Kirjallisuuskilpailut herättävät usein aiheellistakin keskustelua. Kokeneet lukijat pystyvät kyllä arvioimaan, onko kirja kelvollista luettavaa vai kehnompaa luonnonvarojen käyttöä, mutta eikö ole hankalaa valita monista hyvistä kirjoista se paras? Minulla oli kahden vuoden ajan etuoikeus toimia raadin jäsenenä valitsemassa Suomen Johtolanka-palkinnon saajaa eli vuoden parasta kotimaista painettua rikos- tai jännityskirjaa. Raatimme valitsi myös vuoden esikoisdekkarin.
Rajaukset ja rajanvedot ovat olennainen osa kirjallisuuskilpailuja. Ensimmäinen rajanveto vuosittain jaettavalle palkinnolle on ilmestymisvuosi eli onko kirja ilmestynyt painettuna kilpailuehtojen mukaisena ajankohtana. Toinen rajanveto on ns. alkuperäinen ilmestymisvuosi eli jos kyseinen teos on vuosia aiemmin julkaistu eKirjana tai äänikirjana, niin voiko se ”litteroituna” ja painettua osallistua vuosia myöhemmin Johtolanka-kisaan.
Tärkeä rajaus koskee tietysti kirjan sisältöä eli onko teos rikos- ja jännityskirjallisuutta. Teoksessa esiintyvän henkilön kuolema tai murhakaan ei tee kirjasta dekkaria. Vaikka kirjan sisältö olisikin jännittävä, niin esimerkiksi sotakirjat tai kirjat, joissa valmistaudutaan sotaisaan konfliktiin, eivät kuulu mielestäni rikos- ja kirjallisuuden piiriin. Vaikka epäilys murhasta tai taposta kuuluu dekkareiden valtaosan keskeiseen ponnevoimaan, niin esimerkiksi talousrikoksen tai kyberrikoksen selvittelystä voi kehittää erittäinkin kelvollisen dekkarin ilman ruumiita. Tämän pohdiskelun jälkeen lukija tietysti kysyy, että mikä sitten on yksiselitteinen määritelmä rikos- tai jännityskirjallisuudelle. Vastaus on väistämättä, että yksiselitteistä määritelmää ei ole, mutta esimerkiksi Johtolanka-raadissa yhteisellä keskustelulla muodostui käsitys, oliko kirja X tai Y rikos- ja jännityskirjallisuutta.
Merkittävä pohdinta liittyy myös siihen, onko yksittäinen teos ymmärrettävissä ilman samaan teossarjaan kuuluvien kirjojen aikaisempien osien lukemista. Monet dekkaristit julkaisevat ansiokkaasti useamman teoksen kokonaisuuksia; niiden yksittäisten teosten kunnollinen lukeminen edellyttää kuitenkin edellisten osien juonien ja hahmojen ymmärtämistä. Huomattakoon, että tämä on erilainen piirre kuin samojen henkilöhahmojen käyttäminen kirjailijan tuotannossa. Tämän kriteerin voi tiivistää kysymykseen: ”Onko kirja itsenäinen teos vai elimellinen osa kirjasarjaa?”
Näiden kriteerien ohella on luonnollisesti monia yleisiä kriteereitä. Näitä ovat esimerkiksi juonen ja kerronnan uskottavuus, hyvä ja moitteeton kieli, teoksen looginen ja tasapainoinen rakenne – ja ”dekkarin kultaisten sääntöjen noudattaminen”. Näistä säännöistä on erilaisia versiointeja ja tulkintoja, mutta niihin kuuluvat ainakin, että syyllisen täytyy esiintyä kerronnassa jo varhaisessa vaiheessa, yliluonnolliset tapahtumat juonen ratkaisussa ovat kiellettyjä, tärkeitä johtolankoja ei saa piilotella ja rikoksen selvittäjä ei saa itse olla syyllinen.
Vuoden Johtolanka-palkinnon julkistaminen on kaksivaiheinen prosessi, jossa ensin julkistetaan kuusi ehdokaskirjaa, joista pari kuukautta myöhemmin julistetaan voittaja. Tämä on hyvä menetelmä, jolla voidaan myös osoittaa dekkarigenren laajuutta ja monipuolisuutta.
Mitä sitten opin suomalaisista rikos- ja jännityskirjoista kahden vuoden urakkani aikana? Suomalaisia dekkareita julkaistaan runsaasti – meidän luettavaksemme päätyi noin 80 kirjaa kumpanakin vuotena. Kun luimme vain kustantajien meille toimittamat kirjat, niin esimerkiksi kaikki omakustanteet eivät meille asti päätyneet.
Lukukokemuksieni perusteella voin väittää, että kokeneiden kirjailijoiden työ on usein laadukasta luettavaa. Vaikka uskonkin, että dekkareita oppii kirjoittamaan kirjoittamalla dekkareita, niin nämä kaksi vuotta osoittivat, että dekkarien osaavaan kirjoittamiseen tullaan muitakin kirjallisia väyliä. Monilla tuoreilla dekkarien kirjoittajilla on taustaa esimerkiksi rikos- tai oikeustoimittajina, käsikirjoittajina tai näytelmäkirjoittajina. Yleiskuva raadin jäsenenä työskentelystä oli, että suomalainen vahva dekkariperinne voimistuu ja monipuolistuu.
Työskentely kolmihenkisen raadin jäsenenä oli mukavaa ja antoisa, ja kollegani Satu Henttonen raadin puheenjohtajana ja Mikko Mäenpää jäsenenä olivat erinomaista, keskustelevaa ja oivaltavaa seuraa. Raatimme toimi jouhevasti ja meillä oli helppo muodostaa keskustelujemme perusteella yhteiset linjaukset ja päätökset. Haasteena saattoi pitää sitä, että raatimme jäsenet olivat saman sukupolven kasvatteja, mutta käsillä ollut luku-urakka olisi ollut hankalasti ruuhkavuosien elämästä nauttivien aikatauluihin.
Työläydestään huolimatta Johtolanka-raadin jäsenyys oli hieno näköalapaikka suomalaisen rikos- ja jännityskirjallisuuden nykytilaan. Se oli kokemisen arvoinen matka.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti