Kirjallisuus: Kiitos kirjasta

Kirjan lukeminen on usein hieno kokemus. Fiktiossa voin seurata kirjailijan juonenkuljetusta, nauttia ympäristöjen ja hahmojen kuvauksista, saada unohtumattomia emotionaalisia kokemuksia. Faktakirjat haastavat ennakkoluulojani, antavat uutta tietoa, sysivät hakemaan uusia näkökulmia. Lukijana kiinnitän usein ensimmäiseksi huomiota teoksen kirjoittajaan. Mikäli lukukokemukseni on ollut mieluisa, haluan todennäköisesti lukea muitakin saman kirjoittajan luomuksia. Kirjoja ei olisi ilman kirjailijoita ja lukijoita, mutta muistammeko palkintoja myöntäessämme ja kirjamessujen haastatteluja järjestäessämme kaikkia niitä, jotka ovat taustalla vaikuttamassa? On tullut aika teitä kiittää, ja vaikka olen tietoinen, että en kaikkia tahoja ehkä muistakaan mainita, niin toivottavasti tärkeimmät kuitenkin. 

Kiitos sinulle kustannustoimittaja, joka luet läpi monia monia käsikirjoituksia. Harmi, ettei sinulla ole aina osaavia kollegoita ja julkaistavaksi päättyy keskinkertaisia ja kehnojakin kirjoja.

Kiitos sinulle kääntäjä, joka tuot meille pienen kielialueen lukijoille mahdollisuuden tutustua maailman monipuoliseen tarjontaan. Koen lukijana huonoa omaatuntoa, kun tiedän sinulle maksettavan tärkeästä työstäsi kohtuuttoman kehnosti.

Kiitos sinulle kustantaja, joka otat välillä kaupallisia riskejä tuodaksesi levityksen kirjoja, jotka eivät ehkä olekaan myyntimenestyksiä. Sinun intohimosi hyvään kirjallisuuteen antaa minullekin mahdollisuuden lukijana sen nauttimiseen.

Kiitos sinulle kansipaperit tai kannet suunnitteleva ja toteuttava taiteilija, joka teet kirjan julkiasusta mielenkiintoisen ja muista kirjoista poikkeavan.

Kiitos teille kirjanpainon työntekijät, jotka painavat kirjamme. Yhä useamman tuntuu tosin sille, että ette tätä kiitostani lue, kun teette töitä Suomen ulkopuolella.

Kiitos sinulle kirjatukkuri, joka olet kanavana kirjakauppoihin ja kirjastoihin. Olet tärkeä – ja meille usein näkymätön - kanava kustantajan ja kuluttajan välillä.

Kiitos sinulle kirjakauppias, joka tänä nopean muutoksen aikana jaksat vielä yrittää ja tarjota monipuolista luettavaa. Olet enää harvinainen luonnonvara, mutta mielestäni jokaisen suomalaisen perusoikeus olisi lapsuudesta muistoissa oleva lähikirjakaupan täti, joka suosittelee hyvää luettavaa.

Kiitos sinulle antikvariaatin pitäjä, joka lavennat kirjakauppojen tarjontaa aikana, jolloin kirjan kiertonopeus on lyhyt, ja pari vuotta vanhaa kirjaa on välillä hankala kirjakaupasta löytää.

Kiitos teille kirjastojen työntekijät, jotka tuotte mahdollisuuden monille kirjallisuuden arkiseen käyttöön. Ja kiitokset myös päättäjille, jotka ymmärrätte kirjastojen arvon monipuolisina lähialueen kulttuurikeskuksina.

Kiitos teille äänikirjojen lukijat, jotka tuotte kirjat uusien kohderyhmien saataville ja jotka annatte meille vaihtoehtoisen lukukokemuksen mahdollisuuden.

Kiitos teille kirjatapahtumien ja -messujen järjestäjät, jotka saatte kirjoista kiinnostuneet liikkeelle ja luotte ymmärrystä, että kirjailijoihin ja kirjallisuuteen tutustuminen ja kirjallisuudesta keskusteleminen ovat yhteisöllistä toimintaa.

Kiitos teille kirjojen arvostelijat niin lehdistössä kuin blogeissakin, jotka annatte meille lukijoille vinkkejä ja näkökulmia rakastamaamme kirjallisuuteen.

Kiitos teille lukupiiriläiset ja muut harrastajat, jotka haluatte jakaa lukukokemuksianne muiden kanssa.

Kiitos tietysti myös teille kirjailijat ja lukijat – tekin jaatte varmasti kiitokset niille monille ihmisille, jotka tekevät mahdolliseksi kirjailijan työhuoneessaan luoman tekstin nauttimisen lukijan mielinojatuolissa.

(tämän blogikirjoituksen pohjateksti on julkaistu Ruumiin kulttuuri -lehden pääkirjoituksena keväällä 2014 - tähän blogiin olen sitä muunnellut ja täydennellyt)

Yhteiskunta: Puolukat, tuoksuvalmuskat ja kapitalismin varjoisa puoli

Syyskuun alkupuolella luin mieltä lämmittävän uutisen, että Lapin käräjäoikeus oli tuominnut Kiantama-marjayrityksen toimitusjohtajan Vernu Vasuntan kolmen ja puolen vuoden ehdottomaan vankeuteen 62 törkeästä ihmiskaupasta. Hän oli syytteessä Thaimaasta Suomeen väärin ansio- ja olosuhdelupauksin tuotujen marjanpoimijoiden kohtelusta. He olivat käytännössä pakkotyössä ja heidän ansaintansa jäi kovasta työstä huolimatta olemattomaksi. Vankeustuomion ohella hänet asetettiin liiketoimintakieltoon vuoden 2029 loppuun saakka, ja hänet määrättiin korvaamaan rikollisesti kohdelluille marjanpoimijoille noin 600 000 euroa ja heidän oikeudenkäyntikulunsa noin 280 000 euroa. Tärkeää oli myös, että thaimaalainen Suomeen marjanpoimijoita välittänyt koordinaattori Kalyakorn Phongphit sai kolmen vuoden vankeusrangaistuksen niin ikään törkeästä ihmiskaupasta.

Lapin käräjäoikeudessa on käsittelyssä myös Polarica-marjayrityksen voimahahmon Jukka Kriston syyte. Häntä syytetään samankaltaisessa jutussa 77 törkeästä ihmiskaupasta ja syytteessä on myös hänen thaimaalainen liikekumppaninsa. TEM:n hallitusneuvos Olli Sorainen tuomittiin jo viime syksynä törkeästä lahjuksen ottamisesta sekä virkavelvollisuuden rikkomisesta vuoden ehdolliseen vankeusrangaistukseen ja viralta pantavaksi. Sorainen on nykytiedon mukaan ollut aktiivisesti järjestelemässä marjanpoimintakiintiöitä mieleisilleen yrityksille eli tehnyt paljon muutakin kuin pyytänyt lapselleen viulua lainaksi.

Olen hiljattain lukenut mielenkiintoista kaksi kirjaa, jotka taustoittavat oivallisella tavalla luonnontuotteiden keräämistä ja niiden markkinoille tuomista – ja niihin liittyviä sorron rakenteita ja mekanismeja. Helsingin Sanomien palkitun toimittajan Paavo Teittisen tuore ”Pitkä vuoro – Kuinka moderni orjuus juurtui Suomeen” (Gummerus 2025) ravistelee ja vie meidät uusille epämukavuusalueille raportoimalla silmiemme edessä tapahtuvista karkeista väärinkäytöksistä nepalilaisravintoloissamme, kunnallisissa siivousurakoissamme, rakennustyömaillamme ja marjanpoiminnassa. Anna Lowenhaupt Tsingin ”Lopun aikojen sieni – Elämää kapitalismin raunioissa” (alkuteos ”The Mushroom at the End of the World: On the Possibility of Life in Capitalist Ruins”, Tutkijaliitto 2020, 4. painos 2025) on vuodelta 2015, ja kirjan kertomus seuraa Oregonin syrjäseuduilta prekariaattien poimimien matsutakejen (eli tuoksuvalmuskojen) matkaa japanilaisten herkkusuiden ruokapöytään. 

Vaikka kirjat ovat otteeltaan erilaisia, on niissä paljon yhtymäkohtia. Teittinen kirjoittaa toimittajan raportoivasta näkökulmasta, ja on kerännyt materiaalia kirjaansa vuosikausia. Hän on myös julkaissut Hesarissa laajoja ja kiitettyjä artikkeleita esimerkiksi nepalilaisravintoloiden systemaattisista väärinkäytöksistä. Lowenhaupt Tsing rakentaa puolestaan mieleen painuvaa tarinaa, joka nivoo keskenään etnografista kenttätyötä ja modernin, globaalin kapitalismin kritiikkiä. Lowenhaupt Tsingin käsiteapparaattia hieman sorvaten voisimme puhua ”talteenottokapitalismista”, jossa uusiutuvia, syrjässä kasvavia ja ”omistuksettomia” luonnontuotteita (puolukoita tai matsutakeja) erilaisia sorron mekanismeja käyttämällä kerätään ja niillä tehdään uusille omistajille ja välittäjille mittavia tuottoja.

USA:n Oregonin matsutaken poimijoilla ja Pohjois-Suomen metsissä rymyävien thaimaalaisten välillä on kuitenkin selvä ero. Matsutaken poimijoista monet ovat tehneet oman, tietoisen valintansa tehdä vaivalloista työtään syrjäalueilla ja ansaita siten elantonsa – asemaltaan he voisivat rennosti tulkiten vastata suomalaisia kullanhuuhtojia. Matsutakejen poimijoilla on tietty oma erityinen markkinansa, jossa he voivat periaatteessa kilpailuttaa ostajia/välittäjiä ja heille maksetaan keräämistään sienistä. Tietysti matsutaken asema rajallisena tarjonnan herkkuna on myös erilainen kuin puolukan, joka on pakastealtaiden bulkkituote. 

Suomessa thaimaalaisilla marjanpoimijoilla ei ole ollut käytännössä mitään oikeuksia ja heidän on ollut pakko kerätä yhdelle nimetylle yhtiölle. Suomeen marjanpoimijat on tuotu kolmen kuukauden mittaisilla turistiviisumeilla, vaikka he ovat tulleet vain ja ainoastaan töihin – perikummallinen lainsäädännön soveltaminen tämäkin. Kummastustani lisää se, että näiden turistiviisumien määrää on Suomi kuitenkin kiintiöinyt marjayrityskohtaisella tasolla. Nyt Vasunnan tapauksessa rikostutkinta eteni syytteeseen ja vihdoin myös tuomioon. Teittinen tuo kirjassaan esille lukuisia tapauksia, joissa on poliisille tehty tutkintapyyntöjä ulkomaalaisten työntekijöiden kohtaamista vääryyksistä, mutta tutkinnat etenevät joko erittäin hitaasti tai ne vain kuihtuvat ajan myötä. Kun mielessään yhdistää tietoja osan poliisityössä toimivien yhteiskunnallisista mielipiteistä, voi tietysti myös olla, että nämä enemmänkin kenttätyötä (m.l. tulkkaus) vaativat tutkinnat ulkomaalaisten kaltoinkohtelusta jäävät vähemmälle huomiolle (ja työpaikan kahvipöydässä voidaan kysellä, että miksi eivät pysyneet kotonaan, jos täällä meillä on asiat niin huonolla tolalla). 

Voimme myös kysyä, että pitäisikö ulkomaalaisten marjanpoimintaa Suomessa yleensäkään sallia. Olen vahvasti sitä mieltä, että kyllä, kyllä pitää sallia. Suomen metsissä luonnonmarjojen satoa riittää runsaasti korjattavaksi ja eri luonnonmarjojen sadoista valtaosa jää nykyisin korjaamatta. Luonnonmarjat ovat uusiutuvia luonnonvaroja, joilla on selviä terveysvaikutuksia. Suomalaisten yritysten haasteena on kehittää suomalaisten luonnonmarjojen jalostusastetta, jolloin raaka-aineestakin voidaan maksaa reilu hinta. Tämä merkitsee myös, että luonnonmarjoille tulee luoda aito ja kunnollinen markkinamekanismi, jolloin myös ulkomailta omalla riskillään tulevat poimijat voivat myydä keruunsa reilusti ja läpinäkyvästi. 

Suomen tilannetta uskottavasti kuvaava Paavo Teittinen kertoo konkreettisin esimerkein, miten omassa lähiympäristössämme toimii monilla aloilla sortomekanismi, joka on myös kapitalismin irvikuva. Olennainen osa tätä sortomekanismia on, että maanmiehet sortavat maanmiehiään: thaimaalainen välittäjä tuo thaimaalaisia Suomeen huijauksin tai nepalilaisravintoloitsija asuttaa nepalilaiskokkeja keittiön lattialla. Me sallimme näitä ilmiöitä – ja monia muitakin vastaavia orjuuden ilmentymiä – halutessamme edullisia pakastemarjoja tai maistuvia lounaita. Jos mieleesi tulee lähikaupassa espanjalaisia kirsikkatomaatteja valitessasi, että minkälaisissa tuotanto-oloissa nämäkin on tuotettu, olet jo oikeilla jäljillä – mutta ikävät todisteet arkipäivän sorrosta ja kaltoinkohtelusta voit löytää avainlipulla varustetusta marjapussistakin pakastealtaalla.

Elokuva: 1970-luvun poliittinen Robert Redford

Syksyllä 2025 kuollut Robert Redford teki monille vuosikymmenille ulottuneen elokuvauran näyttelijänä. Hänen ensimmäiset elokuvaroolinsa olivat 1960-luvun alussa ja viimeiset roolinsa 2010-luvun lopulla. Mittavan näyttelijäuransa ohella Redford työskenteli myös ohjaajana, josta voitti uransa ainoan varsinaisen Oscarin elokuvalla ”Tavallisia ihmisiä” (Ordinary People, 1980), ja monipuolisena tuottajana. Merkittävää oli myös hänen työnsä Sundance-elokuvafestivaalin perustamisessa ja alkuaikojen käytännön organisoinnissa. Hienoja ja kiistattomia saavutuksia kaikki. Monipuolisesta työstään Redford palkittiin vuonna 2002 elämäntyö-Oscarilla. 

Redford ei urallaan vältellyt yhteiskunnallisia kannanottoja ja teemoja. 1970-luvun alussa oli viiden vuoden mielenkiintoinen jakso, jonka aikana Redford näytteli pääosaa neljässä hyvätasoisessa elokuvassa, joissa kaikissa oli tunnistettavissa mielestäni selkeä poliittinen sisältö. Elokuvat ”Valtapeli” (The Candidate, 1972), ”Parhaat vuotemme” (The Way We Were, 1973), ”Korppikotkan kolme päivää” (Three Days of the Condor, 1975) ja ”Presidentin miehet” (All the President’s Men, 1976) ovat jokainen omalla tavallaan puhuttelevia ja kantaa ottavia. Redfordin ei tarvinnut myöskään olla huolissaan tähteydestään ja sille mahdollisesti näiden roolien tuomasta maineesta, kun hän vuonna 1969 levitykseen tulleen elokuvan ”Butch ja Kid - auringonlaskun ratsastajat” (Butch Cassidy and the Sundance Kid) jälkeen oli maailmanluokan elokuvatähti, ja esimerkiksi elokuva ”Puhallus” (The Sting, 1973) oli varsin menestyksekäs.

Vuonna 1972 ilmestynyt hyvä poliittinen draama ”Valtapeli” jäi Suomessa(kin) vähille katsojille eikä sitä sen jälkeenkään ole meillä laajemmin tunnettu. Tämä Michael Ritchien ohjaama elokuva on ytimeltään ”poliittinen kasvutarina” Redfordin esittämästä idealistisesta ja radikaalista kansalaisaktivistista, jonka piti tulla demokraattien ehdokkaaksi vain hävitäkseen selvästi Kalifornian senaattorivaalit monen kauden republikaanisenaattorille. Termi ”kasvutarina” olkoon lainausmerkeissä, koska elokuvan tarina on radikaaliehdokkaan kantojen laimentuminen ja vesittyminen, kun käykin mahdolliseksi jatkuvien gallupien mukaan haastaa nuoruuden innolla ja vetovoimalla istuva vanha jäärä. Elokuva on myös osuva kuvaus ehdokkaiden ympärillä häärivien poliittisten konsulttien ja neuvonantajien poliittista sanomaa tylsyttävästä roolista.

”Valtapelin” katsoin äskettäin uudestaan ja tietysti on hyvä muistaa, että elokuva on tehty vuonna 1972. Samat perusvaluviat amerikkalaisessa poliittisessa järjestelmässä ovat edelleenkin selkeitä, mutta elokuva ilmestyi Vietnamin sodan ollessa täydessä vauhdissaan, ennen Watergate-skandaalia ja vain neljä vuotta moneen nuoreen amerikkalaiseen vedonneen Robert Kennedyn murhan jälkeen. Vaikka elokuva ei ollut merkittävä taloudellinen menestys, voitti sen käsikirjoittaja Jeremy Larner Oscarin, mitä voinee pitää tunnustuksena kelvollisesta tarinasta.

”Parhaat vuotemme” sijoittuu USA:n lähihistorian pimeisiin aikoihin toisen maailmansodan jälkeisine Hollywoodin noitavainoineen. Redfordin rooli on menestystä janoavan kirjailijan, jonka rakastettuna on kiihkeän periaatteellinen, äärivasemmistolainen nainen, jonka roolin esittää muistettavasti Barbra Streisand. Nyt puoli vuosisataa myöhemmin olisi vaikeaa kuvitella, että amerikkalaisessa elokuvassa esitettäisiin aktiivinen kommunistinainen sympaattisena ja tuntevana ihmisenä. Vaikka elokuva rakkausdraamalta näyttääkin, kerronnan kärkenä on miten masinoitu poliittinen viha särkee vahvojakin ihmisten välisiä siteitä.  

Sydney Pollackin ohjaama ”Korppikotkan kolme päivää” on vakoilu- ja salaliittoelokuvien ehdotonta eliittiä. Salaliittoteoriat ovat olleet amerikkalaisen populaarikulttuurin ehtymättömiä lähteitä, joita ovat ruokkineet etenkin Kennedyjen, Martin Luther Kingin ja Malcolm X:n salamurhat. Myöhempinä vuosina Watergate-skandaali ja Iran-contra-skandaali osoittivat, että mikään fiktiivinen salaliittospekulointi ei pystynyt vetämään vertoja Nixonin ja Reaganille tosielämän puuhille. 

Pollack oli työskennellyt Redfordin kanssa jo aiemmin ohjatessaan ”Parhaat vuotemme”. Redford esittää kirjallisuuteen keskittyvää analyytikkoa, joka työskentelee rauhaisassa CIA:n peiteorganisaatiossa. Analyytikko palaa lounastauolta toimistolleen nähdäkseen, että kaikki hänen kollegansa on tapettu. Keneenkään ei voi luottaa ja tärkeintä olisi ymmärtää, kuka ja miksi hänen omassa virastossaan haluaa saada hänet hengiltä – ja miksi koko peiteorganisaation väki piti teurastaa. 

Todellisen salaliiton jäljille päästiin nyt jo ikonisessa elokuvassa ”Presidentin miehet” (All President’s Men, 1976). Redford oli myös elokuvan tuottajana. Hän oli hankkinut nopeasti elokuvaoikeudet Bob Woodwardin ja Carl Bernsteinin kirjaan, joka perustui heidän työhönsä Washington Post -lehden toimittajina. Alan J. Pakulan ohjaus osoitti, kuinka monien tuntemista tosielämän tapahtumista pystytään tekemään ensiluokkainen poliittinen trilleri. Redford ei ollut aluksi ajatellut itse näyttelevänsä Bob Woodwardin roolia, mutta onneksemme hän siihen ryhtyi, ja Dustin Hoffman on myös mainio Carl Bernsteininä. Elokuva on merkkipaalu tutkivan journalismin kuvauksena, mutta myös erinomainen ajankuva vielä 1970-luvun alun hämmentyneestä USA:sta, joka koetti toipua salamurhista, Kaakkois-Aasiassa käytävistä sodista, muuttuvasta maailmasta ja presidentistä, jolla oli vainoharhainen alemmuuskompleksi Kennedyistä.

Nämä neljä poliittisia elementtejä sisältävää elokuvaa tiiviiltä ajanjaksolta 1970-luvulta olivat uudestaan katsottuina mielenkiintoinen ikkuna USA:han, joka näyttäytyy juuri nyt syksyllä 2025 maana, jossa tällaisia elokuvia ei enää helposti tehtäisi. Tiesin Redfordin vuosikymmenien yhteiskunnallisesta aktiivisuudesta, ja näiden neljän elokuvan ja niiden teemojen tarkastelu lisäsi vielä arvostustani häntä kohtaan. Robert Redford käytti oivalla tavalla tähteyttään hyväksi – esimerkiksi roolivalinnoillaan - ja osoitti, että näyttelijä voi omalla osaavalla työllään edistää tärkeäksi kokemiaan asioita paremmin kuin kovaäänisellä julistamisella.

Kulttuuri-ilmiöt: Valkeiden seinien lumo?

Eri aikakausien ja sukupolvien eroja voi huomata monissa arkisissa asioissa ja ilmiöissä. Vaikka olenkin lopetellut myytävänä olevien asuntojen ilmoitusten lukemisen ja asunnonvaihdon pohtimisen, palaan tähän outoon selailuun aina välillä uudestaan. Oikotien (ei siis Oikotiän…) ja Etuoven tarjontaa seuraamalla saa luvallisen kurkistus- ja tirkistysluukun toisten ihmisten elämään ja aavistuksen siitä, miten he arkeaan elävät. En niinkään ihmettele sitä, mitä heillä kodeissaan on vaan sitä, mitä mielestäni heidän kodeistaan puuttuu.

Monet myytävänä olevat kodit ovat tyylikkäästi ja jotkut hyvälläkin maulla sisutettuja, mutta missä ovat minun maailmassani viihtyisään kotiin kuuluvat kirjahyllyt kirjoineen, taideteokset, vinyylilevyt ja äänentoistovälineet? Reippaankokoinen taulutelevisio usein löytyy ja näyttää olevan se jopa se olohuoneen alttari, jonka ympärille muu olohuoneen sisustus ryhmittyy. Tärkein sisustuselementti näyttää kuitenkin olevan vaalea seinäpinta, jota ei haluta tärvellä kirja- tai levyhyllyillä tai tauluilla.

Kirjahyllyt tai taideteokset ovat aina varsin henkilökohtaisia valintoja. Kirjahylly kertoo paljon omistajistaan niin kuin kertoo levyhyllykin. Niiden kertoma on intiimimpää kuin vaikkapa Facebook-päivitysten, jotka voidaan täyttää selfie-kuvilla suositun (ja yleisesti hyväksytyn) konsertin tai teatteriesityksen katsomosta. Ehkä kaikki eivät haluakaan näyttää, että kirjahyllyssä löytyy vielä venäläisiä klassikoita tai de Saden merkkiteokset. Esine kertoo aina omistajastaan tarinan, vaikka vain tiiviinkin.

Esineisiin liittyy aina muistijälkiä. Katseeni kohdatessa kirjahyllyni saatan muistella yksittäisen kirjan lukukokemustani tai miten sen tulin hankkineeksi. Taulua vilkaistessani muistelen sen paikkaa edellisessä kodissani. Vinyylilevyn rahinoita kuunnellessa pohdiskelen, mitä kuuluu nuoruuden kavereille. Kaavoihini kangistuneena en ole kenties oivaltanutkaan, että laajat, valkeat seinäpinnat antavatkin tilaa uusille kokemuksille ja vapauttavat tilaa muistin kovalevyllä, kun ei tarvitse jäädä tunnelmoimaan vanhaan.

Törmäsin tänä vuonna Marja Saarenheimon tutustumisen arvoiseen kirjaan ”Esineiden perimmäisestä olemuksesta” (Vastapaino, 2020), jossa hän pohtii suhdettamme esineisiin monista eri näkökulmista. Saarenheimokin käsittelee erästä suosikkikirjaani eli E.L.Doctorowin romaania ”Homer ja Langley”. Romaani perustuu löyhästi Collyerin veljeksiin, jotka elivät kahdestaan Manhattanilla hyvän perinnön turvin tilavassa talossa ja kuolivat vuonna 1947 keskelle hankkimaansa tavarapaljoutta. Liikuntarajoitteinen veli nääntyi, kun toinen veljeksistä jäi kirja- ja tavarakasojen alle tekemänsä tunnelin puristuksiin ja menehtyi. Veljesten kuoltua kotitalosta tyhjennettiin 140 tonnia sekalaista tavaraa. En ole vielä omasta tavaramäärästäni huolissani.

Onnekseen monetkaan ihmiset eivät ole kaltaisiani hamstereita, joilla kirjahyllyt, levyhyllyt ja taideteokset täyttävät asunnon seinäpinnat. Seinieni vierustoilla on kuitenkin vain maltillinen määrä kirjapinoja ja vaatehuoneeseeni ei mahdu enää lisää tauluja – vinttikomeroni kokoelmien saloja en edes ryhdy avaamaan. Näiden esineiden keskellä eläessäni tunnen kuitenkin viihtyväni, vaikka näillä kilometreillä elämässäni silloin tällöin säälin tytärtäni ja poikaani, jos äkillisesti kuolla kupsahtaisin ja he joutuisivat tämän tavarapaljouden realisoimaan ja hävittämään.

Tietysti voin katsastaa kodin sisustamista toisestakin näkökulmasta. Tärkeäksi kokemani (kulttuuri)esineethän ovat tallenteita – entä jos nykyisten pelkistettyjen kotien omistajat kokevatkin asiat livenä? Sehän olisi hienoa, mutta minun maailmassani konserteissa tai teatterissa käynnit eivät korvaa tai vähennä tallenteiden – kuten kirjojen tai DVD:llä olevien elokuvien – kiinnostavuutta. En vain näe niitä vaihtoehtoina toisilleen vaan toisiaan täydentävinä.

Tähän valkeiden seinien lumon ihmettelyyni liittyy mielenkiintoisella tavalla toinen havaintoni. Vaikkapa tunnetun Hagelstamin huutokauppatalon verkkohuutokauppojen luetteloita selaillessa ihmettelee, että kuinka edullista hyvälaatuinen kuvataide nykyisin on. Tietysti muutamat suomalaiset huippunimet – Schjerfbeckit, Särestöniemet jne. – ovat aina kovissa hinnoissa, mutta hyvätasoisia taideteoksia saisi kelpo määrän etelähelsinkiläisen asunnon kahden neliömetrin hinnalla sinne valkeille seinille eloa tuomaan. 

Amerikkalainen Lesley M. Blume julkaisi vuonna 2010 hauskan kirjan ”Let’s-Bring-Back – An Encyclopedia of Forgotten-Yet-Delightful, Chic, Curious, and Otherwise Commendable Things from Times Gone By”. Se on mukava kirja nostalgikoille, jotka muistelevat lämmöllä sellaisia asioita kuin iltapäiväcocktailit, kaitafilmien tai lomadiasarjojen näyttäminen ystäville tai kunnolliset radiokuunnelmat. Ihanteeni viihtyisästä kodista pursuvine kirjahyllyineen, monine taideteoksineen ja vinyylilevysoittimineen taitaa kuulua menneeseen maailmaan. Mutta täällä on kuitenkin mukavaa, kun seinät peittää muukin kuin vaaleansävyinen maali.

Kirjallisuus: Kesäni klassikon kanssa

Kirjallisuutta harrastavien ystävieni kanssa meillä on kesäisenä perinteenä lukea klassikko, jota sitten elokuun puolivälissä pitkän iltapäivän ja illan ruodimme. Tämä on kiehtova tapa syventyä ajan kanssa tärkeisiin kirjoihin, joihin olisi halunnut ajan kanssa paneutua. Taustaa klassikon pohdinnallemme antaa aiheeseen perehtynyt alustajavieras. Aikaisempina kesinä olemme lukeneet esimerkiksi kirjat ”Työllisyys, korko ja raha” (John Maynard Keynes), ”Ruhtinas” (Niccolo Machiavelli), ”Suuri murros” (Karl Polanyi), ”Totalitarismin synty” (Hannah Arendt), ”1984” (George Orwell) ja ”Uljas uusi maailma” (Aldous Huxley) – yhtenä kesänä kirjanamme oli monipuolisen kirjoittajakollektiivin tekemä ”Raamattu”. 

Tämän kesän klassikkomme oli Leo Tolstoin ”Sota ja rauha”, jonka luimme lyhentämättömänä Esa Adrianin suomennoksena vuodelta 1975. Teoshan on neliosainen ja on sivumäärältään 1859 sivua. Lukemista ei siis kannattanut jättää viimeiseen viikonloppuun! Jos runsaan tunnin päivässä kirjaa luki, niin kuukauden siihen sai varata. Kesän aikana kuuntelin Tolstoin lukemisen lomassa Ville-Juhani Sutisen kirjoittaman erinomaisen ”Vaivan arvoista”, joka voitti vuoden 2022 Tietokirjallisuuden Finlandia-palkinnon. Sutisen teos pohdiskelee vaikeiden ja pitkienkin kirjojen lukemisen tarkoitusta ja nautintoakin – se on erinomainen kirittäjä, jos lukee paksua teosta tai teossarjaa.

Tolstoin seitsenvuotinen ja monivaiheinenkin kirjoitusprosessi tuli päätökseensä, kun vuosina 1865-1869 ”Sota ja rauha” ilmestyi venäjäksi neliosaisena teossarjana. Suomeksi ensimmäinen käännös ilmestyi 1890-luvun lopulla, mutta paljon levinneet käännökset ovat J.A.Hollon ensimmäistä kertaa vuonna 1924 ilmestynyt käännös ja Esa Adrianin käännös vuodelta 1975. Kuluneen luonnehdinnan mukaisesti "klassikko on teos, jonka kaikki tuntevat mutta jota kukaan ei ole lukenut". Nyt kun tämän klassikon olen lukenut, niin miten sitä arvioin?

”Sotaa ja rauhaa” on yleisesti luonnehdittu realistiseen tyyliin kirjoitetuksi historialliseksi romaaniksi. Teosta arvioidessa on kuitenkin hyvä muistaa, että se sijoittuu vuosiin 1805-1813 eli se ilmestyi yli puoli vuosisataa kuvaamiensa tapahtumien jälkeen – ei siis varsinainen aikalaiskommentaari. Tolstoi kuvaa tuntemaansa aatelisten elämää, josta paistaa usein hänen kyllääntymisensä aatelisluokan elämään ja sen etuoikeuksiin. Hän osaa oivasti kuvata sitä eksistentiaalista tyhjyyttä, jota kuvastavat kutsuilta toisille rientäminen, tärkeä oikeanlainen näyttäytyminen ja tyhjänpäiväisten juorujen toisteleminen. Sodan kuvauksissaan hän on realistinen ja välillä tuntuu uppoavan jouhevan kerronnan sijasta pilkuntarkaksi sotakronikoitsijaksi.

Klassikoksi ”Sotaa ja rauhaa” kuvataan varauksetta, mutta se sisältää kolme modaliteettia, jotka niin sisällöltään, kerronnaltaan kuin muodoltaankin poikkeavat toisistaan – ja lukijana minua ihmetytti, että ne ovat samaa teosta. Ytimeltään teos on historiallinen romaani, joka pitkään ja perusteellisesti seuraa useamman aatelissuvun henkilöiden vaiheita sodan ja rauhan aikana. Lukijalta vaaditaan tarkkuutta ja kärsivällisyyttä pysyä mukana satojen henkilöhahmojen kirjossa, joista vielä käytetään välillä sukunimeä, välillä etunimen diminutiiveja. Tolstoi ei ole varsinaisesti rivakka kertoja. Puhtaasti historiallisena romaanina teossarja oli toki mielenkiintoinen mutta ei varsinaisesti tenhoava. 

Rauhan ajan aateliselämän viipyilevien kuvausten sijaan sotiin liittyvät kuvaukset valmistautumisista ja taisteluista ovat selkeän realistisia – Tolstoi muuttaakin tyyliään ja ryhtyy kirjoittamaan sotahistorian kuvausta. Tämä tyylillinen valinta todentaa myös osaltaan 1800-luvun alun sotia ja taisteluita, kun varsinaiset taistelut olivat usein suurilla joukoilla tehtyjä intensiivisiä päivän mittaisia ankaria ja tuhoisia taisteluita.

Historiallisen romaanin ja sotakronikan ohella teossarja sisältää laajasti myös historianfilosofisia pohdintoja, jotka sinänsä ovat tärkeitä ja tarpeellisia, mutta ne ovat tyylillisesti romaanikerronnasta poikkeavia. Pohdinnat laventavat kerrontatapaa ja tuovat teokseen uusia ulottuvuuksia, mutta nykyaikaisena lukijana olisin olettanut, että kirjailija olisi halutessaan voinut ne kirjoittaa romaaniin sopivalla tyylillä – esimerkiksi avainhenkilöiden pohdinnoiksi, kirjeiksi tai dialogeiksi. Osittain näitä keinoja Tolstoi käyttääkin, mutta ehkäpä hänellä ei ollut täpäkkää kustannustoimittajaa.

Mielenkiintoinen teema on myös suhtautuminen ranskalaiseen kulttuuriin ja kieleen. Venäläisaatelistohan tämän kirjankin todistuksen mukaan osasi sujuvasti ranskaa ja käytti sitä jopa keskinäisissä keskusteluissaan – ja hienot asiat tulivat Ranskasta, joka oli eurooppalaisen kulttuurin valtamaa. Kun Ranska Napoleonin johdolla päättikin hyökätä Venäjälle, täytyi tämän olla myös kulttuurinen järkytys venäläishienostolle.

Viipyilevyydestään, oudosta rakenteestaan, menneen ajan sodankäynnin kuvauksistaan ja pituudestaan huolimatta tämä teos oli mielenkiintoista ja tarpeellistakin lukea – Ville-Juhani Sutisen sanoin ”vaivan arvoista”.

Yhteiskunta: Mitä ennustimme maailmantilasta kymmenen vuotta sitten?

Vuosien takaisiin tekemisiinsä on aina mukavaa silloin tällöin palata, kunhan ei jää sinne liian pitkäksi aikaa tunnelmoimaan. Teimme ystäväni Juha Rautjärven kanssa vuonna 2016 hanketta, jonka osana toteutimme verkkopohjaisen Delfoi-paneelin Suomen turvallisuusympäristöstä vuonna 2025. Delfoi-menetelmä on tulevaisuudentutkijoiden kehittämä metodi, jonka avulla saadaan esille sekä valistuneita arvauksia että erityisesti perusteltuja mielipiteitä tulevaisuuden mahdollisuuksista ja vaihtoehdoista. Delfoi-paneelimme oli tiivis asiantuntijapaneeli, johon osallistui 14 suomalaista asiantuntijaa, jotka vastasivat yhteensä 24 trendin kysymykseen. Kysyimme esimerkiksi trendiä ”Vuoteen 2025 mennessä Yhdysvaltojen suhteellinen merkitys Natossa vähenee” ja panelistit vastasivat seitsenportaisella asteikolla, onko tämä todennäköistä (erittäin epätodennäköistä – erittäin todennäköistä) ja onko tämä toivottavaa (erittäin epätoivottavaa – erittäin toivottavaa). Erittäin tärkeää oli myöskin saada panelistien kirjallisia kommentteja täydentämään vastauksiaan. 

Pienenä tuokiokuvana kannattaa palauttaa vielä mieliin, että miltä maailma näytti vuoden 2016 keväällä, kun Delfoi-paneelin järjestimme. Britannia oli EU:n jäsen ja vasta kesällä 2016 järjestettiin Brexit-kansanäänestys. USA:n presidenttinä oli Barack Obama ja Donald Trump ei ollut vielä voittanut lopullisesti republikaanien ehdokkuutta loppusyksyn presidentinvaaleihin. Venäjä oli miehittänyt Krimin alkukeväästä 2014, järjestänyt laittoman kansanäänestyksen - ja sotatoimet Itä-Ukrainassa jatkuivat. Vuoden 2015 aikana Suomeen oli saapunut aikaisempiin vuosiin nähden mittava pakolaisten joukko ennen kaikkea Irakista. Suomessa hallitusvastuussa keväästä 2015 oli keskustan, kokoomuksen ja perussuomalaisten muodostama Sipilän hallitus.

Miltä Suomi paneelimme mukaan näyttäisi vuonna 2025? Suomeen uskottiin hyvän arjen maana, jossa kansalaisten keskinäinen luottamus olisi korkealla ja joka olisi perustaltaan tasa-arvoinen. Suomessa olisi hyvä peruskoulutus, matala korruptio ja kansalaisilla korkea luottamus viranomaisiin. Julkisen sektorin tehostamiseen tunnettaisiin selkeää tarvetta. Suomessa poliittinen päätöksenteko olisi muuttumassa ennakoimattomammaksi ja kansalaisten luottamus poliittiseen päätöksentekoon olisi heikkenemässä. Vaikka maailma oli muuttumassa monimutkaisemmaksi, äänestäjät haluaisivat yksinkertaisempia ratkaisuja.

Paneelimme mukaan suomalaiset olisivat vuonna 2025 huolestuneempia turvallisuudestaan kuin aikaisemmin – tämä koskisi niin Suomen turvallisuutta kuin turvallisuutta omassa lähiympäristössäkin. Oman turvallisuuden uhkiksi hahmotettiin järjestäytyneen rikollisuuden kasvua ja Suomessa asuvien eri etnisten ryhmien konflikteja. Samoin uhaksi koettiin suomalaisen yhteiskunnan monitahoinen polarisoituminen. Erityisenä uhkana koettiin kriittisen medialukutaidon väheneminen ja kansalaisten eristäytyminen omiin kupliinsa. Paneelimme uskoi kuitenkin, että suomalaisten positiivinen usko tulevaisuuteen vahvistuisi ja että suomalaiset tuntisivat osallisuutta yhteiskuntaansa. Samoin arvioitiin, että suomalaiset olisivat vuonna 2025 avoimempia ja suvaitsevaisempia muita kulttuureita kohtaan.

Paneelimme arvioi myös, että vuonna 2025 ilmastonmuutos, erilaiset katastrofit ja paikalliset sodat synnyttäisivät kriisipesäkkeitä, jotka aiheuttavat pakolaisuutta Eurooppaan. Samoin arvioitiin, että Venäjältä tulevia ihmisvirtoja voidaan joutua rajoittamaan – samoin arvioitiin, että vaikka Suomi haluaisi vapaata liikkuvuutta, muissa EU-maissa olisi halua vapaan liikkuvuuden rajoittamiseen.

Miltä Suomen turvallisuusympäristö sitten paneelimme mukaan näyttäisi vuonna 2025? Euroopan unioni olisi edelleen toimiva yhteisö, mutta sen yhtenäisyys rakoilisi ja olisi koetuksella. EU:n jäsenvaltioiden sisällä kansallistunne vahvistuisi ja Euroopan unionin haluttaisiin ajavan oman kansallisvaltion etuja. Kansallisvaltioiden sisällä vahvistuisivat alueiden ja maakuntien äänet (esimerkiksi Skotlanti, Katalonia ja Pohjois-Italia), mikä entisestään haastaisi eurooppalaista päätöksentekoa.

USA:n suhteellinen rooli NATO:ssa pienenisi, kun USA:n mielenkiinto suuntautuisi Euroopasta muihin maanosiin. Eurooppalaisten NATO:n jäsenmaiden olisi panostettava enemmän puolustukseen - vahvatkin eurooppalaiset maat pitäisivät NATO:a oman puolustuksensa ytimenä.

Venäjän rooli Euroopassa heikkenisi vuoteen 2025 mennessä ja arvioitiin, että ”Venäjä on itsensä pahin vihollinen”.  Venäjän uhka tiivistäisi eurooppalaisten maiden yhteistyötä. Venäjän heikko talous rajoittaisi Venäjän aggressioita Euroopassa. 

Uudenlaisista turvallisuusuhkista paneelimme totesi, että vuoteen 2025 mennessä erilaisten terroritekojen todennäköisyys kasvaisi, mutta myös eri viranomaisten osaaminen ja kapasiteetti tällaisten uhkien torjumiseen vahvistuisi. Uusi terroritekojen ympäristö vuonna 2025 olisi kyber- ja virtuaaliterrorismi, joka oli muodostumassa yhä vakavammaksi uhaksi.

Lueskelin mielenkiinnolla näitä kymmenisen vuotta sitten asiantuntijapaneelimme tekemiä arviointeja. Tällaisten Delfoi-paneelien tärkeä tekijä on tietysti se, mitä kysytään. Meillä oli etuoikeus valmistella kysymyspattereitamme kahdessa neuvonpidossa, johon osallistui hyvä joukko alan osaajia. Juuri nyt, vuonna 2025, maailman ollessa keskellä erilaisia kriisejä tuntuu sille, että monet tapahtumat vain vyöryvät yllättävästi päällemme. Aihiot moneen kriisiin ja moneen tapahtumainkulkuun ovat kuitenkin olleet pitempään olemassa. 

Kevään 2016 tulevaisuuteemme suunnattu selvitystyö ja sen tulosten arviointi kymmenisen vuotta myöhemmin osoittivat minulle jälleen kerran sen, että ”yksi plus yksi on enemmän kuin kaksi” ja että joukkoäly ja parviäly ovat oivasti käytettyinä erinomaisia menetelmiä. Kaikkien arvioiden osalta ei Delfoi-paneelimme osunut täsmälleen oikeaan, mutta monet arviot osoittautuivat yllättävänkin oikeansuuntaisiksi. Olen useammissakin hankkeissa vastaavanlaista Delfoi-paneelityöskentelyä käyttänyt ja vakuuttunut jälleen siitä, että se on hyvä, osallistava työtapa tulevaisuuden luotaamiseen. Kun tulevaisuutta pohtii kunnon rakenteella ja dokumentoi pohdintojen tulokset, on aikansa tulevaisuusnäkymiin mukavampaa palata kuin pelkkien muistikuvien perusteella.

Elokuva: Rillumarei-elokuvat ja oikeistopopulismin syke

Vuonna 1951 ilmestynyt ”Rovaniemen markkinoilla” –elokuva aloitti Suomessa ns. rillumarei-kulttuurin ajan. Elokuvan tähtinä olivat Esa Pakarinen, Reino Helismaa ja Jorma Ikävalko; Helismaa oli myös elokuvan käsikirjoittaja, Jorma Nortimo toimi ohjaajana ja musiikin sävelsi Toivo Kärki.  Elokuvallisia ansioita oli varsin vähäisesti ja kriitikoiden vastaanotto oli melko tyrmäävä. Suomen Sosialidemokraatin arvostelija Eugen Terttula kiteytti muistettavasti mielipiteensä: ”Törky on törkyä”. Elokuvayleisö piti kuitenkin tuotoksesta - ja Suomen Filmiteollisuuden valtias T.J.Särkkä ei kritiikeistä paljoa perustanut, jos katsojaluvut olivat korkeita. Rillumarei-kulttuuri aloitti 1950-luvun korkea- ja populaarikulttuurin välisen kulttuurisodan, josta voimme löytää varsin samoja piirteitä kuin tämän päivän kulttuurisodista.

Rillumarein ytimestä löytyy mielestäni kolme selvää temaattista vastakkainasettelua. Ensimmäinen tematiikka on herran ja jätkän elämäntapojen, arvojen ja arjen vastakkainasettelu. Herrat kuvataan nousukasmaisina, ulkokultaisina ja tosielämän kokemusta vailla olevina henkilöinä, mutta jätkät ovat jermumaisen reiluja, luotettavia ja tarpeen tullen työteliäitä, kansan syvien rivien todellisia edustajia. Tätä samantyyppistä kuvastoahan käytti Väinö Linna vuonna 1954 ilmestyneessä ”Tuntemattomassa sotilaassa”. Jätkät edustavat autenttisuudessaan ”todellisen kansan tervettä ydintä”. ”Todellinen kansa” ja ”moraalinen enemmistö” ovat myös oikeistopopulistisen poliittisen retoriikan pysyviä kaipuun kohteita. Suomalaisista populisteista jo SMP:n puheenjohtaja Veikko Vennamo sanoitti, että ”kyllä kansa tietää”.

Toinen tematiikka on korkeakulttuurin ja kansankulttuurin vastakkainasettelu. Jo aikoja ennen rillumareita herraskaista kulttuuria on pilkattu ja piikitelty esimerkiksi iltama- ja kuplettiperinteessä. Rovaniemen markkinoilla -elokuvan kritiikin ärsyttämä Reino Helismaa teki käsikirjoituksen vuonna 1954 ilmestyneeseen ”Hei, rillumarei!” -elokuvaan, joka oli löyhä kokoelma sketsejä, joiden pilkan kohteena oli korkeakulttuuri eri muodoissaan. Elokuvan ydinmehua on, että kyllä heikostikin soitettu haitarimusiikki aina oopperan voittaa. Jos seuraa osaa nykyisestä kulttuuripoliittisesta keskustelusta, niin samoja kaikuja voi löytää.

Kolmas tematiikka on puhtaan, siveän maaseudun ja likaisen, turmeltuneen kaupungin vastakkainasettelu. Rillumarein tärkeää käyttö- ja ponnevoimaa oli vakaumus kaupunkilaisen elämän pilaavasta vaikutuksesta. Kaupunkielämän absurdiutta ja tekotaiteellisuuttakin voitiin huoletta liioitella. Rillumarein tietynlaisena spin-offina olivat Pekka Puupää -elokuvat, joissa Esa Pakarinen Pekkana ja Masa Niemi hänen sidekickinään kummastelivat kaupunkilaiselämän outoutta ja joutuvat erilaisiin kommelluksiin. Kerrostaloasuminen satunnaisine naapureineen, sääntöjä valvovine talonmies Pikkaraisineen ja kaupunkimaisine aikatauluineen luo puitteet sille koomiselle jännitteelle, johon Puupää-elokuvien juonet usein rakentuivat. 

Mutta suhtaudunko nyt liian vakavasti kieli poskessa tehtyyn vuosikymmenien takaiseen kertakäyttöviihteeseen? Voisimme tietysti tarkastella rillumareita vain kovaa 1950-luvun arkea karnevalisoivana ja hyvin suomalaisena kulttuuri-ilmiönä. Suomalaisessa populaarikulttuurissahan osittain samoja teemoja voi löytää vaikka Hiski Salomaan ja Alfred J. Tannerin kupleteista, iltamaperinteestä ja vaikkapa jatkosodan aikaisten viihdytysjoukkojen ohjelmistosta. Työväenliikkeen piirissä oli vielä 1950-luvun alussakin vahva ohjelmaryhmien perinne, johon kuuluu olennaisena osana porvareiden mielipiteiden ja elämän humoristinen kommentointi.

Rillumarei-kulttuurista ja sen kuvastosta löytää kuitenkin paljon yhtäläisyyksiä tämän päivän kulttuuripoliittisiin teemoihin ja kulttuurisotiin. Oikeistopopulismi eri maissa hyödyntää vahvasti keskus-periferia-jännitettä ja hallintoeliitin vastaista kuvastoa. Jos seuraa vaikkapa Donald Trumpin puheita Washingtonin suon kuivaamisesta, ristiretkestä huippuyliopistoja vastaan ja vaatimuksilla museoiden kokoelmista ja toiminnasta, niin pintaa raaputtamalla sieltäkin löytää käsityksen, että sydänmailla tavallisen kansan keskuudessa se viisaus asustaa. Suomessa osviittaa antanee, että vuonna 2013 kansanedustaja Kimmo Kivelä (perussuomalaiset) teki kirjallisen kysymyksen Rillumarei-kulttuurijuhlavuoden viettämisestä. Välillä tulee tunne, että perussuomalaisten suurinta riemua on niistää kulttuurin alalla toimivien määrärahoja yleiseen taloustilanteeseen vedoten. 

Rillumarei-elokuvien katsominen vuosikymmeniä niiden valmistumisajan jälkeen on mielenkiintoista, jos katsoo niitä analysoiden myös niiden sisältöä, teemoja ja erilaisia merkityksiä. Kun oikeistopopulistista kulttuuripuhetta kuuntelee tänä päivänä, niin tuntuu sille, että tällä rillumarei-kulttuurin aikansa eläneellä ja tunkkaisella teemojen sammiolla on ollut kävijöitä, jotka ovat sieltä useampiakin aineksia mukaansa poimineet.

Kulttuuri-ilmiöt: Lehtihyllyistä kadonneet miestenlehdet

Pikainenkin silmäys markettien tai R-kioskien lehtihyllyille todentaa, että selkeä muutos painettujen lehtien maailmassa on 1970- ja 1980-lukuihin verrattuna on ns. miestenlehtien julkaisemisen loppuminen. Tein 1980-luvun puolivälissä Helsingin yliopiston suomalaisen ja vertailevan kansanrunoudentutkimuksen laitokselle pro gradu -työni ”Kikistä Eroticaan – viisi vuosikymmentä suomalaisia seksuaalilehtiä” ja silloin laskin, että vuonna 1984 ilmestyi säännöllisesti vielä 11 ns. miestenlehteä (mm. Erotica, Jallu, Kalle, Ratto ja Seksi). Laskin myös, että 1930-luvulta 1970-luvulle olevalla ajanjaksolla oli Suomessa ilmestynyt yhteensä 32 tähän kategoriaan laskemaani lehteä. Pelkästään Lehtimiehet Oy:n julkaisemien kolmen miestenlehden yhteinen levikki huippuvuonna 1974 oli lähes 300 000 kappaletta kuukausittain. Vuonna 2025 ei Suomessa ilmesty enää yhtään ns. miestenlehdeksi luettavaa lehteä – Jallu, Kalle ja Ratto lopettivat jo vuonna 2015. Mitä miestenlehdille tapahtui?

Lehtipisteissä myytävien lehtien valikoiman ylähyllyn täyttävät nykyisin muut lehdet kuin miestenlehdet 

Miestenlehdillä – tai seksuaalilehdillä, niin kuin niitä aikoinaan gradussani kutsuin – oli Suomessa pitkä historia. Vuosina 1929-1937 ilmestynyttä Kiki-lehteä pidetään ensimmäisenä suomalaisena miestenlehtenä. Kiki oli korostetusti novellilukemisto, jossa oli myös esteettisesti kauniita alastonkuvia. Meidän kesken -lehti, joka ilmestyi vuosina 1934-1936, oli jo lähempänä perinteisemmän miestenlehden tyyliä. Novelliaineisto koostui rakkaus- ja seksuaalikertomuksista, muu kirjallinen aineisto oli kaskuja, vitsejä ja hupitarinoita ja kuvamateriaali koostui vähäpukeisista naisista.

Miestenlehdet kävivät ensimmäisen puolen vuosisatansa aikana läpi monia muutoksia. Ne eivät kuitenkaan eläneet missään tyhjiössä. 1960-luvulta alkaen ja etenkin 1970-luvulla muissakin populaarikulttuurin tuotteissa - ottakaamme vaikka esimerkeiksi suomalainen iskelmä ja suomalainen elokuva - tapahtui muutoksia sekä teemoissa että kerronnan tavoissa. Seksuaalisuutta ja sukupuolista halua kuvattiin entistä suorasukaisemmin ja monipuolisemmin, miesten ohella naiset saivat olla eroottisesti latautuneita, seksuaalisesti haluavia ja aloitteellisia yksilöitä ja kuvat saattoivat olla entistä rohkeampia. Rakkauden ja seksin aktien kuvaukset murtautuivat kartanojen ja linnojen hämäristä kamareista lähiöiden makuuhuoneisiin tavallisten ihmisten arkiseksikin toiminnaksi. 1970- ja 1980-luvuilla aikakauslehdistön piirissä tämä uudenlainen kerrontatapa ei näkynyt vain miestenlehtien sivuilla – myös naisille suunnattu viihdelehdistö muuttui seksuaalisuuden kuvauksessa rohkeammaksi ja arkisemmaksi.

Kun miestenlehtiä tarkastelee 1930-luvulta 1980-luvulle, niin oman tulkintani mukaan vain 1970-luvulla miestenlehdet olivat selkeä oma lajityyppinsä. Niiden sisältö sekä kerronnallinen ja kuvituksellinen tapansa muodostivat oman tunnistettavan genrensä. 1930-luvulta 1960-luvulle niiden sisältöä määrittivät novellit sekä pin up -maiset ja elokuvista peräisin olevat kuvitukset – 1980-luvulla niiden kuvitus oli videoiden still-kuvia ja kerrontatapa videoita jäljittelevä. Päättelin vuonna 1987, että ”lajillinen itsenäisyys, joka seksuaalilehdillä 1970-luvulla ja 1980-luvun alussa oli, on häviämässä ja ne pyrkivät totuttautumaan uuteen markkinatilanteeseen markkinajohtajien sijasta markkinoihin sopeutujina.” 

Keitä vielä 1980-luvulla sitten miestenlehtien lukijat olivat? Vuoden 1978 Urkki-lehden lukijakuntatutkimuksen mukaan he olivat tyypillisesti nuoria, työikäisiä, ammattitaitoiseen työväestöön kuuluvia miehiä. Samaa todisti myös Tilastokeskuksen julkaisema Kulttuuritilasto vuonna 1981. Jallun vuoden 1985 päätoimittaja Arja Utriainen kuvasi lehtensä lukijakuntaa suorasukaisesti: ”Monokansaa, suurin osa nk. pönttöjä. Fiksu merkonomi ostaa Playboyn tai Penthousen.” Fiksullakin merkonomilla on nykyisin melkoinen homma löytää painettu miestenlehti: Penthousen lehtimuotoinen julkaisu on loppunut ja perinteistä Playboy-lehteä ei sitäkään enää paineta.

Videoiden levitys muuttui ratkaisevasti internetin myötä ja painetuilla miestenlehdillä ei ollut enää vuosikymmeniin ollutta potentiaalista markkinaa. Videokaseteilta seksuaaliviihde ja porno ovat siirtyneet internetiin ja ovat siellä käyttäjämääriltään varsin laajasti käytettyä sisältöä. Seksuaaliviihde ja pornokin ovat muuttuneet 1970- ja 1980-luvuilta, kuten vaikkapa Paul Thomas Andersonin hieno ”Boogie Nights” -elokuva (1997) todistaa. On varmasti oikein nykyisin puhua pornoteollisuudesta teollisine tuotanto- ja levitysprosesseineen, kun Andersonin elokuva haikailee vielä käsityömäisen eroottisen, jopa esteettisesti kauniin ja juonellisen, elokuvan tekemisen perään.

Vaikka miestenlehdet ovat hävinneet, niin eroottisen ja pornograafisen sisällön markkinat ovat 1980-luvulta 2020-luvulle moninkertaistuneet, ja COVID-19-pandemia vauhditti tanakasti internet-pornon käyttöä. Internet on myös todella räjäyttänyt pornon kulutuksen ja kaikkiaan internet-pornon liikevaihdoksi arvioidaan varovaisestikin olevan vuositasolla 85 miljardia dollaria (vertailun vuoksi suosituimman suoratoistopalvelu Netflixin liikevaihto oli viime vuonna 39 miljardia dollaria). Tämä em. luku ei sisällä erilaisia Onlyfans-tyyppisiä ja muita internetin välityksellä tarjottavia palveluja. 

The Buggles esitti vuonna 1979 kappaleen ”Video Killed the Radio Star”, joka kuvastaa räväkästi, kuinka nopeasti uudet mediat muuttavat perinteiset asetelmat. Videokasetit ja internet tappoivat miestenlehdet. Vuosikymmeniin ei ole tarvinnut suomalaisista lehtihyllyistä miestenlehtiä etsiä. Nykynuorisolle täytyisi kysyttäessä melko huolellisesti jäsentää ja selittää, mikä tällainen miestenlehti ilmiönä oli ja miten miestenlehdillä 1970-luvulla saattoi olla niin suuri levikki. Vielä 1980-luvun lopussa sain iltapäivälehdistä useamminkin kommenttipyyntöjä ja haastattelupyyntöjä miestenlehtien asiantuntijana – ei ole kännykkä näissä merkeissä kolmeenkymmeneen vuoteen soinut.

Kirjallisuus: Historiallinen Helsinki dekkarien maisemana

Rikos- ja jännityskirjallisuuden ominaispiirteisiin kuuluu ajankohtaisuus ja mahdollisuus käyttää rikoksia prismana, joiden läpi kirjailija voi tarkastella ja kritisoida aikamme ilmiöitä ja tapahtumia. Oman sukupolveni myöhäisen teini-iän ja varhaisen aikuisuuden lukusuosikkeihin kuuluivat Maj Sjöwall & Per Wahlöö -kirjaiilijaparin teokset, joissa yhteiskunnallinen ote oli vahva ja selkeä. Kun amerikkalainen hard boiled -genre Dashiell Hammettin, Raymond Chandlerin ja kumppaneiden vauhdittamana toi dekkareiden tapahtumaympäristöt kartanoista kaduille, toivat Sjöwall ja Wahlöö dekkareihin laajemman yhteiskunnallisen kontekstin.

Hyvän rikos- ja jännityskirjallisuuden teokset voivat hyvin sijoittua menneeseenkin aikaan, jolloin ne voivat nostaa esille ja kommentoida historiamme kipukohtia. Suomalaisessa dekkariperinteessä on monia osaavia kirjoittajia, joiden teosten ympäristö on vuosikymmenien takaa. Hyvä esimerkki on vaikkapa Timo Sandberg (s. 1946), jonka Lahti-sarjan kirjat sijoittuvat 1920-luvulta aina 1950-luvulle. 

Helsinki on minulle dekkareiden(kin) tapahtumaympäristönä rakas ja mielenkiintoinen, ja niinpä nostan esille kolmen dekkarikirjailijan tuotantoa, joille on yhteistä se, että kirjailija ei ole elänyt kirjojensa tapahtumien aikana ja että tapahtuma-ajan ja kirjoitusajan välillä on vähintään 50 vuotta.

Virpi Hämeen-Anttila (s. 1958) on julkaissut jo 12 teosta Karl Axel Björkin tutkimuksia. Teokset sijoittuvat kansalaissodan jälkeiseen aikaan, ja lukukokemukseni perusteella vuosien varrella kirjailija on kouliintunut kirjoittamaan entistä parempia dekkareita. Arvostelin Ruumiin kulttuuri -lehteen sarjan toisen kirjan, josta totesin, että ”Juonet ja juonenkäänteet ovat kelvollisia, joskaan eivät unohtumattomia. Unohtumatonta sen sijaan on itsenäisyyden ajan alun Helsingin kuvaus, jossa pääkaupunki herää eloon – tuntuukin sille, että eri henkilöiden sijaan kirjan todellinen päähenkilö on 1920-luvun sykkeessä elävä ja nopeasti muuttuva Helsinki.” Hieno kaupungin kuvaus on edelleen tärkeä osa Hämeen-Anttilan kirjojen antia, ja ilahduttavasti myös rikosjuonet ovat tukevoituneet. Työn laadusta osoituksena on Johtolanka-palkinto vuodelta 2023 kirjasta ”Vapauden vahdit”.

Pauli Jokinen (s. 1974) on julkaissut toistaiseksi neljä Helsinkiin 1930-luvulle sijoittuvaa dekkaria – mielestäni laatutyötä kaikki teokset. Jokisen Helsinki-tuntemus on tasokasta ja hän osaa tuoda esille rosoisiakin näkökulmia pääkaupunkimme elämästä kyseisenä aikana. 1930-luvun poliittiset jännitteet äärioikeiston nousuineen ja vasemmistolaisten poliisien syrjimisineen ovat tärkeitä elementtejä Jokisen kirjoissa, mikä tekee kirjoista rikosjuonten ja ympäristökuvauksen ohella mielenkiintoisia ja kiehtovia.

Tapani Bagge (s. 1962) tunnetaan erittäin tuotteliaana ja monipuolisena kirjailijana. Historialliseen Helsinkiin hänen kirjoistaan sijoittuvat Väinö Mujunen -sarjan kirjat, joista lokakuussa 2025 ilmestyy kymmenes teos. Sarjan aloittanut ”Valkoinen hehku” sijoittuu vuoteen 1938 ja yhdeksäs osa ”Violetti vainoaja” sijoittuu vuoteen 1954.  Bagge osaa piirtää hyvää ajankuvaa, ja osaa myös vaivatta ja uskottavasti sitoa juoniaineksiinsa todellisia tapahtuma-aikaan eläneitä henkilöitä Urho Kekkosesta Erik von Frenckelliin. Baggen kirjat sisältävät myös hauskaa replikointia ja huumori on Baggen tavaramerkki näissäkin kirjoissa.

Historialliseen Helsinkiin on moni muukin osaava kirjailija sijoittanut teoksensa. Timo Saarto (s. 1957) kirjoittaa stadilaisena luontevasti Helsingistä ja pokkasi vuoteen 1917 sijoittuvalla romaanillaan ”Kuoleman kuukausi” vuonna 2018 Johtolanka-palkinnon. Helsinki on ympäristönä myös Ilkka Remeksen (s. 1962) vuonna 1999 ilmestyneessä hänen kolmannessa kirjassa ”Pedon syleily”, jonka tapahtumat sijoittuvat vuosiin 1938–1942. 

Miksi historialliseen Helsinkiin sijoittuvat dekkarit minua kiehtovat? Nämä dekkarit haastavat katsomaan synnyinkaupunkiani uusilla tavoilla ja voivat nostaa sen lähihistoriasta esille uusia näkökulmia. Puhdasta vanhan stadin nostalgiakaipuutaan voi tietysti lievittää katsomalla uudestaan Palmu-elokuvia - tai muita vanhoja Helsinkiin sijoittuvia elokuvia vaikka Suomisen perheestä. Mutta viimeksi kuluneina vuosina kirjoitetut historialliseen Helsinkiin sijoittuvat dekkarit pystyvät oivallisesti yhdistämään kaksi asiaa: menneen ajan Helsingin kuvauksen ja tasokkaasti toteutetun tarinankerronnan.