Dekkareista yhä useampi teos on nykyään osa sarjaa. Sarjaan kuuluvan kirjan ja itsenäisen teoksen ero on lukukokemuksenani hyvin merkittävä. Se voidaan tiivistää seuraavaan kysymykseen: ”Pitäisikö lukijan kirjan suljettuaan ensisijaisesti tuntea tyytyväisyyttä luettuaan kirjan ja elettyään myötä sen käänteet ja ratkaisun vai keskittyä odottamaan sarjan seuraavaa osaa?”
Dekkarin kirjoittamisen perussääntöihin kuuluu, että tarinanpunonnan aikana pääjuonen – tai joskus pääjuonien – rinnalla kuljetetaan sivujuonia, jotka kuitenkin täytyisi pystyä punomaan yhteen ennen loppuratkaisua. Jotkut sivujuonet saavatkin olla hämäyksiä ja triviaaleja pääjuonen ja loppuratkaisun kannalta, mutta irtonaisia juonilankojen pätkiä ei saisi jäädä. Lukijankin pitäisi pystyä kirjan kannet suljettuaan tuntemaan tyytyväisyyttä, ettei langennut sivujuonten hämäyksiin, vaan pystyi kerronnassa annetuilla tekijöillä pysymään juonenkuljetuksessa mukana. Hienoa on, jos loppuratkaisu onkin yllättävä ja hämmentävä, mutta kuitenkin looginen.
Dekkarisarjat ovat muuttaneet tämän dekkarien kerronnan peruskonvention. Perinteisen kaavan ”rikos ratkaistaan ja paha saa palkkansa” saakin haastaa, mutta entä dekkarin loppu, joka päättyy cliffhangeriin, jolloin tarinasta jää puuttumaan selkeä ratkaisu? Tunnen lukijoista monen mutisevan, että eikö professori Moriarty ilmestynyt uudestaan Sherlock Holmes -tarinoihin jne. Selkeyden vuoksi esitän näkemykseni näin: ”Minulla on dekkarin lukijana oikeus siihen, että tutkittava rikos ratkaistaan kirjan kerronnan aikana.”
Dekkarisarjan kirjoittaminen vaillinaisiksi jäävillä loppuratkaisuilla on eri asia kuin samojen henkilöhahmojen käyttö kirjailijan tuotannossa. Totta kai Raymond Chandlerillä oli Philip Marlowensa, Jarkko Sipilän kirjojen keskushahmo oli Kari Takamäki ja Robert B. Parkerin kirjat olivat usein Spenserin seikkailuja. Sariolalla oli Susikoskensa ja Waltarilla Palmunsa, mutta heidän sankarinsa ratkaisivat kirjan alussa ilmenneen rikoksen kirjan loppuun mennessä. Lukija saattoi odottaakin, että kirjailijan luoma keskushahmo syvenee ja vanhenee hänestä kertovien kirjojen määrän kasvaessa. Se on kuitenkin varsin eri asia kuin arveluttava loppuratkaisu tai monien ratkaisua vaille jäävien sivujuonien avaaminen yksittäisen teoksen kerronnassa.
Ja mitä tapahtuu lukukokemuksellemme, jos yksittäisten teosten kunnollinen lukeminen edellyttääkin edellisten osien juonien ja hahmojen syvällistä ymmärtämistä? Esimerkiksi Satu Rämön Islantiin sijoittuvien kirjojen lukeminen edellyttää oman kokemukseni mukaan niiden lukemista oikeassa järjestyksessä, koska tuoreemmissa osissa paljastetaan edellisten osien keskeiset ratkaisut. Suosikeistani vaikkapa Ed McBainin 87. piirin tarinat tai Michael Connellyn Harry Bosch -kirjat saattaa lukea kohtuullisen vapaassa järjestyksessä. Vaikka niissä onkin viittauksia aiempiin kirjoihin, ei niissä ole suoranaisia aiempien teosten juonipaljastuksia. Erityisesti arvostan rikoskirjailijoita, jotka luovat kirjoihinsa kerta toisensa jälkeen ainutlaatuisen henkilögallerian.
Dekkarisarjoihin keskittyminen ei liene vain rikoskirjailijoiden keksintöä, vaan kirjankustantajat lienevät päätelleet, että tämäpä on hyvä tapa koukuttaa lukijoita. Tämä sarjoittaminen on tuttua televisiosarjojen maailmasta, mutta vaikkapa varhaisnuoruuteni Batmanissa sankari ja ihmepoika selvisivät pinteestä jo seuraavan viikon jaksossa. Mutta murhaajan pakeneminen lopussa ja hänen kohtalonsa mahdollinen selviäminen kahden vuoden päästä ilmestyvässä dekkarisarjan seuraavassa osassa on melkoisesti pidempi odotus. Joskus uuden dekkarisarjan aloittaminen saa hassahtaviakin muotoja, kun etukannessa hehkutetaan tämän olevan uuden sarjan ensimmäinen osa ja takakannessa kerrotaan, kuinka hengenvaaraan päähenkilö kirjassa joutuu. Jos kyseessä on sarjan ensimmäinen osa, niin kuinka jännittävää on sarjan päähenkilön selviytyminen?
Mitä sitten dekkarin lukija voi tehdä? Kovin laajaa kansalaisadressia ei tästä ehkä saa kerättyä, mutta kun kirjan kustantamisessa kyse on kaupallisesta toiminnasta, niin me valistuneet lukijat voimme omalla ostokäyttäytymisellämme asiaan vaikuttaa. Jos joku valmistaa auton puskuritarran ja kirjanmerkin tekstillä ”En osta cliffhangereihin päättyviä dekkareita”, niin tässä ilmoittautuu yksi asiakas!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti