Syyskuun alkupuolella luin mieltä lämmittävän uutisen, että Lapin käräjäoikeus oli tuominnut Kiantama-marjayrityksen toimitusjohtajan Vernu Vasuntan kolmen ja puolen vuoden ehdottomaan vankeuteen 62 törkeästä ihmiskaupasta. Hän oli syytteessä Thaimaasta Suomeen väärin ansio- ja olosuhdelupauksin tuotujen marjanpoimijoiden kohtelusta. He olivat käytännössä pakkotyössä ja heidän ansaintansa jäi kovasta työstä huolimatta olemattomaksi. Vankeustuomion ohella hänet asetettiin liiketoimintakieltoon vuoden 2029 loppuun saakka, ja hänet määrättiin korvaamaan rikollisesti kohdelluille marjanpoimijoille noin 600 000 euroa ja heidän oikeudenkäyntikulunsa noin 280 000 euroa. Tärkeää oli myös, että thaimaalainen Suomeen marjanpoimijoita välittänyt koordinaattori Kalyakorn Phongphit sai kolmen vuoden vankeusrangaistuksen niin ikään törkeästä ihmiskaupasta.
Lapin käräjäoikeudessa on käsittelyssä myös Polarica-marjayrityksen voimahahmon Jukka Kriston syyte. Häntä syytetään samankaltaisessa jutussa 77 törkeästä ihmiskaupasta ja syytteessä on myös hänen thaimaalainen liikekumppaninsa. TEM:n hallitusneuvos Olli Sorainen tuomittiin jo viime syksynä törkeästä lahjuksen ottamisesta sekä virkavelvollisuuden rikkomisesta vuoden ehdolliseen vankeusrangaistukseen ja viralta pantavaksi. Sorainen on nykytiedon mukaan ollut aktiivisesti järjestelemässä marjanpoimintakiintiöitä mieleisilleen yrityksille eli tehnyt paljon muutakin kuin pyytänyt lapselleen viulua lainaksi.
Olen hiljattain lukenut mielenkiintoista kaksi kirjaa, jotka taustoittavat oivallisella tavalla luonnontuotteiden keräämistä ja niiden markkinoille tuomista – ja niihin liittyviä sorron rakenteita ja mekanismeja. Helsingin Sanomien palkitun toimittajan Paavo Teittisen tuore ”Pitkä vuoro – Kuinka moderni orjuus juurtui Suomeen” (Gummerus 2025) ravistelee ja vie meidät uusille epämukavuusalueille raportoimalla silmiemme edessä tapahtuvista karkeista väärinkäytöksistä nepalilaisravintoloissamme, kunnallisissa siivousurakoissamme, rakennustyömaillamme ja marjanpoiminnassa. Anna Lowenhaupt Tsingin ”Lopun aikojen sieni – Elämää kapitalismin raunioissa” (alkuteos ”The Mushroom at the End of the World: On the Possibility of Life in Capitalist Ruins”, Tutkijaliitto 2020, 4. painos 2025) on vuodelta 2015, ja kirjan kertomus seuraa Oregonin syrjäseuduilta prekariaattien poimimien matsutakejen (eli tuoksuvalmuskojen) matkaa japanilaisten herkkusuiden ruokapöytään.
Vaikka kirjat ovat otteeltaan erilaisia, on niissä paljon yhtymäkohtia. Teittinen kirjoittaa toimittajan raportoivasta näkökulmasta, ja on kerännyt materiaalia kirjaansa vuosikausia. Hän on myös julkaissut Hesarissa laajoja ja kiitettyjä artikkeleita esimerkiksi nepalilaisravintoloiden systemaattisista väärinkäytöksistä. Lowenhaupt Tsing rakentaa puolestaan mieleen painuvaa tarinaa, joka nivoo keskenään etnografista kenttätyötä ja modernin, globaalin kapitalismin kritiikkiä. Lowenhaupt Tsingin käsiteapparaattia hieman sorvaten voisimme puhua ”talteenottokapitalismista”, jossa uusiutuvia, syrjässä kasvavia ja ”omistuksettomia” luonnontuotteita (puolukoita tai matsutakeja) erilaisia sorron mekanismeja käyttämällä kerätään ja niillä tehdään uusille omistajille ja välittäjille mittavia tuottoja.
USA:n Oregonin matsutaken poimijoilla ja Pohjois-Suomen metsissä rymyävien thaimaalaisten välillä on kuitenkin selvä ero. Matsutaken poimijoista monet ovat tehneet oman, tietoisen valintansa tehdä vaivalloista työtään syrjäalueilla ja ansaita siten elantonsa – asemaltaan he voisivat rennosti tulkiten vastata suomalaisia kullanhuuhtojia. Matsutakejen poimijoilla on tietty oma erityinen markkinansa, jossa he voivat periaatteessa kilpailuttaa ostajia/välittäjiä ja heille maksetaan keräämistään sienistä. Tietysti matsutaken asema rajallisena tarjonnan herkkuna on myös erilainen kuin puolukan, joka on pakastealtaiden bulkkituote.
Suomessa thaimaalaisilla marjanpoimijoilla ei ole ollut käytännössä mitään oikeuksia ja heidän on ollut pakko kerätä yhdelle nimetylle yhtiölle. Suomeen marjanpoimijat on tuotu kolmen kuukauden mittaisilla turistiviisumeilla, vaikka he ovat tulleet vain ja ainoastaan töihin – perikummallinen lainsäädännön soveltaminen tämäkin. Kummastustani lisää se, että näiden turistiviisumien määrää on Suomi kuitenkin kiintiöinyt marjayrityskohtaisella tasolla. Nyt Vasunnan tapauksessa rikostutkinta eteni syytteeseen ja vihdoin myös tuomioon. Teittinen tuo kirjassaan esille lukuisia tapauksia, joissa on poliisille tehty tutkintapyyntöjä ulkomaalaisten työntekijöiden kohtaamista vääryyksistä, mutta tutkinnat etenevät joko erittäin hitaasti tai ne vain kuihtuvat ajan myötä. Kun mielessään yhdistää tietoja osan poliisityössä toimivien yhteiskunnallisista mielipiteistä, voi tietysti myös olla, että nämä enemmänkin kenttätyötä (m.l. tulkkaus) vaativat tutkinnat ulkomaalaisten kaltoinkohtelusta jäävät vähemmälle huomiolle (ja työpaikan kahvipöydässä voidaan kysellä, että miksi eivät pysyneet kotonaan, jos täällä meillä on asiat niin huonolla tolalla).
Voimme myös kysyä, että pitäisikö ulkomaalaisten marjanpoimintaa Suomessa yleensäkään sallia. Olen vahvasti sitä mieltä, että kyllä, kyllä pitää sallia. Suomen metsissä luonnonmarjojen satoa riittää runsaasti korjattavaksi ja eri luonnonmarjojen sadoista valtaosa jää nykyisin korjaamatta. Luonnonmarjat ovat uusiutuvia luonnonvaroja, joilla on selviä terveysvaikutuksia. Suomalaisten yritysten haasteena on kehittää suomalaisten luonnonmarjojen jalostusastetta, jolloin raaka-aineestakin voidaan maksaa reilu hinta. Tämä merkitsee myös, että luonnonmarjoille tulee luoda aito ja kunnollinen markkinamekanismi, jolloin myös ulkomailta omalla riskillään tulevat poimijat voivat myydä keruunsa reilusti ja läpinäkyvästi.
Suomen tilannetta uskottavasti kuvaava Paavo Teittinen kertoo konkreettisin esimerkein, miten omassa lähiympäristössämme toimii monilla aloilla sortomekanismi, joka on myös kapitalismin irvikuva. Olennainen osa tätä sortomekanismia on, että maanmiehet sortavat maanmiehiään: thaimaalainen välittäjä tuo thaimaalaisia Suomeen huijauksin tai nepalilaisravintoloitsija asuttaa nepalilaiskokkeja keittiön lattialla. Me sallimme näitä ilmiöitä – ja monia muitakin vastaavia orjuuden ilmentymiä – halutessamme edullisia pakastemarjoja tai maistuvia lounaita. Jos mieleesi tulee lähikaupassa espanjalaisia kirsikkatomaatteja valitessasi, että minkälaisissa tuotanto-oloissa nämäkin on tuotettu, olet jo oikeilla jäljillä – mutta ikävät todisteet arkipäivän sorrosta ja kaltoinkohtelusta voit löytää avainlipulla varustetusta marjapussistakin pakastealtaalla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti