Syksyllä 2025 kuollut Robert Redford teki monille vuosikymmenille ulottuneen elokuvauran näyttelijänä. Hänen ensimmäiset elokuvaroolinsa olivat 1960-luvun alussa ja viimeiset roolinsa 2010-luvun lopulla. Mittavan näyttelijäuransa ohella Redford työskenteli myös ohjaajana, josta voitti uransa ainoan varsinaisen Oscarin elokuvalla ”Tavallisia ihmisiä” (Ordinary People, 1980), ja monipuolisena tuottajana. Merkittävää oli myös hänen työnsä Sundance-elokuvafestivaalin perustamisessa ja alkuaikojen käytännön organisoinnissa. Hienoja ja kiistattomia saavutuksia kaikki. Monipuolisesta työstään Redford palkittiin vuonna 2002 elämäntyö-Oscarilla.
Redford ei urallaan vältellyt yhteiskunnallisia kannanottoja ja teemoja. 1970-luvun alussa oli viiden vuoden mielenkiintoinen jakso, jonka aikana Redford näytteli pääosaa neljässä hyvätasoisessa elokuvassa, joissa kaikissa oli tunnistettavissa mielestäni selkeä poliittinen sisältö. Elokuvat ”Valtapeli” (The Candidate, 1972), ”Parhaat vuotemme” (The Way We Were, 1973), ”Korppikotkan kolme päivää” (Three Days of the Condor, 1975) ja ”Presidentin miehet” (All the President’s Men, 1976) ovat jokainen omalla tavallaan puhuttelevia ja kantaa ottavia. Redfordin ei tarvinnut myöskään olla huolissaan tähteydestään ja sille mahdollisesti näiden roolien tuomasta maineesta, kun hän vuonna 1969 levitykseen tulleen elokuvan ”Butch ja Kid - auringonlaskun ratsastajat” (Butch Cassidy and the Sundance Kid) jälkeen oli maailmanluokan elokuvatähti, ja esimerkiksi elokuva ”Puhallus” (The Sting, 1973) oli varsin menestyksekäs.
Vuonna 1972 ilmestynyt hyvä poliittinen draama ”Valtapeli” jäi Suomessa(kin) vähille katsojille eikä sitä sen jälkeenkään ole meillä laajemmin tunnettu. Tämä Michael Ritchien ohjaama elokuva on ytimeltään ”poliittinen kasvutarina” Redfordin esittämästä idealistisesta ja radikaalista kansalaisaktivistista, jonka piti tulla demokraattien ehdokkaaksi vain hävitäkseen selvästi Kalifornian senaattorivaalit monen kauden republikaanisenaattorille. Termi ”kasvutarina” olkoon lainausmerkeissä, koska elokuvan tarina on radikaaliehdokkaan kantojen laimentuminen ja vesittyminen, kun käykin mahdolliseksi jatkuvien gallupien mukaan haastaa nuoruuden innolla ja vetovoimalla istuva vanha jäärä. Elokuva on myös osuva kuvaus ehdokkaiden ympärillä häärivien poliittisten konsulttien ja neuvonantajien poliittista sanomaa tylsyttävästä roolista.
”Valtapelin” katsoin äskettäin uudestaan ja tietysti on hyvä muistaa, että elokuva on tehty vuonna 1972. Samat perusvaluviat amerikkalaisessa poliittisessa järjestelmässä ovat edelleenkin selkeitä, mutta elokuva ilmestyi Vietnamin sodan ollessa täydessä vauhdissaan, ennen Watergate-skandaalia ja vain neljä vuotta moneen nuoreen amerikkalaiseen vedonneen Robert Kennedyn murhan jälkeen. Vaikka elokuva ei ollut merkittävä taloudellinen menestys, voitti sen käsikirjoittaja Jeremy Larner Oscarin, mitä voinee pitää tunnustuksena kelvollisesta tarinasta.
”Parhaat vuotemme” sijoittuu USA:n lähihistorian pimeisiin aikoihin toisen maailmansodan jälkeisine Hollywoodin noitavainoineen. Redfordin rooli on menestystä janoavan kirjailijan, jonka rakastettuna on kiihkeän periaatteellinen, äärivasemmistolainen nainen, jonka roolin esittää muistettavasti Barbra Streisand. Nyt puoli vuosisataa myöhemmin olisi vaikeaa kuvitella, että amerikkalaisessa elokuvassa esitettäisiin aktiivinen kommunistinainen sympaattisena ja tuntevana ihmisenä. Vaikka elokuva rakkausdraamalta näyttääkin, kerronnan kärkenä on miten masinoitu poliittinen viha särkee vahvojakin ihmisten välisiä siteitä.
Sydney Pollackin ohjaama ”Korppikotkan kolme päivää” on vakoilu- ja salaliittoelokuvien ehdotonta eliittiä. Salaliittoteoriat ovat olleet amerikkalaisen populaarikulttuurin ehtymättömiä lähteitä, joita ovat ruokkineet etenkin Kennedyjen, Martin Luther Kingin ja Malcolm X:n salamurhat. Myöhempinä vuosina Watergate-skandaali ja Iran-contra-skandaali osoittivat, että mikään fiktiivinen salaliittospekulointi ei pystynyt vetämään vertoja Nixonin ja Reaganille tosielämän puuhille.
Pollack oli työskennellyt Redfordin kanssa jo aiemmin ohjatessaan ”Parhaat vuotemme”. Redford esittää kirjallisuuteen keskittyvää analyytikkoa, joka työskentelee rauhaisassa CIA:n peiteorganisaatiossa. Analyytikko palaa lounastauolta toimistolleen nähdäkseen, että kaikki hänen kollegansa on tapettu. Keneenkään ei voi luottaa ja tärkeintä olisi ymmärtää, kuka ja miksi hänen omassa virastossaan haluaa saada hänet hengiltä – ja miksi koko peiteorganisaation väki piti teurastaa.
Todellisen salaliiton jäljille päästiin nyt jo ikonisessa elokuvassa ”Presidentin miehet” (All President’s Men, 1976). Redford oli myös elokuvan tuottajana. Hän oli hankkinut nopeasti elokuvaoikeudet Bob Woodwardin ja Carl Bernsteinin kirjaan, joka perustui heidän työhönsä Washington Post -lehden toimittajina. Alan J. Pakulan ohjaus osoitti, kuinka monien tuntemista tosielämän tapahtumista pystytään tekemään ensiluokkainen poliittinen trilleri. Redford ei ollut aluksi ajatellut itse näyttelevänsä Bob Woodwardin roolia, mutta onneksemme hän siihen ryhtyi, ja Dustin Hoffman on myös mainio Carl Bernsteininä. Elokuva on merkkipaalu tutkivan journalismin kuvauksena, mutta myös erinomainen ajankuva vielä 1970-luvun alun hämmentyneestä USA:sta, joka koetti toipua salamurhista, Kaakkois-Aasiassa käytävistä sodista, muuttuvasta maailmasta ja presidentistä, jolla oli vainoharhainen alemmuuskompleksi Kennedyistä.
Nämä neljä poliittisia elementtejä sisältävää elokuvaa tiiviiltä ajanjaksolta 1970-luvulta olivat uudestaan katsottuina mielenkiintoinen ikkuna USA:han, joka näyttäytyy juuri nyt syksyllä 2025 maana, jossa tällaisia elokuvia ei enää helposti tehtäisi. Tiesin Redfordin vuosikymmenien yhteiskunnallisesta aktiivisuudesta, ja näiden neljän elokuvan ja niiden teemojen tarkastelu lisäsi vielä arvostustani häntä kohtaan. Robert Redford käytti oivalla tavalla tähteyttään hyväksi – esimerkiksi roolivalinnoillaan - ja osoitti, että näyttelijä voi omalla osaavalla työllään edistää tärkeäksi kokemiaan asioita paremmin kuin kovaäänisellä julistamisella.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti