Tunnustan heti kättelyssä: olen ravintolanostalgikko. Kokeilen mieluusti uusia ja keittiöltään kunnianhimoisia ravintoloita, ja onnekseni käyn lasteni kanssa pari kertaa vuodessa tutustumassa tähän osaan helsinkiläistä ravintolasceneä. En ole ravintoloiden suur- tai aktiivikäyttäjä, mutta ravintolavalintani kohdistuu usein tuttuun paikkaan.
1970-luvun lopussa löysin muistaakseni Seppo Hiltusen divarista Lennart Sundströmin kirjoittaman Helsinki-oppaan ”Helsinki - kuljen, katselen kaupunkia: oppaaksi kaikille niille, jotka haluavat tutustua Suomen pääkaupunkiin mieluisalla tavalla” vuodelta 1950. Kirja taisi olla osa Helsingin valmistautumista kesän 1952 kesäolympialaisiin ja suomenkielinen painos oli tarkoitettu etenkin muualta Suomesta tuleville kisaturisteille. Eräs Sundströmin oppaan mielenkiintoinen osio oli Helsingin ravintoloiden esittely. Kävinkin tätä osaa silloin iltana eräänä läpi isäni kanssa, jonka tiesin tämän alan kokemusasiantuntijaksi. Hän tunsi syvällisestikin Helsingin ravintolatarjonnan ao. aikana ja osasi monestakin paikasta kertoa kelpo anekdootteja. Kun pohdiskelen Helsingin nykyistä ravintolatarjontaa ja vuoden 1950 tarjontaa, ilokseni on toiminnassa edelleen montakin 1950-luvulla toiminutta ravintolaa.
Mistä nostalgiakierros aloitetaan? Unohdan ravintolakriitikoiden arviot ja tähditykset sekä perinteiset rankingit – kerron viidestä suosikistani Helsingin pitkään toimineista ravintoloista. Ravintola Sea Horse eli ystävien kesken Sikala on toiminut vuodesta 1933 Kapteeninkadulla ja on pitänyt yllä charminsa. Olen käynyt siellä vuoden parin välein, ja 1980-luvulla Rööperissä asuessani useamminkin. Aina olen ollut tyytyväinen ruokaan, tunnelmaan ja palveluun. Klassikko stadin ravintolatarjonnassa eikä syyttä!
Toinen suosikkini on ravintola Lehtovaara, joka perustettiin Viipurissa ja joka siirtyi nykyiseen paikkaansa Mechelininkadun loppupäähän vuonna 1940. Ulkomaisten vieraiden kanssa Lehtovaara on varma valinta, ja jo ikoninen annos ”Cœur de filet Provençale 1952” aina pettämätön pääruoka. Taka-Töölössä on mukava ja perinteinenkin ravintola Messenius, mutta kyllä Lehtovaaran keittiöosaaminen on selkeästi vahvempaa.
Töölöstä löytyy Runeberginkadun varrelta myös ravintola Elite, joka tunnetaan kulttuuri- ja taiteilijaravintolana. Elite on perustettu heti kieltolain päättymisen jälkeen vuonna 1932 ja nykyisiin tiloihinsa ns. Reitzin taloon se siirtyi vuonna 1938. Kun taiteilijakoti Lallukka on samassa korttelissa, niin Elite oli luontevakin kulttuuri- ja taiteilijaväen kantapaikka. Tunnelma on edelleenkin runsaan kuvataiteen keskellä mukava, ruokakin varsin kelvollista ja palvelu luontevaa.
Kruununhaassa Liisankadun alussa on ravintola Kolme kruunua, joka valmistui juuri vuoden 1952 kesäkisoihin. Siellä on ainutlaatuinen – ja monin osin ymmärtääkseni vielä alkuperäinen - sisustus ja mukavan kortteliravintolan tunnelma. Ruokatarjonta ei ole haute cuisineä ja keittiössä annoksia ei piperretä kokoon pinseteillä, mutta sitä saa, mitä tilaa.
Ja sitten on tietysti Kosmos Kalevankadun alussa. Ystäväni Jipon kanssa kävimme viime kesänä pitkällä lounaalla ja kokemus oli taas mukava ja maittava. Kosmos täytti hiljattain 100 vuotta, kun ravintola on perustettu vuonna 1924. Kosmoksen charmi on edelleen tallella ja hyvin sitä omistajaperheen työllä edelleen vaalitaan.
Kun tunnustaudun ravintolanostalgikoksi, niin kaipaanko sellaisia ravintoloita, joissa kävin ammoisella 1970-luvulla? En voi väittää suurella kulinaarisella kaiholla muistelevani Makkaratalon Omenapuuta – se nyt sattui olemaan keskeisellä paikalla. Kansakoulukadun Kiltakellarin vetovoima ei sekään perustunut keittiön osaamiseen. Happy Days oli kauniisti ilmaistuna ”aikansa lapsi” ja Yrjönkadun Holvarin paras puoli oli joustava suhtautuminen nuorten asiakkaiden ikään. Luova tuho saikin tehdä tehtävänsä.
Minua kiehtoo valikoitujen Helsingin ravintoloiden historia ja ilmapiiri. Pidän siitä, että ravintolassa on valkoiset pöytäliinat ja henkilökunta kohteliasta. Jos käyn perinteikkäässä ravintolassa asiakkaana, en pidä kohtuuttomana vaatimuksena, että tarjoilijat osaavat suomea. Listalta on kiva löytää klassikkoannoksia ja on hienoa, että ravintolalla on oma tarinansa, jota se haluaa vaalia ja jatkaa. Silloin kelpo ravintolailta voi olla myös pieni mukava aikamatka.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti