Kahden Neuvosto-Venäjän kirjallisuuden keskeisen hahmon elämäkerrat ovat mielenkiintoista luettavaa. Aikoja sitten luin ruotsalaisen Bengt Jangfeldtin (s. 1948) kirjoittaman Vladimir Majakovskin elämäkerran ”Panoksena elämä – Vladimir Majakovski ja hänen piirinsä” (”Med livet som insats: berättelsen om Vladimir Majakovskij och hans krets” vuodelta 2007) (WSOY 2008). Alkuvuodesta 2026 luin suomalaisen vasemmistokirjallisuuden grand old manin Kalevi Kalemaan (s. 1941) teoksen ”Kultainen häkki – Kertomus Maksim Gorkista” (Rosebud Books 2025). Kirjan arkinen sankarini Hannu Paloviita on laajentanut Rosebudia kirjakaupasta myös kustantajaksi – näinä aikoina hieno teko.
Venäjän vallankumous syksyllä 1917 loi tuoreen kulttuurimaiseman, jonka bolsevikkien rautainen ja kuristava ote kulttuurisiin kokeiluihin nopeasti kuihdutti. Anarkistinen futurismi kulttuurissa pistettiin rapsakasti kuriin ja jo keväällä 1918 kulttuurissa liikkumatila oli rajattua. Jangfeldt arvioi, että vuonna 1921 bolsevikit ottivat lopullisesti kulttuurielämän haltuunsa. Myös rohkean ja taiteellisesti provosoivan Vladimir Majakovskin (1893 – 1930) ruotuun palautus tuli silloin ajankohtaiseksi. Viiltävästä sanankäytöstään tunnettu V.I.Lenin kutsui omaäänistä kirjallisuutta tehneitä täpäkästi ”huligaanikommunisteiksi”. Varmemmaksi vakuudeksi ja asenteensa selventämiseksi taide- ja tiedemaailman puhdistuksista Lenin kirjoitti Gorkille vuonna 1919, että kymmenen tunnetun tiedemiehen vangitsemiset olivat tarpeellisia ja perusteltuja, koska "Työläisten ja talonpoikien älylliset voimat kasvavat ja vahvistuvat taistelussa, jonka tavoitteena on kukistaa porvaristo ja sen kätyrit, nämä niin sanotut intellektuellit ja pääoman lakeijat, jotka pitävät itseään kansakunnan aivoina. Eivät he ole mitkään aivot, vaan sontaa".
Vladimir Majakovski oli aikanaan Maksim Gorkin (1868 – 1936) suojatti, joka sittemmin lähti omille teilleen vuosien 1918 – 1919 välirikon jälkeen. Jos Majakovski oli vallankumouksen aikaan alle 25-vuotias räyhäkkä kokeilija, niin silloin Gorki oli 49-vuotias kirjallinen nestori, jonka kiihkein ja paras luomiskausi oli jo ohitse. Gorkilla oli suora yhteys Leniniin, koska Gorki oli aikoinaan omilla tekijänoikeustuloillaan myös pitkään rahoittanut bolsevikkeja ennen lokakuun vallankumousta. Gorki pystyikin käyttämään suhteitaan Leniniin vetoamalla taiteilijoiden puolesta. Tämä puolestaan johti siihen, että Lenin piti – ja oli aina pitänytkin - Gorkia poliittisesti naiivina ja työnsi häntä aktiivisesti ulkomaille Neuvosto-Venäjän arkea häiritsemästä. Gorkikin tuli huomaamaan, että asema maailmankirjallisuudessa suojasi häntä henkilönä vain tietyn ajan.
Jangfeldtin mukaan viisi vuotta vallankumouksen jälkeen Venäjältä oli karkotettu tai vapaaehtoisesti lähteneet parhaat filosofit, tiedemiehet ja proosakirjailijat, mutta tärkeät runoilijat vielä sinnittelivät. Gorki muutti Italiaan vuonna 1921 ja jätti jälkeensä tietyn tyhjiön. Majakovskikin lähetettiin ulkomaille ja hänen kesyyntymistään odotettiin. Molemmille kirjailijoille annettiin runsaasti rahaa niin matkustamiseen kuin elämiseenkin. Työläisrunoilija Majakovski oli harvoja Neuvosto-Venäjän kansalaisia, joilla oli 1920-luvulla oma ranskalaisvalmisteinen henkilöauto ja jotka matkustelivat laajasti Euroopassa ja Amerikassakin. Gorki piti hoviaan Caprilla vuosikaudet, jossa hänellä oli vauras elämäntapa ja jossa kävi myös paljon vieraita.
Leninin kuoltua vuonna 1924 ja Stalinin otettua vallan, bolsevikkien ote kulttuuriin vahvistui entisestään. 1930-luvun puolivälissä sosialistinen realismi julistettiin ainoaksi päteväksi kirjalliseksi metodiksi. Majakovski päätyi Moskovassa itsemurhaan vuonna 1930. Stalin houkutteli Maksim Gorkin takaisin Neuvostoliittoon 1930-luvun alkupuolella. Majakovski kanonisoitiin 1930-luvun puolivälissä – vuosien unohduksen jälkeen – sosialistisen realismin runoilijasankariksi. Gorki eli viimeiset vuotensa Neuvostoliitossa ja seurasi itse nostoaan kansakunnan kaapin päälle sosialistisen realismin proosan sankariksi. Vanhentunut ja paljon sairastellutkin Gorki hyväksyi oman sankarin roolinsa Stalinin rautaisessa otteessa – oli parempi olla vaikeista teemoista vaikeneva kansakunnan sankari kuin karuun kohtaloon tuomittu ja unohdettava kirjailija.
Kun Majakovskin päälle puettiin sankarin viittaa, niin samalla hänen teoksistaan otettiin laajoja painoksia ja ne olivat valistuneiden neuvostokotien kirjahyllyjen vakiotavaraa. Majakovskin tuotantoa kuitenkin vulgarisoitiin ja siitä otettiin vain ne osat, jotka saumatta istuivat sankarirunoilijasta tehtyyn narratiiviin.
Kaksi elämäkertaa ovat otteeltaan varsin erilaisia. Jangfeldtin laatima elämäkerta keskittyy paljon Majakovskin suhteeseen kriitikko Osip Brikiin ja etenkin hänen kiintymykseensä tämän vaimoon Lili Brikiin, joka oli Majakovskin suuri rakkauskin. Jangfeldtin teos pystyy kuvaamaan sen kiihkeyden ja elämänjanon, joka Majakovskilla oli, mutta kertoo myös hänen vetäytymisestään ja tietystä juroudestaan. Kalemaan teoksessa materiaali on vienyt miestä eikä mies materiaalia, ja teos sisältää paljon toistoa ja huokoisesti perusteltuja väitteitäkin joukkoon mahtuu. Silmiin pistävää laajassa 634-sivuisessa elämäkerrassa on myös ulkomaisten viitteiden vähäisyys.
Yhteistä kahden tuotteliaan kirjailijan kohtalolle oli jauhautuminen Neuvostoliiton 1920- ja 1930-luvun poliittisessa sortokoneistossa, joka sai välillä hennompia ja välillä rautaisempia piirteitä. Se toiveikkuus, jonka lokakuun vallankumous taiteilijoissa herätti, pyyhittiin nopeasti pois ja tilalle tuli tiukasti valvottu kuri. Ja kuten Majakovskin elämäkerrankin otsikko kertoo: taiteilijan omassa luomistyössä oli usein panoksena elämä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti