Divareissa kiertämisessä suurimman onnenläikähdyksensä saavuttaa, kun löytää vuosikymmeniä sitten julkaistun mielenkiintoisen kirjan, joka on erinomainen oman aikansa kuva. Vuonna 1968 silloin vielä nuoret Pekka Gronow (s. 1943) ja Seppo Bruun (s. 1946) kirjoittivat kirjan ”Popmusiikin vuosisata” (Tammi 1968, 144 sivua). Kyseessä oli kummallekin heidän ensimmäinen kirjansa. Gronow työskenteli pitkään Yleisradion äänitearkiston päällikkönä. Helsingin yliopiston etnomusikologian dosentti Gronowin julkaisuluettelo on vakuuttava. Bruun oli yhtenä kirjoittajana erinomaisessa suomalaisen rock-musiikin perusteoksessa ” Jee jee jee – suomalaisen rockin historia” (WSOY 1998, 543 sivua). Miten heidän kirjansa kuvaa suomalaista popmusiikkimaailmaa vuonna 1968?
Popmusiikin käsite oli näillä kirjoittajilla vuonna 1968 kovin erilainen kuin se tänään on. Popmusiikki vuonna 1968 sisälsi käsitteenä kaiken populaarimusiikin tangoista, iskelmistä, laulelmista, kupleteista, jazzista aina rock-musiikkiin. Äskettäin oman elokuvan saanutta Michael Jacksonia kutsuttiin vuosituhannen vaihteessa nimellä ”King of Pop”, mutta Jacksonin ”pop” on erittäin paljon suppeampi musiikkigenre kuin Gronowin ja Bruunin ”pop”. Käsitteet ovat vuosien saatossa kehittyneet tarkkarajaisemmiksi jopa niin, että genrejen sisällä on selviä luokituksia. Tekijät maalaavat suomalaisen populaarimusiikin historiaa isolla pensselillä, ja onnistuvat kuvaamaan kehityspolkua kansanmusiikista ja kupleteista rock-musiikkiin.
Tekijät sijoittavat popmusiikin historian tärkeimmän käänteen 1950-luvun puolivälin USA:han. Siellä vanha musiikin tuotantojärjestelmä osoitti jo murtumisen merkkejä, ja afroamerikkalaisperäinen musiikki sai laajempaa huomiota ja uusia levitysmahdollisuuksia. Suuria kehityslinjoja yksinkertaisten rhythm and bluesista kehittyi rock´n´roll -musiikki, jonka laajemman suosion tienraivaajina olivat mm. Elvis Presley ja Chuck Berry. 1950-luvun puolenvälin lyhyen kultakauden jälkeen seurasi laskukausi, kunnes 1960-luvun alussa englantilaisyhtyeet – Beatles etunenässä – toivat rytmimusiikin taas uudelleen mielenkiintoiselle uralleen. 1960-luvun lopulla rock-musiikissa oli jo paljon erilaisia säikeitä ja kehityssuuntia – tekijät nostavat esille sellaisia musiikintekijöitä kuin Jim Morrison, Frank Zappa, Eric Clapton ja Bob Dylan. Vuoden 2026 keväällä kirjaa lukiessa tämä tuntuu selvälle ja luontevalle, mutta muistettakoon, että kyseinen kirja on julkaistu vuonna 1968, jolloin ei vielä ollut kuin aavistuksia siitä, että nämä muusikot olivat muodostumassa ikoneiksi.
Gronow ja Bruun ovat tehneet omana aikanaan mittavan taustatyön. Jos radiosta halusi uudenlaista musiikkia kuunnella 1960-luvun alussa, kannatti haeskella Radio Luxemburgin asemia tai muita ulkomaiden asemia, kun ns. kevyt musiikki oli Yleisradiossa syrjittyä ja esimerkiksi Sävelradio aloitti vuoden 1963 Vapun jälkeen eikä sielläkään popia ja rokkia taukoamatta soitettu. Suomeen syntyi vasta 1960-luvun puolivälissä nuorisolle suunnattuja aikakauslehtiä (Suosikki vuonna 1961, Stump vuonna 1966, Intro vuonna 1968), joissa oli kelvollisia kirjoituksia musiikista. Suuremmissa kaupungeissa saattoi jollain viiveellä ulkomaisia levyjä hankkia, mutta aika pussinperähän Suomi vielä 1960-luvulla oli. Monien muistissa ovat ajan rokkareiden kertomukset, kuinka vielä 1960-luvun lopulla ja 1970-luvulla tanssilavoille ei kannattanut pitkätukkien mennä rokkia soittamaan, kun tangokansalta tuli herkästi turpaanvetouhkauksia väärästä musiikkilajista.
”Popmusiikin vuosisata” on hyvin kirjoitettu ja tekstistä kuultaa läpi tekijöiden into ja asiantuntemus. Vuonna 2026 kirjaa lukiessaan hätkähtää myös ajan kielenkäyttöä - termit ”afroamerikkalainen” ja ”romani” eivät olleet vielä aktiivisessa käytössä vaan niiden silloiset vastineet. Nuoret tekijät kirjoittivat rytmimusiikin kiihkeässä kehitysvaiheessa laajan katsauksen varsin moniulotteiseen populaarimusiikin alaan Suomessa ja tässä mielessä kirja oli uusia uria aukova, kun aiheesta ei Suomessa ollut laajemmin ja systemaattisesti kirjoja julkaistu. Gronowin ja Bruunin kirja oli aina 1980-luvulle asti käytännössä ainoa suomalaisten tekijöiden kirjoittama teos, jossa käsiteltiin rock-musiikin – ja muunkin kevyen musiikin - tuloa Suomeen ja suomalaisen musiikkimaiseman kehitystä. Hienoa pioneerityötä, Pekka ja Seppo!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti