Elokuvat: Varjoista valokeilaan – vaikka vain hetkeksi

Populaarimusiikin esiintyjistä muistamme helposti solistit ja yhtyeet, mutta emme tunne solistien taustalla soittavia yhtyeitä tai taustalaulajia, joiden ammattitaito on edellytys levytysten menestykselle. Katsoin uudestaan kaksi erinomaista musiikkidokumenttia, jotka nostivat esille taustalaulajien ja studioyhtyeiden kovan luokan ammattilaiset.

Morgan Nevillen ohjaama ”Twenty Feet from Stardom” vuodelta 2013 voitti ansaitusti dokumenttielokuvien Oscarin. Elokuva tekee kunniaa osaaville taustalaulajille, joilla on eri rytmimusiikin lajeissa popista rockiin tärkeä roolinsa kappaleen lopullisessa soundissa. Tässä leffassa näiden, usein afroamerikkalaisten, taitajien osaamisen merkitystä todistavat musiikkitaivaan kirkkaat tähdet Stingistä ja Stevie Wonderista aina Bruce Springsteeniin ja Mick Jaggeriin. 1960-luvulta alkaen tähän päivään asti vaikuttaneista taustalaulajista esiin nostetaan mm. Darlene Love, Lisa Fischer, ja Merry Clayton. Monen afroamerikkalaisen taustalaulajan musiikilliset juuret ovat gospel-kuoroissa, mikä onkin ollut jo pienestä pitäen loistava koulu taustalaulajille.

Elokuvan nimikin on oivaltava, koska taustalaulajien oma tähteys tai edes vakiotyö osaavana taustalaulajana ei ole itsestäänselvyys. Kokenut Darlene Love (s. 1941) oli 1960-luvulla esillä The Crystals -yhtyeen laulajana sekä taustalaulajana mm. Sam Cookelle, Elvikselle ja Tom Jonesille. 1970-luvulla ja 1980-luvun alussa oli hiljaisempaa, kun hän keskittyi perheeseensä ja teki vuosikausia myös erilaisia muita töitä mm. siivoajana. Valokeilan liepeille hän palasi myös näyttelijänä 1980-luvun lopulta, kun hän esiintyi neljässä ”Tappava ase” -elokuvassa Trish Murtaugh´na eli murharyhmän etsivä Roger Murtaugh´n (jota esitti Danny Glover) vaimona. Musiikin puolella hänet tunnettiin USA:ssa vuosittaisesta joulun ajan esiintymisestä David Letterman Show´ssa. Ansaittu kutsu Rock and Roll Hall of Fameen tuli vuonna 2011.

Upeaääninen Lisa Fischer on (s. 1958) tehnyt taustalaulajauransa ohella soolouraakin ja hän oli esimerkiksi Rolling Stonesin kiertueilla vuosikaudet yhtenä solistina. Vaikka kirkkainta tähteyttä tavoitellaankin, osa ammattitaitoisista taustalaulajista oli elokuvan kertomuksessa sitä mieltä, että on mukavaa olla tunnustettu, osaava ammattilainen, mutta ei kaikkien kadulla tuntema tähti.

Elokuvaa katsoessa tulee väistämättä mieleen suomalaisten taustalaulaja-ammattilaisten osaaminen ja työtahti. Osaava Irina Milan (s. 1947) on eniten levyttänyt suomalainen naislaulaja yli 2 200 levytyksellään, ja hienoja ovat hänen soololevytyksensäkin. Muista naislaulajista mm. Marjo-Riitta Kervinen (s. 1950), Anita Pajunen (s. 1959), Nina Tapio (s. 1972) ja Hanna-Riikka Siitonen (1970 – 2018) ovat vaikuttaneet tukevasti siihen, millaisina suomalaiset musiikkikappaleet muistamme. Suomen Eurovisio-kappaleita ovat taustalaulajina olleet tukemassa mm. Pepe Willbergin (s. 1946) ja Pave Maijasen (1950 – 2021) kaltaiset osaajat, mikä osoittaa, että taustalaulajan ja sooloartistin urat voi yhdistääkin.

Kun taustalaulajat nostettiin Nevillen elokuvassa esille, keskittyy Paul Justmanin ohjaama ”Standing in the Shadows of Motown” vuodelta 2002 ammattitaitoisiin studiomuusikoihin. Funk Brothersina tunnettu ryhmä oli avainasemassa Motown-soundissa, jonka kulta-aika oli 1960-luvulta 1970-luvun alkupuolelle. Elokuva kertoo osuvasti, kuinka tämä muusikoiden ryhmä oli tekemässä useampaa menestyskappaletta kuin Elviksellä, Beach Boysilla, Beatlesillä ja Rolling Stonesilla oli yhteensä eli Funk Brothers oli populaarimusiikin kautta aikojen menestynein hittikone! Mutta keitä nämä tuntemattomat suuruudet olivat, jotka soittivat tukevat taustat sellaisille hiteille kuin "My Girl", "I Heard It Through the Grapevine", "Baby Love", " I Was Made to Love Her", "Papa Was a Rollin' Stone" ja "Ain't No Mountain High Enough"?

Funk Brothers muodostui detroitilaisista studiomuusikoista, joita monella oli taustaa jazzissa. Kokoonpanon ydin säilyi vuosien varrella, vaikka eri levytyksissä kokoonpanossa oli vaihtelua. Sessiomuusikoiden tapaan he tekivät silloin tällöin töitä myös muille levy-yhtiöille kuin Motownille, ja siksi esimerkiksi joillakin Stax-yhtiön levyillä on välillä kummallisen tuttu äänimaisema. 

Monet Funk Brothersin jäsenet, jotka olivat aloittaneet yhdessä työskentelyn jo vuonna 1959, tulivat laajemmin tunnetuiksi vasta monta vuosikymmentä myöhemmin. Justmanin elokuva oli tekemässä Funk Brothersia tunnetuksi ja yhtye saikin tunnustusta mm. Grammyn elämäntyöpalkinnolla vuonna 2004, Hollywood Walk of Famen tähdellä vuonna 2013 ja kutsulla Rhythm and Blues Hall Of Fameen vuonna 2014. 

Kummatkin katsomisen arvoiset elokuvat osoittavat, että musiikkikappaleen menestyksen takana on muutakin kuin hieno sävellys, sanoitus, sovitus ja solistin esitys. Osaavat tuottajat voivat olla varsinaisia George Martinin ja Phil Spectorin tapaisia kultasormia, mutta meille tarjoiltavan äänimaiseman tekevät myös muusikot ja taustalaulajat. Nevillen ja Justmanin osaavat elokuvat kumartavat näille usein varjoihin jääville ammattilaisille ja nostavat heidät ainakin hetkeksi heille kuuluvaan valokeilaan.

Kulttuuri-ilmiöt: Jalkapallon derbyt – kisailusta vihanpitoon

Jalkapallo herättää suuria tunteita. Suomi on urheilumaa, mutta onneksi täällä on toistaiseksi pääosin vältytty eri joukkueiden kannattajien jatkuvasta vihanpidosta ja väkivaltaisista yhteenotoista. Muutamia tällaisia purskahduksia meilläkin on aika ajoin nähty. 2020-luvun alussa ns. Stadin derbyt eli HJK:n ja HIFK:n kohtaamiset Veikkausliigassa nostivat poliisien valmiustilaa, ja joukkueiden pienet ultrakannattajajoukot tapella nahistelivat kaupungillakin. Monissa Euroopan jalkapallomaissa – joissa futikseen liitetyn kulttuurin voisi olettaa olevan toisella tasolla – juuri paikallisderbyjä odotetaan ja pelätäänkin. Miksi iloksi tarkoitettuihin urheilutapahtumiin ja kohtaamisiin liitetään vastustajan väheksyntää, vihanpitoa ja kaupunkien jakautumisesta ”meihin” ja ”heihin”?

Kun raaputtaa derbyjen pintaa, löytää monia sellaisia vastakkainasetteluja, joita ei aluksi tule miettineeksi – ne voivat liittyä uskontoon, sosiaaliseen rakenteeseen, kieleen ja sijaintiin. Suomessakin on urheilussakin ollut selviä jakolinjoja, jotka ovat olleet kärjekkäämpiä muutamia vuosikymmeniä sitten. Sata vuotta sitten HJK:n ja HIFK:n pelaajien ja kannattajien äidinkieli olivat profiloivia tekijöitä. Sisällissotamme jälkeen työväenliikkeellä oli oma urheilutoimintansa, ja SVUL:n ja TUL:n seurojen välillä oli kovastikin jännitteitä. Jalkapallossa Suomen Palloliitolla ja TUL:lla oli omat mestaruussarjansa, ja pelattiinpa vuosina 1939 – 1950 vuosittain – sotavuosia lukuun ottamatta - SPL-TUL -jalkapallo-ottelut, kunnes 1950-luvulla lähdettiin kohti yhteistä toimintaa. Äidinkieli tai poliittinen mielipide eivät ole Suomessa enää urheilussa jakavia tekijöitä, mikä vain osoittaa, että rähinöitsevät ultrakannattajat ovat vain huligaaneja ilman vakaumusta.

Vakaumus voi olla paikallisderbyissä keskeinen tekijä. Skotlannissa Glasgow’n kahden perinteisen seuran tausta selittää myös niiden vastakkainasettelua. Celticin tausta on katolilainen ja sen kannattajat ovat katolilaisia, kun taasen Rangersin kannattajat ovat pääasiassa protestantteja. Kun skotlantilaisseurojen kannattajat liittivät aiempina vuosina uskonnolliseen taustaansa myös avoimen tukensa Pohjois-Irlannin konfliktien osapuolille, on jalkapallojoukkueen kannatukseen liittynyt muutakin kuin pelityylistä pitämistä. 

Jalkapalloderby voi olla mielikuvissa myös kulttuurinen taistelu sivistyneen Euroopan ja arvaamattoman Aasian välillä. Miten tämä voi kiteytyä jalkapallo-otteluun? Se kiteytyy Istanbulin derbyssä, jossa Euroopan puoleinen suurseura Galatasaray, joka on myös perinteisen aristokratian seura, kohtaa Aasian puoleisen suurseura Fenerbahcen, joka on keskiluokan ja työväenluokan seura. Bosporin salmi onneksi erottaa nämä intomieliset ja kiihkeät kannattajat toisistaan, mutta Istanbul on lähes hälytystilassa paikallisderbyjen aikaan.

Joskus sivistyneen ja arvaamattoman ympäristön välisen kamppailun ei tarvitse olla maanosien välistä – tämä vastakkainasettelu saadaan onnistumaan kaupungissakin. Roomassa AS Roma on kaupunkiseura, jonka kannattajat pilkkaavat Rooman esikaupungeista tulevaa SS Laziota maalaisseuraksi, ja profiloivat joukkueiden kohtaamisen urbaanin kaupunkilaisuuden ja lannanhajuisen maaseudun kohtaamiseksi. Todellisuudessa Lazion kannatusalue on urbaania Rooman metropolialuetta ja Lazion kannatus tullee ylemmistä sosiaaliluokista kuin Roman.

Suurissa jalkapallomaissa saman kaupungin sisällä on katkeraakin kilpailua johtavien jalkapalloseurojen välillä. Lissabonin derbyssä kohtaavat useamman kerran vuodessa Benfica ja Sporting. Lissabonin kummallekin suurseuralla on erittäin laaja jäsen- ja kannattajajoukko. Benfican kannattajat tulevat vahvasti työväenluokasta, kun Sporting on enemmän keskiluokkainen kannattajataustaltaan. Manchesteriin mahtuu kaksi menestyksekästä seuraa eli Manchester United ja Manchester City, ja kaupunki onkin jakautunut selvästi Cityn ja Unitedin kannatusalueisiin. Liverpoolin seurojen Liverpoolin ja Evertonin kannattajienkin väliset jännitteet ovat olleet hallittavissa, mutta Pohjois-Lontoon kahden suurseuran eli Arsenalin ja Tottenhamin kannattajat vihaavat kohtuullisen avoimesti toisiaan. Monien seurojen kannattajien näkemys tuntuu olevan, että vuoden tärkeimpiä otteluita ovat paikallisderbyt. Osa kannattajista näyttää olevan sitä mieltä, että paikallisvastustajan voittaminen on tärkeämpää kuin maan mestaruuden voittaminen.

Helppo selitys tietysti olisi, että jalkapallon kiihkeimmät kannattajat ovat yksinkertaisia kaljaveikkoja, joiden alimman tunnerekisterin mielialoihin voi helposti vaikuttaa ja heidät saada kiilusilmäisesti liittämään oman joukkueen kannattamiseen myös vähättelyä ja vihanpurkauksia muita kohtaan. Tämä selitys on kuitenkin vaillinainen ja jättää huomiotta sellaiset rakenteelliset ja poliittisetkin tekijät, jotka jalkapalloseurojen – ja niiden kannatuksen – taustalla ovat. Real Madridiin kriittisesti suhtautuvat henkilöt liittävät sen muistoissaan Francisco Francon seuraksi – Barcelonan kannattajat pitävät sitä Katalonian lipunkantajana. Uskonto, sosiaalinen luokka, äidinkieli, poliittinen suuntautuminen tai oma kaupunginosa ovat niitä tekijöitä, jotka voivat kristallisoitua jalkapallojoukkueen kannattamiseen – ja sen paikallisvastustajan väheksymiseen, mollaamiseen ja pahimmillaan vihaamiseen.

Jalkapallo on monissa maissa kuluneenkin sanonnan mukaisesti elämää suurempaa. Olisi hienoa, jos tämä suuruus yltäisi myös paikallisvastustajan kunnioittamiseen ja arvostamiseen. Miten saisi kiihkeät kannattajat ymmärtämään, että olisi mukavaa hakea ystävät läheltä ja viholliset kaukaa?

Kirjallisuus: Venäläiset kirjailijat emigrantteina

Ville Ropposen ja Ville-Juhani Sutisen ”Emigrantit – Venäläisten maanpakolaiskirjailijoiden jäljillä” (Vastapaino 2024) on kiehtovaa luettavaa kirjailijoista, jotka poliittisista syistä joutuivat luopumaan isänmaastaan ja kulttuuristaan – ja jotkut heistä myös kirjoituskielestään. Tämä teos on myös ensimmäisen venäläisen emigranttikirjallisuuden kokonaisesitys suomeksi. Sutinen on aiemmin kirjoittanut Ropposen kanssa kaksikin Venäjä-aiheista tietokirjaa. Ihailen Ville-Juhani Sutisen tyyliä kirjoittaa vähän käsitellyistä aiheista mielenkiintoisia tietokirjoja. Samoin ihailen hänen työtahtiaan, kun mies kirjoittaa kirjan pari vuodessa ja on tehnyt välillä myös käännöksiä. Työn laadusta kertoo esimerkiksi Tietokirjallisuuden Finlandia-palkinto esseekokoelmasta ”Vaivan arvoista”.  

Lokakuun vallankumous 1917 aiheutti merkittävän venäläisten kirjailijoiden maanpaon, joskin jo 1800-luvulla venäläistä älymystöä siirtyi Euroopan maihin tsaarivallan autoritaarisuutta ja sortoa pakoon. 1850-luvun jälkeen aina vuoteen 1917 saakka venäläisemigrantit Euroopassa olivat usein vallankumouksellisten ryhmien jäseniä. Tunnettuahan on, kuinka esimerkiksi V. I. Lenin asusteli vuosikymmeniä Venäjän ulkopuolella. Leninin johtaman vallankumouksen jälkeen seurasi suuri pakolaisaalto, johon kuuluisi paljon Venäjän älymystöä ja lukeneistoa. Entinen maanpakolainen Lenin halusi määrätietoisesti ajaa tätä joukkoa pois Neuvosto-Venäjältä.

Ropponen ja Sutinen kuvaavat, kuinka vuoden 1917 tapahtumien jälkeisen emigraation myötä venäläinen kirjallisuus halkesi kahtia: yhdellä puolella nopeasti tiukkaan kuriin laitettu neuvostokirjallisuus, toisella puolella emigranttikirjallisuus. Toinen emigraatioaalto syntyi toisen maailmansodan jälkeen venäläisistä, jotka eivät halunneet palata Stalinin Neuvostoliittoon. Kolmanneksi aalloksi tekijät kuvaavat 1960-, 1970- ja 1980-luvuilla Neuvostoliitosta lähteneiden tai karkotettujen toisinajattelijoiden siirtymistä pääasiassa Yhdysvaltoihin. Uusi aalto muodostuu 2010- ja 2020-luvulla Venäjältä lähteneistä kirjailijoista, jotka Putinin aikana ovat kyllästyneet isänmaansa tilaan ja henkiseen ahtauteen.

