Yhteiskuntamme hämmentävimpiä ja surullisempia kehityspolkuja viimeksi kuluneina vuosina on ollut suomalaisten koulutustason heikentyminen. Suomalainen koulutusjärjestelmä, joka vielä vuosikymmen sitten oli kansallinen ylpeydenaihe, on kamppaillut kurimuksesta toiseen, kun koulutukseen on kohdistettu suuria ja summittaisia leikkauksia. Päätöksentekijöiltä on jäänyt ymmärtämättä, että tempoileva päätöksenteko on koulutusjärjestelmällemme pahinta myrkkyä. Esimerkiksi yliopistojen rahoitukseen tehtyjä leikkauksia ei voi vain korjata muutamaa vuotta myöhemmin annettavalla paikkausrahoituksella - osaavat tutkijat ovat löytäneet mahdollisesti muualta töitä, kirjastoihin tilatuissa aineistoissa on mahdollisesti muutaman vuoden aukkoja, uusia tiloja täytyy hankkia irtisanottujen tilalle jne.
Koulutusta ja sen merkitystä meille voi tarkastella useammasta näkökulmasta. Koulutuksella on merkitystä sekä yksilöiden että yhteiskuntien kannalta taloudelle ja demokratialle– ja kumpikin näkökulma on tärkeä. Palaan lähitulevaisuudessa blogissani koulutuksen merkitykseen demokratialle, mutta keskityn nyt talouteen.
Suomalaisen koulutuksen menestystarina aina 2010-luvulle oli, että Suomessa pystyimme etenkin peruskouluissa kohtuullisilla kustannuksilla tuottamaan hyviä – ja kansainvälisten PISA-tutkimusten perusteella erittäinkin hyviä – oppimisen tuloksia, joissa eri koulujen ja alueiden väliset erot olivat pieniä. Tuoreet PISA-tulokset kertovat, että emme enää ole kärjessä mutta keskimäärin vielä kohtuullisella tasolla. Meillä on kuitenkin hälyttäviä kehityssuuntia, joita ovat mm. tyttöjen ja poikien kasvavat erot oppimisessa. Edelleen vaikuttaa sille, että merkittävällä osalla peruskoulunsa päättävistä nuorista ei ole arkielämässä välttämättömiä perustaitojakaan lukemisessa ja kirjoittamisessa, ja siten peruskoulun jälkeinen jatko-opiskelukin on hankalaa. Jos peruskoulun puutteellisella osaamisella päättävä nuori siirtyy vaikkapa ammatilliseen koulutukseen, kohtaa hän siellä ylitsepääsemättömiä esteitä osaamisensa kehittämisessä. Tätä tuskaa ei varmaankaan helpota se, että ammatilliseen koulutukseen on kohdistettu rapsakoita leikkauksia.
Omalle 1950-luvulla syntyneelle sukupolvelleni oli ajatustapana selvää, että koulutus on oivallinen väline ”luokkaretkelle” eli se antoi mahdollisuuden omalla työllään muuttaa elämänsä kulkua. Tällä hetkellä käsillä oleva tutkimustieto osoittaa, että koulutuksen periytyvyys on vahvaa ja että näin myös hukataan merkittävä osa pienen maamme lahjakkuuspotentiaalista.
Taloustieteen tutkijoiden keskuudessa on laaja yhteisymmärrys, että korkea koulutustaso on eduksi sekä kansantalouksien kilpailukyvylle että yksilöiden taloudelliselle turvallisuudelle. Jos halutaan Suomeen korkean arvontuotannon yrityksiä (väsymiseen asti toistettuja ”uusia Nokioita”), niin niiden synnyn ehtona ovat korkeasti koulutetut osaajat. Tällä viikolla suhteellisen nuoren kvanttitietokoneyhtiö IQM:n valuaation (eli yhtiön rahallisen arvon) arvioitiin olevan 1,8 miljardia dollaria. Kovaan hintaan pari vuotta sitten myydystä tekoälyosaajasta SiloAI-yhtiöstä omistajat saivat yli 600 miljoonan euron hinnan. Näiden arvokkaiden yritysten ytimenä ovat tohtoritason osaajat, jotka ovat ns. STEM-aloilla (Science, Technology, Engineering, Mathematics) koulutettuja ja jotka ovat myös omistajayrittäjiä. Nämä yritykset ovat syntyneet yliopistoyhteisöissä tai niiden liepeillä.
Kaikki kunnia niille kekseliäille yrittäjille, jotka ovat kehittäneet menestyviä ja arvokkaita yrityksiä pienistä konepajoistaan, mutta nykyiset ja tulevat kansantaloutemme suunnan kääntäjät ovat alusta alkaen kansainvälisesti suuntautuneita korkeakoulutettuja, usein jopa tutkijauraa tehneitä, osaajia.
Opetushallituksen julkaisema vuoden 2025 kansainväliseen ja luotettavaan vertailuun perustuva tutkimus ”OECD Education at a Glance” osoittaa, että Suomi on jäämässä relevanteista verrokkimaista jälkeen etenkin nuorten (25-34-vuotiaiden) korkeakoulututkinnon suorittaneiden määrässä. Meillä on OECD:n keskiarvon mukainen määrä 25-64-vuotiaita korkeakoulututkinnon suorittaneita. Kun Suomessa korkeakouluopiskelijat käyvät usein töissä, niin he valmistuvat myös verrokkimaiden opiskelijoita myöhemmin. Samoin on huomattava, että Suomessa alempikin korkeakoulututkinto on keskimäärin nelivuotinen, kun se monissa OECD-maissa voi olla lyhyempikin. Kaikki nämä tilastolliset poikkeamat on hyvä ottaa huomioon, mutta silti meillä on liian vähän niitä työelämässä toimivia, joilla on korkeakoulututkinto ja myös liian vähän maisteritutkinnon ja sitä korkeampien tutkintojen suorittaneita.
Oikeutettua on tietysti kysyä, että kuinka suurella osalla työikäisestä väestöstä pitäisi olla korkeakoulututkinto. Suomessa on tehty hyvää työtä koulutuksellisten umpiperien purkamisessa ja jatkuva, elinikäinen oppiminen on meillä helpompaa kuin monissa muissa maissa. Kun käännämme katseemme yksilötasolle, niin huomaamme, että koulutustason mukaiset erot työllisyydessä ovat Suomessa OECD:n suurimpia. Yksilöiden kannalta on edelleenkin niin, että korkeampi koulutus takaa yksilölle elinaikana paremman työllisyyden, varmemman aseman työmarkkinoilla ja kokonaisansainnan, jonka Nobel-palkittu Gary Becker teoksellaan ”Human Capital” jo 1990-luvun alussa osoitti.
Jos Suomen taloutta halutaan todella kohentaa, niin koulutus ja tutkimus ovat niitä avaininvestointeja, joita täytyy jatkuvasti määrätietoisesti vahvistaa. Koulutukseen tehdyt investoinnit tuovat hyötyä sekä kansantaloudelle että yksilöille. Miten tämä on päätöksentekijöille niin vaikeaa ymmärtää?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti