Kirjallisuutta harrastavien ystävieni kanssa meillä on kesäisenä perinteenä lukea klassikko, jota sitten elokuun puolivälissä pitkän iltapäivän ja illan ruodimme. Tämä on kiehtova tapa syventyä ajan kanssa tärkeisiin kirjoihin, joihin olisi halunnut ajan kanssa paneutua. Taustaa klassikon pohdinnallemme antaa aiheeseen perehtynyt alustajavieras. Aikaisempina kesinä olemme lukeneet esimerkiksi kirjat ”Työllisyys, korko ja raha” (John Maynard Keynes), ”Ruhtinas” (Niccolo Machiavelli), ”Suuri murros” (Karl Polanyi), ”Totalitarismin synty” (Hannah Arendt), ”1984” (George Orwell) ja ”Uljas uusi maailma” (Aldous Huxley) – yhtenä kesänä kirjanamme oli monipuolisen kirjoittajakollektiivin tekemä ”Raamattu”.
Tämän kesän klassikkomme oli Leo Tolstoin ”Sota ja rauha”, jonka luimme lyhentämättömänä Esa Adrianin suomennoksena vuodelta 1975. Teoshan on neliosainen ja on sivumäärältään 1859 sivua. Lukemista ei siis kannattanut jättää viimeiseen viikonloppuun! Jos runsaan tunnin päivässä kirjaa luki, niin kuukauden siihen sai varata. Kesän aikana kuuntelin Tolstoin lukemisen lomassa Ville-Juhani Sutisen kirjoittaman erinomaisen ”Vaivan arvoista”, joka voitti vuoden 2022 Tietokirjallisuuden Finlandia-palkinnon. Sutisen teos pohdiskelee vaikeiden ja pitkienkin kirjojen lukemisen tarkoitusta ja nautintoakin – se on erinomainen kirittäjä, jos lukee paksua teosta tai teossarjaa.
Tolstoin seitsenvuotinen ja monivaiheinenkin kirjoitusprosessi tuli päätökseensä, kun vuosina 1865-1869 ”Sota ja rauha” ilmestyi venäjäksi neliosaisena teossarjana. Suomeksi ensimmäinen käännös ilmestyi 1890-luvun lopulla, mutta paljon levinneet käännökset ovat J.A.Hollon ensimmäistä kertaa vuonna 1924 ilmestynyt käännös ja Esa Adrianin käännös vuodelta 1975. Kuluneen luonnehdinnan mukaisesti "klassikko on teos, jonka kaikki tuntevat mutta jota kukaan ei ole lukenut". Nyt kun tämän klassikon olen lukenut, niin miten sitä arvioin?
”Sotaa ja rauhaa” on yleisesti luonnehdittu realistiseen tyyliin kirjoitetuksi historialliseksi romaaniksi. Teosta arvioidessa on kuitenkin hyvä muistaa, että se sijoittuu vuosiin 1805-1813 eli se ilmestyi yli puoli vuosisataa kuvaamiensa tapahtumien jälkeen – ei siis varsinainen aikalaiskommentaari. Tolstoi kuvaa tuntemaansa aatelisten elämää, josta paistaa usein hänen kyllääntymisensä aatelisluokan elämään ja sen etuoikeuksiin. Hän osaa oivasti kuvata sitä eksistentiaalista tyhjyyttä, jota kuvastavat kutsuilta toisille rientäminen, tärkeä oikeanlainen näyttäytyminen ja tyhjänpäiväisten juorujen toisteleminen. Sodan kuvauksissaan hän on realistinen ja välillä tuntuu uppoavan jouhevan kerronnan sijasta pilkuntarkaksi sotakronikoitsijaksi.
Klassikoksi ”Sotaa ja rauhaa” kuvataan varauksetta, mutta se sisältää kolme modaliteettia, jotka niin sisällöltään, kerronnaltaan kuin muodoltaankin poikkeavat toisistaan – ja lukijana minua ihmetytti, että ne ovat samaa teosta. Ytimeltään teos on historiallinen romaani, joka pitkään ja perusteellisesti seuraa useamman aatelissuvun henkilöiden vaiheita sodan ja rauhan aikana. Lukijalta vaaditaan tarkkuutta ja kärsivällisyyttä pysyä mukana satojen henkilöhahmojen kirjossa, joista vielä käytetään välillä sukunimeä, välillä etunimen diminutiiveja. Tolstoi ei ole varsinaisesti rivakka kertoja. Puhtaasti historiallisena romaanina teossarja oli toki mielenkiintoinen mutta ei varsinaisesti tenhoava.
Rauhan ajan aateliselämän viipyilevien kuvausten sijaan sotiin liittyvät kuvaukset valmistautumisista ja taisteluista ovat selkeän realistisia – Tolstoi muuttaakin tyyliään ja ryhtyy kirjoittamaan sotahistorian kuvausta. Tämä tyylillinen valinta todentaa myös osaltaan 1800-luvun alun sotia ja taisteluita, kun varsinaiset taistelut olivat usein suurilla joukoilla tehtyjä intensiivisiä päivän mittaisia ankaria ja tuhoisia taisteluita.
Historiallisen romaanin ja sotakronikan ohella teossarja sisältää laajasti myös historianfilosofisia pohdintoja, jotka sinänsä ovat tärkeitä ja tarpeellisia, mutta ne ovat tyylillisesti romaanikerronnasta poikkeavia. Pohdinnat laventavat kerrontatapaa ja tuovat teokseen uusia ulottuvuuksia, mutta nykyaikaisena lukijana olisin olettanut, että kirjailija olisi halutessaan voinut ne kirjoittaa romaaniin sopivalla tyylillä – esimerkiksi avainhenkilöiden pohdinnoiksi, kirjeiksi tai dialogeiksi. Osittain näitä keinoja Tolstoi käyttääkin, mutta ehkäpä hänellä ei ollut täpäkkää kustannustoimittajaa.
Mielenkiintoinen teema on myös suhtautuminen ranskalaiseen kulttuuriin ja kieleen. Venäläisaatelistohan tämän kirjankin todistuksen mukaan osasi sujuvasti ranskaa ja käytti sitä jopa keskinäisissä keskusteluissaan – ja hienot asiat tulivat Ranskasta, joka oli eurooppalaisen kulttuurin valtamaa. Kun Ranska Napoleonin johdolla päättikin hyökätä Venäjälle, täytyi tämän olla myös kulttuurinen järkytys venäläishienostolle.
Viipyilevyydestään, oudosta rakenteestaan, menneen ajan sodankäynnin kuvauksistaan ja pituudestaan huolimatta tämä teos oli mielenkiintoista ja tarpeellistakin lukea – Ville-Juhani Sutisen sanoin ”vaivan arvoista”.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti