujärjestelmä luotiin ja sosiaaliturva- ja työeläkejärjestelmä sai nykyisiä muotojaan. Suomi kohtasi ravistelevan rakennemuutoksen, joka toi kaupunkimaisiin ympäristöihin rivakalla vauhdilla maaseutuympäristöistä väestöä ja satoja tuhansia suomalaisia muutti töiden perässä Ruotsiin. Suomalainen elintaso kehittyi nopeasti ja suomalainen tulopolitiikka otti ensiaskeleitaan.

Kansainvälinen ympäristö oli sekin 1960-luvulla mielenkiintoisessa vaiheessaan. Globaalilla tasolla Berliinin-konflikti vuonna 1961 ja Kuuban ohjuskriisi vuonna 1962 kiristivät suurvaltasuhteita. Monet entiset siirtomaat itsenäistyivät ja Vietnamin sota toi television välityksellä konfliktin kuvastot suomalaisiin olohuoneisiin. Suomen ja Neuvostoliiton suhteet perustuivat vahvaan YYA-liturgiaan, mutta suuren naapurimme rauhantahtoiseen imagoon oli vaikeaa luottaa elokuun 1968 Tshekkoslovakian miehityksen jälkeen.

1950- ja 1960-luvuilla vasemmiston poliittinen voima oli vahvaa. Suomessa oli eduskunnassa vasemmistoenemmistö vuosien 1958 ja 1966 eduskuntavaalien jälkeen ja ei-sosialistinen yhteistyö takkuili. Punamultahallitukset seurasivat toisiaan. Laajan ei-sosialistisen yhteistyön mahdollisuus oli vuoden 1956 presidentinvaaleissa saanut vahvan kolhun, kun kokoomuslaiset valitsijamiehet äänestivät viime vaiheessa sosialidemokraatti Fagerholmia. Rihtniemi piti virheenä sosialistin äänestämistä, kun keskustalainenkin olisi ollut tarjolla. Kekkonen, joka tunnettiin hyvämuistisena ja pitkävihaisena miehenä, ei pitänyt vuoden 1962 presidentinvaaleihin suunnitellusta Honka-liitosta, joka osoittautuikin katastrofiksi. Vielä vähemmän Kekkonen piti vuoden 1968 presidentinvaaleissa kokoomuksen toiminnasta, kun ehdokkaaksi marssitettiin pankinjohtaja Matti Virkkunen, joka lähti vielä kampanjaansa sloganilla ”Maa tarvitsee presidentin”. Suhde Kekkoseen ei koskaan oikein luonnistanut Rihtniemeltä.

Rihtniemi tunnettiin keskustelevana ja kompromissinhaluisena henkilönä. Joskus linja ja veri piti punnitakin puolueen oikeaa laidan kanssa. Vuoden 1965 puoluekokouksessa Rihtniemi voitti selvästi Tuure Junnilan äänin 269 – 89. Rihtniemen puheenjohtajakautena kokoomuksen nuoren siiven vaikutus kasvoi ja syntyi ns. remonttimiesliike, joka halusi vauhdittaa kokoomuksen muutosta. Minkälainen oli Rihtniemen suhde näihin muutosvoimiin?

Kun runsaat puoli vuosisataa sitten liityin kokoomuksen jäseneksi, oli Juha Rihtniemi John F. Kennedy -mäinen esikuva: nuori, dynaaminen, poliittisesti menestyvä, ennen aikojaan elämästä riuhtaistu. Kun oma sukupolveni halusi kokoomusta nopeasti uudistaa, niin taaksepäin katsominen ei tuntunut luontevalle. Vaikka Juha Rihtniemen elämäntyötä kunnioitimmekin, niin hänen poliittista kehittymistään emme juurikaan analysoineet. 

Tasan vuoden päästä tulee kuluneeksi 100 vuotta Juha Rihtniemen syntymästä. Luin viime viikolla uudelleen Jaakko Korjuksen vuonna 1975 julkaiseman Juha Rihtniemen elämäkerran, joka ilmestyi silloin WSOY:n Legenda jo eläessään -sarjassa. Poliittisen sisältönsä osalta kirja oli vaisu ja valju, joskin se valaisi kelvosti Rihtniemen elämän kaarta. Armollisesti ajateltuna Korjuksen kirja oli uskollinen aikansa poliittisten elämäkertojen tyylille.

Kokoomuslaisista lähihistorian vaikuttajista Ilkka Suomisesta ja Juha Vikatmaasta on jo kirjoitettu kelvolliset elämäkerrat. Juha Rihtniemen poliittinen työ ja toiminta ansaitsee myös kunnolliseen taustoitukseen ja analyysiin perustuvan elämäkerran – vuoden päästä olisi hieno hetki sen julkaisemiseen. 

Yhteiskunta: Nuoriso ja äärilaitojen vetovoima

Nuoriso on ilahduttavasti liikkeellä eri puolilla Eurooppaa ja nuoret nostavat mielenilmaisuissaan esille monia heille polttavia kysymyksiä....