Harvat elokuvaohjaajat onnistuvat kaikilla elokuvillaan. Hakematta tulee mieleeni, että lempiohjaajistani Stanley Kubrick ja Christopher Nolan ovat todellisia poikkeuksia. Heidän jokainen elokuvansa on uudelleen katsomisen arvoinen. Monen muunkin ohjaajan tuotannosta suurin osa on laatutavaraa. Suosikkiohjaajistani Giuseppe Tornatorea ja Aki Kaurismäkeä seuraan mielelläni, kun he usein tekevät usein kiinnostavia elokuvia. Amerikkalainen John Landis (s. 1950) ohjasi muutaman hauskan ja viihdyttävän elokuvan tiiviinä ajanjaksona, mutta tämän puolen vuosikymmenen periodin jälkeen jälki on ollut epätasaista, jopa kehnoa.
Ensimmäinen kunnon muistikuvani hänen ohjaustöistään oli "National
Lampoon's Animal House" (suomeksi: Delta-jengi) (1978). Hulvaton
jenkkiyliopiston campukselle sijoittuva komedia nosti John Belushin tähteyteen,
ja monet muutkin nuoret näyttelijät tekivät kelpo roolit. Elokuva on kaikessa anarkistisuudessaan ja sekoilussaan hauska. Olen palannut tähän
elokuvaan muutamia kertoja uudelleen - en sen elokuvallisten ansioiden vaan sen hervottoman tunnelman vuoksi.
Seuraavassa elokuvassaan "Blues Brothers" (1980) Landis
onnistui vielä paremmin. Tähtinä loistivat John Belushi ja Dan Aykroyd sekä
monet soulin ja R&B:n afroamerikkalaiset taitajat. Erityinen ansio
elokuvalla oli, että se nosti uuden sukupolven tietoisuuteen vahvat osaajat
kuten James Brownin, Cab Callowayn, Ray Charlesin, Aretha Franklinin ja John
Lee Hookerin. Blues Brothers -bändikin oli kovatasoinen, kun esimerkiksi kitaristina
toimi tänä myöhäissyksynä kuollut legenda Steve Cropper. Elokuvan kehyskertomus
olisi voinut olla vahvempikin, mutta musiikkiraitansa takia leffa on kestänyt
hyvin aikaa.
Landisin tuotannosta suosikkini on "Trading Places" (suomeksi: Vaihtokaupat) (1983). Dan Aykroyd ja Eddie Murphy ovat viihdyttäviä, ja elokuvauransa alussa oleva Murphy onnistuu hyvin ja Landis antoi tilaa hänen komiikalleen. Muukin näyttelijäkaarti veteraaneja Ralph Bellamya ja Don Amechea myöten tekee kelpoa työtä. Elokuvassa on myös aimo annos kieli poskessa tehtyä kapitalismikritiikkiä. Näistä kolmesta mainitusta elokuvasta Vaihtokaupoissa on vahvin ja toimivin käsikirjoitus, jonka Landis pystyi toteuttamaan hyvin eteneväksi elokuvaksi.
Usein maailman parhaaksi musiikkivideoksi nostettu Michael
Jacksonin "Thriller" (1983) on Landisin ohjaustöistä varmaan katsotuin. Se on
edelleenkin katsomisen arvoinen pläjäys ja monella tavalla ”niin kasaria kuin
olla voi”. Siitä nauttiminen on mielenkiintoinen aikamatka neljän vuosikymmenen
taa.
Viidessä vuodessa Landis onnistui useammankin kerran. Sen
jälkeen on ainakin minun mielestäni ollut vaisumpaa. "Into the Night" (suomeksi:
Yön selkään) (1985) ei vakuuttanut, vaikka näyttelijäkaartiin kuuluivat
Michelle Pfeiffer, Jeff Goldblum ja David Bowie. Seuraavan vuoden
lännenelokuvaparodiaan "Three Amigos" (suomeksi: Three Amigos – Kolme kaverusta)
marssitettiin kolme suosittua komedianäyttelijää eli Steve Martin, Chevy Chase
ja Martin Short. Ei toiminut tämäkään elokuva kuin hetkittäin. Eddie Murphyn charmin
varaan rakennettu "Coming to America" (suomeksi: Prinssille morsian) (1988) ei
minua suuremmin sytyttänyt.
Landisin vaatimattomien 1980-luvun puolivälin elokuvien
jälkeen hän on tehnyt ihan huttuakin, kuten aiempien osien energiansa hukanneen "Beverly Hills Cop III" (suomeksi: Beverly Hills kyttä III) (1994) ja
onnettoman uudelleenlämmittelyn "Blues Brothers 2000" (1998). Viimeksi kuluneet
vuodet Landis on tehnyt rutiinilla televisiosarjoja ilman suurempaa menestystä.
Hollywood—ohjaajien osalta pätee sanonta, jonka mukaan ohjaaja on yhtä hyvä ja arvostettu kuin hänen viimeisin elokuvansa. Kun palaan kolmeen Landisin ohjaamaan suosikkiini aika ajoin, jään myös pohtimaan hänen uransa juuttumista keskinkertaisuuteen muutaman onnistumisen jälkeen. Miltä tuntuu ohjaajasta itsestään, kun suosion huipun jälkeen onkin tasamaata jatkuvasti? Elokuvafanin kannalta on tietysti mukavaa, että uraan mahtuu kolme onnistumista!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti