28/08/2026

Yhteiskunta: Juha Rihtniemi ansaitsee kunnollisen elämäkerran

Kokoomuksen varhain menehtynyt nuori ja nuorekas puheenjohtaja, kansanedustaja Juha Rihtniemi syntyi tasan 99 vuotta sitten. Vuoden 1971 alussa menehtyneen Rihtniemen johdolla kokoomus nousi vuoden 1970 eduskuntavaaleissa keskisuuresta puolueesta suurten puolueiden joukkoon. Aikanaan hän oli myös eurooppalaisten veljespuolueiden joukossa poikkeus noustessaan puheenjohtajaksi vuonna 1965 alle 40-vuotiaana, kun muissa maissa porvarillisten puolueiden puheenjohtajat olivat usein sukupolvea vanhempia. 1950- ja 1960-luvun kokoomusta Hesarin suosittu pilapiirtäjä Kari Suomalainen kuvasi osuvasti "kypäräpäiseksi papiksi". Luovimalla ja sovittelemalla Rihtniemi muutti kokoomusta modernimmaksi puolueeksi. Mitä Juha Rihtniemi ajatteli ja miten hän hahmotti sodanjälkeisen Suomen suuria muutoksia?  

Varsinkin 1960-luku oli suomalaisen yhteiskunnan rakenteiden uudistamisen aikaa, jolloin esimerkiksi peruskoulujärjestelmä luotiin ja sosiaaliturva- ja työeläkejärjestelmä sai nykyisiä muotojaan. Suomi kohtasi ravistelevan rakennemuutoksen, joka toi kaupunkimaisiin ympäristöihin rivakalla vauhdilla maaseutuympäristöistä väestöä ja satoja tuhansia suomalaisia muutti töiden perässä Ruotsiin. Suomalainen elintaso kehittyi nopeasti ja suomalainen tulopolitiikka otti ensiaskeleitaan.

Kansainvälinen ympäristö oli sekin 1960-luvulla mielenkiintoisessa vaiheessaan. Globaalilla tasolla Berliinin-konflikti vuonna 1961 ja Kuuban ohjuskriisi vuonna 1962 kiristivät suurvaltasuhteita. Monet entiset siirtomaat itsenäistyivät ja Vietnamin sota toi television välityksellä konfliktin kuvastot suomalaisiin olohuoneisiin. Suomen ja Neuvostoliiton suhteet perustuivat vahvaan YYA-liturgiaan, mutta suuren naapurimme rauhantahtoiseen imagoon oli vaikeaa luottaa elokuun 1968 Tshekkoslovakian miehityksen jälkeen.

1950- ja 1960-luvuilla vasemmiston poliittinen voima oli vahvaa. Suomessa oli eduskunnassa vasemmistoenemmistö vuosien 1958 ja 1966 eduskuntavaalien jälkeen ja ei-sosialistinen yhteistyö takkuili. Punamultahallitukset seurasivat toisiaan. Laajan ei-sosialistisen yhteistyön mahdollisuus oli vuoden 1956 presidentinvaaleissa saanut vahvan kolhun, kun kokoomuslaiset valitsijamiehet äänestivät viime vaiheessa sosialidemokraatti Fagerholmia. Rihtniemi piti virheenä sosialistin äänestämistä, kun keskustalainenkin olisi ollut tarjolla. Kekkonen, joka tunnettiin hyvämuistisena ja pitkävihaisena miehenä, ei pitänyt vuoden 1962 presidentinvaaleihin suunnitellusta Honka-liitosta, joka osoittautuikin katastrofiksi. Vielä vähemmän Kekkonen piti vuoden 1968 presidentinvaaleissa kokoomuksen toiminnasta, kun ehdokkaaksi marssitettiin pankinjohtaja Matti Virkkunen, joka lähti vielä kampanjaansa sloganilla ”Maa tarvitsee presidentin”. Suhde Kekkoseen ei koskaan oikein luonnistanut Rihtniemeltä.

Rihtniemi tunnettiin keskustelevana ja kompromissinhaluisena henkilönä. Joskus linja ja veri piti punnitakin puolueen oikeaa laidan kanssa. Vuoden 1965 puoluekokouksessa Rihtniemi voitti selvästi Tuure Junnilan äänin 269 – 89. Rihtniemen puheenjohtajakautena kokoomuksen nuoren siiven vaikutus kasvoi ja syntyi ns. remonttimiesliike, joka halusi vauhdittaa kokoomuksen muutosta. Minkälainen oli Rihtniemen suhde näihin muutosvoimiin?

Kun runsaat puoli vuosisataa sitten liityin kokoomuksen jäseneksi, oli Juha Rihtniemi John F. Kennedy -mäinen esikuva: nuori, dynaaminen, poliittisesti menestyvä, ennen aikojaan elämästä riuhtaistu. Kun oma sukupolveni halusi kokoomusta nopeasti uudistaa, niin taaksepäin katsominen ei tuntunut luontevalle. Vaikka Juha Rihtniemen elämäntyötä kunnioitimmekin, niin hänen poliittista kehittymistään emme juurikaan analysoineet. 

Tasan vuoden päästä tulee kuluneeksi 100 vuotta Juha Rihtniemen syntymästä. Luin viime viikolla uudelleen Jaakko Korjuksen vuonna 1975 julkaiseman Juha Rihtniemen elämäkerran, joka ilmestyi silloin WSOY:n Legenda jo eläessään -sarjassa. Poliittisen sisältönsä osalta kirja oli vaisu ja valju, joskin se valaisi kelvosti Rihtniemen elämän kaarta. Armollisesti ajateltuna Korjuksen kirja oli uskollinen aikansa poliittisten elämäkertojen tyylille.

Kokoomuslaisista lähihistorian vaikuttajista Ilkka Suomisesta ja Juha Vikatmaasta on jo kirjoitettu kelvolliset elämäkerrat. Juha Rihtniemen poliittinen työ ja toiminta ansaitsee myös kunnolliseen taustoitukseen ja analyysiin perustuvan elämäkerran – vuoden päästä olisi hieno hetki sen julkaisemiseen. 

25/08/2026

Elokuvat: Kun Itä-Euroopan kommunistimaissa musikaalielokuvia tehtiin

Leffadivareiden hyllyjä tutkiessa käsiin osuu myös odottamattomia helmiä. Vaasankadun pistämättömän Pienen leffakaupan dokumenttielokuvien valikoimasta löysin vuonna 1997 julkaistun Dana Rangan ohjaaman ”East Side Storyn”, jonka kansiteksti oli ohittamaton: ”All Singing! All Dancing! All Marxist Musicals!”. Tämähän piti hankkia ja katsoa kahteenkin kertaan, kun se kertoi meillä vähän tunnettua tarinaa kommunistihallinnon maissa julkaistusta noin 40 musikaalielokuvasta. 

Elokuva oli tärkeä taiteen muoto Itä-Euroopan kommunistihallinnon maissa. Keskeinen opinkappale oli Leninin näkemys, jonka mukaan ”kaikista taiteista meille tärkein on elokuva”. Tämä näkemys ei perustunut ensisijaisesti elokuvan tenhoavuuteen taiteen muotona, vaan bolsevikkien kannattajien suuren osan luku- ja kirjoitustaidottomuuteen. Leniniläinen johtoajatus oli myös valvoa elokuvien sisältöä tarkasti, ettei niistä olisi tullut puolueen linjasta poikkeavien harhaoppien levittäjiä. Dokumentissa ddr-läinen ohjaaja kertoi, että musikaaleja suunnitellessa hän antoi assistenteilleen tehtäväksi käydä läpi Leninin kootut teokset, jotka DDR:ssä koostuivat 38 kirjasta. Valitettavasti sieltä ei löytynyt yhtäkään käyttökelpoista Leninin ajatusta viihteestä ja sen tärkeydestä, joten tällaista ankkuria ei löytynyt musikaalielokuvan puolustamiseksi.

Dogmaattinen Lenin ei ollut railakas huumorimies vaan pikemminkin koleerinen tosikko. Hän ei ehtinyt kokemaan äänielokuvan ihmeitä, joten hänen johtamaansa sensuurimyllyyn ei päätynyt musikaaleja. Hänen seuraajakseen itsensä ruhjonut Stalin osasi heittää useammin viihteelle. Tosin hänen useat huvittelumuotonsa eivät nykyisin täyttäisi laveitakaan poliittisen korrektiuden vaateita. Stalinin aikana tehtiin kuitenkin vuonna 1934 ensimmäinen neuvostoliittolainen musiikki-ilottelu ”Iloisia poikia”, jonka ohjasi Grigori Aleksandrov. Hän oli käynyt 1930-luvun alussa Yhdysvalloissa neuvostoelokuvan ikonin Sergei Eisensteinin kanssa ja etenkin Hollywoodissa ihastunut musikaalielokuviin. Odotetusti ”Iloisia poikia” törmäsi sensuuriin ja sai ehdottoman esityskiellon, mutta Maksim Gorkin avituksella elokuva saatiin Stalinille esitettäväksi. Stalin riemuitsi elokuvasta, kutsui tekijöitä rohkeiksi miehiksi ja elokuvaa esitettiin laajasti Neuvostoliitossa. 

Aleksandrov ohjasi myös toisen musikaalina pidettävän elokuvan ”Volga, Volga” vuonna 1938. Elokuva kertoo muusikkoryhmän matkasta pitkin Volgaa ja on teemoiltaan kepeä. Elokuva nousi Stalinin suosikkielokuvaksi ja väitetään hänen katsoneen elokuvan yli 100 kertaa. Niin ihastunut hän oli elokuvaan, että teetti siitä kopion toimitettavaksi toisen maailmansodan liittolaiselleen, presidentti Franklin D. Rooseveltille. Tarina ei kerro, kuinka monta kertaa Roosevelt tämän hengentuotteen katsoi.

Aleksandrovin kepeiden musikaalien aikana Neuvostoliitossa jylläsi Stalinin aloittama syvä terrori ja on ironista, että samaan aikaan tehtiin musiikki-ilotteluja ja miljoonat neuvostokansalaiset menettivät henkensä. Toisen maailmansodan aikoihin neuvosto-ohjaaja Ivan Pyrjev ohjasi ideologisesti puhtaampia musikaaleja, jotka kertoivat kollektiivitilojen ihanuudesta. Kelvolliseksi esimerkiksi dokumenttielokuvan tekijät nostivat elokuvan ”Iloiset toverukset” (1939), jossa Stalinia ylistävä laulu esitetään traktoria ajaessa tai maataloustöitä tehdään laulaen ja tanssahdellen. Tämänkaltaisille neuvostomusikaaleille tarmokas työnteko oli keskeinen juonikehys – tapahtui elokuva sitten suuressa, tehokkaassa tehtaassa tai auringonpaisteisella viljapellolla. Se kertoi myös Hollywoodista poikkeavalla tavalla, miten onni saavutetaan: ei sattumalta urhean prinssin pelastuksella vaan arkisella, määrätietoisella, yhteisössä tehtävällä työllä.

Taiteen piti edistää ylhäältä määrättyjä ihanteita, ja kommunistihallinnon maissa taide oli vakavaa ja dramaattista. Tähän näkemykseen punoutui vastenmielisyys tyhjänpäiväiselle viihteelle, jota degeneroituneessa lännessä tehtiin ja katsottiin. Sosialistinen realismi opinkappaleena ei useinkaan innostanut musikaalien tapaisiin turhanaikaisiin ilotteluihin. Muistaa kannattaa, että Itä-Euroopan kommunistihallinnon rusikoimissa maissa tehtiin muilla elokuvan alueilla lukuisia hienoja elokuvia ja siellä työskenteli lahjakkaita käsikirjoittajia, ohjaajia ja näyttelijöitä.

DDR:n DEFA-studioilla työskennellyt ohjaaja hahmotti, että syy musikaalien tuotantojen aloittamiseen oli ensisijaisesti taloudellinen. Lännestä hankitut ja yleisön keskuudessa varsin suositut musikaalielokuvat olivat kalliita hankkia. DEFA:llahan oli periaatteessa kaikkea tarvittavaa: laajat ja hyvin varustetut studiot, käsikirjoittajia, ohjaajia, näyttelijöitä. Kaikista puitteista huolimatta käsikirjoittajilla, ohjaajilla ja näyttelijöillä ei ollut musikaalien tekemisestä kokemusta eikä siten osaamistakaan. Musikaalit olivat myös kalliita toteutuksia ja yhden musikaalin hinnalla saattoi helposti tehdä kolme-neljä tiedostavaa yhteiskunnallista elokuvaa. Ja sensuurin sakset olivat erityisen teräviä hömpälle, jossa laulettiin ja tanssittiin.

Ensimmäinen hyvin yleisöä kerännyt DEFA-musikaali ”Vallaton vaimoni” (”Meine Frau macht Musik”) tehtiin vuonna 1958. Se kertoo iskelmätähteyttä havittelevasta tavallisesta kotiäidistä. Varsinainen urhonhyppy oli vuonna 1962 tehty ”Revue um Mitternacht”, jonka juoni kertoo musikaalielokuvan tekemisen vaikeudesta DDR:ssä. Elokuvasta näkemieni laulu- ja tanssikohtausten osalta sen ei tarvinnut hävetä lainkaan jenkkimusikaaleille. Elokuvan näki DDR:ssä yli miljoonaa katsojaa. Vielä runsaamman katsojamäärän keräsi teinimusikaali ”Heisser Sommer” vuodelta 1968, jonka katsojamäärä ylitti kaksi miljoonaa katsojaa. Muissakin Itä-Euroopan maissa tehtiin silloin tällöin musikaali – esimerkkejä löytyy myös Tsekkoslovakiasta, Puolasta ja Romaniasta. Intellektuellit musikaalielokuvia halveksivat, mutta monen dokumenttielokuvassa esitetyn aikalaistodistuksen mukaan ne olivat katsojille tärkeitä ja muistettavia.

Stalinin kuoleman jälkeen Neuvostoliitossa musikaaleja tehtiin varsin harvakseltaan ja muissakin kommunistimaissa niiden tuotanto hiipui 1970-luvun alussa. En ole musikaalielokuvien vankkumaton ystävä, ja varsinkin niiden massatuotannon aikaan ne olivat lännessäkin usein melkoista huttua. Kurkistus ”punaisten” musikaalielokuvan genreen oli mielenkiintoinen, koska ne olivat maissaan varsin marginaalisia ilmiöitä, joskin yleisön suosimia. Tästä aiheesta Dana Ranga ja Andrew Horn kehittivät ja toteuttivat katsomisen arvoisen dokumenttielokuvan, joka päättyy kieli poskessa -omistukseen: ”To Karl Marx … without whom none of this would have been necessary."

21/08/2026

Kulttuuri-ilmiöt: Kaupunkikuvasta kadonneet kirjakaupat

Blogiani seuraavat lukijat ovat varmasti huomanneet nostalgiantuoksuiset kirjoitukseni Stadin muuttuneesta kaupunkikuvasta. Olen todistanut ja kommentoinut leffateattereiden muutosta, kivijalkakauppojen katoa ja kauppahallikulttuurin näivettymistä. Minulle suuri muutos on ollut myös kirjakauppojen ja antikvariaattien radikaali vähentyminen.

Kirjakauppojen määrä on vähentynyt dramaattisesti eri puolilla Suomea. Kirjakauppaliiton tilastojen mukaan vuonna 1968 Suomessa oli noin 800 kirjakauppaa, vuonna 2019 vielä 270 ja tänä vuonna enää 122 yleiskirjakauppaa. Antikvaaristen kirjakauppojen osalta trendi on ollut samansuuntainen. Tilastokeskuksen mukaan vuonna 2007 Suomessa oli 165 antikvariaattia ja tällä hetkellä niitä on viitisenkymmentä. Monissa keskikokoisissa suomalaisissa kaupungeissa – pienemmistä paikkakunnista puhumattakaan – ei ole toimivaa kirjakauppaa, saati sitten antikvariaattia. 

Kirjakaupat ovat myös muuttuneet. Muutamissa Suomalaisen kirjakaupan myymälöissä käydessäni olen havainnut, että askartelutarvikkeet, lahjapaperit ja konttoritarvikkeet vievät valtaosan tilasta. Ymmärrän tämän, koska pelkällä kirjojen ja lehtien myynnillä nämä liikkeet eivät menestyisi. Hieman ristiriitaiselta tuntuu samaan aikaan se, että erilaiset kirjamessut ja kirja-alan tapahtumat vetävät entistä enemmän yleisöä ja tällaisia tapahtumia syntyy jatkuvasti eri puolille Suomea. 

Kuulen mielessäni jonkun lukijan mutisevan, että kirja-alalla suuri muutos on äänikirjojen suuri suosio ja että eivätkö juuri äänikirjat takaakin kirjallisuuden kehittymisen ja eivätkö juuri äänikirjat tuo uusia ikäluokkia kirjallisuuden pariin. Kirja ja äänikirja eivät ole vain erilaisia sisällön jakelumuotoja, vaan fyysinen kirja näyttäytyy minulle uniikkina kulttuuriartefaktina, jonka usein haluan kirjana lukea ja säilyttääkin. Äänikirja ei korvaa minulle kirjaa, mutta näyttää vaikuttavan perinteisen kirjan jakeluratkaisuihin.

Kirjojen elinkaari on jatkuvasti lyhentynyt ja peruskirjakaupasta – olkoon vaikka Mikkelin Suomalainen kirjakauppa – ei tahdo hevin löytää paria vuotta vanhempaa kirjaa. Kirjojen verkkokauppa on jatkuvasti kasvanut ja täytynee vain uskoa, että kirjojen jälkimarkkina on siirtynyt verkkoon. Omat kokemukseni ovat olleet hyviä esimerkiksi Finlandia Kirjasta, jolla on laaja valikoima ja toimiva logistiikka. Mutta eihän kirjan ostaminen verkkokaupasta samanlainen kokemus ole kuin kirjakaupassa tai divarissa mukavana impulssina mielenkiintoisen kirjan löytäminen, sen tarkastelu ja selailu, mahdollinen vertailu toisen valikoimassa olevan kiehtovan kirjan kanssa - ja sitten ostopäätöksen tekeminen.

Olen ollut yli puoli vuosisataa innokas divarien eli kirja-antikvariaattien asiakas. Kaihomieltäni stadilaisten divarien katoamisesta lievittää se, että kantakaupungista löytyy edelleenkin muutama kelvollinen ostospaikka. Oma suosikkini on Harjutorin Punainen Planeetta ja kaksi muutakin Planeetta-kauppaa ovat varsin kelvollisia. Kampintorin antikvaarisessa kirjakaupassa kävin vuodesta 1966, mutta taisin 1960-luvun lopulla kuitenkin kantaa enemmän viikkorahojani viereisen korttelin Aron Soittimen levyosastolle. Varhaisnuoruuden mielikuvani oli, että divarin silloinen liikkeenharjoittaja ei pitänyt asiakkaista – ei ainakaan lapsiasiakkaista. Kun tämä divari siirtyi Holappa-Ronimus-parivaljakon vetämäksi 1970-luvun puolivälissä, niin ryhdyin siellä uudestaan vakituisestikin käymään. Se on edelleen mielipaikkojani Stadissa. Lönkalla Vanhaa Polia vastapäätä sijaitseva Pufendorf on sekin varsin pätevä divari, mutta ei osu kovin usein matkani varrelle. Nyt Espoossa asuvana fanitan myös Tapiolan Mäntyviidan Tessi-divaria.

Joihinkin opinkappaleisiin elämässään täytynee uskoa ja schumpeteriläinen ”luova tuho” olkoon sellainen. Akateeminen kirjakauppa Pohjois-Espan ja Keskuskadun kulmassa on kalpea haamu loistonsa ajoista ja Suomalaisen kirjakaupan lippulaivamyymälä Aleksilla on kirjallisuuden osalta aneeminen esitys. Kirjojen ystävien ei tarvitse toivoaan menettää näiden näivettyessä ja kamppaillessa ”luovan tuhon” tuomiota vastaan. Kirjojen ystävät ovat löytäneet hienot Rosebud-kirjakaupat, joita ei pystynyt lannistamaan edes Helsingin yliopiston päätös suosia ulkomaista halpatavarakauppaa suomalaisen laadukkaan kirjakaupan sijasta. 

Stadissa kierrellessäni muistelen myös niitä paikkoja, joissa oli kirjakauppoja. Töölössä varhaisnuoruudessani 1960-luvun puolivälissä oli kaksikin Vainion kirjakauppaa, divareitakin Töölössä oli useampia. Nuoruusvuosinani asuin Rööperissä ja siellä riitti divareita joka lähtöön – Laivurinrinteen Hännisen Jaskan divarissa kävin usein. Nyttemmin Hakaniemessä käydessäni muistelen kaipaavasti Seppo Hiltusen Viherniemenkadun divaria ja Sörkan metroaseman lähellä Torkkelinkadulla sijainnutta mainiota Kaarle Ervastin divaria. 

Nostalgian pumpuliseen höttöön vaipuminen ei pitkää aikaa piristä. Nykyiset kirjakaupat menestyvät, kun olemme niiden uskollisia asiakkaita ja suosittelemme hyviä kirjakauppoja ja divareita lukuintoisille ystävillemme. Kun runsaankin puoli vuosisataa olen ollut kirjakauppojen, divareiden, kierrätyskauppojen ja kirppiksienkin innokas kävijä ja asiakas, niin toivon etenkin divariskenen vahvistuvan entisestään. Mihin muualle lapseni saisivat aikanaan kirjastoni rahdattua?

18/08/2026

Kirjallisuus: Dekkarien kirjoittajaparit

Dekkarigenren kasvava ilmiö on kahden kirjailijan yhdessä kirjoittamat teokset. Joskus kirjailijat esiintyvät omilla nimillään, mutta kirjailijanimien ”Erik Axl Sund”, ”Lars Kepler” ja 1980-luvulta tutun ”Sulevi Mannerin” taakse kätkeytyy kaksi kirjailijaa. Minulle rakkain kirjoittajapari on ollut Maj Sjöwall ja Per Wahlöö, jotka kirjoittivat yhdessä kymmenen nyt jo klassista ”romaania rikoksesta” vuosina 1965 – 1975. He olivat tärkeitä dekkarigenren uudistajia. Kun Dashiell Hammett ja Raymond Chandler toivat murhan kartanoiden loisteesta katujen hämyyn, sitoivat Sjöwall ja Wahlöö rikokset niiden yhteiskunnalliseen kehykseen ja ympäristöön. Avoparin työtapana oli kirjoittaa yhdessä iltaisin keittiön pöydän ääressä lasten mentyä nukkumaan. Tästä yhteistyön voimasta kertoo myös se tosiasia, että heidän yhdessä tekemänsä kirjat ovat monta luokkaa parempia kuin heidän erikseen julkaisemansa työt.

Toinen nuoruudestani tuttu kirjailijakaksikko kirjoitti nimimerkillä ”Ellery Queen”. Nimimerkin takana olivat newyorkilaisserkukset Frederic Dannay (alkuperäiseltä nimeltään Daniel Nathan) ja Manfred Bennington Lee (alkuperäiseltä nimeltään Emanuel Benjamin Lepofsky), jotka julkaisivat nimimerkillään kolmisenkymmentä dekkaria. Ellery Queenin nimellä julkaistiin myös muutama muiden tekijöiden kirjoittama dekkari. Parivaljakon teosten kulta-aikaa oli mielestäni 1930- ja 1940-luku, vaikka julkaistujen dekkarien aikajänne olikin yli 40 vuotta. Kirjojen sankarina oli usein Ellery Queen -hahmo, jonka varaan rakennettiin USA:ssa myös radiosarjoja, elokuvia ja televisiosarjoja.  Dannay ja Lee -parivaljakko aloitti myös vuonna 1941 ”Ellery Queen's Mystery Magazine” -lukemiston julkaisemisen; tämä lukemisto ilmestyi suomeksikin muutaman vuoden 1960-luvun alussa nimellä ”Ellery Queenin jännityslukemisto”. 

Parivaljakko erosi työmenetelmältään Sjöwallin ja Wahlöön tavasta. He tekivät dekkareitaan yhdessä selkeällä työnjaolla, jossa Dannay teki yksityiskohtaisen ja monikymmensivuisen synopsiksen, jonka perusteella Lee kirjoitti hahmot, dialogit ja antoi teokselle sen kirjallisen muodon. Serkukset asuivat välillä kaukanakin toisistaan ja jälkeen jääneen kirjeenvaihdon perusteella riitelivät railakkaastikin keskenään. Mutta he tarvitsivat välttämättä toisiaan: Dannay ei saanut synopsiksiaan tekstitettyä vetäviksi lukukokemuksiksi ja Lee ei osannut punoa mielenkiintoisia ja tenhoavia juonia. 

Amerikkalaisista jännityskirjailijoista etenkin James Patterson on keskittynyt tekemään kirjojaan yhteistyössä toisen kirjoittajan kanssa. Pattersonin USA:n entisen presidentti Bill Clintonin kanssa kirjoittama ”Kadonnut presidentti” tuotiin valtavalla julkisuusrummutuksella markkinoille vuonna 2018. Työnjakona oli, että juonen kehittely ja varsinainen kirjoittaminen olivat Pattersonin harteilla ja Clinton vastasi poliittisen maiseman tuntemuksesta ja taustoituksesta. Lopputulos oli vaivaannuttavaa isänmaallista paatosta ja ei antanut hääppöistä kuvaa Clintonin poliittisesta ajattelusta ja analyyttisyydestä, mutta tämähän oli fiktiota. Kirjaa arvioidessani toivoin, että ”olisipa kirja yhtä onnistunut kuin sen ympärille kehitetty mediajulkisuus”.

Eri Pohjoismaissa kirjoittajaparien tekemät dekkarit ovat nopeasti yleistyneet. Ruotsalaisavioparin Alexander Ahndorilin ja Alexandra Coelho Ahndorilin yhdessä Lars Keplerinä kirjoittamat dekkarit ovat yksinkertaisesti minulle liian raakoja ja väkivaltaisia. Norjalaisten yksinkin hyvää uraa tehneiden Jørn Lier Horstin ja Thomas Engerin yhteisistä kirjoista olen yhden lukenut, mutta vasta viime vuonna (alkuperäisteos vuodelta 2019) suomeksi ilmestynyt ”Savuverho” oli mielestäni erittäin pätevä dekkari. Tästä kirjasta totesin, että ”he osaavat kirjoittaa tarinaan sopivasti käänteitä ja pohjustavat mainiosti yllätysmomentit. Erilaiset sivujuonet solmitaan yhteen kelvollisella tavalla. Kirjassa ei ole juurikaan tyhjäkäyntiä ja kerronnan intensiivisyys on lähes lumoavaa.”

Sulevi Manner -nimimerkin taakse piiloutuivat Juha Numminen ja Eero J. Tikka. Tiiviissä tahdissa 1980-luvulla S. Manner julkaisi neljä kelvollista dekkaria, joista vuonna 1985 ilmestynyt ”Susi” ylsi Suomen dekkariseuran Vuoden johtolanka -palkintoon. Numminen on monipuolinen kirjoittaja, joka jatkoi omalla nimellään myös dekkarien kirjoittamista. Muistan kyllä Sulevi Mannerin kirjoista pitäneeni, mutta en ole niihin vuosikymmeniin palannut.

Nykyisistä suomalaisista kirjoittajapareista suosikkini on ”R & R”, jonka nimimerkin takaa löytyvät Siltalan kustannustoimittaja Sari Rainio ja eläkkeellä oleva rikostutkija Juha Rautaheimo. Heidän Helsinkiin sijoittuvat kirjansa ovat hienoja lukudekkareita. Heidän ensimmäistä kirjaansa ”Vainajat eivät vaikene” vuonna 2021 arvioidessani totesin, että ”paikalliskuvaus on asiantuntevaa, ja kirjoittajat saavat henkilöhahmoihinsakin syvyyttä ja särmää. Vaikka kirja on lähes 500-sivuinen, ei siinä sorruta liian moniin sivujuoniin vaan perusjuoni pysyy selkeänä ja perustarina hyvin koossa. Kielikin on oivallista, välillä kaunistakin. Muutama pienempi näppärä koukku mahtuu tarinaan ja yksi oivallinen – jopa klassinen – hämäys. Kelpo työtä.”

Kirjailijakaksikot ovat mielenkiintoinen ilmiö. Dekkariharrastajalle tiettyä lisäpotkua kirjoittajakaksikkojen kirjoja lukiessa tuo pohdinta kirjailijoiden keskinäisestä työnjaosta ja yhteistyöstä. Monet tuntemamme kirjailijakaksikot – olivat he sitten Sjöwall ja Wahlöö tai ”Lars Kepler” tai ”Ellery Queen” – osaavat selkeästi kirjoittaa tasokkaasti vain yhdessä ja symbioosissa. Tasokkaat dekkaristit – kuten Jørn Lier Horst ja Thomas Enger – pystyvät yhdessä kirjoittamaan laadukkaita teoksia. Matematiikan lakien vastaisesti yksi plus yksi voikin olla kolme.

14/08/2026

Yhteiskunta: Koulutusagenttien kolhimat opiskelijat

Koulutusviennistä hahmoteltiin 2000-luvun alussa merkittävää suomalaisen osaamisen vientialaa. PISA-tuloksemme olivat maailman huippuluokkaa, ja suomalaisen peruskoulutuksen menestystarinan pohjaksi todennettiin opettajien osaaminen, koulutuksen kohtuulliset kustannukset ja koulujen välisten erojen pienuus. Tulosten perusteella Suomi pystyi tarjoamaan luotettavan oppimisen ympäristön peruskoululaisilleen paikkakunnasta ja koulun koosta riippumatta. Tarkemmin suomalaista peruskoulun menestystä arvioitaessa nostettiin esille opettajien hyvä koulutuksen taso, toimiva opettajien täydennys- ja jatkokoulutus sekä opettajien suuri autonomia. Suomalaiseen koulutusjärjestelmään kävi tutustumassa satoja ulkomaisia delegaatiota ja tämä mielenkiinto haluttiin muuttaa mielenkiinnosta kysynnäksi, mikä edellytti myös uudenlaista tuotteistamista. 

Seurasin läheltäkin suomalaisen koulutusviennin alkutaivalta. Melko nopeasti kasvoi ymmärrys siitä, että kansainvälinen koulutusvientimarkkina on erittäin kova ja erittäin kilpailtu. Vuosikymmeniä alalla toimineiden maiden koulutuslaitoksilla ja yrityksillä oli jo toimivat verkostonsa, toimintatapansa ja asiakassuhteensa. Harvinainen suomalainen koulutusviennin menestystarina on Sanoma Pro, joka on merkittävä osa Sanoma-konsernia ja on monissa Euroopan maissa johtava oppimateriaalituottaja. Koulutusviennin mallimaina suomalaiset tarkastelivat mm. Australiaa ja Uutta-Seelantia, joissa varsinkin ulkomaisten tutkinto-opiskelijoiden määrä merkitsi niiden korkeakouluille tärkeää tulonlähdettä. Näiden maiden kiistattomana etuna oli, että niiden korkea-asteen koulutus toteutettiin englannin kielellä – nykymaailman lingua francalla. Viimeisen vuosikymmenen aikana suomalaisen koulutusviennin painopiste on siirtynyt koulutusteknologian, opettajien täydennyskoulutuksen ja koulutuksen kehittämisprojektien viennistä yhä selkeämmin ulkomaisten tutkinto-opiskelijoiden korkeakoulutukseen Suomessa. 

Suomalaisilla ammattikorkeakouluilla ja yliopistoilla on oikeus kantaa lukukausimaksuja ETA-alueen ulkopuolisista maista tulevilta opiskelijoilta. Eri selvitysten mukaan lukukausimaksut näiltä opiskelijoilta ovat ammattikorkeakouluissa noin 10 000 euroa vuodessa ja yliopistoissa noin 12 000 euroa vuodessa. Vuoden 2024 opetushallituksen tilastotietojen mukaan ETA-alueen ulkopuolisista maissa oli ammattikorkeakouluissa runsaat 14 000 opiskelijaa ja yliopistoissa 13 500 opiskelijaa. Suuri osa näistä opiskelijoista tulee Kaakkois-Aasian maista, Kiinasta ja Intiasta, ja etenkin uudet opiskelijat tulevat näistä maista. Ammattikorkeakouluille ja yliopistoille lukukausimaksut ovat tärkeä tulonlähde. 

Suomessa on viime aikoina keskusteltu ulkomaisista korkeakouluopiskelijoista, joista osa on kovasti pettynyt Suomessa kohtaamaansa todellisuuteen. Heille ei olekaan ollut mahdollisuutta tehdä opintojen ohella töitä maksaakseen opintonsa ja elämisensä, heille ei ole löytynyt mielekkäitä harjoittelupaikkoja ja monessa tapauksessa suomen kielen vaatimus edes keikkatöihin tai harjoitteluun on ollut yllätys. Mikä nämä opiskelijat on saanut hakeutumaan Suomeen ylimitoitetuilla lupauksilla ja väärillä olettamuksilla suomalaisesta todellisuudesta?

Eräs tärkeä tekijä ovat ao. maissa toimivat ns. koulutusagentit. Koulutusagenttien liiketoiminta perustuu opiskelijaksi hakevien erilaisista palveluista, jotka yltävät aina sopivan ammattikorkeakoulun tai yliopiston löytämisestä ja hakupapereiden täytössä auttamisesta aina eri muodollisuuksissa – vaikkapa oleskeluluvan tai asunnon hankkimisessa – auttamiseen, ja tietysti maksua vastaan. Suomalaiset korkeakoulutkin käyttävät valikoituja koulutusagentteja opiskelijahankinnassaan ja pyrkivät niiden toiminnan laatua seuraamaan. Suurimman ongelman muodostavat kuitenkin ns. villit agentit, jotka omissa maissaan markkinoivat Suomea väärillä määreillä ja rahastavat Suomeen opiskeleviksi haluavia ja heidän perheitään rapsakoilla summilla. Näiden ”villien agenttien” toiminnan valvonta ja ohjaus ovat ymmärrettävästi suomalaisille hankalaa.

”Villien agenttien” luomat katteettomat odotukset kristallisoituvat yksittäisen ulkomaisen opiskelijan inhimilliseen kärsimykseen Suomessa. Hän ja hänen perheensä ei ole varautunut siihen, että Suomessa opiskelija ei Suomessa pystykään tulojen hankintaan ja että Suomi onkin kalliimpi maa asua ja elää kuin oletettiin. Vaikka Suomesta kerrotaankin maailman onnellisimpana maana, kohtaa moni ulkomainen opiskelija Suomessa tiettyä suomalaista juroa välttelevyyttä, joskus suoraa rasismiakin. Ammattikorkeakouluissa opiskeluun pakollisena kuuluvaa harjoittelua on vaikeaa saada suoritetuksi, jos suomen kielen taitoa ei ole alusta alkaen kehittänyt. Koulutusta järjestävillä ammattikorkeakouluillakaan ei ole aina ollut realistista kuvaa harjoittelun todellisista mahdollisuuksista. Jos korkeakouluopiskelijan aika kuluu ensi sijassa elämisen järjestämiseen, ei opiskelukaan voi olla täysitehoista.

Ammattikorkeakouluille ja yliopistoille tämä on myös kasvava ongelma. Jos tietyillä koulutuslinjoilla vuosiluokasta suuri osa poistuu opiskelunsa keskeyttäneinä Suomesta ennen aikojaan, on toiminnan mielekäs resurssointi hankalaa. Samoin monille koulutuslaitoksille on ollut yllättävää ohjauksen ja tukitoimien edellyttämä työpaine. Koulutuksen osalta voidaan puhua vetovoimasta ja pitovoimasta. Ainakin pitovoima Suomessa täällä opiskelleiden ulkomaisten osaajien osalta on heikkoa. Suomalainen yhteiskunta tarvitsisi täällä koulutettuja ammattilaisia. Vaikka he palaisivatkin opintojensa jälkeen kotimaahansa, päämäärän tulisi olla, että he suorittavat tutkintonsa loppuun.

Suomessa on vihdoinkin saatu rotia Kaakkois-Aasiasta tulevien marjanpoimijoiden rekrytointeihin, joita niitäkin hoitamassa olivat ”agentit”. En väitä, että kaikkien ”villien koulutusagenttien” Suomeen avittamat ulkomaiset opiskelijat ovat samanlaisessa uhrin asemassa kuin palkatta jääneet marjanpoimijat, mutta agenttien vastuu opiskelupaikan hankkimisen jälkeen on olematon. On kaikkien etu, että turhan ruusuinen ja vääristynyt kuva suomalaisesta todellisuudesta karsitaan tänne suuntaavilta opiskelijoilta. 

11/08/2026

Elokuva: Tuhansien tarinoiden hotelli

Tallinnan keskustan massiivinen Viru-hotelli on vuosikymmenien aikana tullut tutuksi monille suomalaisille. Olen käynyt ja yöpynyt hotellissa kahdesti. Ensimmäinen kerta oli 1980-luvun alkupuolella, kun otin osaa Helsingin yliopiston suomalaisen ja vertailevan kansanrunoudentutkimuksen laitoksen matkaan Tallinnaan ja Tarttoon. Kolmen päivän reissun minulle muistettavin tapaus oli, kun Tartosta Tallinnaan tilausbussilla palatessamme suomalais-ugrilaisen kielentutkimuksen grand old man, professori Paul Ariste – hieno kahdeksissakymmenissä oleva herrasmies – puhutteli minua suoraan ja henkilökohtaisesti. Hänen sanansa muistan edelleen: ”Siirry vähän, paksu poika, niin mahdun tähän istumaan”.

Ensimmäiseltä käyntikerraltani muistan ihmettelyni, että hotellihan näytti ihan toimivalta. Olin käynyt Neuvostoliitossa useammankin kerran ja yöpynyt mm. Moskovassa, Leningradissa, Vilnassa ja Petroskoissa. Suuri ja persoonatonhan se oli, mutta mistään ei ollut valittamista. Toisen kerran kävin siellä työmatkalla 2000-luvun alussa – Viro ja Tallinna olivat muuttuneet, mutta hotellin interiööri vaikutti edelleen samalle kuin pari vuosikymmentä aikaisemmin.

Viru-hotellin tarina on mielenkiintoinen; itse asiassa Viru-hotelliin liittyy lukemattomia tarinoita. Vuonna 1972 avattu hotelli antoi aiheet kahdelle lähes samaan aikaan julkaistulle ja osittain samaan materiaaliin perustuvalle dokumenttielokuvalle. Taru Mäkelän ja Jolle Onnismaan ohjaama ”Viru – tarinoita hotellista” ja virolaisen Margit Kilumetsin ohjaama ”Viru – vapauden lähetystö” saivat kumpikin ensi-iltansa keväällä 2013. Elokuvat on julkaistu myös tupla-DVD:nä ja katsoin hiljattain uudestaan kummatkin dokumentit.

Elokuvat poikkeavat melkoisesti toisistaan, vaikka kertovat samasta hotellista ja samasta ajasta. Kummatkin elokuvat pitävät Suomen ja Viron SNT:n suhteiden tärkeänä aloituspisteenä presidentti Urho Kekkosen kolmipäiväistä Viron-vierailua vuonna 1964. Vierailua seurasi matkustajalaivaliikenteen aloittaminen Helsingin ja Tallinnan välillä vuonna 1965. Kun matkustajaliikenne Viroon kasvoi, todettiin kaupungin majoituskapasiteetti täysin riittämättömäksi ja Neuvostoliiton virallinen matkatoimisto Inturist käynnisti suuren hotellihankkeen Tallinnassa. Uuden hotellin suunnittelusta vastasivat virolaiset arkkitehdit (myös sisustusarkkitehdit olivat virolaisia) ja uusi hotelli sijoitettiin Tallinnan keskustaan vanhan kaupungin läheisyyteen. Rakentajaksi valittiin savonlinnalainen Repo Oy, jonka mentyä konkurssiin rakennusyhtiö Haka rakensi hotellin valmiiksi.

Kaksi elokuvaa heijastavat mielenkiintoisesti kahden maan ja kulttuurin erilaista tulkintaa ja muistojen virtaa Viru-hotellista. Virolaisille Viru-hotelli oli uudenlainen kurkistus länteen ja moderni korkea rakennus Tallinnan keskustassa oli tuulahdus uudesta ajasta. Suomalaisia rakennusmiehiä oli nelisensataa Virua rakentamassa. Tallinnassa ei aiemmin ollut asunut näin suurta määrä ulkomaisia työntekijöitä. Heidän työtapansa, työvälineensä ja työn laatu poikkesivat selkeästi Neuvosto-Viron rakennustoiminnasta. Virolaisille tärkeää oli uudenlainen toimintatapa rakennustyössä. Viru-hotellin rakentaminen oli myös tärkeä opinpaikka suomalaiselle Neuvostoliittoon suuntautuneelle rakentamisen projektiviennille.

Viru-hotelli oli Tallinnassa erittäin haluttu työpaikka, jossa työnteolle oli aivan eri palvelu- ja laatuvaatimukset kuin muualla Neuvosto-Virossa. Virussa oli myös sellaista glamouria, jota Virosta ei muuten löytänyt. 1970- ja 1980-luvullakin tunnettu oli Virun kabaree ja samoin Virun monet ravintolat olivat hyvätasoisia. Inturistille Viru oli parikymmentä vuotta myös hyvä bisnes.

Kun Kilumetsin elokuva kertoo Virun tarinan tärkeänä osana ulkomaailmaan avautumista, keskittyy Mäkelän ja Onnismaan elokuva enemmän Viru-hotellin rakentamisen ja toiminnan tuokiokuvamaisiin muisteluihin. Viru-hotellin rakentamiseen ja toimintaan liittyy paljon suomalaisten alkoholinhuuruisiakin muistoja. Virun tarinoissa ei ole kuitenkaan kyse vain kahden maan tarinoista, vaan tarinoihin liittyy aina mahtava Venäjän karhu, jonka varjo oli pitkä ja syvä. Moskovan ääntä oli kuuleminen, oli sitten kyse Suomen ja Viron ystävyyssuhteiden tasosta tai KGB:n jatkuvasta läsnäolosta rakennustöiden ja hotellin arjessa. 

Kaksi elokuvaa Viru-hotellista kannattaa katsoa yhdessä. Ne kertovat Suomen ja Viron syttyneestä halusta vuorovaikutukseen ja yhteistyöhön, jonka tuloksena syntyi myös Viru-hotellin rakentaminen ja sen toiminta. Kaksi elokuvaa kertovat, että yhteisistä ammoisista sukujuuristamme ja kieliyhteydestämme huolimatta Suomi ja Viro ovat kuitenkin varsin erilaisia maita kulttuuritaustaltaan, historialtaan ja arjeltaan. Kun tämän ymmärrämme, meillä on mainio mahdollisuus edelleen syventää ystävyyttämme.

07/08/2026

Kulttuuri-ilmiöt: Ilkka Vainio ja Mari Rantanen ne yhteen soppii

Iltapäivälehtien elokuun alkuun parin päivän ajan tarjosi takuulööppejä musiikkimies Ilkka ”Ile” Vainio. Hän ajoi kaupunkialueella kameratutkaan ja sai tästä sadan euron liikennevirhemaksun. Itkupotkuraivarireaktiona Vainio julkaisi Facebook-sivuillaan räävittömän ja alatyylisen postauksen, jossa nimeltä solvattiin ylikomisario Dennis Pastersteinia ja samalla kerrottiin kansanomaisin sanankääntein hänen hankkivan seksuaalista tyydytystä kameratutkien välähtäessä. Pasterstein on tehnyt Vainiosta tutkintapyynnön, jota on tukenut myös Helsingin poliisilaitoksen toimiva johto. Samalla haetaan selkeää rajanvetoa siitä, miten ja millä tavoin viranhoitotehtävässä olevaa poliisia saa julkisesti arvostella.

Elokuinen Ile Vainion tapaus todentaa hyvin jo tutuksi tulleen kaavan. Ensin urpoillaan eli syyllistytään selkeään virheeseen, josta tulee seuraamus. Omaa virhettä vähätellään ja Vainion tapauksessa sitä kuorrutetaan muka-humoristisin sanankääntein. Tämän vaiheen jälkeen alkaa uhittelu, jossa korostetaan oman asian oikeutusta ja vaaditaan omalle toiminnalle muidenkin hyväksymistä. Tähän liittyy myös keinotekoiset hyvittely-yritykset – Vainiohan näyttää iltapäivälehtien mukaan toivoneen, että Pasterstein soittaisi hänelle, jos kerran Vainion päivitys häntä loukkasi. Vainio tarjosi myös Pastersteinille alkoholipulloa tarvittavana lääkkeenä, kun tämä tuntui lääkitystä niin kovin tarvitsevan.

Urpoilun ja uhittelun jälkeen odotettua kaavaa noudattaen seuraa uhriutuminen. Vainion tapauksessa se on sympatian kerjuuta sille, että poliisi on näin huumorintajuton ja joustamaton ja että hän oli kyllä valmis menemään poliisilaitokselle pyytämään anteeksi, mutta Pasterstein oli asiaan kylmäkiskoinen. Vainio on ollut valmis menemään jopa niin pitkälle (sarkasmi tekstissäni sallittakoon), että on poistanut kyseisen Facebook-päivityksensä.

Kirjoittamani tapausselostus osoittanee mielipiteeni asiasta. Minusta on oikein, että Helsingin poliisin liikennevalvontatoiminnon johtaja Dennis Pasterstein on tehnyt asiasta tutkintapyynnön ja että asia tutkitaan kunnolla. Virassa toimivan poliisin maalittaminen ja hänen virkatyönsä alatyylinen halveksunta ei voi olla hyväksyttävää. Ironisinta asiassa on, että Pasterstein ei henkilökohtaisesti näitä sakkoja jakele eikä päätä valvontakameroiden paikkoja. Alue, jolla Vainio ylinopeutta ajoi, on näinä päivinä sakenaan alakoululaisia, joten jos yleinen ymmärrys on kasvanut, että tällä alueella voi ylinopeudesta rapsahtaa sakot, niin tämä seuraus on hälyn positiivinen seuraus. 

Jos viihdetaiteilija toimii näin, niin ministeri kulkee samoja latuja. Poliisitoimikin kuuluu sisäministeriön alaisuuteen ja sisäministeri Mari Rantanen Ceutan kriisiä kommentoidessaan omi saman toimintamallin kuin rattisankari Vainio. Ensin urpoillaan antamalla julkisuuteen asiantuntematon lausunto, joka jää vielä viikonlopun uutisvirrassa kummittelemaan. Sitten uhitellaan, että kyllä tämä oli harkittu lausunto, ei tässä asiassa sisäministerin tarvitse muuta hallitusta kuunnella ja että oikein on toimittu. Samalla räimitään SDP:tä, jonka veljespuolue on Espanjassa vallassa ja kehystetään, että Suomessa SDP johtaisi maamme samankaltaiseen tilanteeseen kuin Ceutassa ollaan. Jälleen vanutetaan ja venytetään totuutta ja kerrotaan, että sisäministeri toimi tarmokkaasti. Sitten uhriudutaan kertomalla, että alusta alkaen oltiin oikeassa, mitään katumista ei tarvitse suorittaa, vaikka hallituksen linja selvästi poikkesi sisäministerin linjasta ja suomalaiset joutuivat tekemään kohtalaisen diplomaattisen ponnistuksen kertoakseen etenkin Espanjalle ja muille EU-maille, että kyseessä ei ollut Suomen linja. EU:n sisäministerikokous, jossa Rantanen Suomea edusti, antoi sisäministerimme kertoman mukaan Espanjalle – siis maalle, jonka sulkemista Schengen-sopimuksen ulkopuolelle Rantanen muutamaa päivää aikaisemmin ehdotti – varauksetonta tukea ja solidaarisuutta.

Vainio on selitellyt omaa ja sittemmin poistamaansa Facebook-päivitystään huumorilla ja alkuvaiheessa edellyttänyt, että poliisien pitäisi tällaista palautetta kyllä kestää, kun monissa iskelmäsanoituksissakin on rankempaa kritiikkiä. Kritiikin ero on tietysti, että ammattikunnasta voi huumoria repiä, mutta yksittäisen poliisin maalittaminen ja ala-arvoinen hänestä riimittely ansaitsee kunnollinen rikosoikeudellisen tarkastelun. Olisi Ilen kannattanut kuunnella ihailemansa isänsä Juha ”Junnu” Vainion riimittelyjä ja ottaa niistä mallia poliisin työn ymmärtämiseksi. Junnu kuvasi tätä työtä kappaleessaan ”Poliisi” – ”Konstaapeli puuhaa saa / auto miestä kuljettaa / pitkä yö / raskas työ / poliisin”.

04/08/2026

Kirjallisuus: Kiinan nouseva uhka dekkareissa

Tiedustelu- ja vakoiluaiheisten dekkarien perusasetelmana oli vuosikymmenet itä-länsi-vastakkainasettelu. Kylmän sodan ilmapiiri 1960-luvulta aina 1980-luvun loppuun kehysti länsimaiden dekkarituotannossa Neuvostoliiton pahan ytimeksi. Suomalaisten kirjoittamat dekkarit kylmän sodan aikana ottivat ajan realiteetit huomioon eivätkä olleet kovin kärkeviä. Brittien ja jenkkien tiedustelu- ja vakoiluaiheiset jännityskirjat eivät jättäneet epäselväksi, että jäljet johtivat usein lopulta sylttytehtaalle eli KGB:hen, jota saattoi avustaa muiden itäblokin maiden pahikset. 

Neuvostoliiton kaaduttua fiktiossa(kin) sen paikan tiedustelu- ja vakoilutoiminnan pimeyden kentillä on ottanut Venäjä. Suomalaiset osaavat dekkaristit – kuten Ilkka Remes ja Taavi Soininvaara - ovat usein kirjoissaan kuvanneet hyytävänkin tarkasti Venäjän suoraa tai epäsuoraa roolia Suomeen ja läntiseen Eurooppaan kohdistuneissa operaatioissa. Maailman toiseksi supervallaksi matkalla oleva Kiina on saanut kasvaa ja voimistua rauhassa merkittäväksi tiedustelun, vakoilun, peiteoperaatioiden ja suoranaisten sabotaasien tekijänä. Vasta hiljattain Kiinan vahva aktivoituminen on noussut myös jännityskirjojen aiheeksi. 

Vuosikymmeniä on ollut tiedossa kiinalaisten harjoittama systemaattinen teollisuusvakoilu, mutta länsimaissa olemme olleet sinisilmäisiä Kiinan harjoittaman laajamittaisen ja monimuotoisen tiedustelu- ja vakoilutoiminnan osalta. Suomalaisia hätkähdytti vuonna 2013 Kiinaan jäljitetty ulkoministeriön tietomurto. Kiinalaiset alukset raahasivat ankkureitaan Suomenlahdella telekaapeleita vahingoittaen marraskuussa 2024. Kiinalaisten korkeakouluopiskelijoiden ja tutkijoiden osalta on esitetty vahvoja epäilyksiä heidän toiminnastaan sekä luottamuksellisten tietojen käsittelyn että muiden kiinalaisten tarkkailun osalta. Valtion tason ärhäköitä kommentteja lienee vaimentanut kokemus, että kiinalaiset reagoivat erittäin ärtyneesti julkisuudessa oleviin paljastuksiin eivätkä epäile käyttää kauppasuhteiden vipuvoimaa rangaistakseen epämieluisasta julkisuudesta. Kaikki tämä edellä kirjoitettu muistaen on outoa, että Kiinan roolia vakoilussa ei ole räväkämmin käsitelty dekkarien aiheena.

Tilanne muuttui Suomessa vuonna 2025, kun meillä ilmestyi kaksi Kiina-aiheista jännityskirjaa. Ilahduttavaa oli, että kummatkin kirjat olivat korkeatasoisia, hyvin toteutettuja ja jännittäviäkin dekkareita. Helena Immosen tuorein jännityskirja ”Horros” kertoo Kiinan kehittämästä uudesta salaisesta aseesta, joka antaisi maalle vahvan etulyöntiaseman maailmanpolitiikassa ja ennen kaikkea suhteessa Yhdysvaltoihin. Kirja antaa pelottavan realistisen kuvan tulevaisuuden sodankäynnistä ja etenkin Kiinan uusista kyvykkyyksistä. Tekijä osaa yhdistää näkymiä ihmismieleen vaikuttamisesta, tekoälystä, parviälystä ja yhä pienemmäksi käyvistä drooneista. Yli 400-sivuinen kirja olisi ollut parempi suoritus tiiviimpänä ja perusjuoni olisi vaatinut vahvistamista, mutta kirja on kelvollinen ja lukemisen arvoinen kokonaisuus.

Aamos Hongan esikoisteos ”Punainen verkko” käsittelee sekin mieleenpainuvasti Kiinan kehittämiä uusia suorituskykyjä etenkin tekoälyn ja tietoverkkojen hyödyntämisessä. Riippuvuutemme tietoverkoista on modernissa maailmassa avainasemassa, ja tietoverkkoja manipuloimalla voidaan yhteiskunta saada sekaisin – eikä aina voida tietää, mihin jäljet johtavat. Honka käsittelee kirjassaan myös Kiinan kansantasavallan keskeistä tavoitetta: Taiwanin asemaa ja sen liittämistä manner-Kiinaan. Hongankin kirja on paisunut sivumäärältään lähes 500-sivuiseksi, joten turhia sivujuonia ja tapahtumaketjuja olisi riittänyt karsittaviksikin.

Helena Immonen aloitti dekkaristin uransa vuosina 2020 – 2024 julkaistulla neliosaisella kiitetyllä Operaatio Kettu -kirjasarjalla. Hänen esikoisromaaninsa ”Operaatio Punainen kettu” voitti Suomen dekkariseuran Vuoden esikoisdekkari -palkinnon vuonna 2021. Tukevaa taustaa Immosen kirjoille antoi, että hän työskenteli vuosina 2013–2022 Pääesikunnan viestintäosastolla. Aamos Honka kirjoittaa puolestaan nimimerkin suojissa, mutta kustantaja kuvailee häntä tiedustelumaailman sisäpiiriläiseksi – tätä kuvaa kirjailija haluaa myös itse loppusanoissaan vahvistaa. 

Kaksi samana vuonna ilmestyvää Kiina-aiheista vakoilugenren dekkaria on mielenkiintoinen avaus. Ne ovat pelottavan realistisia ja karmivaksi niiden kuvaaman maailman sekä Kiinan nousevan ja vahvistuvan potentiaalin tekee se, että kummatkin kirjailijat tunnetaan taustastaan tiedustelun ja vakoilun alalla. Heillä on varmasti kirjojensa teemojen lähteenä entisiä ja nykyisiä kollegoja. Heillä on myös osaamista lukea maailmantilannetta ja teknologiakehitystä, ja kykyä kuvata mahdollisia tulevaisuuksia. 

Suomessa olemme tottumassa siihen, että Venäjä tekee kaikenlaista kiusaa trolliarmeijoineen ja verkkohyökkäyksineen. Vaikka Venäjä kehittääkin läntiselle maailmalle harmeja aiheuttavia toimintatapoja, on Kiinan kapasiteetti ja osaaminen esimerkiksi tekoälyn ja uusien teknologioiden alueilla aivan eri kertaluokkaa kuin Venäjällä. Tuoreet Kiina-aiheiset dekkarit saavat meidät ehkä ymmärtämään, että vaara tulee jatkossakin idästä – ei heti rajan takaa vaan kauempaa idästä. Meitä ja länttä vastassa ei ole kuihtuva suurvalta, josta osa älykkäistä osaajista on jo lähtenyt, vaan voimansa tunnossa oleva ja uusiin kyvykkyyksiinsä vahvasti panostava tuleva supervalta.

Yhteiskunta: Nuoriso ja äärilaitojen vetovoima

Nuoriso on ilahduttavasti liikkeellä eri puolilla Eurooppaa ja nuoret nostavat mielenilmaisuissaan esille monia heille polttavia kysymyksiä....