Urheilun kansainväliset suurtapahtumat ovat tänään varsin kaukana siitä tarunhohtoisuudesta, johon varhaisnuoruudessani urheilutiedon suurkuluttajana totuin. En syvällisemmin silloin maailmanpolitiikkaa ymmärtänytkään, mutta tuntui hienolle lukea, että Helsingin kesäolympialaisissa vuonna 1952 oli mukana kisaajia eri puolilta maailmaa ja Neuvostoliittokin osallistui ensimmäistä kertaa olympialaisiin - vieläpä tasokkaalla ja menestyneellä joukkueella. Ehkä urheilulla olikin yhdistävää voimaa.
Melbournen vuoden 1956 kesäkisoista historian kirjoihin jäi legendaarinen vesipallo-ottelu Unkari – Neuvostoliitto, jossa panoksena oli paljon muutakin loppusarjan ottelun voitto. Ottelu pelattiin muutama kuukausi Unkarin kansannousun verisen tukahduttamisen jälkeen ja ottelussa ei rajuja otteita säästelty, mutta tämän kisan Unkari voitti. Neuvostoliiton joukkue sai tuta yleisön vihan ja joutui poistumaan poliisisaattueessa ottelusta. Tämä antoi pilkahduksen siitä, että kansainväliset urheilutapahtumat ovat muutakin kuin veljellistä kisailua.
Vuonna 1957 syntyneenä muistan televisiosta seuranneeni jo Mexico Cityn vuoden 1968 kesäolympialaisia ja samoin Meksikossa pelattuja jalkapallon MM-kisoja vuonna 1970. Vuoden 1968 kesäkisojen suurin poliittinen myrsky syntyi miesten 200 metrin juoksun palkintojen jaosta, jossa Tommie Smith ja John Carlos ilmaisivat palkintokorokkeella selkeästi oman mielipiteensä kotimaansa rotusorrosta. Vuoden 1972 Münchenin kesäkisojen muistoon synkän varjon heittää edelleen palestiinalaisterroristien hyökkäys. Listaa politiikan ja urheilun limittymisistä toisiinsa voisi jatkaa pitkään ja kehiä jutun juurta Natsi-Saksan isännöimistä vuoden 1936 olympiakisoista aina nykypäivään saakka, josta surkeimpina esimerkkeinä ovat viimeaikaiset jalkapallon MM-kisat.
Urheilutapahtumat näyttäytyvät entistä enemmän totalitaaristen valtioiden toiminnan valkopesulta. Kun Qatarin kokoiseen maahan, jonka jalkapallokulttuuri oli käytännössä olematonta, rakennettiin vuoden 2022 jalkapallon MM-kisoja varten seitsemän uutta suurta stadionia ja yksi stadion restauroitiin perusteellisesti – ja joissa rakennustöissä tuhannet vierastyöläiset menettivät henkensä – niin tolkku oli ripustettu FIFAssa naulakkoon. Saudi-Arabia on isännöimässä vuoden 2034 jalkapallon MM-kisoja – jälleen yksi totalitaarinen ja ihmisoikeuksista piittaamaton valtio FIFAn valitsemana kisaisäntänä. Samaa diktatuurien vyörytystä nähdään muissakin urheilulajeissa varsin mielikuvituksellisilla tavoilla, kun usein maassa ei ole juuri minkäänlaista omaehtoista urheilutoimintaa. Monien mielessä lienee pari vuotta sitten uutisoitu Saudi-Arabian tavoite isännöidä vuoden 2038 talviolympialaisia, joita varten rakennettaisiin arviolta 500 miljardia dollaria maksava talviurheilukeskus, jonne luotaisiin keinotekoisesti kaikkien talviurheilulajien suoritusympäristöt ja -paikat.
Selkeyden vuoksi totean, että olen sitä mieltä, että politiikka saakin heijastua urheiluun. Urheilu on osa elämää ja olisi outoa ajatella, että se olisi jotenkin sellainen saareke yhteiskunnassa, jossa politiikka ei saisi näkyä. Mutta sitä mieltä olen, että jokaisen isäntämaan, jolle kisaisännyys on myönnetty, tulee kisojen ajaksi antaa pääsy maahansa osanottajamaiden tai ao. kansainvälisen järjestäjätahon kisaorganisaatioon kuuluville henkilöille. Keskustelun varaa on siinä, että pitääkö kaikkia kannattajia ja faneja päästää kisoja seuraamaan. Vaikkapa tunnetuilta ja tuomituilta futishuligaaneilta, joiden toiminnan tavoitteet ovat muualla kuin urheilussa ja joilla on vaikkapa pahoinpitelytuomioita, voi evätä pääsyn paikan päälle kisahuumaan.
Jokaisella itsenäisellä valtiolla on oikeus ja velvollisuuskin päättää itse omalla alueellaan tapahtuvasta toiminnasta. Pohdin kuitenkin, että kuinka paljon vahinkoa Yhdysvallat itselleen tuottaa, kun se Yhdistyneiden Kansakuntien päämajaa isännöidessään määrää, keitä YK:n jäsenvaltioiden edustajia se maahan päästää ja millä ehdoilla. Nyt jalkapallon MM-kisoissa jotkut ansioituneet diplomaattipassin ja maahantuloluvan jo saaneet erotuomarit eivät pääsekään maahan, ja yksi joukkue on joutunut muuttamaan harjoittelukeskuksensa Yhdysvalloista Meksikoon.
Häviäjänä on myös kansainvälinen jalkapalloyhteisö, jonka maailmanjärjestö FIFA on osoittautunut korruptiopesäksi. Venäjän ja Qatarin kisaisännyydet olivat jo häpeätahra, ja nykyinen mielistelyn kulttuuri esimerkiksi tuulesta temmattuine rauhanpalkintoineen saa vankimmankin futiksen kannattajan vaivautuneeksi. Historian ironiaa on sekin, että kun Venäjän ja Qatarin jälkeen vuoden 2026 kisaisännyys myönnettiin kolmelle vakiintuneelle Pohjois-Amerikan maalle, niin monien helpotuksen huokaus on vaihtunut turhautumisen tuhinaksi. Vuoden 2024 USA:n presidentinvaalien tuloksen myötä Yhdysvallat on määrätietoisesti heikentänyt suhteitaan niin Kanadaan kuin Meksikoonkin, ja USA:n nykyinen valtiojohto on käyttänyt tietoisen loukkaavaa kieltä naapureistaan. Jos toista kumppanimaata halutaan eristää vahvalla aidalla (joka rajattavan maan pitäisi itse maksaa) ja toista kutsutaan seuraavaksi osavaltioksi, niin millä tunnelmalla kisaturistin pitäisi olla maailman suosituimman urheilumuodon suurtapahtumassa?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti