Kulttuuri-ilmiöt: Stadin hävinneet leffateatterit

VTT, historian tutkija Urmas A. Hilapielin kirjoittama mittava ”Kino-Suomi – Elokuvan esittämisen historia 1896- 2021” (Teos 2021, 496 sivua) on mainio tietokirja, jota selaillessa ja lukiessa on helppo vaipua nostalgian pehmoiseen vaippaan. Perusteellisesti kirjoitettu ja näyttävästi kuvitettu teos oli hyvä opas aikamatkalleni omaan varhaisnuoruuteeni vuosina 1966 – 1970, kun asuimme Etu-Töölössä ja pienen kävelymatkan päässä oli silloin seitsemän elokuvateatteria. Niistä vain yksi on toiminnassa edelleen.

Suomessa ensimmäinen elävien kuvien esitys järjestettiin Helsingissä 28.6.1896 eli vain puoli vuotta ranskalaisten Lumière-veljesten Ranskan maailmanensi-illan jälkeen. Esityspaikkana oli Helsingin Seurahuone – rakennuksessa toimii nykyisin Helsingin kaupungintalo. Ensimmäinen pysyvä elokuvateatteri avattiin Helsingissä vuonna 1901, ja Stadin elokuvateatterit 1900-luvun alussa keskittyivät Kluuvin alueelle. Hilapieli dokumentoi jäntevästi, kuinka teatterit kehittyivät alkuaikojen väliaikaisista tiloista kohti suunniteltuja elokuvateattereita. Vuonna 1909 Pohjoisesplanadilla aloitti Scala ja 1910-luvulla myös Olympia (myöhemmin Maxim) Kluuvikadulla. La Scala -nimelläkin tunnetun teatterin oma sukupolveni muistaa siitä, että siellä siirryttiin 1960-luvun puolivälissä näyttämään eroottisia elokuvia ja 1970-luvulta elokuvien välillä esiintyi strippari. La Scala suljettiin vuonna 1991.

Vanhempani kertoivat, että olin neli-viisivuotiaana innokas elokuvan ystävä ja halusin usein Brondan talossa toimineeseen Kit-Cat-elokuvateatteriin. Sen ohjelmisto keskittyi nonstop-elokuviin eli nonareihin, joissa oli piirrettyjä ja uutisfilmejä. Asuimme silloin Yrjönkadulla ja leffaseuralaiseni eli kotiapulaisemme Terttu taisi olla yhtä innoissaan leffoista kuin minäkin. Kit-Cat toimi Brondan talossa vuosina 1934 – 1972 ja loppuvuosina Kit-Catissa esitettiin lähinnä eroottista ohjelmistoa. Brondan talo purettiin vuonna 1972 ja paikalle nousi vuonna 1975 uusi liiketalo Korkeavuorenkadun ja Eteläesplanadin kulmaan.

Asuessamme Temppeliaukion tienoilla 1960-luvun puolivälin jälkeen minulla oli pienen kävelymatkan päässä seitsemän elokuvateatteria. Hienoin ja suurin niistä oli Bio Rex, joka perustettiin Lasipalatsiin vuonna 1935. Bio Rex on edelleen toiminnassa ja käyn siellä edelleen mielelläni. Bio Rexissä on vielä vanhan ajan charmia, joka on pystytty hyvin säilyttämään, vaikka teatteria on useamminkin tekniikaltaan modernisoitu. Muistettavin varhainen elokuvakokemukseni Bio Rexistä oli Batman-elokuvan tuoreeltaan katsominen kaverini Jampan kanssa oikein aitiosta. Se oli varmaankin joulukuulla 1966. Varhaisnuorena ei tietystikään vielä ymmärtänyt, kuinka kieli poskessa elokuva oli tehty ja kuinka campiä se oli – jännä se oli!

Temppeliaukion toisella puolella oli Tunturikadulla toimiva Astra (1928 – 1984), jonka muistan tyylikkäänä teatterina. Se oli jo rakennuksen suunnitteluvaiheessa elokuvateatteriksi suunniteltu tila, jossa nykyisin toimii Q-teatteri. Hienoa, että tila on edelleenkin kulttuurikäytössä.

Etu-Töölössä toimi myös Museokadun loppupäässä pieni Cinema (1929 – 1995), joka toimi sisäpihan rakennuksessa. Samassa rakennuksessa toimi myös yleinen sauna 1980-luvun alkuun saakka. Cinema oli loppuaikoinaan alle 100-paikkainen elokuvateatteri. En heti muista, että 1960-luvulla olisin siellä käynyt, mutta 1970- ja 1980-luvuilla pidin kovastikin sen poikkeavasta ohjelmistosta – eräänä kesänä tutustuin siellä kunnolla Marx-veljesten tuotantoon.

Reitzin talossa Eteläisellä Hesperiankadulla toimi Ritz (1938 – 1986). Hilapielin kuvauksen mukaan 1930-luvun lopulla ryhdyttiin rakentamaan Helsingin ydinkeskustan ulkopuolelle ns. korttelikinoja, joissa ei ollut loistokkuutta (kuten esimerkiksi Gloriassa tai Capitolissa), mutta esimerkiksi monet Töölön elokuvateatterit (Adlon, Ritz) olivat aikakautensa hienoimpia elokuvateattereita. Ritzissä kävin useinkin lastennäytöksissä 10-12-vuotiaana ja varmaan näin siellä monet Tarzanit. Näin Disneyn Viidakkokirjan siellä ja silloin elettiin todennäköisesti vuoden 1969 alkua. Nykyisin Ritzin paikalla on biljardisali.

Runeberginkatua ylös kavutessa seuraavassa korttelissa oli Adlon (1938 – 1986), joka sekin oli hieno elokuvateatteri, jonka paikalla on nykyisin kuntosali. Runeberginkatua eteenpäin jatkaessa Mannerheimintien kulmasta löytyi Corona (1956 – 1986), joka toimii nykyisin Jehovan todistajien tilana. Taka-Töölöstä löytyi myös Nordenskiöldinkadun ja Minna Canthin kadun kulmasta Axa (1938 – 1984), joka toimii nykyisin Siion-seurakunnan tilana. Vaihdoin koulua Helsingissä vuonna 1970, ja Axa oli silloisen kouluni vieressä – entisessä koulurakennuksessani on nykyisin melko hiljaista, koska siinä toimii Venäjän tiede- ja kulttuurikeskus.

Helsingin keskustan elokuvateattereista varsinkin kahdesta minulla on varhaisteini-ikäisen muistoja. Bio Bristol (1961 – 2010) oli aikansa ykkösluokan ensi-iltateatteri, jonka suuri laajakuvavalkokangas ja erinomainen äänentoisto pääsivät oikeuksiinsa esimerkiksi Sound of Music -elokuvassa, jonka siellä näin 1960-lopulla. Bristolin paikalla on nykyisin kuntosali. Varhaisnuoruuden muistoissani toinen hieno elokuvateatteri oli Kino Savoy (1937 – 1986), joka onneksi sekin on säilynyt kulttuurikäytössä.

Käyn nykyisin elokuvateattereissa harvakseltaan, kun vierastan tunnelmaltaan komplekseja, joissa on enimmillään 14 salia ja joissa irtokarkkivalikoiman (ja irtokarkkien äänekkäät massuttajat todennäköisesti istuvat leffateatterissa takanani….) edellyttämä tila näiden aulassa on samaa kokoluokkaa kuin Cineman sali oli. Olen tulossa uudestaan elokuvateatterien aktiivisemmaksi käyttäjäksi, kun meille on tullut sellaisia elokuvateattereita kuin uudistunut Kino Tapiola ja hieno Riviera-elokuvateatteri, joka on avannut Harjukadun teatterin ohella toisenkin teatterin Punavuoreen. Hilapielin kirjaa lukiessa voi vaipua muistoihinsa, mutta elokuvateattereitaan rohkeasti uudistaneet yrittäjät tarvitsevat minua (ja sinua!) asiakkaikseen – mennään sinne nauttimaan elokuvan ainutlaatuisesta taiasta.