Lokakuun vallankumouksen jälkeen Venäjältä lähteneille oli yhteistä, että monet heistä olettivat bolsevikkien valtakauden jäävän lyhyeksi ja että he asuisivat vain lyhyen aikaa Venäjän ulkopuolella, kunnes palaisivat takaisin kotiin. Maanpakolaisuus ei ole koskaan helppo valinta. Kirjailijoille maanpakolaisuus on tavallistakin haastavampaa, koska arkinen ja jokapäiväinen kosketus kieleen ja tuttuihin ympäristöihin katoaa. Kirjailijat menettivät myös asemansa, ja julkaiseminen ja toimeentulo hankaloituivat. Vaikka ilmaisunvapaus olikin suurta, niin yleisöt olivat pienempiä ja sirpaloituneempia. Koti-ikävä johti myös väistämättä siihen, että vanhaa Venäjää nostalgisoitiin ja idealisoitiin. Tätä samaa ilmiötä voi todentaa suomalaisessa kirjallisuudessa toisessa maailmansodassa menetetyn Karjalan ja Viipurin ideolisoinnilla.

Tekijät seuraavat mielenkiintoisella tavalla maanpakoon ajettujen venäläiskirjailijoiden asumista ja työtä Euroopan eri suurkaupungeissa. Emigranttikirjailijoille metropolit tarjosivat mielenkiintoisen tilan, ja kuten Ropponen ja Sutinen oivasti tiivistävät, kuului metropolien luonteeseen modernius ja vieraantuneisuus eli kaksi maanpakolaisuuden keskeistä piirrettä.

Lokakuun vallankumouksen jälkeen maanpakoon lähteneistä kirjailijoista minulle tutuin on Vladimir Nabokov (1899 – 1977). Hänen tuotantonsa on minulle ollut aina kiehtovaa, ja erityisen iloinen olen siitä, että Moebius-kustantamo on hiljattain tuonut uusia Nabokov-käännöksiä saataville. Nabokov oli monella tavalla poikkeuksellinen emigrantti. Hän osasi jo nuorena useampia kieliä ja asui maanpakolaisuutensa aikana Englannissa, Saksassa, Ranskassa, Yhdysvalloissa ja elämänsä viimeiset vuodet Sveitsissä. Kirjailijan uran ohella hän toimi mm. venäläisen kirjallisuuden professorina ja kääntäjänä. Asuinmaataan hän joutui vaihtamaan useammankin kerran, kun toisen maailmansodan alla ja aikana hänen oli natsien takia vaihdettava asuinmaataan, kunnes hän vuonna 1940 siirtyi USA:han, jonka kansalaisuuden hän sai vuonna 1945. Nabokovin osalta merkittävää oli myös, että hän ryhtyi kirjoittamaan englanniksi, ja esimerkiksi vuonna 1955 ilmestynyt ”Lolita” oli englanniksi kirjoitettu. 

Toisenlainen emigranttielämän kaari oli Nobel-voittaja Joseph Brodskyllä (1940 – 1996). 1960-luvun puolivälissä runoilija tuomittiin Neuvostoliitossa viideksi vuodeksi pakkotyöhön ja sisäiseen karkotukseen. Tuomio lyheni, mutta vuonna 1972 Brodsky karkotettiin Neuvostoliitosta ja hän asettui Yhdysvaltoihin. Hän julkaisi tuotantonsa USA:ssa asuessaan englanniksi eli Nabokovin tavoin hänkin vaihtoi työkielensä. Nobelin kirjallisuuspalkinto hänelle myönnettiin vuonna 1987 vain 46-vuotiaana.

Vaikka tapahtumain kulku ja syyt toiseen maahan muuttoon olivat kovin erilaisia ruotsinsuomalaisella kirjailijalla Antti Jalavalla (1949 – 2021), oli Jalavakin niitä kirjailijoita, jotka vaihtoivat kirjoituskielensä. Muistan 1980-luvun alussa mieltyneeni kovasti hänen kirjaansa ”Asfalttikukka” (alkuperäisteos ”Asfaltblomman” vuodelta 1980, käännös Pentti Saarikoski 1981), joka oli karunrouhea kuvaus siirtolaisen identiteettitaistelusta ja uuteen kotimaahan sopeutumisen ankaruudesta. YLEn dokumentti ”Antti Jalava, kirjailija joka vihasi ruotsia” löytyy vielä puolitoista vuotta YLE Areenasta ja se on varsin katsomisen arvoinen dokumentti.

”Emigrantit – Venäläisten maanpakolaiskirjailijoiden jäljillä” on tärkeä muistutus siitä, kuinka tärkeitä asioita meille kaikille – ei vain luovaa työtä tekeville kirjailijoille – ovat oma kotimaa ja oma äidinkieli. Vaikka elämmekin nykyisen tiedonvälityksen aikana entistä enemmän mcluhanilaisin termein ”maailmankylässä”, entistä tärkeämmiksi tulevat äidinkielen ja turvallisen isänmaan ankkurit, joilla perusteella tiedämme ja tunnemme taustamme maailmankansalaisina.

Yhteiskunta: Kunnollinen peruskoulutus on demokratiamme kulmakivi

Olen kirjoittanut blogeissani aiemminkin koulutuksen merkityksestä yhteiskunnassamme. Helmikuun 2026 lopulla kirjoitin, että koulutuksen rapautumisen vahingoittaa pysyvästi talouttamme ja yhteiskuntaamme. Silloin keskityin koulutuksen merkitykseen sekä yksilöiden että yhteiskuntien taloudelliselle menestykselle. Koulutuksella on muitakin merkityksiä, joista tärkeimpiä on kunnollisen peruskoulutuksen merkitys demokratiallemme.

Suomalaisen koulutuksen menestystarina onkin osittain liioiteltua huttua, jos on uskominen tiistain (07.04.2026) Helsingin Sanomien artikkelia. Opetus- ja kulttuuriministeriön hiljattain eläköitynyt kansliapäällikkö Anita Lehikoinen on ekonomisti Vesa Vihriälän ja tutkija Oskari Nokso-Koiviston kanssa tehnyt Sitralle suomalaisen koulutusjärjestelmän korjaussarjan. Tämän korjaussarjan eräänä keskeisenä lähtökohtana on, että peruskoulumme oppimistulokset ovat laskeneet yhtäjaksoisesti yli kahden vuosikymmenen ajan ja samanaikaisesti väestöryhmien väliset erot ovat kasvaneet. Oikeutettu ja erityinen huoli on, että tyttöjen ja poikien väliset osaamiserot ovat kansainvälisesti poikkeuksellisen suuret samoin kuin erot maahanmuuttotaustaisten ja kantaväestön välillä. Lukutaidon rapsakka heikkeneminen on etenkin poikien ongelma. Tuore raportti kiinnittää huomiota myös siihen, että sivistyksellä on vahva yhteys kansalaisten keskinäiseen luottamukseen ja luottamukseen yhteiskunnallisiin instituutioihin. Kirjoittajien päätelmä on, että koulutusjärjestelmämme tarvitsee systeemisen uudistuksen.

Sitran huomissa tehty raportti on hyvä ja perusteltu lisä ajankohtaiseen keskusteluumme suomalaisten koulutustasosta ja suomalaisen koulutuksen ilmeisistä puutteista ja korjaustarpeista. Koulutuksen merkitys on ymmärretty monipuolisesti, ja itse korostaisin kunnollisen ja monipuolisen koulutuksen merkitystä demokraattisen ja osallistavan kansalaisyhteiskunnan peruskivenä. Lueskelin hiljattain brasilialaisen pedagogin Paulo Freiren elämäkertaa ja jäin pohdiskelemaan, että olemmekohan nykyisessä suomalaisessa keskustelussamme unohtaneet koulutuksen merkityksen demokratiallemme. Freiren erilaisten koulutuksen kehittämisen hankkeiden - joissa lukutaito oli tärkeässä asemassa -vahvana lähtökohtana oli demokratiakasvatus ja eteläamerikkalaisten yhteiskuntien demokratisointi kansalaisten perustaitoja vahvistamalla. Nyky-Suomen osalta voikin kysyä, että miten yhteiskunnan toimintaan voi osallistua ja vaikuttaa, jos lukemisen kaltainen perustaito puuttuu? 

Demokraattisten valtioiden yhteisiin piirteisiin on kuulunut, että niissä kansalaisilla on hyvä lukutaito. Suomalainen luottamukseen perustunut yhteiskunta on rakentunut osittain sen varaan, että kansalaisilla on laajat ja monipuoliset mahdollisuudet itsenäiseen tiedonhankintaan. Nykyinen mediaympäristömme antaa huikeat mahdollisuudet kaivautua erilaisiin tietovarantoihin, mutta samalla syntyy helposti uskomus, että hakukoneen ensimmäinen tulos on luotettavin. 

Teknologinen kehitys haastaa meidän nykyisenkin osaamisemme. Jos nuorelta puuttuu kunnollinen lukutaito, niin kuinka voimme olettaa hänen olevan tiedostava ja kriittinen monipuolisessa mediaympäristössä navigoiva yksilö? Nytkin on jo vaikeaa hahmottaa luotettavien uutislähteiden tuottamien uutisten ja valeuutisten eroavaisuudet. Erilaiset uudet ilmiöt – kuten tekoälyllä luodut deepfake-sisällöt – luovat omia varjomaailmoita, joiden pauloihin on helppoa joutua. Kun yhdistämme tähän vaillinaiseen (media)lukutaitoon mieltymykset yhä lyhyempiin ja viihdyttävämpiin sisältöihin, on ymmärrettävää, että yksinkertaistukset ja kärjistykset ovat suosiossa. Heikentyvä lukutaito tekee demokraattisia rakenteita horjuttaville valtiollisille ja ei-valtiollisille toimijoille työn entistä helpommaksi. 

Kaikki perustelut koulutusjärjestelmämme tehostamiseksi ja vahvistamiseksi ovat tervetulleita ja monet uudistukset tarpeellisia. Yksilön ja kansakunnan taloudellisen menestyksen ohella on tärkeää painottaa jatkossakin, että peruskoulutuksen vahva puolustaminen ja kehittäminen on mitä tärkein demokratiamme vahvistamisprojekti.

Elokuvat: Giuseppe Tornatoren unohtumaton ”Cinema Paradiso”

Italialainen elokuvaohjaaja Giuseppe Tornatore (s. 1956) voitti toisella pitkällä elokuvallaan ”Cinema Paradiso” vuodelta 1988 parhaan vieraskielisen elokuvan Oscar-palkinnon. Hieno saavutus silloin hieman yli 30-vuotiaalta ohjaajalta. Italialainen elokuva eli kukoistuskauttaan 1950-luvulta 1970-luvulle, kun johtotähtinä olivat mm. Federico Fellini, Pier Paolo Pasolini ja Luchino Visconti. 1980-luvun alkupuolella oli muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta valjumpaa, mutta Tornatoren ja hänen aikalaistensa tuotanto on ollut nostamassa Italiaa taas mielenkiintoiseksi elokuvamaaksi.

”Cinema Paradiso” käynnistyy, kun menestynyt keski-ikäinen elokuvaohjaaja Salvatore saa pienestä kotikaupungistaan Roomaan tiedon ikääntyneen Alfredon kuolemasta. Takaumilla siirrytään Salvatoren eli Toton toisen maailmansodan päättymisen jälkeiseen lapsuuteen, jolloin Alfredo oli paikallisen Paradiso-elokuvateatterin leppoisa koneenkäyttäjä. Hän oli Totolle lapsuus- ja nuoruusajan läheinen opastaja ja mentori, joka ymmärsi nuoren pojan orastavan intohimon ja rakkauden elokuviin. Toto seurasi läheltä Alfredon päivittäistä työtä ja he keskustelivat jatkuvasti elokuvista - ja siinä sivussa paljon elämästäkin. Elokuvateatterin konehuoneessa syttyneessä tulipalossa Alfredo on menettää henkensä ja Toto onnistuu pienenä poikana hänet pelastamaan, mutta Alfredo sokeutuu pysyvästi. Toto on pienen kaupungin uudelleen rakennetun elokuvateatterin ainoa osaava koneenkäyttäjä, ja Alfredon päivittäisellä tuella ja opastuksella hän pystyy nuorena tämän vastuullisen tehtävän hienosti hoitamaan.

Toto lähti parikymppisenä kotikaupungistaan toteuttamaan unelmiaan suureen maailmaan. Etenkin Alfredo kehotti nuorta miestä kulkemaan omaa tietään ja unohtamaan pienen sisilialaisen kotikaupunkinsa. Nyt kolmenkymmenen vuoden jälkeen Toto palaa ensimmäistä kertaa kotikaupunkiinsa vanhan ystävänsä hautajaisiin ja samalla kipeisiin ja jo unohdettuihinkin muistoihinsa.

”Cinema Paradiso” on lumoava elokuva, joka pystyy limittamään kerronnassaan yhteen monta teemaa. Se on hieno kuvaus Sisilian muutoksesta 1940-luvulta 1980-luvulle, ja näyttää myös oivallisesti, kuinka tärkeä rooli katolisella kirkolla oli aikanaan kansakunnan moraalinvartijana. Elokuva kertoo kiehtovasti myös elokuvien ja elokuvateattereiden tärkeästä roolista yhteisöissä ja yhteisissä kokemuksissa. Elokuva kertoo myös elinikäisestä kiintymyksestä ja rakkaudesta elokuviin, ja elokuvat ovat myös siltana vahvalle Toton ja Alfredon väliselle ystävyydelle. Taitavilla takaumien käytöllä ja tarinankerronnallaan elokuva myös viestii, että muistot eivät yksin riitä nykyisen elämän kulmakiviksi. 

Ennen kaikkea ”Cinema Paradiso” on rakkaudentunnustus elokuville ja niiden taikavoimalle. Tämän taikavoiman piiriin joutui myös nuori Giuseppe Tornatore, joka on myös elokuvan käsikirjoittaja ja jonka alter ego nuori Toto on. Tätä seikkaa korostaa sekin, että elokuvan kuvaukset tapahtuivat osittain ohjaajan kotikaupungissa Bagheriassa, joka sijaitsee aivan Palermon kyljessä. 

”Cinema Paradison” kuvaus on hivelevän kaunista, ja elokuvan suloisenhaikean tunnelman viimeistelee Ennio Morriconen (1928 – 2020) erinomainen musiikki. Morricone oli Tornatoren myöhempienkin elokuvien luottosäveltäjä, ja ammatillinen kunnioitus oli ilmeisen molemminpuolista, koska säveltäjä itse kelpuutti oman kauniin elämäkertaelokuvansa ”Ennio” (2021) ohjaajaksi vain Tornatoren.

"Cinema Paradison" jälkeen Giuseppe Tornatore on tehnyt monia muistettavia elokuvia. Omia suosikkejani on hienovireinen "Legenda nimeltään 1900" ("La leggenda del pianista sull'oceano" vuodelta 1998), joka kertoo koko elämänsä valtameriristeilijällä eläneestä pojasta, josta tuli laivan säkenöivä ja itseoppinut pianisti. Toinen suosikkini "The Best Offer" ("La migliore offerta" vuodelta 2013) kertoo mieliin jäävän tarinan yksinelävän taidekeräilijän hullaantumisesta ja ihastumisesta salaperäiseen perijään. Kun tarkastelee Tornatoren uraa, tulee hakemattakin mieleen Orson Welles (1915 - 1985), jonka ensimmäinen pitkä elokuva "Citizen Kane" (1941) oli erinomainen, ja vaikka Welles tekikin sen jälkeen monia hienoja elokuvia, niin esikoiselokuva nousee usein ensimmäisenä mieleen hänen tuotannostaan.

Elokuvasta on ollut levityksessä useampiakin versioita, jotka kaikki ovat laadukkaita. Alun perin elokuva julkaistiin Italiassa 155-minuuttisena versiona, joka kuitenkin heikon yleisömenestyksen takia lyhennettiin 124-minuuttiseksi versioksi, joka laitettiin myös kansainväliseen levitykseen. Tämä versio oli myös Oscar-voittaja. Myöhemmin on myös julkaistu 167-minuuttinen ns. Director’s Cut -versio. Olen katsonut kummatkin versiot, ja Director’s Cut -versio tuo tarinaan yhden nostalgisen kerroksen lisää. Tornatore-friikkinä uskon pitkän version paremmin vastaavan ohjaaja-käsikirjoittajan näkemystä elokuvasta, mutta tiiviimpikin versio kertoo ydintarinan hienosti. Kannattaa etsiä "Cinema Paradiso" katseltavakseen ja heittäytyä sen lumon vietäväksi.

Kulttuuri-ilmiöt: Väkivaltaa häkissä – iltapäivälehdet innoissaan

Aikamme erääksi mediailmiöksi on noussut pitkän vankeustuomion istunut Mika ”Immu” Ilmén. Vuonna 2014 ammattirikollinen eli Cannonball MC:n entinen asekersantti Ilmén tuomittiin kymmenen vuoden vankeusrangaistuksen törkeästä huumausainerikoksesta. Hänen omaelämäkertansa ”Immu” (toimittanut Jarkko Sipilä, Bazar 2019) osoittaa useammallakin muistelolla, että vaikka hän oli syyllistynyt lukuisiin pahoinpitelyihin ja muihinkin rötöksiin nuoruudestaan alkaen, ei häntä ollut aikaisemmin tuomittu ja siksi hän käytännössä istui pitkästä tuomiostaan puolet eli viisi vuotta. Cannonballin ohella Ilménillä oli ennen vankilatuomiotaan aktiivista kuntosali- ja portsariliiketoimintaa; hän oli myös kokenut vapaaottelija. Omaelämäkerta kertoo myös reippaasta ja rehentelevästä rahankäytöstä merenrantataloineen ja pakasta vedettyine Bemareineen, mutta jättää valtamerien kokoisia aukkoja, kun olisi aika kertoa rehellisestä tulonmuodostuksesta – ei ainakaan Hesarin verokone miestä tuntenut.

Korkealle arvostamani edesmennyt rikostoimittaja ja ensi luokan dekkaristi Jara Sipilä toimitti Immu-elämäkerran. Toinen arvostamani dekkaristi eli Kale Puonti tekee jatkuvaa ja aktiivista yhteistyötä Ilménin kanssa ja he julkaisevat jatkuvasti sarjaa ”Immun ja Kalen rötöskatsaus”. Kelvollinen dekkaristi Christian Rönnbackakin on tehnyt hänkin Ilménin kanssa yhteistyötä. Suomalaiseen oikeuskäytäntöön kuuluu rikosten sovittaminen ja henkilön oikeus aloittaa uudenlainen elämä vankeustuomionsa kärsimisen jälkeen. Nykyisessä true crime -villityksessä voi myös kysyä, että jos entisen rikollisen aito katumus aiempaa elämäänsä kohtaan on kovinkin valikoivaa ja hän on tehnyt väkivaltaisesta menneisyydestään uran, niin miksi osaavat ja rikollisuuden vaikutukset syvästi tuntevat kirjoittajat ovat hänen kelkkaansa lähteneet tai hänet aisaparikseen halunneet. 

True crime -kokemusasiantuntijuuden ohella Ilmén on keskeisenä avainjärjestäjänä ns. IFC-otteluilloissa, joissa on sekä nyrkkeilyotteluita että vapaaotteluita. Iltapäivälehdistö lypsää nämä tapahtumat lähes kuiviin ennakkojutuilla, paikan päällä hetki hetkeltä -reportaaseilla ja jälkilöylyjutuilla. Maaliskuussa 2026 järjestetyssä otteluillassa oli monituhatpäinen yleisö, ja ennakkoon eniten hehkutettu kamppailu oli kokeneen kamppailulajitaitaja Mika Ilménin ja hyvinvointivalmentaja Aki Mannisen nyrkkeilyottelu. Kummatkin miehet ovat viisikymppisiä ja Mannisella ei ole juuri nyrkkeilykokemusta. Ilmeisesti ajastamme puuttuu jotain oleellista, jos kahden keski-ikäisen toisiaan turpaan pätkiminen on viikkokausien iltapäivälehtien puheenaihe. Immu voitti kamppailun kolmannessa erässä tyrmäyksellä, joka hyvitti hänen puolisen vuotta aiemmin kärsimäänsä tyrmäystappiota some-persoona Stagalalle. 

Ilmén on pystynyt rakentamaan näistä väkivaltaisista tapahtumista IFC-brändiä (Immun Fight Club), jota ei tunnu hidastavan edes se tosiasia, että maaliskuunkin illan yhtenä ottelijana oli Toni Hakala, joka murhasi vuonna 2008 naisystävänsä Brasiliassa ja kärsi siitä vankeustuomion – nyt otteluaikaan hän oli epäiltynä pahoinpitelystä. Vapaaotteluhäkkiin marssi myös suurella ennakkokohulla some-tähti Nico Lingman, joka tyrmättiin rajusti 24 sekunnissa. Eräs alkuillan ottelu päättyi rivakkaan takakuristukseen, jossa häviäjä vaipui tajuttomuuteen. Iltalehtikin uutisoi toisesta alkuillan ottelusta, että pahasti häviöllä ollut ottelija ”oli täysin sekaisin, mutta pysyi pystyssä, joten tuomari ei tullut väliin”. 

Jonninjoutavaa on keskustelu, ovatko tällaiset tapahtumat urheilutapahtumia vai eivät. Mutta jotain hälyttävää ajastamme kertoo, että tällaisilla tapahtumilla on laaja yleisö, jonka pääsylippu- ja suoratoistopalvelutulojen perusteella näitä voidaan jatkossakin menestyksellä järjestää. Ja ottelijoita näihin tapahtumiin tullee riittämään, kun Hesarin juttu 29.3.2026 kertoo, että helsinkiläisteinillä ”Efe Caliskanilla on unelma: tyrmätä vastustaja. Koska hyvä lyönti ’tuntuu hyvältä’.” Aikamme kuva on masentava, kun puolivillaisen maineen keski-ikäiset miehet järjestävät suuria, voitollisia tapahtumia, joissa unelmaansa elävät nuoret miehet koettavat lyödä toiselta tajun kankaalle tai kuristaa vastustajansa tajuttomaksi, koska se tuntuu hyvältä.

Kirjallisuus: Michael J. Sandel ja markkinoiden moraali

Aika ajoin on mukava palata takaisin kymmenisen vuotta vanhoihin kirjoituksiinsa ja todeta ne yhä ajankohtaisiksi. Kirjoitin vuonna 2015 matkablogiini arvioni Michael J. Sandelin kirjasta ”What Money Can´t Buy - The Moral Limits of Markets” (2012). Totesin kirjoitukseni edelleen ajankohtaiseksi, joten julkaisen sen nyt kevyesti editoituna. Suomeksihan tuota minun mielestäni tärkeää kirjaa ei ole vielä käännettykään, ja hänen tuotantoaan ei suomeksi juuri ole käännetty.

Harvardin professori Sandelin perusväittämän voi tiivistää näkemykseen, että olemme siirtyneet markkinataloudesta markkinayhteiskuntaan. Monet aiemmin hinnoittelemattomat asiat ovatkin saaneet hintalapun ja eri yleisillä ja julkisilla palveluille, joita yhteiskunnissamme tuotetaan ja tarjotaan, on kehitetty tietynlainen markkinamekanisminsa ja hinnoittelunsa. Aiheellinen kysymys on, onko yhteiskunnassamme kaikki kaupan ja miksi meidän pitäisi siitä huolestua. Sandel esittää kaksi keskeistä syytä huoleen: ensimmäinen liittyy eriarvoisuuteen ja sen kasvuun ja toinen korruptioon ja esimerkiksi julkisten palvelujen korruptoitumiseen.

Kirjaa lukiessani tuli monenlaisia mietteitä. Ensimmäisiä mietteitäni oli, että kun erilaisten palvelujen osalta hintamekanismi saadaan toimimaan, ymmärretään myös palvelujen tuottamisen ja tarjoamisen todellinen kustannus. Ja vastaavasti jos joku on valmis maksamaan – toivottavasti omista rahoistaan – tietystä paremmasta tai nopeammasta palvelusta, niin eikö hänellä olisi siihen oikeus? Sandelkin käyttää esimerkkinä lentokenttien turvatarkastuksia – business-luokassa ja kultakorteilla matkustavat voivat monilla lentoasemilla käyttää ns. fast laneä, joissa ei ole samanlaisia jonoja kuin turistiluokassa lentävien turvatarkastuksissa (itse turvatarkastus on samanlainen rutiini ja vie yhtä kauan matkustajaa kohti). Kun kyseessä on kaikkien yhteinen turvallisuus, pitäisikö siis kaikkien jonottaa samalla tavalla? Tai onko oikein, että huvipuistoissa on erilaisen hintaluokan rannekkeita, jolloin enemmän maksavien ei tarvitse jonottaa karuselliin tai vuoristorataan yhtä pitkään?

Toinen mietteeni oli julkisiin, yhteisesti verovaroilla kustannettaviin palveluihin liittyvä tarjonta. Keskeinen kysymys varmaankin on parantaisiko markkinamekanismin soveltaminen ja taloudellinen rationaliteetti niiden laatua ja jouhevuutta niin paljon, että sen vuoksi kannattaisi karsia kansalaisten tasavertaista kohtelua. Niin että pitäisikö Helsingissä liukkaan kelin yllättäessä työikäisten ranteet tai nilkat tutkia ja kipsata – että pääsisivät nopeammin takaisin töihin tienaamaan ja veroja maksamaan - vilkkaammassa tahdissa kuin eläkeläisten? Pitäisikö metrossa olla kaksi luokkaa, jolloin hintamekanismilla voisi tarjota väljemmät ja rauhaisammat tilat varakkaammille matkustajille? No jos näin voi tarjota VR:n junamatkoilla, niin miksi ei metrossa? VR:n osalta tosin kansalaisten tasavertaisuutta hintaluokasta huolimatta vahvistetaan sillä, että kaikki myöhästyvät yhtä paljon – demokraattista kansalaisyhteiskuntaa vahvistava valtio-omisteisen yhtiön piiloagenda, jonka yhteiskunnallisen ulottuvuuden vain harva on huomannut!

Kolmas mietteeni oli tietynlaiseen moraaliseen katoon ja korruptoitumiseen liittyvä pohdiskelu. Kun kaikelle määritellään hinta, niin siirrymmekö kyynikoiden aikaan, jossa Oscar Wilden sanoin ”tiedetään kaiken hinta, mutta ei minkään arvoa”. Jäin pohdiskelemaan tätä omakohtaisenkin kokemuksen kautta, kun aikoinaan lasteni peruskoulun aikaisissa vanhempainilloissa olin sitä mieltä, että ei meidän koulussamme mitään myyjäisiä – joissa yleensä, anteeksi vain yleistys, hyvin ansaitsevat työssäkäyvät äidit myyvät toisilleen mokkapaloja ja tuntikausia kutomiaan kaulaliinoja. Sovitaan, kuinka paljon kukin perhe rahaa retkikassaan laittaa ja ei ainakaan enää myytäisi toisillemme helvetillisiä kasoja Serla-WC-paperia – astianpesutablettejakin tuli eri kavereiden leirikoulumyyjäisistä komerollinen.

Enpä ole vieläkään tästä koulun retkikassa-asiasta taipunut, mutta yhteiset myyjäiset voivat kasvattaa myös lasten ja vanhempien yhteishenkeä. Tietysti on sellaisia yhteisiä toimintoja, joilla saman luokan lapsien vanhemmat oppivat tuntemaan toisensa paremmin ja esimerkiksi koulunkäyntiongelmiin ja koulukiusaamisiin voidaan paremmin puuttua. Mutta sen ajatuksen hyväksyn, että eri asioiden yksioikoinen hinnoittelu ja markkinamekanismille alistaminen voi kadottaa jotain tärkeää yhteisöistämme. Esimerkiksi suomalainen talkooperinne ei perustu hintamekanismille, mutta vahvalle vastavuoroisuudelle – josta myös osattiin pitää kiinni.

Sandelia lukiessani muistui mieleeni muutama vuosi sitten lukemani toisen amerikkalaisen professorin kirjoittama teos eli Arlie Russell Hochschildin erinomainen ” The Outsourced Self: Intimate Life in Market Times” (2012) – eipä ole sitäkään suomeksi näkynyt. Hochschild kertoo mielenkiintoisella tavalla, kuinka olemme nettideittailusta lisääntymiseen ja hautaukseen antaneet erilaisille ”palveluntarjoajille” tilaa ja valtaa omassa henkilökohtaisessa elämässämme. Hänen esimerkkinsä nettideittailun valmentajista ja online-tutoreista aina huippujohtajien perheenjäsenille tehtyihin 360-arviointeihin ja huippujohtajille tehtyyn perheenisäsparraukseen ovat huvittavia, mutta todellisuudessa tietysti karmaisevia. Samalla näitä palveluja käyttäessämme annamme ulkoisille toimijoille oikeuden hinnoitella henkilökohtaisen elämämme kuuluvia asioita, kun luovutamme niitä markkinoiden ruhjottaviksi. Reippaat markkinamiehet haistavat yhä uusia mahdollisuuksia, mutta kuinka monella oman elämämme alueella tarvitsemme todella valmentajia, coacheja, tukijoita ja personal trainereitä?

Sandelia lukiessa tulee terveellä tavalla epämiellyttävä olo. Jos olemme todella siirtyneet markkinataloudesta markkinayhteiskuntaan, jossa entistä useampia asioita voidaan hinnoitella, myydä ja ostaa, niin onko se enää hyvä yhteiskunta?

Yhteiskunta: Miten yritystukiviidakkoon puuttuminen voi olla niin vaikeaa?

Suomen valtiontaloutta ja sen tulevaa sopeutusta koskeva keskustelu on väistämättäkin hämmentävää. Erilaisia säästöjä ja sopeutustoimia haetaan laajasti ja usein katse on silloin sosiaali-, terveys- ja koulutuskuluissa. Vakavahenkinen keskustelu yritystuista, niiden määrästä ja niiden tosiasiallisesta tehokkuudesta talouden vauhdittajina on puutteellista ja haparoivaa, kun jotenkin on päätöksentekijöihinkin istutettu sellainen narratiivi, että kun suomalainen tuottavuus ei ole pariinkymmeneen vuoteen kehittynyt, niin yrityksille suunnatut avustukset ja tuet varjelevat sitä vähääkin kilpailukykyä, joka Suomella on. 

Valtio voi tukea monilla tavoilla yritystoimintaa, ja erilaiset tuet ja avustukset ovat siitä tärkeä osa. Tietysti on tärkeää, että riskejä sisältyvään vientitoimintaan voi saada takauksia Finnveran kautta. Nämä ovat etenkin pk-sektorin viennille tärkeitä välineitä. Suomen telakkateollisuus tarvitsee uskottavaa kansallista luototusta. Nokian ja monen muun teknologiayrityksen kansainvälinen menestys on osittain ollut mahdollista Tekesin (nyttemmin Business Finlandin) osittain rahoittamilla kehityshankkeilla. Nämä menestystarinat eivät kuitenkaan johda siihen, että kaikkien yritystukien vaikutus on positiivinen tai että ne olisivat toivottavia.

Hesarin Vision juttu 11.3.2026 "Osingoista tuli ongelma" avaa yhden näkökulman yritystukiin. Jutun ydinhän oli, että suomalaiset pörssiyhtiöt jakavat kansainvälisesti katsoen kovin avokätisesti osinkoja. Tarvetta esimerkiksi laajempiin tuotekehityksen ja tutkimuksen investointeihin ei näkyisi olevan ja kiinteitäkään investointeja ei olisi tarpeen tehdä - jaetaan siis osinkoina varallisuutta omistajille. Aiheen on kysyä, että ovatko omistajienkaan arvot ihan kohdillaan, kun tätä lyhytnäköistä toimintaa ollaan valmiita tukemaan. Sellaiset asiat kuten uudet materiaalit, uudet energiatuotannon muodot, tekoälyjen vaikutus jne. eivät tunnu aiheuttavan laajempaa tarvetta esimerkiksi t-&k-investoinneille tai panostuksille. Todennäköisesti näiden yritysten ideana onkin, että kinutaan rahaa lisää yritystukiin vaikka Business Finlandin kautta, ettei tarvitse omiin reserveihin koskea.

Mielenkiintoisen kuvan saa toisaalta TEM:n hyvästä palvelusta, johon on dokumentoitu yritysten saamat julkiset tuet - ks. https://tem.fi/yritystukien-julkinen-tietopalvelu. Tämä palvelu todentaa, että vuonna 2025 erilaisia yritystukia myönnettiin noin 1,5 miljardia euroa, jossa ei ole kuitenkaan mukana maatalouden erilaiset tuotantotuet eivätkä erilaiset vastuiltaan mittavat luototukset. 

Ei liene yllättävää, että osa reippaista osingonjakajista on yrityksiä, jotka saavat erilaisia julkisia tukia rapsakat määrät. Kun anteliaasti osinkoja jakavissa pörssiyrityksissä on runsaasti ulkomaistakin omistusta, niin tuntuu oudolle jakaa Suomesta yritystukia yrityksille, jotka jakavat osan tästä tuotosta osinkoina ulkomaisille omistajille.

Jos yritystukien perkaaminen tuntuu vaikealle, niin iso urakka on varmasti myös maatalouden tukimekanismit. Tuntuu oudolle, että osa maataloustuottajista on taloudellisesti hyvin menestyviä ja siitä huolimatta saavat mittavia julkisia tukia. Maatalouden erilaiset tuotantotuet olivat vuonna 2025 luokkaa 1,7 miljardia euroa. Huoltovarmuutemmekin kannalta oma ruoantuotanto on Suomelle elinehto, mikä ei kuitenkaan merkitse, että kaikki elintarvikehuolto edellyttää julkista tukea.

Yritystukien osalta perusperiaatteena pitäisi olla, että niitä käytetään sellaisissa riskeissä, joita yrityksellä ei ole varaa tai mahdollisuutta itse rahoittaa. Ulkoinen rahoitus olisi luonteva takalauta, ja esimerkiksi uuden teknologian kehittämiseen voisi saada sekä avustusta että luoton takauksen. 

Tietysti yritystukien kriteerit ovat aina tuki- ja hakukierroskohtaisia, mutta tästä seuraa kaksi yleisempää kysymystä: 

1) Kun vertailee pörssiyritysten tuloskehitystä, varallisuutta ja osingonjakoa, niin miksi maksamme julkisista varoista julkisia tukia yrityksille, joilla olisi omiakin varantoja tuen piirissä oleviin toimintoihin?

2) Kun monet poliittiset päättäjät innostuvat heittämään kaksi volttia kerien, kun ehdotetaan koulutukseen tai sosiaalitukiin marginaalisiakin leikkauksia, niin kuinka helvetin vaikeaa on saada tolkkua ja rotia euromääräisesti moninkymmenkertaisiin suoriin ja epäsuoriin yritystukiin?

Elokuvat: Miksi kerään edelleen DVD-levyjä?

Olen keräilijä - kerään ja keräilen etenkin kirjoja ja elokuvia, jotka ovat tilaa vieviä kulttuuriartefakteja. Muutama ystäväni ja tuttavanikin kysyy, että miksi näitä kerään, kun kirjoja löytyy kattavasti e-kirjoina ja äänikirjoina. Hyviä elokuviakin on roppakaupalla esimerkiksi Netflixistä ja PrimeVideosta. Ainakin PrimeVideo on myös tarjoamassa oman portaalinsa kautta mahdollisuuden tilata muiltakin suoratoistopalveluilta elokuvia. Onko kirjojen, DVD- ja BluRay-levyjen aika siis auttamatta ohitse?

Minulle kirjojen aika ei ole vuosikausiin loppumassa, koska en lähitulevaisuudessakaan näe, että tärkeää osaa minulle mieluisista kirjoista löytyisi vaikkapa BookBeatista. Kirjahyllystä on mukava illalla etsiä sopiva suomennettu George Simenonin Maigret-dekkari 1950-luvulta iltalukemiseksi – ei taida lähivuosinakaan näitä e-kirjoina löytyä. Ja vanhan Maigret-dekkarin lukeminen tabletilta tuntuisi tosi oudolle. Monet minulle tärkeät kirjat on julkaistu aikoinaan pieninä painoksia ja kirjojen kustantamotkin ovat ajat sitten hävinneet. Mielenkiintoisten suomalaisten kustantajien – kuten vaikkapa Love Kirjojen ja Odessan – 1980-luvulla julkaisemat teokset eivät tule todennäköisesti koskaan saataville muussa muodossa kuin perinteisinä kirjoina. 1900-luvun alussa julkaistuja Upton Sinclairin rapsakoita kapitalismikritiikkejä lienee turha odottaa suomenkielisina äänikirjoina.

Elokuvien osalta tilanne on samankaltainen. Suositut valtavirtaelokuvat tulevat olemaan jatkossakin suoratoistopalveluiden tarjonnassa ja varmasti klassikot ”Tuulen viemää”, ”Citizen Kane” ja ”Tuntematon sotilas” ovat saatavilla vuosikaudet. Suoratoistopalveluja käyttävät ovat varmasti myös huomanneet, että monet elokuvat ovat vain tietyn, rajatun ajan katsottavissa. Suuret studiot tuottavat hienoja ja viimeisteltyjä elokuvia, joita on mukava katsoa. Kokemukseni on, että moni minulle tärkeä elokuva on löytynyt marginaaleista ja onhan näiden pienen levikin elokuvien metsästäminen ja niistä nauttiminen oma taiteenlajinsa.

Kuvan ja äänen laadun osalta nykyiset suoratoistopalvelut ovat jo moitteettomia, mutta valikoima on väistämättä edelleen rajattu. DVD- ja BluRay-levykkeiden ehdoton etu on myös, että niillä on mukana ns. ekstroja eli usein ns. Making of -dokumentteja (joissa tosin sisällöllisesti ei usein ole kehumista), taustahaastatteluja ja joskus todella mielenkiintoisia taustoituksia. 

Elokuvan harrastajan osalta DVD- ja BluRay-levykkeissä on ollut hankalakin piirre eli aluekoodit. Tämä on ollut johtavien elokuvastudioiden keksintö tehdä eri maantieteellisille markkinoille erilainen julkaisuaikataulu ja erilainen hinnoittelu. Nykymaailmassa se on suora kansainvälisen kulttuurikaupan este. Mielenkiintoisia elokuvia tai dokumentteja ei ole välttämättä julkaistu Euroopassa mutta kylläkin esimerkiksi USA:ssa. Jenkeistä hankittuja elokuvia ei voi vakiosoittimilla Suomessa katsella vaan täytyisi joko olla erityinen jenkkikoodin hyväksyvä laite tai sitten modifioitu ns. multiregion-soitin. 

Kirjojen ja elokuvien pinot eivät näillä näkymillä ole kodistani katoamassa. DVD- ja BluRay-elokuvien säilytyksen osalta löysin toimivan ratkaisun tanskalaisesta verkkokaupasta eli näille levykkeille valmistetut muoviset säilytyskuoret, joihin mahtuu elokuvalevyke, kansilehti ja tarvittaessa sisällöstä kertova vihkonen, vähentävät niiden tilan tarvetta. Tässä säilytysratkaisussa kuusi DVD- tai BluRay-levykettä vaatii yhtä paljon hyllytilaa kuin yksi perinteinen DVD-kotelo. Leffojen osalta tämä on toimiva ratkaisu, mutta perinteiset kirjat vievät yhtä paljon tilaa kuin ennenkin… 

Veikko Huovisen klassikossa ”Hamsterit” (joka sopivasti julkaistiin syntymävuotenani 1957) päähenkilö haluaa varautua Suomen oloihin varastoimalla ruokatarvikkeita (esimerkiksi busheleittain pähkinöitä), juotavaa, vaatteita ja tarvikkeita ja turvaten näin eri oloissa omavaraisuutensa. Tunnen syvää veljeyttä Hamsterin kanssa, ja oman varautumiseni välineinä ovat perinteiset kirjat ja elokuvatallenteet.

Kulttuuri-ilmiöt: Stadin hävinneet leffateatterit

VTT, historian tutkija Urmas A. Hilapielin kirjoittama mittava ”Kino-Suomi – Elokuvan esittämisen historia 1896- 2021” (Teos 2021, 496 sivua) on mainio tietokirja, jota selaillessa ja lukiessa on helppo vaipua nostalgian pehmoiseen vaippaan. Perusteellisesti kirjoitettu ja näyttävästi kuvitettu teos oli hyvä opas aikamatkalleni omaan varhaisnuoruuteeni vuosina 1966 – 1970, kun asuimme Etu-Töölössä ja pienen kävelymatkan päässä oli silloin seitsemän elokuvateatteria. Niistä vain yksi on toiminnassa edelleen.

Suomessa ensimmäinen elävien kuvien esitys järjestettiin Helsingissä 28.6.1896 eli vain puoli vuotta ranskalaisten Lumière-veljesten Ranskan maailmanensi-illan jälkeen. Esityspaikkana oli Helsingin Seurahuone – rakennuksessa toimii nykyisin Helsingin kaupungintalo. Ensimmäinen pysyvä elokuvateatteri avattiin Helsingissä vuonna 1901, ja Stadin elokuvateatterit 1900-luvun alussa keskittyivät Kluuvin alueelle. Hilapieli dokumentoi jäntevästi, kuinka teatterit kehittyivät alkuaikojen väliaikaisista tiloista kohti suunniteltuja elokuvateattereita. Vuonna 1909 Pohjoisesplanadilla aloitti Scala ja 1910-luvulla myös Olympia (myöhemmin Maxim) Kluuvikadulla. La Scala -nimelläkin tunnetun teatterin oma sukupolveni muistaa siitä, että siellä siirryttiin 1960-luvun puolivälissä näyttämään eroottisia elokuvia ja 1970-luvulta elokuvien välillä esiintyi strippari. La Scala suljettiin vuonna 1991.

Vanhempani kertoivat, että olin neli-viisivuotiaana innokas elokuvan ystävä ja halusin usein Brondan talossa toimineeseen Kit-Cat-elokuvateatteriin. Sen ohjelmisto keskittyi nonstop-elokuviin eli nonareihin, joissa oli piirrettyjä ja uutisfilmejä. Asuimme silloin Yrjönkadulla ja leffaseuralaiseni eli kotiapulaisemme Terttu taisi olla yhtä innoissaan leffoista kuin minäkin. Kit-Cat toimi Brondan talossa vuosina 1934 – 1972 ja loppuvuosina Kit-Catissa esitettiin lähinnä eroottista ohjelmistoa. Brondan talo purettiin vuonna 1972 ja paikalle nousi vuonna 1975 uusi liiketalo Korkeavuorenkadun ja Eteläesplanadin kulmaan.

Asuessamme Temppeliaukion tienoilla 1960-luvun puolivälin jälkeen minulla oli pienen kävelymatkan päässä seitsemän elokuvateatteria. Hienoin ja suurin niistä oli Bio Rex, joka perustettiin Lasipalatsiin vuonna 1935. Bio Rex on edelleen toiminnassa ja käyn siellä edelleen mielelläni. Bio Rexissä on vielä vanhan ajan charmia, joka on pystytty hyvin säilyttämään, vaikka teatteria on useamminkin tekniikaltaan modernisoitu. Muistettavin varhainen elokuvakokemukseni Bio Rexistä oli Batman-elokuvan tuoreeltaan katsominen kaverini Jampan kanssa oikein aitiosta. Se oli varmaankin joulukuulla 1966. Varhaisnuorena ei tietystikään vielä ymmärtänyt, kuinka kieli poskessa elokuva oli tehty ja kuinka campiä se oli – jännä se oli!

Temppeliaukion toisella puolella oli Tunturikadulla toimiva Astra (1928 – 1984), jonka muistan tyylikkäänä teatterina. Se oli jo rakennuksen suunnitteluvaiheessa elokuvateatteriksi suunniteltu tila, jossa nykyisin toimii Q-teatteri. Hienoa, että tila on edelleenkin kulttuurikäytössä.

Etu-Töölössä toimi myös Museokadun loppupäässä pieni Cinema (1929 – 1995), joka toimi sisäpihan rakennuksessa. Samassa rakennuksessa toimi myös yleinen sauna 1980-luvun alkuun saakka. Cinema oli loppuaikoinaan alle 100-paikkainen elokuvateatteri. En heti muista, että 1960-luvulla olisin siellä käynyt, mutta 1970- ja 1980-luvuilla pidin kovastikin sen poikkeavasta ohjelmistosta – eräänä kesänä tutustuin siellä kunnolla Marx-veljesten tuotantoon.

Reitzin talossa Eteläisellä Hesperiankadulla toimi Ritz (1938 – 1986). Hilapielin kuvauksen mukaan 1930-luvun lopulla ryhdyttiin rakentamaan Helsingin ydinkeskustan ulkopuolelle ns. korttelikinoja, joissa ei ollut loistokkuutta (kuten esimerkiksi Gloriassa tai Capitolissa), mutta esimerkiksi monet Töölön elokuvateatterit (Adlon, Ritz) olivat aikakautensa hienoimpia elokuvateattereita. Ritzissä kävin useinkin lastennäytöksissä 10-12-vuotiaana ja varmaan näin siellä monet Tarzanit. Näin Disneyn Viidakkokirjan siellä ja silloin elettiin todennäköisesti vuoden 1969 alkua. Nykyisin Ritzin paikalla on biljardisali.

Runeberginkatua ylös kavutessa seuraavassa korttelissa oli Adlon (1938 – 1986), joka sekin oli hieno elokuvateatteri, jonka paikalla on nykyisin kuntosali. Runeberginkatua eteenpäin jatkaessa Mannerheimintien kulmasta löytyi Corona (1956 – 1986), joka toimii nykyisin Jehovan todistajien tilana. Taka-Töölöstä löytyi myös Nordenskiöldinkadun ja Minna Canthin kadun kulmasta Axa (1938 – 1984), joka toimii nykyisin Siion-seurakunnan tilana. Vaihdoin koulua Helsingissä vuonna 1970, ja Axa oli silloisen kouluni vieressä – entisessä koulurakennuksessani on nykyisin melko hiljaista, koska siinä toimii Venäjän tiede- ja kulttuurikeskus.

Helsingin keskustan elokuvateattereista varsinkin kahdesta minulla on varhaisteini-ikäisen muistoja. Bio Bristol (1961 – 2010) oli aikansa ykkösluokan ensi-iltateatteri, jonka suuri laajakuvavalkokangas ja erinomainen äänentoisto pääsivät oikeuksiinsa esimerkiksi Sound of Music -elokuvassa, jonka siellä näin 1960-lopulla. Bristolin paikalla on nykyisin kuntosali. Varhaisnuoruuden muistoissani toinen hieno elokuvateatteri oli Kino Savoy (1937 – 1986), joka onneksi sekin on säilynyt kulttuurikäytössä.

Käyn nykyisin elokuvateattereissa harvakseltaan, kun vierastan tunnelmaltaan komplekseja, joissa on enimmillään 14 salia ja joissa irtokarkkivalikoiman (ja irtokarkkien äänekkäät massuttajat todennäköisesti istuvat leffateatterissa takanani….) edellyttämä tila näiden aulassa on samaa kokoluokkaa kuin Cineman sali oli. Olen tulossa uudestaan elokuvateatterien aktiivisemmaksi käyttäjäksi, kun meille on tullut sellaisia elokuvateattereita kuin uudistunut Kino Tapiola ja hieno Riviera-elokuvateatteri, joka on avannut Harjukadun teatterin ohella toisenkin teatterin Punavuoreen. Hilapielin kirjaa lukiessa voi vaipua muistoihinsa, mutta elokuvateattereitaan rohkeasti uudistaneet yrittäjät tarvitsevat minua (ja sinua!) asiakkaikseen – mennään sinne nauttimaan elokuvan ainutlaatuisesta taiasta. 

Kirjallisuus: Eilenbergerin hieno filosofitrilogia

Saksalaisen Wolfram Eilenbergerin (s. 1972) lumoava trilogia 1900-luvun johtavista filosofeista, heidän elämästään ja heidän työstään on erinomainen lukukokemus. Siltalan julkaisema trilogia koostuu kolmesta osasta. Ensimmäinen teos ”Taikurien aika – Filosofian suuri vuosikymmen 1919 – 1929” (”Zeit der Zauberer: Das große Jahrzehnt der Philosophie 1919 – 1929” vuodelta 2019, suomennos 2021) johdattaa meidät neljän merkittävän filosofin eli Walter Benjaminin, Ernst Cassirerin, Martin Heideggerin ja Ludwig Wittgensteinin elämäntarinoihin sekä heidän kirjoituksiinsa ja työhönsä. Tätä aikaa kehystää Euroopan toipuminen ensimmäisestä maailmansodasta, mutta myös saksalaisten ja itävaltalaisten filosofien kasvava henkilökohtainen turvattomuus Weimarin tasavallan pyörteissä ja natsien valtaannousun aattotunnelmissa. Teos todentaa myös, että filosofian tärkeä keskus oli 1900-luvun alussa Saksa, josta suurin osa lahjakkaista filosofeista lähti maanpakoon 1930-luvulla – eivätkä he koskaan palanneet.

Toinen teos ”Vapauden tuli – Filosofian pelastus synkkinä aikoina 1933 – 1943” (”Feuer der Freiheit. Die Rettung der Philosophie in finsteren Zeiten 1933 - 1943” vuodelta 2020, suomennos 2021) käsittelee neljän merkittävän naisfilosofin eli Hannah Arendtin, Simone de Beauvoirin, Ayn Randin ja Simone Weilin elämää, työtä ja kirjallista tuotantoa. Aika juuri ennen toista maailmansotaa ja itse sodan aika toi muutoksia kaikkien eurooppalaisten elämään. Osa eli ja työskenteli miehitetyissä maissa, kuten Ranskassa, osa päätti asettua Yhdysvaltoihin. Päivittäiset uhat ja epävarmuudet loivat odottamattoman elinympäristön, jossa myös filosofinen pohdiskelu ja työskentely nostivat esille uusia teemoja.

Kolmas teos ”Nykyisyyden haamuja – Filosofian loppu ja uuden valistuksen alku 1948 – 1984” (”Geister der Gegenwart: Die letzten Jahre der Philosophie und der Beginn einer neuen Aufklärung 1948-1984” vuodelta 2024, suomennos 2025) keskittyy Theodor Adornon, Paul Feyerabendin, Michel Foucault’n ja Susan Sontagin työhön ja elämään. Filosofiankin maailmassa USA:n huippuyliopistot panostavat vahvasti eurooppalaisten osaajien rekrytointiin ja työhön, mutta Länsi-Euroopassa esimerkiksi Englannin perinteiset yliopistot houkuttelevat edelleen vakavasti työhönsä suhtautuvia filosofeja. Saksa ja Ranska ovat löytämässä – tosin varsin eri tavoin – uudelleen roolinsa tärkeinä filosofian keskuksina.

Filosofi Wolfram Eilenberger osaa kirjoissaan hienosti limittää käsittelemiensä filosofien henkilökohtaisen elämänsä ja heidän uransa yhteen. Hän osoittaa myös, miten arjen elämä myös kuvastui heidän työssään. Kirjoittajan ote on läpi koko teossarjan tyyliltään ilmava ja kerronnallisesti onnistunut. Vaivattomuus, jolla Eilenberger osaa limittää keskenään filosofien keskeiset väittämät ja teokset heidän elämänsä kulkuun, osoittaa perehtyneisyyttä sekä heidän ajatteluunsa että elämäänsä. Teossarjan etuna on myös, että se nostaa selkeästi esille naisten panoksen 1900-luvun filosofiassa. Tommi Uschanovin käännökset ovat sujuvia. Kuuntelin nämä äänikirjana, ja filosofi Tuomas Nevanlinna oli erinomainen lukija. 

2000-luvun alussa olin kovasti mieltynyt toimittajataustaisten David Edmondsin ja John Eidinowin teokseen ”Wittgensteinin hiilihanko: Selvitys kahden suuren filosofin kymmenminuuttisesta kiistasta” (”Wittgenstein’s poker: The story of a ten-minute argument between two great philosophers” vuodelta 2001, suomennos vuodelta 2002). Se on edelleen lukemisen arvoinen kirja, ja käsittelee tunnetusti vuoden 1946 lyhyttä kohtaamista Ludwig Wittgensteinin ja Karl Popperin Cambridge University Moral Sciences Clubilla. Kumpikin filosofi oli tunnettu ärhäkkyydestään, lyhytpinnaisuudestaan ja kritiikin kehnosta sietokyvystään. Eilenberger pystyy teossarjassaan menemään syvemmälle, ja vaikka hänen kerronnassaan on riittävästi alan anekdoottejakin joukossa, on ote koko ajan filosofian ydinkysymyksissäkin osaavaa. Kun tämän trilogian kertaalleen olen äänikirjoina kertaalleen kuunnellut, niin tämän tärkeän kirjasarjan aion myös kirjoina hankkia – se kestää hyvin useammankin lukukerran.

Yhteiskunta: Miten moderni maailma rakennettiin

Vaclav Smilin ”Suuret siirtymät – Miten moderni maailma rakennettiin” (”Grand Transitions – How the Modern World Was Made” vuodelta 2021, Kimmo Pietiläisen suomennos vuodelta 2024, Terra Cognita, 467 s.) on mielenkiintoinen ja osuva synteesi modernin maailmamme rakentumisesta. Emeritusprofessori Vaclav Smil (s. 1943) syntyi Plzenissä Tsekkoslovakiassa ja väitteli Prahan Kaarlen yliopistossa vuonna 1965 luonnontieteiden tohtoriksi. Hän siirtyi opiskelemaan USA:han vuonna 1969 ja väitteli maantieteen tohtoriksi PennStatessä vuonna 1972. Vuodesta 1972 hän toimi apulaisprofessorina ja professorina Kanadassa Manitoban yliopistossa. Smilillä on laaja kirjallinen tuotanto mm. ympäristöongelmista, ihmiskunnan resurssien ja energian käytöstä, ruuantuotannosta ja tekniikan historiasta. Hän on Helsingin yliopiston kunniatohtori. Muita Smilin suomennettuja teoksia ovat mm. ”Luvut eivät valehtele”, ”Kasvu – mikroeliöistä megakaupunkeihin” ja ”Energia ja sivilisaatio” (kaikkien kustantajana Terra Cognita).

Kirja perustuu hengästyttävälle määrälle taustatietoa ja lähteitä, joille kirjoittaja perustaa näkemyksensä viidestä tärkeästä siirtymästä, jotka ovat muokanneet elämämme puitteita. Nämä siirtymät – tai muuntumiset, kuten niitä myös teoksessa kutsutaan – ovat väestö ja väestön kehittyminen, maatalouden ja ruokavalion muutokset, energian ja energiankäytön muutokset ja talouden muutokset. Nämä neljä siirtymää ovat käynnistäneet viidennen tärkeän siirtymän eli ympäristön muuntumisen, joka on johtamassa luonnonvarojen ehtymiseen, elonkirjon menettämiseen ja ilmaston lämpenemiseen. Nämä suuret siirtymät ovat tuoneet meidän sukupolvellemme nopeasti pidentyneen eliniän ja uskomattoman vaurauden. Läntisessä maailmassamme toteutuneet siirtymät ovat vasta alkamassa sadoille miljoonille ihmisille eri puolille maailmaa.

Väestön kehityksen osalta on tärkeää ymmärtää, että väestön kehitys maailmassa oli esihistoriallisella ajalla erittäin hidasta. Se oli lineaarisella mittakaavalla lähes viivasuoraa ennen vuotta 1500, se nousi hieman vuoteen 1800 tultaessa ja ampaisi sen jälkeen lähes pystysuoraan ylös. Lyhyehkössä ajassa monissa maissa on siirrytty alhaisista eliniän odotteista kasvavien elinajanodotteiden myötä suurenevaan huoltosuhteeseen, jolloin esimerkiksi Kiina on pian uudenlaisissa ongelmissa. Monissa maissa hedelmällisyyden pieneneminen on tuonut myös uusia mahdollisuuksia, kun se ollut myös edellytys naisten suuremmalle itsenäisyydelle, itsensä toteuttamiselle ja työelämään osallistumiselle. 

Globaalina kehityssuuntana väestö pakkautuu entistä enemmän yhä suurempiin kaupunkeihin. Kaupungistuminen on hyvä esimerkki suurten siirtymien vuorovaikutuksesta ja yhteisvaikutuksesta. Ravinnon tuotannon tehostuminen, rakentamisen kehittyminen, uudet tuotannolliset käytännöt ja nykyaikaiset liikkumisen ratkaisut ovat tehneet elämisen kaupungeissa mahdolliseksi, joskaan eivät aina mukavaksi. Kaupungit ovat innovaatioiden keskuksia ja nauttivat kasaantumisen eduista, ja kaupunkiympäristöjen kehitys kohti megakaupunkeja näyttää jatkuvan.

Maataloudessa ja ruokatuotannossa merkittäviä siirtymiä ovat olleet ihmisvoimasta siirtyminen vetoeläinten käyttöön ja nyttemmin siirtyminen koneellisuuteen. Globaalisti maatalousmaa on monikertaistunut 300 vuodessa eli kasvanut kuusinkertaiseksi. Läntisessä maailmassa maataloustuotannossa selkeä kehityssuunta on ollut mittakaavaetujen tavoittelu ruoantuotannossa ja tilojen erikoistuminen. Merkittävää kehitystyö viljan, kasvien ja lannoitteiden kehityksessä on vaikuttanut siihen, että kun globaalilla tasolla aliravitsemusta kärsiviä oli vuonna 1950 noin 65 %, niin vuonna 1970 heitä oli noin 25 % ja vuonna 2000 noin 15 % maailman väestöstä. 

Maatalouden osalta on huomattavaa, että lihantuotanto ja lihan kulutus – etenkin naudanlihan kulutus – ovat kasvaneet, jolloin myös peltoaloja käytetään enemmän eläinrehun tuotantoon. Etenkin naudanliha on hyötysuhteeltaan huomattavasti heikompaa kuin esimerkiksi siipikarjaan perustuva lihantuotanto ja myös ympäristörasitukseltaan kuormittavampaa. Samalla kehityssuuntana etenkin läntisessä maailmassa ruokahävikki on jyrkkenevässä kasvussa.

Ravintotuotannossa satojen huomattava kasvu, ravitsemuksen hinnan lasku, ruokavalion monipuolistuminen eivät olisi olleet mahdollisia ilman kasvavaa suoraa ja epäsuoraa fossiilisten energioiden ja primäärisähkön käyttöä. Kasvava energian käyttö ja käytön monipuolistuminen tekivät mahdolliseksi myös uudenlaiset tuotannolliset – esimerkiksi tehdastyön - tavat ja väestölliset keskittymät kaupunkeihin. Energian tuotannon ja käytön osalta Smilin tunnistamia keskeisiä siirtymiä ovat olleet siirtymä kasvimassasta fossiilisiin polttoaineisiin ja elävistä liikuttajista elottomiin liikuttajiin, modernin yhteiskunnan sähköistäminen, monimuotoistuvat energian käytön ja tuotannon muodot sekä energian muuntohyötysuhteiden parantuminen.

Moderni maailmamme perustuu kasvavalle tavaroiden ja ihmisten liikkumiselle. Kuljetusten osalta käytettävän energian ”pakkausmuodot” ovat tärkeitä – esimerkiksi laivat ja etenkin lentokoneet tarvitsevat hyvän tehosuhteen energiaa, joka on toistaiseksi pystytty saavuttamaan fossiilisten polttoaineiden jalostamisella ja käytöllä. Omana aikanamme todistamme energian tuotannon ja käytön tehostumista ja samanaikaisesti energiankäytön kasvua (esimerkiksi datakeskusten kasvavana energian tarpeena). Sähköistämisellä on ollut pitkäaikaisia, kokonaisvaltaisia vaikutuksia yhteiskunnissa ja samalla sähkön monipuolinen käyttö on aiheuttanut perustavanlaatuisia vuorokausirytmin muutoksia ja uusia sivuvaikutuksia mm. valohälyn ja sinivalon lisääntymisenä.

Vuoteen 1700 asti talouksien kasvu oli kaikkialla maailmassa hidasta ja kivuliasta, ja kansantalouksista vain pienellä osalla oli taloudellisia kertymiä ja säästöjä. Taloudellisten riskien kohtaaminen oli hallitsematonta. Smil osoittaa, että vaikka modernin ajan taloudellinen kasvu ja sen käynnistyminen alkoivat Britanniasta, on hyvä etsiä siirtymälle laajempi tausta kuin ns. teollinen vallankumous, joka koski vuosikymmenitä vain pientä osaa väestöstä. Lähihistoriamme osoittaa, että valtiollisilla puitteilla on vahva merkityksensä kansantalouksille, kuten Kiinan esimerkki viimeisen 30 vuoden ajalta osoittaa.

Saamme yksipuolisen kuvan ammattirakenteiden muutoksesta, jos tuijotamme vain tilastoja. Vaikka maataloudessa ja ruoan perustuotannossa työskenteleekin vain pieni määrä työntekijöitä, ravinnon jalostamiseen ja jakeluun osallistuu moninkertainen määrä työntekijöitä leipomoista vähittäiskauppaan – tämäkin on hyvä hahmottaa. Palvelutuotantoon siirtymisellä on monipuolisia yhteiskunnallisia vaikutuksia, jotka ovat mm. eri sukupuolten monipuolistavat mahdollisuudet työelämässä ja kaupunki- ja yhteisörakenteiden muutokset. Informaatio ja viestintä ovat muodostumassa modernin maailman tärkeimmiksi käyttövoimiksi.

Ympäristöämme tarkasteltaessa on muistettava, että ihmisen toiminnan aiheuttamat muutokset ympäristössä eivät rajoitu vain lähihistoriaan. Ympäristön rakenne on muuttunut, ihmiset ovat hävittäneet megafaunan (suuret kasvinsyöjät) sukupuuttoon, metsiä on raivattu pelloiksi tai käytetty polttoaineena. Ihmisen toiminta on vaikuttanut kaikkiaan – tavalla tai toisella – noin 63 prosenttiin jäättömästä maasta ja merkittävää on, että myös merialueilla näkyy poikkeuksetta ihmisen toiminnan jälkiä. Ympäristön saastuminen on saanut uusia muotoja, joita ovat esimerkiksi savusumut (smog), lannoitteiden käytön sivuvaikutukset ja mikromuovien hankala kuormitus ympäristölle. Suurin globaali haaste on ympäristömme moniulotteinen rapautuminen ja olemassaolomme perusteiden huokoisuus ilmastomuutosten myötä.

Edellä olevasta referoinnista saa vain kalpeahkon kuvan Smilin tukevasta teoksesta. Hän on todellinen faktojen ystävä, joka dokumentoi havaintojaan luonnontieteilijän tarkkuudella. Hän pyrkii ymmärtämään ja avaamaan siirtymien (muuntumisten) kompleksista syntyä ja kehittymistä eri kehityskaarineen ja vuorovaikutuksineen. Hän haluaa korrelaatioiden dokumentoinnin ohella ymmärtää ja avata kausaliteetteja eli syy-seuraus-suhteita, ja osaa kytkeä suuria siirtymiä (länsimaisen) arjen ilmiöihin ja kehityskulkuihin. Smilille tärkeitä ovat myös takaisinkytkennät ja odottamattomat kehityssuunnat. Hän välttää yksinkertaistuksia ja suoria yksinkertaistavia vuokaavioita, ja haluaa ymmärtää kompleksisuutta (erillisiä mutta toisistaan riippuvaisia muuntumisia) – eikä päästä lukijaansa turhan helpolla tai sorru julistamaan. Vahva lukusuositus!

Elokuvat: Juokse kuin varas – 88 minuuttia Suomi-maisemia ja tahatonta komiikkaa

Tuottelias tilauslyhytelokuvien tekijä Veikko Laihanen (1924-2004) päätti 1960-luvun alussa jännitys- ja agenttielokuvien nousukaudella kertarysäyksellä nostaa maamme alan kärkeen kansainvälisellä Suomeen sijoittuvalla rikoselokuvalla. Kun Hollywood ja USA olivat maailman elokuvakeskuksia, niin rohkeasti liikkeelle laittamalla Variety-lehteen ilmoitusta, jossa etsittiin kumppania kaikkien aikojen suomalais-amerikkalaiseen elokuvaan! 

Monia ehdotuksia Laihanen saikin ja kumppaniksi valikoitui amerikkalainen käsikirjoittaja Palmer Thompson (1918—1969), joka oli käsikirjoittanut runsaasti televisiosarjojen jaksoja. Thompson päätyi myös ohjaamaan elokuvan yhdessä Åke Lindmanin (1928-2009) kanssa. Tämä oli hyvää harjoitusta myös Lindmanille, josta tuli 1970- ja 1980-luvulla taitava ulkomaisten elokuvatuotantojen Suomeen junailija ja toteuttaja. 

Jännityselokuvaan piti saada amerikkalainen tähti, joksi valikoitui TV-sarjoissa näytellyt B-luokan tähdeksi kutsuttu Richard Long. Aikalaiskertomusten mukaan hänellä on A-luokan tähden elkeet ja C-luokan näyttelijän taidot. Muut rooli olivat suomalaisilla näyttelijöillä, joista kirkkaimpina Pirkko Mannola, Åke Lindman ja Aulikki Tarnanen. Muissa rooleissa näyttelivät mm. Esko Salminen, Ismo Kallio ja Juhani Kumpulainen. Kuvaukset alkoivat kesällä 1964, ja elokuva kuvattiin ja leikattiin 143 päivässä. Näin elokuva sai Suomessa ensi-iltansa 27.11.1964.  

Entä se elokuva? Elokuva perustui Thompsonin käsikirjoitukseen, joka oli ajan keskiverto-TV-sarjajaksojen käsikirjoituksia kehnompi. Se yrittää olla rikostarina, jossa veropetoksesta syytetty takaa-ajettu Bart Lanigan (Long) hakee apua hänet aiemmin pettäneeltä Arvo Mäeltä (Lindman). Heidän pitäisi löytää takaa-ajetun miehen katala yhtiökumppani Leonard Weston. Roistoja paetessaan Lanigan piiloutuu laulajatar Marja Salon (Pirkko Mannola) autoon, ja Marja Salohan rakastuu hetkessä komeaan amerikkalaiseen. Sitten lähdetään metsästämään Westonin löytymiseen vihjeitä kesäisessä Suomessa, ja näin tutustutaankin Helsingin maisemien ohella Aulankoon, Viidennumeroon Vanajaveden rannalla ja suomalaiseen kesämaisemaan. Pakomatkalla Lanigan joutuu piiloutumaan myös saunan lauteiden alle, ja hetkessä saunaan kirmaa neljä naista saunomaan. Sellaista tilannekomiikkaa. 

Elokuvahan ei voisi loppua muuten kuin klassisesti eli paha saa palkkansa. Rikosepäilyjen hälvettyä Lanigan lähtee PanAmilla Seutulasta kohti USA:ta, ja mukaan kirmaa viime hetkellä Marja Salo, joka on löytänyt elämänsä miehen. 

Löysin elokuvan muutama vuosi sitten DVD:llä ja kaunis kiitos VLMedia Oy:lle tämän elokuvan julkaisemisesta. Elokuvaa katsoessaan yleistunnelma on huvittuneen vaivautunut. Rikoselokuvaksi juoni on liian kevyt ja korni, komediaksi asioita tehdään liian tosissaan. Muutamassa kohdassa Suomi-maisemia ja hieman Suomen historiaakin oikein hierotaan katsojien silmiin, ja puoli vuosisataa myöhemmin se tuntuu hupsulle. Tätä elokuvaa ei kannata katsoa yksin, koska etenkin elokuvan jälkeen on yhdessä jutellessa hauskaa huvitella sen kömpelyyksillä ja naurettavuuksilla. 

Usein on niin, että elokuvan tekemisen tarina on mielenkiintoisempi kuin itse lopputuote. “Juokse kuin varas” on tästä jälleen esimerkki. Tarina on kiehtova jo alusta alkaen, kun lehti-ilmoituksella haetaan yhteistyökumppania. Kun Suomessa oli vuosina 1962-1965 Suomen näyttelijäliiton lakko, niin Laihanen ja Thompson perustivat Sveitsiin tuotantoyhtiön, niin elokuvaan voitiin ottaa myös suomalaisia näyttelijöitä. Myöhemmin tämä johti kiistaan elokuvan kotimaisuusasteesta, joka vaikutti mm. verokohteluun. Ulkomainen näyttelijätähti osoittautui turhamaiseksi diivaksi. Elokuvassa oli vahvaa “product placementiä” eli sisäistä tuotemainontaa, joka oli sekin nykystandardeilla silmiinpistävää. Elokuvan katsojamäärä Suomessa jäi noin 80 000 katsojaan ja elokuvasta tuli tappiota, kun ulkomaille se kävi kaupaksi vain Puolaan. USA:n valloituskaan ei onnistunut ja se sai USA:n ensi-iltansa vasta kesäkuussa 1966. 

Aiheellisesti joku voi kysyä, että kannattaako uhrata ainutkertaisesta elämästään pari tuntia tällaisen parhaimmillaankin keskinkertaisuuden katsomiseen, ja vielä kutsua ystäviäänkin tätä ihanuutta jakamaan. Kyllä vain kannattaa – on yhtä hienoa ja hauskaa yhdessä muistellessa elokuvaklassikoiden avainkohtauksia kuin Juokse kuin varas –elokuvan kömpelyyksiä. 

Keskeinen lähde oli Outi Heiskasen "Tehtävä Suomessa - Kotimaamme ulkomaisissa elokuvissa" (Teos 2008, 264 sivua) ja elokuvaneuvos Kari Uusitalon elokuvan "Juokse kuin varas" DVD:llä oleva elokuvan esittely.

Kulttuuri-ilmiöt: Stadi iskelmissä 1920-1960-luvuilla

Tarjouduin pitämään Fuengirolassa toimivassa Costan stadilaisten ryhmässä esityksen “Stadi iskelmissä” ja olin varma, että löytäisin paljasjalkaisten stadilaisten säveltämiä, sanoittamia ja esittämiä iskelmiä runsain mitoin. Päätin rajauksesta, että tekstissä täytyy esiintyä ainakin yksi tunnistettava Stadin paikka, alue tai katu ja että tekijöiden ja esittäjien pitäisi olla paljasjalkaisia stadilaisia. Näin esimerkiksi 1960-luvulta oleva suosikkini “Naiseni kanssa Eduskuntatalon puistossa” tippui pois, kun säveltäjä Unto Mononen ja sanoittaja/esittäjä M.A.Numminen ovat somerolaisia. Innoissani aiheen rajausta tehdessäni en sittenkään muistanut, että Helsingissä useamman polven stadilaiset ovat poikkeuksia ja loppujen lopuksi biisilistani jäi odotettua paljon lyhyemmäksi.

Dallapé on hieno yhtye, joka perustettiin yli 100 vuotta sitten. Perustajat Masa Jäppilä (1900 – 1967) (joka oli myös Aikamiesten käynnistäjä) oli paljasjalkainen stadilainen, niin kuin hänen kanssaan yhtyeen alkuaikojen kantavat voimat Ville Alanko (1907 – 1931) ja Kullervo Linna (1911 – 1987). Kivinokassa on edelleenkin Dallapén muistolaatta ja Harjussa Dallapé-puisto – kaikki ansaittuja huomionosoituksia. Dallapén varhaisessa ohjelmistossa stadiaiheisia muistettavia tekstejä on kuitenkin vähänlaisesti, jos ollenkaan - muun Suomen maiseman kuvausta löytyy runsaastikin. Muistamme vaikkapa biisit “Ilta Saimaalla”, “Ilta Oulunjoella” ja “Säkkijärven polkka”, mutta Stadin maisemat loistavat poissaolollaan. 

No entäs se “Katupoikien laulu”? Ensimmäinen esittäjä Birgit Kronström oli paljasjalkainen stadilainen, mutta säveltäjä George de Godzinsky oli Pietarissa syntynyt ja varhain menehtynyt sanoittaja Turo Kartto oli syntyisin Viitasaarelta. 

"Niin gimis on stadi”, joka tunnetaan myös nimellä “Stadin kundin kaiho” on vuodelta 1941, ja sen on sanoittanut Veikko Lehmuksela ja säveltänyt Jussi Isomeri. “Kurvin kundeista” kootussa Ässärykmentissä jatkosodan aikaan palvellut Veikko Lehmuksela kirjoitti laulun sodan aikana 1941 Karhumäessä. Ainakin todellinen stadin kundi Jussi Raittinen on sen levyttänytkin. Tämä biisi läpäisee tiukimmankin stadiseulan. 

“Stadin kundi” on paljasjalkaisen ja monipuolisen osaajan George Malmsténin (1902 – 1981) vuonna 1953 levyttämä ja hänen säveltämänsä ja sanoittamansa klassikko. Jori Malmsténin äidinkieli oli ruotsi, mutta myöhemmin hän oppi niin hyvin suomen kielen, että pystyi myös sanoittamaan sävellyksiään. Tässä siis toinen puhdas stadilainen biisi. 

Kun hieman löysennetään seulaa ja hyväksytään käännösiskelmätkin mukaan, niin sen läpäisee myös paljasjalkaisen stadilaisen Lasse Liemolan (s. 1937) esittämä ja nimimerkin suojissa sanoittama “Diivaillen”, jonka Liemola levytti vuonna 1958. Kappale oli käännös skotti Lonnie Doneganin skiffle-kappaleesta “Putting on the style”. Kuuntelin Lasse Liemolaa kolmisen vuotta Espoossa lounastilaisuudessa ja hyvin vielä vanhat tunnetut biisit irtosivat. 

Paljasjalkaisen Teijo Joutselan (1912 - 1999) esittämä “Ellin boksi” oli paljasjalkaisten Kullervo Linnan ja Reino Helismaan (1913 – 1965) käsialaa - Linnan sävellys ja Repen sanoitus. Aikanaan uskalletuksi mielletty sanoitus ilmestyi vuonna 1961 "Miehisten miesten EP" -levyllä. 

1960-luvun tunnetuista ja hienoista Helsinki-aiheisista iskelmistä tiukkaa seulaani eivät läpäisseet “Muistojen Bulevardi” (säveltäjä Börje Sundgren ja sanoittaja Saukki stadilaisia, esittäjä Laila Kinnunen ei) eivätkä liioin “Rööperiin” ja “Kolmatta linjaa takaisin” (käännösten sanoittaja Junnu Vainio oli kotkalainen, Jormas on kyllä stadilainen mutta Fredi ei, vaikka pientä joustovaraa toi myöhempi avioliitto tulevan kaupunginjohtajan kanssa....). Muksujen “Liisankadulla” ei nyt ole varsinainen iskelmäteksti, mutta sanoittaja Pentti Saarikoski oli syntyisin Impilahdelta, joskin säveltäjä Tapio Lipponen oli paljasjalkainen stadilainen. 

Tänne asti luettuaan lukija saa aiheellisestikin kysyä, että onko tällaisessa seulonnassa tolkkua ja mieltä. Selväähän on, että pienen maan pääkaupunki on eräänlainen sulatusuuni, johon musiikin osaajat kasautuivat, koska Suomen musiikkiteollisuus oli Helsingissä. Vai haluanko väittää, että vain paljasjalkaiset stadilaiset osaavat tehdä Helsingin maisemista ja tunnelmista kelvollisia iskelmiä? En väitä, ja monet vaikkapa Vainion ja Saarikosken tekstit ovat erinomaisia tuokiokuvia Helsingistä. 

Tätä seulontaa voi katsoa myös toisesta näkökulmasta. Siitä saa yhden, joskin rajatun, näkökulman Suomen lähihistoriaan. Helsinkiin on hakeuduttu ja Helsinkiin on kotiuduttu. Eikö Stadissa syntyneiden pieni määrä 1920- ja 1960-luvun välisen ajan iskelmäskenessa todistakin, kuinka mielenkiintoinen paikka Helsinki on ollut tulla ja kuinka sen sykkeen ja tunnelman on voinut sisäistää, vaikka ei Stadissa olisikaan syntynyt ja kasvanut?  

Kirjallisuus: Gorki ja Majakovski Stalinin pihdeissä

Kahden Neuvosto-Venäjän kirjallisuuden keskeisen hahmon elämäkerrat ovat mielenkiintoista luettavaa. Aikoja sitten luin ruotsalaisen Bengt Jangfeldtin (s. 1948) kirjoittaman Vladimir Majakovskin elämäkerran ”Panoksena elämä – Vladimir Majakovski ja hänen piirinsä” (”Med livet som insats: berättelsen om Vladimir Majakovskij och hans krets” vuodelta 2007) (WSOY 2008). Alkuvuodesta 2026 luin suomalaisen vasemmistokirjallisuuden grand old manin Kalevi Kalemaan (s. 1941) teoksen ”Kultainen häkki – Kertomus Maksim Gorkista” (Rosebud Books 2025). Kirjan arkinen sankarini Hannu Paloviita on laajentanut Rosebudia kirjakaupasta myös kustantajaksi – näinä aikoina hieno teko.

Venäjän vallankumous syksyllä 1917 loi tuoreen kulttuurimaiseman, jonka bolsevikkien rautainen ja kuristava ote kulttuurisiin kokeiluihin nopeasti kuihdutti. Anarkistinen futurismi kulttuurissa pistettiin rapsakasti kuriin ja jo keväällä 1918 kulttuurissa liikkumatila oli rajattua. Jangfeldt arvioi, että vuonna 1921 bolsevikit ottivat lopullisesti kulttuurielämän haltuunsa. Myös rohkean ja taiteellisesti provosoivan Vladimir Majakovskin (1893 – 1930) ruotuun palautus tuli silloin ajankohtaiseksi. Viiltävästä sanankäytöstään tunnettu V.I.Lenin kutsui omaäänistä kirjallisuutta tehneitä täpäkästi ”huligaanikommunisteiksi”. Varmemmaksi vakuudeksi ja asenteensa selventämiseksi taide- ja tiedemaailman puhdistuksista Lenin kirjoitti Gorkille vuonna 1919, että kymmenen tunnetun tiedemiehen vangitsemiset olivat tarpeellisia ja perusteltuja, koska "Työläisten ja talonpoikien älylliset voimat kasvavat ja vahvistuvat taistelussa, jonka tavoitteena on kukistaa porvaristo ja sen kätyrit, nämä niin sanotut intellektuellit ja pääoman lakeijat, jotka pitävät itseään kansakunnan aivoina. Eivät he ole mitkään aivot, vaan sontaa".

Vladimir Majakovski oli aikanaan Maksim Gorkin (1868 – 1936) suojatti, joka sittemmin lähti omille teilleen vuosien 1918 – 1919 välirikon jälkeen. Jos Majakovski oli vallankumouksen aikaan alle 25-vuotias räyhäkkä kokeilija, niin silloin Gorki oli 49-vuotias kirjallinen nestori, jonka kiihkein ja paras luomiskausi oli jo ohitse. Gorkilla oli suora yhteys Leniniin, koska Gorki oli aikoinaan omilla tekijänoikeustuloillaan myös pitkään rahoittanut bolsevikkeja ennen lokakuun vallankumousta. Gorki pystyikin käyttämään suhteitaan Leniniin vetoamalla taiteilijoiden puolesta. Tämä puolestaan johti siihen, että Lenin piti – ja oli aina pitänytkin - Gorkia poliittisesti naiivina ja työnsi häntä aktiivisesti ulkomaille Neuvosto-Venäjän arkea häiritsemästä. Gorkikin tuli huomaamaan, että asema maailmankirjallisuudessa suojasi häntä henkilönä vain tietyn ajan.

Jangfeldtin mukaan viisi vuotta vallankumouksen jälkeen Venäjältä oli karkotettu tai vapaaehtoisesti lähteneet parhaat filosofit, tiedemiehet ja proosakirjailijat, mutta tärkeät runoilijat vielä sinnittelivät. Gorki muutti Italiaan vuonna 1921 ja jätti jälkeensä tietyn tyhjiön. Majakovskikin lähetettiin ulkomaille ja hänen kesyyntymistään odotettiin. Molemmille kirjailijoille annettiin runsaasti rahaa niin matkustamiseen kuin elämiseenkin. Työläisrunoilija Majakovski oli harvoja Neuvosto-Venäjän kansalaisia, joilla oli 1920-luvulla oma ranskalaisvalmisteinen henkilöauto ja jotka matkustelivat laajasti Euroopassa ja Amerikassakin. Gorki piti hoviaan Caprilla vuosikaudet, jossa hänellä oli vauras elämäntapa ja jossa kävi myös paljon vieraita.

Leninin kuoltua vuonna 1924 ja Stalinin otettua vallan, bolsevikkien ote kulttuuriin vahvistui entisestään. 1930-luvun puolivälissä sosialistinen realismi julistettiin ainoaksi päteväksi kirjalliseksi metodiksi. Majakovski päätyi Moskovassa itsemurhaan vuonna 1930. Stalin houkutteli Maksim Gorkin takaisin Neuvostoliittoon 1930-luvun alkupuolella. Majakovski kanonisoitiin 1930-luvun puolivälissä – vuosien unohduksen jälkeen – sosialistisen realismin runoilijasankariksi. Gorki eli viimeiset vuotensa Neuvostoliitossa ja seurasi itse nostoaan kansakunnan kaapin päälle sosialistisen realismin proosan sankariksi. Vanhentunut ja paljon sairastellutkin Gorki hyväksyi oman sankarin roolinsa Stalinin rautaisessa otteessa – oli parempi olla vaikeista teemoista vaikeneva kansakunnan sankari kuin karuun kohtaloon tuomittu ja unohdettava kirjailija.

Kun Majakovskin päälle puettiin sankarin viittaa, niin samalla hänen teoksistaan otettiin laajoja painoksia ja ne olivat valistuneiden neuvostokotien kirjahyllyjen vakiotavaraa. Majakovskin tuotantoa kuitenkin vulgarisoitiin ja siitä otettiin vain ne osat, jotka saumatta istuivat sankarirunoilijasta tehtyyn narratiiviin.

Kaksi elämäkertaa ovat otteeltaan varsin erilaisia. Jangfeldtin laatima elämäkerta keskittyy paljon Majakovskin suhteeseen kriitikko Osip Brikiin ja etenkin hänen kiintymykseensä tämän vaimoon Lili Brikiin, joka oli Majakovskin suuri rakkauskin. Jangfeldtin teos pystyy kuvaamaan sen kiihkeyden ja elämänjanon, joka Majakovskilla oli, mutta kertoo myös hänen vetäytymisestään ja tietystä juroudestaan. Kalemaan teoksessa materiaali on vienyt miestä eikä mies materiaalia, ja teos sisältää paljon toistoa ja huokoisesti perusteltuja väitteitäkin joukkoon mahtuu. Silmiin pistävää laajassa 634-sivuisessa elämäkerrassa on myös ulkomaisten viitteiden vähäisyys.

Yhteistä kahden tuotteliaan kirjailijan kohtalolle oli jauhautuminen Neuvostoliiton 1920- ja 1930-luvun poliittisessa sortokoneistossa, joka sai välillä hennompia ja välillä rautaisempia piirteitä. Se toiveikkuus, jonka lokakuun vallankumous taiteilijoissa herätti, pyyhittiin nopeasti pois ja tilalle tuli tiukasti valvottu kuri. Ja kuten Majakovskin elämäkerrankin otsikko kertoo: taiteilijan omassa luomistyössä oli usein panoksena elämä.  

Yhteiskunta: Koulutuksen rapautuminen vahingoittaa pysyvästi talouttamme ja yhteiskuntaamme

Yhteiskuntamme hämmentävimpiä ja surullisempia kehityspolkuja viimeksi kuluneina vuosina on ollut suomalaisten koulutustason heikentyminen. Suomalainen koulutusjärjestelmä, joka vielä vuosikymmen sitten oli kansallinen ylpeydenaihe, on kamppaillut kurimuksesta toiseen, kun koulutukseen on kohdistettu suuria ja summittaisia leikkauksia. Päätöksentekijöiltä on jäänyt ymmärtämättä, että tempoileva päätöksenteko on koulutusjärjestelmällemme pahinta myrkkyä. Esimerkiksi yliopistojen rahoitukseen tehtyjä leikkauksia ei voi vain korjata muutamaa vuotta myöhemmin annettavalla paikkausrahoituksella - osaavat tutkijat ovat löytäneet mahdollisesti muualta töitä, kirjastoihin tilatuissa aineistoissa on mahdollisesti muutaman vuoden aukkoja, uusia tiloja täytyy hankkia irtisanottujen tilalle jne. 

Koulutusta ja sen merkitystä meille voi tarkastella useammasta näkökulmasta. Koulutuksella on merkitystä sekä yksilöiden että yhteiskuntien kannalta taloudelle ja demokratialle– ja kumpikin näkökulma on tärkeä. Palaan lähitulevaisuudessa blogissani koulutuksen merkitykseen demokratialle, mutta keskityn nyt talouteen.

Suomalaisen koulutuksen menestystarina aina 2010-luvulle oli, että Suomessa pystyimme etenkin peruskouluissa kohtuullisilla kustannuksilla tuottamaan hyviä – ja kansainvälisten PISA-tutkimusten perusteella erittäinkin hyviä – oppimisen tuloksia, joissa eri koulujen ja alueiden väliset erot olivat pieniä. Tuoreet PISA-tulokset kertovat, että emme enää ole kärjessä mutta keskimäärin vielä kohtuullisella tasolla. Meillä on kuitenkin hälyttäviä kehityssuuntia, joita ovat mm. tyttöjen ja poikien kasvavat erot oppimisessa. Edelleen vaikuttaa sille, että merkittävällä osalla peruskoulunsa päättävistä nuorista ei ole arkielämässä välttämättömiä perustaitojakaan lukemisessa ja kirjoittamisessa, ja siten peruskoulun jälkeinen jatko-opiskelukin on hankalaa. Jos peruskoulun puutteellisella osaamisella päättävä nuori siirtyy vaikkapa ammatilliseen koulutukseen, kohtaa hän siellä ylitsepääsemättömiä esteitä osaamisensa kehittämisessä. Tätä tuskaa ei varmaankaan helpota se, että ammatilliseen koulutukseen on kohdistettu rapsakoita leikkauksia.

Omalle 1950-luvulla syntyneelle sukupolvelleni oli ajatustapana selvää, että koulutus on oivallinen väline ”luokkaretkelle” eli se antoi mahdollisuuden omalla työllään muuttaa elämänsä kulkua. Tällä hetkellä käsillä oleva tutkimustieto osoittaa, että koulutuksen periytyvyys on vahvaa ja että näin myös hukataan merkittävä osa pienen maamme lahjakkuuspotentiaalista.  

Taloustieteen tutkijoiden keskuudessa on laaja yhteisymmärrys, että korkea koulutustaso on eduksi sekä kansantalouksien kilpailukyvylle että yksilöiden taloudelliselle turvallisuudelle. Jos halutaan Suomeen korkean arvontuotannon yrityksiä (väsymiseen asti toistettuja ”uusia Nokioita”), niin niiden synnyn ehtona ovat korkeasti koulutetut osaajat. Tällä viikolla suhteellisen nuoren kvanttitietokoneyhtiö IQM:n valuaation (eli yhtiön rahallisen arvon) arvioitiin olevan 1,8 miljardia dollaria. Kovaan hintaan pari vuotta sitten myydystä tekoälyosaajasta SiloAI-yhtiöstä omistajat saivat yli 600 miljoonan euron hinnan. Näiden arvokkaiden yritysten ytimenä ovat tohtoritason osaajat, jotka ovat ns. STEM-aloilla (Science, Technology, Engineering, Mathematics) koulutettuja ja jotka ovat myös omistajayrittäjiä. Nämä yritykset ovat syntyneet yliopistoyhteisöissä tai niiden liepeillä. 

Kaikki kunnia niille kekseliäille yrittäjille, jotka ovat kehittäneet menestyviä ja arvokkaita yrityksiä pienistä konepajoistaan, mutta nykyiset ja tulevat kansantaloutemme suunnan kääntäjät ovat alusta alkaen kansainvälisesti suuntautuneita korkeakoulutettuja, usein jopa tutkijauraa tehneitä, osaajia.  

Opetushallituksen julkaisema vuoden 2025 kansainväliseen ja luotettavaan vertailuun perustuva tutkimus ”OECD Education at a Glance” osoittaa, että Suomi on jäämässä relevanteista verrokkimaista jälkeen etenkin nuorten (25-34-vuotiaiden) korkeakoulututkinnon suorittaneiden määrässä. Meillä on OECD:n keskiarvon mukainen määrä 25-64-vuotiaita korkeakoulututkinnon suorittaneita. Kun Suomessa korkeakouluopiskelijat käyvät usein töissä, niin he valmistuvat myös verrokkimaiden opiskelijoita myöhemmin. Samoin on huomattava, että Suomessa alempikin korkeakoulututkinto on keskimäärin nelivuotinen, kun se monissa OECD-maissa voi olla lyhyempikin. Kaikki nämä tilastolliset poikkeamat on hyvä ottaa huomioon, mutta silti meillä on liian vähän niitä työelämässä toimivia, joilla on korkeakoulututkinto ja myös liian vähän maisteritutkinnon ja sitä korkeampien tutkintojen suorittaneita. 

Oikeutettua on tietysti kysyä, että kuinka suurella osalla työikäisestä väestöstä pitäisi olla korkeakoulututkinto. Suomessa on tehty hyvää työtä koulutuksellisten umpiperien purkamisessa ja jatkuva, elinikäinen oppiminen on meillä helpompaa kuin monissa muissa maissa. Kun käännämme katseemme yksilötasolle, niin huomaamme, että koulutustason mukaiset erot työllisyydessä ovat Suomessa OECD:n suurimpia. Yksilöiden kannalta on edelleenkin niin, että korkeampi koulutus takaa yksilölle elinaikana paremman työllisyyden, varmemman aseman työmarkkinoilla ja kokonaisansainnan, jonka Nobel-palkittu Gary Becker teoksellaan ”Human Capital” jo 1990-luvun alussa osoitti.

Jos Suomen taloutta halutaan todella kohentaa, niin koulutus ja tutkimus ovat niitä avaininvestointeja, joita täytyy jatkuvasti määrätietoisesti vahvistaa. Koulutukseen tehdyt investoinnit tuovat hyötyä sekä kansantaloudelle että yksilöille. Miten tämä on päätöksentekijöille niin vaikeaa ymmärtää?

Elokuvat: Aaron Sorkin – 2000-luvun Frank Capra

Aaron Sorkin (s. 1961) on ansioitunut elokuva- ja TV-sarjakäsikirjoittaja ja ohjaaja. Hänen työnsä on seuraamisen arvoista etenkin Donald Trumpin aikakautena. Heidän maailmojensa aste-ero on jotakuinkin 180 astetta – monet Sorkinin merkittävät teokset ovat aivan toisesta maailmasta ja toisesta Amerikasta kuin mitä Trump edustaa. Sorkin on ollut neljästi Oscar-ehdokkaana parhaasta käsikirjoituksesta ja elokuvan ”The Social Network” käsikirjoituksesta hän Oscarin voittikin.

Itse olen kiintynyt kolmeen Sorkinin selvästi yhteiskunnalliseen TV-sarjaan tai elokuvaan, joissa kaikissa on mukana vahva demokraattisen ideaalin pohjavire. ”West Wing” (1999-2006) on poliittisten TV-sarjojen ehdotonta aatelia, ja Sorkinin kädenjälki oli vahvaa sarjan neljänä ensimmäisenä vuotena. Vaikka alkuperäisenä tarkoituksena oli keskittyä Valkoisen talon henkilöstöön, heidän työhönsä ja heidän välisiin suhteisiinsa, onneksi ymmärrettiin keskushenkilöksi nostaa presidentti Josiah ”Jed” Bartlet. Häntä esitti unohtumattomasti Martin Sheen. Presidentti Bartlet oli tohtoritutkinnon suorittanut, sivistynyt ja harkitseva demokraattipresidentti – siis aivan jotain muuta kuin 2000-luvun alun USA:n presidentti George W. Bush nykyisestä presidentistä puhumattakaan.

Mielenkiintoisen piirteen TV-sarjalle antoi Martin Sheenin arkinen elämä, jossa hän on aktiivinen kansalaisoikeuksien puolustaja ja yhteiskunnallinen vaikuttaja. Sheen kertoi avoimesti mielipiteenään 2000-luvun alussa, että George W. Bush on mäntti, ja kun kaikki muut West Wingin näyttelijät kutsuttiin Valkoiseen taloon tutustumaan henkilöstöön ja heidän todelliseen työhönsä, Sheeniä ei kutsuttu. Näyttelijä kertoi olleensa helpottunut, ettei hänen tarvinnut kehittää tekosyitä kutsusta kieltäytymiseen. 

”West Wing” sisältää monia mieleen jääviä kohtauksia ja pohdintoja vallasta, kansankunnan tilasta, sisä- ja ulkopolitiikasta - ja USA:n valtapolitiikasta. Sarja tavoittaa myös osuvasti sen monitahoisen kulissien takaisen työn, jota politiikassa tarvitaan. Vaikka ”West Wingiä” katsoo neljännesvuosisata sen aloituksen jälkeen, on se edelleen kiehtova ja erinomaisesti tehty sarja.

Valtakunnan politiikan ohella Sorkin onnistui käsikirjoittajana käsittelemään toista USA:n kipupistettä eli television uutistoimintaa sarjassa ”The Newsroom” (2012-2014). Sarja kertoi kolmen tuotantokauden ja 25 jakson aikana television uutistoiminnasta ja sen käytännön valinnoista ja paineista, kun haluttiin pitää yllä kunnianhimoisia, tasapuolisia ja rehellisiä uutislähetyksiä. Jeff Daniels teki mielestäni uransa hienoimman työn kovan luokan uutisankkuri Will McAvoynä. Jane Fonda näyttelee TV-tuotantoyhtiön omistajaa, joka on päättänyt antaa vapaat kädet uutistoimituksen rehelliselle työlle – terveisiä siis FOX Newsille ja Rupert Murdochille. Kun Jane Fonda on myös CNN:n perustajan Ted Turnerin entinen vaimo, niin jokainen voi kehitellä omia anekdootteja tähänkin faktaan perustuen.

”West Wingin” tavoin ”The Newsroomin” tenhoa ei ole aika laimentanut, vaan tänäisessä uutistoiminnan sekavassa maailmassa sarja tuntuu entistäkin ajankohtaisemmalle. Tämän HBO:lle tehdyn sarjan etuna on myös sen täpäkkyys, kun sarja loppuu kolmen tuotantokauden jälkeen eikä teemasta koetettu lypsää väkisin enemmän kuin teema luontevasti salli.

Sorkin sekä käsikirjoitti että ohjasi tositapahtumiin pohjautuvan elokuvan ”The Trial of the Chicago 7”, joka ilmestyi vuonna 2020. Elokuva keskittyi demokraattien vuoden 1968 Chicagon puoluekokouksen aikaan pidettyyn Vietnamin-sodan vastaiseen mielenosoitukseen, siihen liittyneeseen mellakointiin ja siitä nostettuihin syytteisiin. Seitsemän syytettyä olivat varsin kirjava joukko, johon kuuluivat mm. yippie-vaikuttajat Abbie Hoffman ja Jerry Rubin, Mustien panttereiden johtohahmoihin kuulunut Bobby Seale ja opiskelijajohtaja Tom Hayden. Monet näistä syytteistä olivat oikeudellisesti hennolla pohjalla, mutta USA:n Lyndon B. Johnsonin johtama hallinto halusi osaltaan raskaastikin ohjata oikeudenkäyntiä. Kun oikeudenkäynnin tuomari osoittautui enemmän kuin puolueelliseksi, oli Sorkinilla runsaasti draaman aineksia vetävään elokuvakäsikirjoitukseen.

Sorkin päätyi ohjaamaan itse elokuvan, vaikka jo vuonna 2007 oli suunniteltu, että Steven Spielberg ohjasi elokuvan. Hanke venyi eri syistä vuosikausia, ja vuonna 2020 julkistetussa elokuvassa Spielberg toimi yhtenä tuottajana.

”The Trial of the Chicago 7” on erittäin kelvollinen poliittisen teeman elokuva, jonka julkaisu elokuvateattereissa jäi pahasti COVID-19-pandemian jalkoihin. Vaikka Sorkin onkin eri arvioiden mukaan ottanut muutamia taiteellisia vapauksia vuoden 1968 tapahtumista kertoessaan, on elokuva hyvä osoitus siitä, kuinka tunnetusta historiallisesta tapahtumasta voidaan tehdä muistettavaa taidetta.

Aaron Sorkin on minun mielessäni 2000-luvun capramaisin elokuvantekijä. Frank Capran (1897-1991) monipuolisesta tuotannosta muistamme hienot elokuvat ”Mr. Smith Goes to Washington” (suomeksi ”Mr. Smith lähtee Washingtoniin”) vuodelta 1939 ja ”State of the Union” (suomeksi ”Ratkaisun edessä”) vuodelta 1948. Näissä poliittisia teemoja oivasti käsittelevissä elokuvissaan Capra pystyi sattuvasti ja myötäeläen käsittelemään päivänpolitiikkaa ja valtapolitiikkaa. Capralle ominainen tapa tehdä yhteiskunnallisia elokuvia tuntui jo hiipuneen, mutta onneksi Aaron Sorkin on noussut tätä perinnettä jatkamaan.

Kulttuuri-ilmiöt: Karaokelaulajan matka nuoruuteen ja Suomeen

Blogiani seuraavat ovat todennäköisesti havainneet, että olen karaoken ystävä. Käyn Aurinkorannikolla talvea eläessäni suomalaispaikoissa useammankin kerran viikossa karaokea laulamassa. Karaoken laulamiseen liitetään valitettavan usein vähätteleviä mielikuvia, mutta karaoke on hieno demokraattinen itsensä ilmaisemisen muoto. Mikrofoniin tarttuminen, porukan eteen meneminen ja oman mielikappaleen esittäminen on aina itsensä voittamista, jota on arvostettava. Samalla kappalevalinnallaan ja esityksellään karaoken laulaja avaa laulukappaleen mittaisen ikkunan maailmaansa.

Olen edelleen kehittelemässä Aurinkorannikon kokemusteni perusteella tarkempaa hypoteesia karaoken syvimmästä olemuksesta. Tietysti on huomattava, että satunnaisia turisteja, jotka käyvät silloin tällöin lomamatkallaan laulamassa, lukuun ottamatta vakituinen suomalainen karaokeporukka on noin 65-80-vuotiaita kansalaisia. Karaokeiltojen vakiotavaraa ovat suomalaiset iskelmäklassikot. Oman kokemukseni mukaan paljon lauletaan Kari Tapion, Paula Koivuniemen, Agentsin ja Souvareiden kappaleita. Useat esitettävät kappaleet ovat niin tärkeä osa kollektiivista suomalaista alitajuntaamme, että mukana laulaminen tai hyräily on helppoa. Karaoken nyrkkisääntöihin kuitenkin kuuluu, ettei laula mukana niin ponnekkaasti, että vie huomiota varsinaiselta esiintyjältä. 

Kun olen sekä vapaamuotoisesti kymmeniä, ellen satoja, karaokeiltoja seurannut ja muutamista oikein kirjaakin pitänyt, niin muotoilen väitteeni (tai jos niin halutaan: hypoteesini) seuraavasti: ”Aurinkorannikolla karaokea laulaessa esittäjä tekee mielessään kahta matkaa: matkaa nuoruuteen ja matkaa Suomeen”. Suhde Suomeen on kiinteä ja lämmin, ja todellista rakkautta synnyinmaahan osoittaa, että siihen saa kuulua vähän rosoakin. Souvarien ”Pariiseja”, joka alkaa seuraavasti ”Olen nähnyt kadut öisen Pariisin / nekin jostain alkaa päättyy jonnekin / Niitä pitkin monta onnetonta myöskin vaeltaa / ehkä kaipaa havumetsää tuoksuvaa” kuvastaa hyvin suosittujen iskelmien tekstien tunnelmia. Mutta vaikka laulettaisiin Irwin Goodmanin ”Ryysyrantaa”, niin silti tehdään matkaa kotimaahan - kotimaahan, joka yksikään Ryysyrannasta laulava ei toiseen vaihtaisi - ja sen tunnelmiin.

Aurinkorannikolla on ymmärrettävää, että kaipuuta kotimaahan ilmaistaan karaoken lauluvalinnoilla, mutta entä se matka nuoruuteen? Omaksi käsityksekseni on muodostunut, että karaoken laulajat esittävät usein sellaisia kappaleita, jotka ovat nousseet suosioon tai olleet suosittuja heidän elämänsä ns. parhaina vuosina. Usein se merkitsee niitä varhaisen aikuisuuden vuosia – esimerkiksi ikävuosia 18-35. Silloin tietyistä suomalaisista iskelmistä ja esittäjistäkin on jäänyt pysyvä muistijälki. Oman elämän tuon merkittävän aikakauden iskelmiä karaokessa laulamalla voi päästä kolmeksi minuutiksi takaisin niihin tunnelmiin ja muistoihin, jotka meille syntyivät tuona aikana. Tai niin kuin Mikko Alatalo tämän tunnelman sanoitti ”Välillä on ikävä nuoruutta / sitä kun maailma oli mahdollisuus”.

Kun karaokelaulaja valitsee kappaleensa, vaikkapa Juhamatin ”Pieni ja lämpöinen”, ja odottelee lauluvuoroaan, muistiin tulvahtavat ehkä muistot siitä tanssi-illasta, jolloin ensimmäistä kertaa tapasi pitkäaikaisen elämänkumppaninsa tai jolloin vietettiin parhaan ystävän synttäreitä. Kun pääsee sen sitten omalla äidinkielellään Aurinkorannikon lämpimässä talvi-illassa esittämään ja sen sanojen ja sävelen myötä muistonsa virkistämään, on karaoke täyttänyt tehtävänsä.

Kun on vuosikymmenien ajan erilaisin tavoin selvittänyt ja tutkinut erilaisia ilmiöitä, on kaksi asiaa edelleenkin kirkkaana mielessäni. Ensimmäinen on se, että korrelaatio ja kausaliteetti ovat eri asioita eli kahden tekijän yhtäaikainen ilmeneminen ei tarkoita, että siitä voitaisiin päätellä syy-seuraussuhteita. Toinen tärkeä asia on, että on tärkeää muotoilla hypoteeseja ja arvokkaimpia ovat sellaiset todennetut havainnot, jotka luovat uutta tietoa horjuttamalla perinteisiä käsityksiä ja osoittamalla huolellisesti rakennetut hypoteesit perustaltaan huokoisiksi.

Nyt haastan blogini lukijat pohtimaan tätä hypoteesiani: Espanjan talviauringon alla laulavat suomalaiset seniorit tekevät karaokea laulaessaan matkaa Suomeen ja matkaa nuoruuteen. Tule ja haasta!

Kirjallisuus: Dekkarisarjojen kirous

Dekkareista yhä useampi teos on nykyään osa sarjaa. Sarjaan kuuluvan kirjan ja itsenäisen teoksen ero on lukukokemuksenani hyvin merkittävä. Se voidaan tiivistää seuraavaan kysymykseen: ”Pitäisikö lukijan kirjan suljettuaan ensisijaisesti tuntea tyytyväisyyttä luettuaan kirjan ja elettyään myötä sen käänteet ja ratkaisun vai keskittyä odottamaan sarjan seuraavaa osaa?”

Dekkarin kirjoittamisen perussääntöihin kuuluu, että tarinanpunonnan aikana pääjuonen – tai joskus pääjuonien – rinnalla kuljetetaan sivujuonia, jotka kuitenkin täytyisi pystyä punomaan yhteen ennen loppuratkaisua. Jotkut sivujuonet saavatkin olla hämäyksiä ja triviaaleja pääjuonen ja loppuratkaisun kannalta, mutta irtonaisia juonilankojen pätkiä ei saisi jäädä. Lukijankin pitäisi pystyä kirjan kannet suljettuaan tuntemaan tyytyväisyyttä, ettei langennut sivujuonten hämäyksiin, vaan pystyi kerronnassa annetuilla tekijöillä pysymään juonenkuljetuksessa mukana. Hienoa on, jos loppuratkaisu onkin yllättävä ja hämmentävä, mutta kuitenkin looginen.

Dekkarisarjat ovat muuttaneet tämän dekkarien kerronnan peruskonvention. Perinteisen kaavan ”rikos ratkaistaan ja paha saa palkkansa” saakin haastaa, mutta entä dekkarin loppu, joka päättyy cliffhangeriin, jolloin tarinasta jää puuttumaan selkeä ratkaisu? Tunnen lukijoista monen mutisevan, että eikö professori Moriarty ilmestynyt uudestaan Sherlock Holmes -tarinoihin jne. Selkeyden vuoksi esitän näkemykseni näin: ”Minulla on dekkarin lukijana oikeus siihen, että tutkittava rikos ratkaistaan kirjan kerronnan aikana.”

Dekkarisarjan kirjoittaminen vaillinaisiksi jäävillä loppuratkaisuilla on eri asia kuin samojen henkilöhahmojen käyttö kirjailijan tuotannossa. Totta kai Raymond Chandlerillä oli Philip Marlowensa, Jarkko Sipilän kirjojen keskushahmo oli Kari Takamäki ja Robert B. Parkerin kirjat olivat usein Spenserin seikkailuja. Sariolalla oli Susikoskensa ja Waltarilla Palmunsa, mutta heidän sankarinsa ratkaisivat kirjan alussa ilmenneen rikoksen kirjan loppuun mennessä. Lukija saattoi odottaakin, että kirjailijan luoma keskushahmo syvenee ja vanhenee hänestä kertovien kirjojen määrän kasvaessa. Se on kuitenkin varsin eri asia kuin arveluttava loppuratkaisu tai monien ratkaisua vaille jäävien sivujuonien avaaminen yksittäisen teoksen kerronnassa.

Ja mitä tapahtuu lukukokemuksellemme, jos yksittäisten teosten kunnollinen lukeminen edellyttääkin edellisten osien juonien ja hahmojen syvällistä ymmärtämistä? Esimerkiksi Satu Rämön Islantiin sijoittuvien kirjojen lukeminen edellyttää oman kokemukseni mukaan niiden lukemista oikeassa järjestyksessä, koska tuoreemmissa osissa paljastetaan edellisten osien keskeiset ratkaisut. Suosikeistani vaikkapa Ed McBainin 87. piirin tarinat tai Michael Connellyn Harry Bosch -kirjat saattaa lukea kohtuullisen vapaassa järjestyksessä. Vaikka niissä onkin viittauksia aiempiin kirjoihin, ei niissä ole suoranaisia aiempien teosten juonipaljastuksia. Erityisesti arvostan rikoskirjailijoita, jotka luovat kirjoihinsa kerta toisensa jälkeen ainutlaatuisen henkilögallerian.

Dekkarisarjoihin keskittyminen ei liene vain rikoskirjailijoiden keksintöä, vaan kirjankustantajat lienevät päätelleet, että tämäpä on hyvä tapa koukuttaa lukijoita. Tämä sarjoittaminen on tuttua televisiosarjojen maailmasta, mutta vaikkapa varhaisnuoruuteni Batmanissa sankari ja ihmepoika selvisivät pinteestä jo seuraavan viikon jaksossa. Mutta murhaajan pakeneminen lopussa ja hänen kohtalonsa mahdollinen selviäminen kahden vuoden päästä ilmestyvässä dekkarisarjan seuraavassa osassa on melkoisesti pidempi odotus. Joskus uuden dekkarisarjan aloittaminen saa hassahtaviakin muotoja, kun etukannessa hehkutetaan tämän olevan uuden sarjan ensimmäinen osa ja takakannessa kerrotaan, kuinka hengenvaaraan päähenkilö kirjassa joutuu. Jos kyseessä on sarjan ensimmäinen osa, niin kuinka jännittävää on sarjan päähenkilön selviytyminen?

Mitä sitten dekkarin lukija voi tehdä? Kovin laajaa kansalaisadressia ei tästä ehkä saa kerättyä, mutta kun kirjan kustantamisessa kyse on kaupallisesta toiminnasta, niin me valistuneet lukijat voimme omalla ostokäyttäytymisellämme asiaan vaikuttaa. Jos joku valmistaa auton puskuritarran ja kirjanmerkin tekstillä ”En osta cliffhangereihin päättyviä dekkareita”, niin tässä ilmoittautuu yksi asiakas!

Yhteiskunta: Mikä sitten riittää?

Ikääntymisen hyvä puoli on, että ei hermostu enää yhtä herkästi puhtaasta typeryydestä kuin nuorempina vuosina. Viikonlopun uutisoinnista Suomen Yrittäjien toimitusjohtajan Mikael Pentikäisen Hesarille (ks. HS 08.02.2026) antamat kommentit saivat maljani kuitenkin kuohumaan yli. Kun pääministeri Petteri Orpo patisti yrityksiä nyt työllistämään, kertoi Pentikäinen, ettei hallitus ole tehnyt läheskään tarpeeksi ja siksi yritykset eivät nyt voi työllistää.

Istuva hallitus on tehnyt koko joukon järkeviä ja vielä enemmän vähemmän järkeviä yritys- ja työelämäparannuksia, jotka ovat jotakuinkin Elinkeinoelämän Keskusliiton ja Suomen Yrittäjien pitkien toivomuslistojen mukaisia. Ainakin Suomen Yrittäjien verkkosivuja lukiessa kovasti on suitsutettu, miten hallitus on Yrittäjien ääntä kuunnellut ja muutoksia tehnyt. Kun etujärjestöt pitivät kohtalaista ääntä, miten tämä ja tuo uudistus antavat mahdollisuuksia työllistää, niin lopputuloshan on toistaiseksi ollut melko lohduttoman kehno. Yrittäjien edustajien kannattaisi myös muistaa, mitä hallitus ei ole tehnyt: se ei ole uudistanut YEL-maksujärjestelmää eikä ole puuttunut listaamattomien yritysten osinkoihin. Mutta Pentikäisen toimintatapana näyttää olevan, että ensin vaaditaan todella monia uudistuksia ja kun nämä muutokset saavutetaan ja olisi aika lunastaa lupaukset, niin sitten vittuillaan.

Hesarin artikkelin mukaan eräs Yrittäjien argumentti oli, että työllistäminen on hankalaa, kun muuttoliike maaseudulta kaupunkeihin on kiihtynyt ja asiakasvirrat pienentyneet. Tämä argumentti kai osoittaa, kuinka ajantasaisesta laarista näitä argumentteja ammennetaan. Ja näillä argumenteilla operoivalle yhteisöllekö minun yritykseni pitäisi edelleen jäsenmaksua maksaa?

Satunnaiselle lukijalle kerron, että olen ollut puolisen vuosisataa kokoomuksen jäsenenä ja yksi yrityksistäni on ollut Suomen Yrittäjien jäsen parikymmentä vuotta. En väitä, etteikö osa tehdyistä työelämäuudistuksista ole tarpeellisia – omassa yli 30 vuoden yritystoiminnassani tulin toimeen aiemmallakin lainsäädännöllä. Kun puheet ovat elinkeinoelämän edustajien puolella olleet niin korskeita lainsäädännön muutosten nopeista talous- ja työllisyysvaikutuksista, niin eikö olisi parempi säätää nämä lait määräaikaisina? Jos muutokset eivät työllisyys- ja talousvaikutuksiltaan toimi, niin palataan vanhaan – tulos tai ulos (valistuneet lukijat tietysti ymmärtävät, että ironia on vaikea huumorinlaji).

Nykyisessä ”grumpy old man” -roolissani päivänpolitiikkaa tulkitessani ajattelen, että kokoomus on käyttänyt runsaasti omaa poliittista pääomaansa elinkeinoelämän järjestöjen toivelistojen toteuttamiseen, niin vastapainona on pitänyt istua ja kestää samassa hallituksessa hallituskumppanin kanssa, joka on perusarvoissaan kohtalaisen kaukana ainakin minun kokoomuslaisuudestani ja jonka ensimmäisen varapuheenjohtajan (ja puoluekokousväen suosikin) Keskisarjan puheilla ei ole säädyllistä tolkkua eikä rajaa. 

Uudet korkean arvonluonnin yritykset ja niiden omistajayrittäjät eivät valita ja kärvistele, vaan tekevät maailmanluokan ratkaisuja ja palveluja. Esimerkiksi Ilkka Paananen ja Peter Sarlin eivät synkistele ja märise Suomesta – heille tämä on erinomainen maa yrittää, kasvattaa yritystään ja vaurastuttaa Suomea. 

Mika Malirannan ja Petri Rouvisen tuore oivaltava kirja ”Kansantalouden ja yritysten kasvuharppaus: Innovoinnissa ja rahoituksessa aihetta rationaaliseen optimismiin” (ETLA 2026) antaa onneksi toisenlaisen näkymän Suomeen. Siinä on koko joukko järkeviä ja hyvin perusteltuja ehdotuksia, joista monet kelpaisivat seuraavan hallituksenkin hallitusohjelman kulmakiviksi. Se ei voi kuitenkaan olla naftaliininhajuinen ”koivu ja tähti” -mentaliteetin hallitus. Kokoomuksenkin täytyy miettiä Suomen kasvun todelliset ydintekijät ja pohtia, ovatko perinteisen elinkeinoelämän edustajien näkökannat liian syvällä historian turpeessa. Kun vanhanmallisessa taloudessa mikään uudistustoimi ei näytä riittävän, niin olisiko aika vaihtaa pelikirja?