Vuonna 1951 ilmestynyt ”Rovaniemen markkinoilla” –elokuva aloitti Suomessa ns. rillumarei-kulttuurin ajan. Elokuvan tähtinä olivat Esa Pakarinen, Reino Helismaa ja Jorma Ikävalko; Helismaa oli myös elokuvan käsikirjoittaja, Jorma Nortimo toimi ohjaajana ja musiikin sävelsi Toivo Kärki. Elokuvallisia ansioita oli varsin vähäisesti ja kriitikoiden vastaanotto oli melko tyrmäävä. Suomen Sosialidemokraatin arvostelija Eugen Terttula kiteytti muistettavasti mielipiteensä: ”Törky on törkyä”. Elokuvayleisö piti kuitenkin tuotoksesta - ja Suomen Filmiteollisuuden valtias T.J.Särkkä ei kritiikeistä paljoa perustanut, jos katsojaluvut olivat korkeita. Rillumarei-kulttuuri aloitti 1950-luvun korkea- ja populaarikulttuurin välisen kulttuurisodan, josta voimme löytää varsin samoja piirteitä kuin tämän päivän kulttuurisodista.
Rillumarein ytimestä löytyy mielestäni kolme selvää temaattista vastakkainasettelua. Ensimmäinen tematiikka on herran ja jätkän elämäntapojen, arvojen ja arjen vastakkainasettelu. Herrat kuvataan nousukasmaisina, ulkokultaisina ja tosielämän kokemusta vailla olevina henkilöinä, mutta jätkät ovat jermumaisen reiluja, luotettavia ja tarpeen tullen työteliäitä, kansan syvien rivien todellisia edustajia. Tätä samantyyppistä kuvastoahan käytti Väinö Linna vuonna 1954 ilmestyneessä ”Tuntemattomassa sotilaassa”. Jätkät edustavat autenttisuudessaan ”todellisen kansan tervettä ydintä”. ”Todellinen kansa” ja ”moraalinen enemmistö” ovat myös oikeistopopulistisen poliittisen retoriikan pysyviä kaipuun kohteita. Suomalaisista populisteista jo SMP:n puheenjohtaja Veikko Vennamo sanoitti, että ”kyllä kansa tietää”.
Toinen tematiikka on korkeakulttuurin ja kansankulttuurin vastakkainasettelu. Jo aikoja ennen rillumareita herraskaista kulttuuria on pilkattu ja piikitelty esimerkiksi iltama- ja kuplettiperinteessä. Rovaniemen markkinoilla -elokuvan kritiikin ärsyttämä Reino Helismaa teki käsikirjoituksen vuonna 1954 ilmestyneeseen ”Hei, rillumarei!” -elokuvaan, joka oli löyhä kokoelma sketsejä, joiden pilkan kohteena oli korkeakulttuuri eri muodoissaan. Elokuvan ydinmehua on, että kyllä heikostikin soitettu haitarimusiikki aina oopperan voittaa. Jos seuraa osaa nykyisestä kulttuuripoliittisesta keskustelusta, niin samoja kaikuja voi löytää.
Kolmas tematiikka on puhtaan, siveän maaseudun ja likaisen, turmeltuneen kaupungin vastakkainasettelu. Rillumarein tärkeää käyttö- ja ponnevoimaa oli vakaumus kaupunkilaisen elämän pilaavasta vaikutuksesta. Kaupunkielämän absurdiutta ja tekotaiteellisuuttakin voitiin huoletta liioitella. Rillumarein tietynlaisena spin-offina olivat Pekka Puupää -elokuvat, joissa Esa Pakarinen Pekkana ja Masa Niemi hänen sidekickinään kummastelivat kaupunkilaiselämän outoutta ja joutuvat erilaisiin kommelluksiin. Kerrostaloasuminen satunnaisine naapureineen, sääntöjä valvovine talonmies Pikkaraisineen ja kaupunkimaisine aikatauluineen luo puitteet sille koomiselle jännitteelle, johon Puupää-elokuvien juonet usein rakentuivat.
Mutta suhtaudunko nyt liian vakavasti kieli poskessa tehtyyn vuosikymmenien takaiseen kertakäyttöviihteeseen? Voisimme tietysti tarkastella rillumareita vain kovaa 1950-luvun arkea karnevalisoivana ja hyvin suomalaisena kulttuuri-ilmiönä. Suomalaisessa populaarikulttuurissahan osittain samoja teemoja voi löytää vaikka Hiski Salomaan ja Alfred J. Tannerin kupleteista, iltamaperinteestä ja vaikkapa jatkosodan aikaisten viihdytysjoukkojen ohjelmistosta. Työväenliikkeen piirissä oli vielä 1950-luvun alussakin vahva ohjelmaryhmien perinne, johon kuuluu olennaisena osana porvareiden mielipiteiden ja elämän humoristinen kommentointi.
Rillumarei-kulttuurista ja sen kuvastosta löytää kuitenkin paljon yhtäläisyyksiä tämän päivän kulttuuripoliittisiin teemoihin ja kulttuurisotiin. Oikeistopopulismi eri maissa hyödyntää vahvasti keskus-periferia-jännitettä ja hallintoeliitin vastaista kuvastoa. Jos seuraa vaikkapa Donald Trumpin puheita Washingtonin suon kuivaamisesta, ristiretkestä huippuyliopistoja vastaan ja vaatimuksilla museoiden kokoelmista ja toiminnasta, niin pintaa raaputtamalla sieltäkin löytää käsityksen, että sydänmailla tavallisen kansan keskuudessa se viisaus asustaa. Suomessa osviittaa antanee, että vuonna 2013 kansanedustaja Kimmo Kivelä (perussuomalaiset) teki kirjallisen kysymyksen Rillumarei-kulttuurijuhlavuoden viettämisestä. Välillä tulee tunne, että perussuomalaisten suurinta riemua on niistää kulttuurin alalla toimivien määrärahoja yleiseen taloustilanteeseen vedoten.
Rillumarei-elokuvien katsominen vuosikymmeniä niiden valmistumisajan jälkeen on mielenkiintoista, jos katsoo niitä analysoiden myös niiden sisältöä, teemoja ja erilaisia merkityksiä. Kun oikeistopopulistista kulttuuripuhetta kuuntelee tänä päivänä, niin tuntuu sille, että tällä rillumarei-kulttuurin aikansa eläneellä ja tunkkaisella teemojen sammiolla on ollut kävijöitä, jotka ovat sieltä useampiakin aineksia mukaansa poimineet.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti