Aaron Sorkin (s. 1961) on ansioitunut elokuva- ja TV-sarjakäsikirjoittaja ja ohjaaja. Hänen työnsä on seuraamisen arvoista etenkin Donald Trumpin aikakautena. Heidän maailmojensa aste-ero on jotakuinkin 180 astetta – monet Sorkinin merkittävät teokset ovat aivan toisesta maailmasta ja toisesta Amerikasta kuin mitä Trump edustaa. Sorkin on ollut neljästi Oscar-ehdokkaana parhaasta käsikirjoituksesta ja elokuvan ”The Social Network” käsikirjoituksesta hän Oscarin voittikin.
Itse olen kiintynyt kolmeen Sorkinin selvästi yhteiskunnalliseen TV-sarjaan tai elokuvaan, joissa kaikissa on mukana vahva demokraattisen ideaalin pohjavire. ”West Wing” (1999-2006) on poliittisten TV-sarjojen ehdotonta aatelia, ja Sorkinin kädenjälki oli vahvaa sarjan neljänä ensimmäisenä vuotena. Vaikka alkuperäisenä tarkoituksena oli keskittyä Valkoisen talon henkilöstöön, heidän työhönsä ja heidän välisiin suhteisiinsa, onneksi ymmärrettiin keskushenkilöksi nostaa presidentti Josiah ”Jed” Bartlet. Häntä esitti unohtumattomasti Martin Sheen. Presidentti Bartlet oli tohtoritutkinnon suorittanut, sivistynyt ja harkitseva demokraattipresidentti – siis aivan jotain muuta kuin 2000-luvun alun USA:n presidentti George W. Bush nykyisestä presidentistä puhumattakaan.
Mielenkiintoisen piirteen TV-sarjalle antoi Martin Sheenin arkinen elämä, jossa hän on aktiivinen kansalaisoikeuksien puolustaja ja yhteiskunnallinen vaikuttaja. Sheen kertoi avoimesti mielipiteenään 2000-luvun alussa, että George W. Bush on mäntti, ja kun kaikki muut West Wingin näyttelijät kutsuttiin Valkoiseen taloon tutustumaan henkilöstöön ja heidän todelliseen työhönsä, Sheeniä ei kutsuttu. Näyttelijä kertoi olleensa helpottunut, ettei hänen tarvinnut kehittää tekosyitä kutsusta kieltäytymiseen.
”West Wing” sisältää monia mieleen jääviä kohtauksia ja pohdintoja vallasta, kansankunnan tilasta, sisä- ja ulkopolitiikasta - ja USA:n valtapolitiikasta. Sarja tavoittaa myös osuvasti sen monitahoisen kulissien takaisen työn, jota politiikassa tarvitaan. Vaikka ”West Wingiä” katsoo neljännesvuosisata sen aloituksen jälkeen, on se edelleen kiehtova ja erinomaisesti tehty sarja.
Valtakunnan politiikan ohella Sorkin onnistui käsikirjoittajana käsittelemään toista USA:n kipupistettä eli television uutistoimintaa sarjassa ”The Newsroom” (2012-2014). Sarja kertoi kolmen tuotantokauden ja 25 jakson aikana television uutistoiminnasta ja sen käytännön valinnoista ja paineista, kun haluttiin pitää yllä kunnianhimoisia, tasapuolisia ja rehellisiä uutislähetyksiä. Jeff Daniels teki mielestäni uransa hienoimman työn kovan luokan uutisankkuri Will McAvoynä. Jane Fonda näyttelee TV-tuotantoyhtiön omistajaa, joka on päättänyt antaa vapaat kädet uutistoimituksen rehelliselle työlle – terveisiä siis FOX Newsille ja Rupert Murdochille. Kun Jane Fonda on myös CNN:n perustajan Ted Turnerin entinen vaimo, niin jokainen voi kehitellä omia anekdootteja tähänkin faktaan perustuen.
”West Wingin” tavoin ”The Newsroomin” tenhoa ei ole aika laimentanut, vaan tänäisessä uutistoiminnan sekavassa maailmassa sarja tuntuu entistäkin ajankohtaisemmalle. Tämän HBO:lle tehdyn sarjan etuna on myös sen täpäkkyys, kun sarja loppuu kolmen tuotantokauden jälkeen eikä teemasta koetettu lypsää väkisin enemmän kuin teema luontevasti salli.
Sorkin sekä käsikirjoitti että ohjasi tositapahtumiin pohjautuvan elokuvan ”The Trial of the Chicago 7”, joka ilmestyi vuonna 2020. Elokuva keskittyi demokraattien vuoden 1968 Chicagon puoluekokouksen aikaan pidettyyn Vietnamin-sodan vastaiseen mielenosoitukseen, siihen liittyneeseen mellakointiin ja siitä nostettuihin syytteisiin. Seitsemän syytettyä olivat varsin kirjava joukko, johon kuuluivat mm. yippie-vaikuttajat Abbie Hoffman ja Jerry Rubin, Mustien panttereiden johtohahmoihin kuulunut Bobby Seale ja opiskelijajohtaja Tom Hayden. Monet näistä syytteistä olivat oikeudellisesti hennolla pohjalla, mutta USA:n Lyndon B. Johnsonin johtama hallinto halusi osaltaan raskaastikin ohjata oikeudenkäyntiä. Kun oikeudenkäynnin tuomari osoittautui enemmän kuin puolueelliseksi, oli Sorkinilla runsaasti draaman aineksia vetävään elokuvakäsikirjoitukseen.
Sorkin päätyi ohjaamaan itse elokuvan, vaikka jo vuonna 2007 oli suunniteltu, että Steven Spielberg ohjasi elokuvan. Hanke venyi eri syistä vuosikausia, ja vuonna 2020 julkistetussa elokuvassa Spielberg toimi yhtenä tuottajana.
”The Trial of the Chicago 7” on erittäin kelvollinen poliittisen teeman elokuva, jonka julkaisu elokuvateattereissa jäi pahasti COVID-19-pandemian jalkoihin. Vaikka Sorkin onkin eri arvioiden mukaan ottanut muutamia taiteellisia vapauksia vuoden 1968 tapahtumista kertoessaan, on elokuva hyvä osoitus siitä, kuinka tunnetusta historiallisesta tapahtumasta voidaan tehdä muistettavaa taidetta.
Aaron Sorkin on minun mielessäni 2000-luvun capramaisin elokuvantekijä. Frank Capran (1897-1991) monipuolisesta tuotannosta muistamme hienot elokuvat ”Mr. Smith Goes to Washington” (suomeksi ”Mr. Smith lähtee Washingtoniin”) vuodelta 1939 ja ”State of the Union” (suomeksi ”Ratkaisun edessä”) vuodelta 1948. Näissä poliittisia teemoja oivasti käsittelevissä elokuvissaan Capra pystyi sattuvasti ja myötäeläen käsittelemään päivänpolitiikkaa ja valtapolitiikkaa. Capralle ominainen tapa tehdä yhteiskunnallisia elokuvia tuntui jo hiipuneen, mutta onneksi Aaron Sorkin on noussut tätä perinnettä jatkamaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti