Tuottelias tilauslyhytelokuvien tekijä Veikko Laihanen (1924-2004) päätti 1960-luvun alussa jännitys- ja agenttielokuvien nousukaudella kertarysäyksellä nostaa maamme alan kärkeen kansainvälisellä Suomeen sijoittuvalla rikoselokuvalla. Kun Hollywood ja USA olivat maailman elokuvakeskuksia, niin rohkeasti liikkeelle laittamalla Variety-lehteen ilmoitusta, jossa etsittiin kumppania kaikkien aikojen suomalais-amerikkalaiseen elokuvaan!
Monia ehdotuksia Laihanen saikin ja kumppaniksi valikoitui amerikkalainen käsikirjoittaja Palmer Thompson (1918—1969), joka oli käsikirjoittanut runsaasti televisiosarjojen jaksoja. Thompson päätyi myös ohjaamaan elokuvan yhdessä Åke Lindmanin (1928-2009) kanssa. Tämä oli hyvää harjoitusta myös Lindmanille, josta tuli 1970- ja 1980-luvulla taitava ulkomaisten elokuvatuotantojen Suomeen junailija ja toteuttaja.
Jännityselokuvaan piti saada amerikkalainen tähti, joksi valikoitui TV-sarjoissa näytellyt B-luokan tähdeksi kutsuttu Richard Long. Aikalaiskertomusten mukaan hänellä on A-luokan tähden elkeet ja C-luokan näyttelijän taidot. Muut rooli olivat suomalaisilla näyttelijöillä, joista kirkkaimpina Pirkko Mannola, Åke Lindman ja Aulikki Tarnanen. Muissa rooleissa näyttelivät mm. Esko Salminen, Ismo Kallio ja Juhani Kumpulainen. Kuvaukset alkoivat kesällä 1964, ja elokuva kuvattiin ja leikattiin 143 päivässä. Näin elokuva sai Suomessa ensi-iltansa 27.11.1964.
Entä se elokuva? Elokuva perustui Thompsonin käsikirjoitukseen, joka oli ajan keskiverto-TV-sarjajaksojen käsikirjoituksia kehnompi. Se yrittää olla rikostarina, jossa veropetoksesta syytetty takaa-ajettu Bart Lanigan (Long) hakee apua hänet aiemmin pettäneeltä Arvo Mäeltä (Lindman). Heidän pitäisi löytää takaa-ajetun miehen katala yhtiökumppani Leonard Weston. Roistoja paetessaan Lanigan piiloutuu laulajatar Marja Salon (Pirkko Mannola) autoon, ja Marja Salohan rakastuu hetkessä komeaan amerikkalaiseen. Sitten lähdetään metsästämään Westonin löytymiseen vihjeitä kesäisessä Suomessa, ja näin tutustutaankin Helsingin maisemien ohella Aulankoon, Viidennumeroon Vanajaveden rannalla ja suomalaiseen kesämaisemaan. Pakomatkalla Lanigan joutuu piiloutumaan myös saunan lauteiden alle, ja hetkessä saunaan kirmaa neljä naista saunomaan. Sellaista tilannekomiikkaa.
Elokuvahan ei voisi loppua muuten kuin klassisesti eli paha saa palkkansa. Rikosepäilyjen hälvettyä Lanigan lähtee PanAmilla Seutulasta kohti USA:ta, ja mukaan kirmaa viime hetkellä Marja Salo, joka on löytänyt elämänsä miehen.
Löysin elokuvan muutama vuosi sitten DVD:llä ja kaunis kiitos VLMedia Oy:lle tämän elokuvan julkaisemisesta. Elokuvaa katsoessaan yleistunnelma on huvittuneen vaivautunut. Rikoselokuvaksi juoni on liian kevyt ja korni, komediaksi asioita tehdään liian tosissaan. Muutamassa kohdassa Suomi-maisemia ja hieman Suomen historiaakin oikein hierotaan katsojien silmiin, ja puoli vuosisataa myöhemmin se tuntuu hupsulle. Tätä elokuvaa ei kannata katsoa yksin, koska etenkin elokuvan jälkeen on yhdessä jutellessa hauskaa huvitella sen kömpelyyksillä ja naurettavuuksilla.
Usein on niin, että elokuvan tekemisen tarina on mielenkiintoisempi kuin itse lopputuote. “Juokse kuin varas” on tästä jälleen esimerkki. Tarina on kiehtova jo alusta alkaen, kun lehti-ilmoituksella haetaan yhteistyökumppania. Kun Suomessa oli vuosina 1962-1965 Suomen näyttelijäliiton lakko, niin Laihanen ja Thompson perustivat Sveitsiin tuotantoyhtiön, niin elokuvaan voitiin ottaa myös suomalaisia näyttelijöitä. Myöhemmin tämä johti kiistaan elokuvan kotimaisuusasteesta, joka vaikutti mm. verokohteluun. Ulkomainen näyttelijätähti osoittautui turhamaiseksi diivaksi. Elokuvassa oli vahvaa “product placementiä” eli sisäistä tuotemainontaa, joka oli sekin nykystandardeilla silmiinpistävää. Elokuvan katsojamäärä Suomessa jäi noin 80 000 katsojaan ja elokuvasta tuli tappiota, kun ulkomaille se kävi kaupaksi vain Puolaan. USA:n valloituskaan ei onnistunut ja se sai USA:n ensi-iltansa vasta kesäkuussa 1966.
Aiheellisesti joku voi kysyä, että kannattaako uhrata ainutkertaisesta elämästään pari tuntia tällaisen parhaimmillaankin keskinkertaisuuden katsomiseen, ja vielä kutsua ystäviäänkin tätä ihanuutta jakamaan. Kyllä vain kannattaa – on yhtä hienoa ja hauskaa yhdessä muistellessa elokuvaklassikoiden avainkohtauksia kuin Juokse kuin varas –elokuvan kömpelyyksiä.
Keskeinen lähde oli Outi Heiskasen "Tehtävä Suomessa - Kotimaamme ulkomaisissa elokuvissa" (Teos 2008, 264 sivua) ja elokuvaneuvos Kari Uusitalon elokuvan "Juokse kuin varas" DVD:llä oleva elokuvan esittely.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti