Eri aikakausien ja sukupolvien eroja voi huomata monissa arkisissa asioissa ja ilmiöissä. Vaikka olenkin lopetellut myytävänä olevien asuntojen ilmoitusten lukemisen ja asunnonvaihdon pohtimisen, palaan tähän outoon selailuun aina välillä uudestaan. Oikotien (ei siis Oikotiän…) ja Etuoven tarjontaa seuraamalla saa luvallisen kurkistus- ja tirkistysluukun toisten ihmisten elämään ja aavistuksen siitä, miten he arkeaan elävät. En niinkään ihmettele sitä, mitä heillä kodeissaan on vaan sitä, mitä mielestäni heidän kodeistaan puuttuu.
Monet myytävänä olevat kodit ovat tyylikkäästi ja jotkut hyvälläkin maulla sisutettuja, mutta missä ovat minun maailmassani viihtyisään kotiin kuuluvat kirjahyllyt kirjoineen, taideteokset, vinyylilevyt ja äänentoistovälineet? Reippaankokoinen taulutelevisio usein löytyy ja näyttää olevan se jopa se olohuoneen alttari, jonka ympärille muu olohuoneen sisustus ryhmittyy. Tärkein sisustuselementti näyttää kuitenkin olevan vaalea seinäpinta, jota ei haluta tärvellä kirja- tai levyhyllyillä tai tauluilla.
Kirjahyllyt tai taideteokset ovat aina varsin henkilökohtaisia valintoja. Kirjahylly kertoo paljon omistajistaan niin kuin kertoo levyhyllykin. Niiden kertoma on intiimimpää kuin vaikkapa Facebook-päivitysten, jotka voidaan täyttää selfie-kuvilla suositun (ja yleisesti hyväksytyn) konsertin tai teatteriesityksen katsomosta. Ehkä kaikki eivät haluakaan näyttää, että kirjahyllyssä löytyy vielä venäläisiä klassikoita tai de Saden merkkiteokset. Esine kertoo aina omistajastaan tarinan, vaikka vain tiiviinkin.
Esineisiin liittyy aina muistijälkiä. Katseeni kohdatessa kirjahyllyni saatan muistella yksittäisen kirjan lukukokemustani tai miten sen tulin hankkineeksi. Taulua vilkaistessani muistelen sen paikkaa edellisessä kodissani. Vinyylilevyn rahinoita kuunnellessa pohdiskelen, mitä kuuluu nuoruuden kavereille. Kaavoihini kangistuneena en ole kenties oivaltanutkaan, että laajat, valkeat seinäpinnat antavatkin tilaa uusille kokemuksille ja vapauttavat tilaa muistin kovalevyllä, kun ei tarvitse jäädä tunnelmoimaan vanhaan.
Törmäsin tänä vuonna Marja Saarenheimon tutustumisen arvoiseen kirjaan ”Esineiden perimmäisestä olemuksesta” (Vastapaino, 2020), jossa hän pohtii suhdettamme esineisiin monista eri näkökulmista. Saarenheimokin käsittelee erästä suosikkikirjaani eli E.L.Doctorowin romaania ”Homer ja Langley”. Romaani perustuu löyhästi Collyerin veljeksiin, jotka elivät kahdestaan Manhattanilla hyvän perinnön turvin tilavassa talossa ja kuolivat vuonna 1947 keskelle hankkimaansa tavarapaljoutta. Liikuntarajoitteinen veli nääntyi, kun toinen veljeksistä jäi kirja- ja tavarakasojen alle tekemänsä tunnelin puristuksiin ja menehtyi. Veljesten kuoltua kotitalosta tyhjennettiin 140 tonnia sekalaista tavaraa. En ole vielä omasta tavaramäärästäni huolissani.
Onnekseen monetkaan ihmiset eivät ole kaltaisiani hamstereita, joilla kirjahyllyt, levyhyllyt ja taideteokset täyttävät asunnon seinäpinnat. Seinieni vierustoilla on kuitenkin vain maltillinen määrä kirjapinoja ja vaatehuoneeseeni ei mahdu enää lisää tauluja – vinttikomeroni kokoelmien saloja en edes ryhdy avaamaan. Näiden esineiden keskellä eläessäni tunnen kuitenkin viihtyväni, vaikka näillä kilometreillä elämässäni silloin tällöin säälin tytärtäni ja poikaani, jos äkillisesti kuolla kupsahtaisin ja he joutuisivat tämän tavarapaljouden realisoimaan ja hävittämään.
Tietysti voin katsastaa kodin sisustamista toisestakin näkökulmasta. Tärkeäksi kokemani (kulttuuri)esineethän ovat tallenteita – entä jos nykyisten pelkistettyjen kotien omistajat kokevatkin asiat livenä? Sehän olisi hienoa, mutta minun maailmassani konserteissa tai teatterissa käynnit eivät korvaa tai vähennä tallenteiden – kuten kirjojen tai DVD:llä olevien elokuvien – kiinnostavuutta. En vain näe niitä vaihtoehtoina toisilleen vaan toisiaan täydentävinä.
Tähän valkeiden seinien lumon ihmettelyyni liittyy mielenkiintoisella tavalla toinen havaintoni. Vaikkapa tunnetun Hagelstamin huutokauppatalon verkkohuutokauppojen luetteloita selaillessa ihmettelee, että kuinka edullista hyvälaatuinen kuvataide nykyisin on. Tietysti muutamat suomalaiset huippunimet – Schjerfbeckit, Särestöniemet jne. – ovat aina kovissa hinnoissa, mutta hyvätasoisia taideteoksia saisi kelpo määrän etelähelsinkiläisen asunnon kahden neliömetrin hinnalla sinne valkeille seinille eloa tuomaan.
Amerikkalainen Lesley M. Blume julkaisi vuonna 2010 hauskan kirjan ”Let’s-Bring-Back – An Encyclopedia of Forgotten-Yet-Delightful, Chic, Curious, and Otherwise Commendable Things from Times Gone By”. Se on mukava kirja nostalgikoille, jotka muistelevat lämmöllä sellaisia asioita kuin iltapäiväcocktailit, kaitafilmien tai lomadiasarjojen näyttäminen ystäville tai kunnolliset radiokuunnelmat. Ihanteeni viihtyisästä kodista pursuvine kirjahyllyineen, monine taideteoksineen ja vinyylilevysoittimineen taitaa kuulua menneeseen maailmaan. Mutta täällä on kuitenkin mukavaa, kun seinät peittää muukin kuin vaaleansävyinen maali.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti