31/07/2026

Yhteiskunta: Asunto on perusoikeus

Suomi toteutti 1980-luvulta alkaen määrätietoisesti kunnianhimoista ohjelmaa asunnottomuuden poistamiseksi. Tämä työ tuotti selkeitä tuloksia ja yhteiskuntaamme piinannut asunnottomuus saatiin 1980-luvun lopulta vuoteen 2023 mennessä pudotettua viidennekseen lähtötasostaan. Näin suuri muutos on merkittävä millä tahansa yhteiskuntamme alalla, ja Suomea pidettiinkin asunnottomuuden poistamisen mallimaana 2000-luvun alussa.

Viimeisten kahden vuoden aikana asunnottomuus on lähtenyt jyrkkään kasvuun (ks. esimerkiksi Ympäristöministeriö: Asunnottomat 2025). Se näyttäytyy vakavana ja kasvavana ongelmana etenkin suuremmissa kaupungeissa. Yhteiskunnallisen kehityksen ymmärtämiseksi voidaan laatia monimutkaisia käsitehimmeleitä ja tehdä kasapäin tutkimuksia, mutta viime vuosien asunnottomuuden kasvu ei vaadi monifaktorianalyysiä – se johtuu nykyhallituksen huonosti suunnitelluista ja ajoitetuista toimista sosiaaliturvan ja etenkin asumistuen osalta. Kun samaan aikaan työttömyys on lisääntynyt, on elämäntilanne nousevien asumiskulujen, vähentyneiden asumisen tukien ja muun vähentyneen sosiaaliturvan ja pitkäaikaisen työttömyyden myötä yhä useammalle lohduton.  

Suomalaisen asunnottomuuden poistamisen ydinajatus oli vuosikymmenien ajan ”asunto ensin”. Tämän periaatteen ydin on, että pysyvä asunto on oman elämisen ja elämänhallinnan peruskivi, jonka varaan arjen elämän muut toiminnot voidaan rakentaa. Tämä on osoittautunut toimivaksi malliksi esimerkiksi päihdekuntoutuksessa, mutta myös muilla elämän aloilla. Kun suomalaista talouskasvua ja sitä myötä toiveita työllisyyden parantumisesta saadaan edelleen odottaa, niin asunnottomuuden aloittama negatiivinen kierre voi ajaa monia työkykyisiä ahdinkoon ja mahdollisesti työmarkkinoiden ulkopuolelle.

Asunnottomuus on sikäli pirullinen ilmiö, että sen nopea kasvu jää usein huomaamatta, koska se ei näy omissa elinympäristöissämme. Väistämättä asunnottomuuden lisääntyminen ajaa myös yhteiskunnassamme suurempaan eriytymiseen ja segregaatioon. Populistinen reaktio kasvavaan asunnottomuuteen on väite, että Suomessahan on hyvin asuntoja tarjolla ja eivät näytä esimerkiksi Helsingin kaupungin tarjoamat vuokra-asunnot hakijoille kelpaavan. Hesari (HS 29.7.2026) kertoi, että vain joka kolmas suostuu ottamaan vastaan Helsingin tarjoaman vuokra-asunnon – tärkeisiin syihin kuului vuokran korkeus, koska vuokra-asuntoissa on nyt ”vuokralaisen markkinat”. Tämä johtaa myös kaupungin omistaman vuokra-asuntoyhtiön taloudellisiin vaikeuksiin. Ymmärrykseni mukaan kyse ei usein ole vuokralaisten nirsoudesta vaan siitä, että vuokriin ei yksinkertaisesti ole varaa. On kohtuutonta, jos joutuu tekemään useampaa työtä voidakseen asua.

Suomi on ollut nopean rakennemuutoksen maa, ja ironisesti voisi todeta, että maassamme on riittävästi tilavia asuntoja, jotka ovat vain väärässä paikassa. Taloudessa ”luova tuho” on kurittanut monia alueita – esimerkiksi perinteisiä tehdaspaikkakuntia. Olemme nousukausina rakentaneet Suomeen myös lukemattomia hallintorakennuksia, oppilaitoksia ja muita julkisia tiloja, jotka nyt ovat vajaakäytössä. Suomi keskittyy entistä enemmän muutamiin kaupunkikeskuksiin ja niissä täytyy pystyä tarjoamaan monimuotoisia asumisen vaihtoehtoja.

Juurisyy asunnottomuuden nopeaan kasvuun näyttää olevan työllisyyden haasteet, jotka ovat osuneet samaan ajankohtaan sosiaaliturvan – etenkin asumistuen - muutosten kanssa. Kun hallituksemme on ottanut oikeana periaatteena asiakseen velkaantumisen taittamisen ja julkisten menojen rationalisoinnin, niin samalla tuntuu sille, että eri julkisten menojen leikkausten osalta ihmisten arjen elämän ymmärtäminen on jäänyt kovinkin vaillinaiseksi. Kun jotakin elämän peruspilareista vakavasti horjutetaan, niin kerrannaisvaikutukset voivat olla odottamattoman suuria. Suurten sosiaaliturvan säästöjen osalta vaikuttavuusarvioinneillakaan ei näytä olleen tehoa ja merkitystä. Jos ihminen menettää mahdollisuuden vakituiseen asuntoon, niin kaikki muutkin elämänalueet horjuvat ja mahdollisesti kaatuvat. Olimme asunnottomuuden vähentämisen mallimaa – meidän on mahdollista palata takaisin tälle uralle ja osoittaa, että yhteiskuntamme laadun todellinen mittari on se, kuinka pidämme huolta heikommistamme.

28/07/2026

Elokuva: Agenttisarjojen kuvaamat maailmat

Olen agenttielokuvien ja agentti-TV-sarjojen ystävä. Varhaisen nuoruuteni ajoilta muistan hauskan Mel Brooksin ja Buck Henryn ideoiman TV-sarjan ”Salainen agentti 86” (”Get Smart”), jota tehtiin vuosina 1965 – 1970. Jännittävänä muistan myös samoihin aikoihin tehdyn toisen TV-sarjan ”Napoleon Solon” (”The Man from U.N.C.L.E.”), jota tehtiin vuosina 1964 – 1968. Salainen agentti 86 eli Maxwell Smart oli usein pöhkö, mutta vasta vanhempana ymmärsin kunnolla monet gagit ja vitsit. Liennytyksen aikana oli hienoa, että amerikkalainen Napoleon Solo ja neuvostoliittolainen Illya Kuryakin pelastivat yhdessä maailman roistoilta. Olen hiljattain katsellut Napoleon Solon eri jaksoja uudelleen ja ihmetellyt, että näiden esittämistäkö televisiosta jaksoi niin innolla odottaa.

Agenttielokuvat ovat suosittu elokuvagenre ja hyvätasoisia agentti-TV-sarjoja tehdään monissa maissa. Kun olen katsonut näitä koko joukon, olen oivaltanut, kuinka eri maissa tehdyt sarjat toisistaan eroavat ja kuinka ne hyvin kuvaavat eri maiden tiedustelutoiminnan todellisuutta. 

Britit ovat tehneet, ja tekevät edelleenkin, erinomaisia tiedustelutoiminnan maailmaan sijoittuvia TV-sarjoja. Klassikoita ovat John le Carrén kirjoihin perustuvat sarjat, joissa George Smiley -hahmoa esitti muistettavasti Sir Alec Guinness. Kuusiosaiset sarjat ”Pappi, Lukkari, Talonpoika, Vakooja” (”Tinker Tailor Soldier Spy”) vuodelta 1979 ja ”Smiley's People” vuodelta 1982 antoivat syvemmän ja realistisemman kuvan tiedustelun harmaan eri sävyjä sisältävästä maailmasta kuin Bond-rymistelyt. Onneksemme britit ovat jatkaneet tätä hienoa TV-sarjojen tuotantoa, josta mainio esimerkki on vuoden 1985 ”Pimeyden ytimessä” (”Edge of Darkness”) tai vuosina 2014-2015 tehty ”The Game”. Näiden sarjojen syke kuvastaa myös brittitiedustelun pitkää perinnettä, ja näissä sarjoissa riisutaan tiedustelutoiminnalta turhaa loistoa ja glamouria. Ne korostavat myös tiedustelutoiminnassa ihmisten – ei teknologisten vempainten – ratkaisevaa roolia ja korostavat, että tiedustelutoiminta on pitkäjännitteistä, puuduttavaa arkista työtä, joka on kuitenkin valtiolle tärkeää.

Monien ystävienikin suosikkisarja on erinomainen ranskalainen ”Le bureau, vakoojaverkosto” (”Le bureau des légendes”), jota tehtiin viisi tuotantokautta vuosina 2015 – 2020. Kesäni pelasti YLEn päätös lähettää sarja uudelleen tänä kesänä ja se löytyy kokonaisuudessaan Areenasta. Ranskalaissarja kuvaa oivallisesti Ranskan halua olla edelleen muutamilla aloilla globaali suurvalta ja osoittaa, että Ranskan intressit maailmalla ovat moninaiset. Samalla se kuvaa tiedustelun ja soluttautumisen suunnitelmallisuutta ja pitkää aikaperspektiiviä. Vaikka osa tiedustelutoimintaa ovatkin uskaliaat operaatiot, suurin osa työstä on arkista puurtamista ja tiedonhankintaa. Paljastumisen uhka häilyy aina vakoilutyön tekijöiden yllä, ja tätä kuristavaa tunnetta sarja kuvaa osaavasti ja osuvasti. Britit ja ranskalaiset ovat ymmärtäneet, että tehokkain tiedustelutyö tapahtuu kärsivällisesti arjessa.

Amerikkalaisetkin ovat joskus onnistuneet tiedustelutoimintaa käsittelevissä sarjoissaan. Kahdeksaan tuotantokauteen yltäneellä sarjalla ”Isänmaan puolesta” (”Homeland”) vuosilta 2011 – 2020 oli hienot hetkensä, mutta jos maailman pelastaa jatkuvasti bipolaarinen ja neuroottinen naisagentti, joka saa aina välillä potkut CIA:lta, niin kokonaisuus on horjuva. Usein jenkkisarjat perustuvat räväkkään toimintaan ja vaikkapa aikanaan suosittu ”Alias” vuosilta 2001 – 2006 on melkoista huttua. Yhdysvalloilla on sekä resursseiltaan että teknologialtaan ylivoimainen tiedustelukoneisto, mutta monet reaalimaailman tapahtumat ovat osoittaneet, että ymmärrys maailmasta on ollut vaillinainen ja tuotetun tiedustelutiedon analysointi kehnoa. Jenkkisarjat kuvaavat tilanteesta toiseen rymisteleviä ja voitokkaita sankariagentteja, jotka koettavat voimalla korvata osaamisen puutteen.

Saksalaiset ovat tuottaneet ainakin yhden TV-sarjan, joka on erittäin osuva ja realistinenkin. Tämä TV-sarjakokonaisuus koostui kolmesta eri kokonaisuudesta eli ”Deutschland ´83”, ”Deutschland ´86” ja ”Deutschland ´89”. Oivallisella tavalla kuvataan sitä, että Saksojen tiedustelutoiminnan ytimessä oli toisen Saksan vakoilu. DDR onnistui hyvin soluttautumaan Liittotasavallan poliittisen ja tiedustelun koneistojen ytimeen ja hankkimaan sieltä arvokasta tietoa, jonka analysoinnissa ja tulkinnassa oli kuitenkin liian vahva poliittinen väritys. Sarjat kuvaavat hyvin DDR:n suunnitelmallisuutta tiedustelutoiminnassaan ja maan sisäisen sortokoneiston käyttöä poliittisten tavoitteiden saavuttamiseen. 

Eri maiden tiedustelutoiminnan maailmaan sijoittuvat TV-sarjat kuvaavat hyvin myös tiedustelutoiminnan todellisuutta. Britit ja ranskalaiset ovat vielä mieleltään suurvaltoja, joilla on intressejä eri puolilla maailmaa, ja ne harjoittavat pitkäjännitteistä ja tylsältä vaikuttavaa tiedonhankintaa monilla eri tavoilla. Saksalaisilla kansakunnan kahtiajakautunut menneisyys on vallitseva piirre ja tärkeä tiedustelutoiminnan kohde oli ”toinen Saksa”. Ja amerikkalaiset ovat kuin norsu posliinikaupassa maailman merillä ja turuilla. 

24/07/2026

Kulttuuri-ilmiöt: Helsingin hiipuva kauppahallikulttuuri

Kauppahalli on kaupunkiin kuuluva instituutio, joka on yhtä oleellinen osa urbaania ympäristöä kuin on kauppatorikin. Synnyinkaupungissani Helsingissä ei löydy enää kuin yksi kunnollinen kauppahalli. Huonona aamuihmisenä en ole varhain kaupungilla liikkeellä, joten en tunne hyvin torielämää, mutta aktiivista torielämää – niin kuin minä sen ymmärrän – taitaa sitäkin löytyä enää vain Hakaniemestä. Helsingin Vanha kauppahalli on turistirysä ja Kauppatorikaan ei ruokaostoksille houkuttele. Hämmennykseni ja nostalgiani on sitäkin suurempi, kun esimerkiksi Kuopiossa on hieno vireä kauppahalli ja kesäaikaan tosi vilkas tori. Tampereella käydessäni haluan aina käydä hienossa kauppahallissa, ja Mikkelissäkin on pienkauppahalli ja aktiivinen torielämä. Miksi Stadissa kauppahallikulttuuri on enää hienon Hakaniemen hallin varassa?

Sykäyksen kauppahallien rakentamiselle antoi vuonna 1879 annettu terveydenhuoltoasetus, jonka mukaan kaupunkien oli siirrettävä lihan, kalan ja meijerituotteiden myynti toreilta sisätiloihin. Tutkija Seppo Sivonen kuvaa artikkelissaan ”Kauppahallit kaupunkien ympäristöhistoriassa” (Alue ja ympäristö (2013) 42:1), että perinteisen torikaupan ja kauppahallin toiminnalliset roolit eivät aluksi olleet selkeitä. Herrasväki alkoi suosia enemmän hallin tarkastettuja ja valvottuja tuotteita. Pian opittiin myös huomaamaan, että tori ja kauppahalli täydensivät toisiaan. Sivonen huomauttaa, että kauppahallit ovat kaupunkilaisten ostosten teon ohella asiakkaiden ja kauppiaiden tärkeitä kohtaamispaikkoja ja kokemispaikkoja. 

Liiketoiminta jatkuu edelleen Vanhassa kauppahallissa, joka on aloittanut toimintansa vuonna 1889 ja joka on hienosti restauroitu, mutta elintarvikkeitaan hankkiville stadilaiselle ei kebab-annosten, kaviaarimaistiaisten ja porontaljojen sekamelskassa ole tilaa. Hietaniemen halli perustettiin vuonna 1903 ja 2000-luvulla siitä suunniteltiin luomuruokakeskittymää kehnommalla menestyksellä. Nyt halli on sekava kokoelma etnisiä ruokapaikkoja ja osa tiloista on tyhjillään – hallin edessä olevalla torilla ei juuri elintarvikkeita myydä. Hakaniemen halli, joka avattiin vuonna 1914, on kestosuosikkini ja sen restaurointi oli Helsingin kaupungilta oiva teko. 

1960-luvun lopun varhaisnuoruuteni aikaan Stadissa oli toiminnassa useampia vireitä kauppahalleja. Asuimme Etu-Töölössä 1960-luvun lopulla ja muistan vieläkin kaiholla Tunturikadun pientä kauppahallia (Tunturikatu 16), joka toimi kuutisenkymmentä vuotta ja lopetti vuoden 1993 lopussa. Se oli sympaattinen ja kompakti halli. Sörkassa toimi Vaasanhalli, joka oli nykyisin Piritoriksi kutsuttavan aukion laidalla. Tämä halli oli toiminnassa vuodesta 1930 vuoteen 1974. Osoitteessa Iso Roobertinkatu 20-22 toimi 1950-luvun lopulta kauppahalli, joka sekin lopetteli 1970- tai 1980-luvulla. Perinteinen oli myöskin Kasarmintorin varrella sijainnut basaarityyppinen Kaartin halli, jossa en koskaan käynyt, koska se oli rakennettu vuonna 1906 ja se purettiin vuonna 1958. Tämä jugend-tyylinen rakennus oli tyylillisesti monta astetta hienompi kuin siihen 1960-luvun alussa tuupattu laatikko.

Vanha ja ehkä nostalgian patinoima tunteeni on, että Stadissa on menetetty paljon sellaista omintakeisuutta, joka ruokakauppoihin liittyy. Kivijalkakauppoja löytyy harvakseltaan, mutta uskoani hyvään, persoonalliseen valikoimaan ja palveluun palauttaa esimerkiksi Museokadun erinomainen Rolling Cheese. Se tuntuu harvinaiselle poikkeukselle. Stockmannin monenlaisesta tärviöstä ei jaksa enää valittaa, mutta onhan nykyinen S-market (joka on komealta nimeltään Food Market Herkku) Stokkan herkun paikalla vaatimaton esitys. Kantakaupungissa maininnan arvoinen elintarvikeliike on Ruoholahden K-Citymarket, mutta sen ympäristö ei oikein sytytä muuta kuin lappamaan tuotteet ostoskärryyn ja painelemaan monikerroksiseen parkkihalliin.

Markkinatalouden ydin on kysynnän ja tarjonnan kunnollinen kohtaaminen. Pääkaupunkiseudun runsaan miljoonan asukkaan väestöpohja ei näköjään osaa rakentaa ja ilmentää elintarvikkeiden kysyntäänsä niin, että kauppahalleille Hakiksen hallia lukuun ottamatta olisi kysyntää. Kauppahallin tunnelma on aina mielestäni kiehtova, ja jos Hakaniemen halli tuntuu jo liian tutulle, niin sitten tällaista tunnelmaa ja ilmapiiriä täytyy lähteä hakemaan Tampereelta, Turusta tai Kuopiosta. 

21/07/2026

Kirjallisuus: Olisiko kirjailijan pitänyt pysyä kotona?

Dekkareita lukiessaan törmää silloin tällöin kirjailijan outoon haluun viedä vakiohenkilönsä – sankarinsa, jos niin halutaan – ratkomaan rikoksia oman luontaisen ympäristönsä ulkopuolelle. Vuosia sitten luin Liza Marklundin ”Paikka auringossa”, jossa Annika Bengtzon ratkoi rikoksia rosmoja ja poliiseja vilisevällä Espanjan Aurinkorannikolla. Tämä dekkari kummittelee mielessäni edelleenkin, kun se tuntui dekkarina falskilta, vaikka espanjankielisiä ruokafraaseja ja ympäristön kuvauksia olikin joukkoon siroteltu. 

Vuosien takaa muistan myös vaivaannuttavan lukukokemuksen, kun muuten arvostamani Seppo Jokinen oli vienyt Sakari Koskisensa Kreikkaan ratkomaan rikosta – parempi olisi ollut pysyä siinäkin kirjassa Tampereella. Eipä Georges Simenonin ”Maigret New Yorkissa” sekään kuulunut suosikkeihini vaan Pariisi ja Ranska istuivat pariisilaiskomisarion ympäristöiksi paremmin. Muutama muukin tällainen onneton ympäristönvaihdos on tullut vastaan. Onneksi monet rikoskirjailijat ovat tämän ansan myös välttäneet, ja luettaviksemme ei ole päätynyt esimerkiksi kirjaa ”Harjunpää ja havaijilainen kaislahame”.

Tiettyyn jännityskirjallisuuden genreen ulkomailla pyyhältäminen kuuluu jopa keskeisenä juonielementtinä. Salaisten agenttien täytyy vain pelastaa maailmaa muuallakin kuin Kärsämäellä ja Pöytyällä, ja kun kansainväliset roistot liikkuvat maalla, merellä ja ilmassa – ja vähän muuallakin – niin perässähän täytyy sankareiden painaa.  Suomessakin tätä lajia osataan, kun osa vaikkapa Ilkka Remeksen, Max Seeckin ja Taavi Soininvaaran jännäreistä osaa oivasti käyttää hyväksi erilaisia kansainvälisiä ympäristöjä. Hyvänä pidän myös Risto Isomäen monia kirjoja, joissa maailmaa täytyy ekokatastrofiin herätellä tai siltä pelastaa monissa eri ympäristöissä. Mutta täytyykö kaikkien olla niin globaaleja?

Ymmärrystäni saa osakseen kirjailijoiden luovuus ja mielikuvitus. Voin hyvin kuvitella, miten kirjailijat matkoillaan jatkuvasti skannaavat ympäristöään ja pohdiskelevat mitä eri ympäristöissä voisi tapahtua. En ole niin kyyninen, että uskoisin tämän tapahtuvan pelkästään sen takia, että matkakulut ja päivärahat saa näin verovapaina vaan kyseessä on varmasti aito luomisprosessi. Tätä luomistyötä voi myös helpottaa se tosiasia, että monelle suomalaiselle Kanarian saaret saattaa olla tutumpi käyntikohde kuin se Kärsämäen keskusta.

Mutta mikä näissä sitten lukijana mättää? Ensimmäinen haaste lukemissani ulkomaille sijoitetuissa dekkareissa liittyy juonenkulkuun ja uskottavuuteen. Omia sankareitaan täysin toisiin ympäristöihin sijoitettaessa kirjailija joutuu tekemään sellaisia juonenkulun valintoja, jotka eivät usein uskottavuutta palvele. Uskottavuus on varmasti koetuksella, kun esimerkiksi (nostamatta Marklundia nyt tikun nokkaan vaan käyttämällä hänen kirjaansa esimerkkinä) ruotsalaisjournalisti ratkaisee Välimeren alueella rikosvyyhtiä. 

Toinen haaste on uskottava ja luonteva ympäristön kuvaus; kun ympäristöä ei tarkkaan tunne, niin väistämättä välillä kirjojen kansien väliin eksyy matkailutoimistomaista stereotyyppistä ja imelää kuvausta. Valitettavasti nämä tekstit muistuttavat usein 1950- ja 1960-lukujen aikakauslehtiemme Miehemme maailmalla –juttuja.

Mutta kolmas haaste on mittavin: sankarimme oman ylivertaisuuden korostaminen vieraissa ympäristöissä. Henkinen banaanitasavallan asioiden hoidon mentaliteetti punkee teksteistä läpi, kun pohjoismaalainen poliisi tai toimittaja pistää omalla lyhyellä vierailullaan nippuun paikalliset poliisivoimat, Interpolin ja muutaman paikallisen tutkijan. Rasismikortti on aina vaarallinen käyttää, ja siksipä en tätä piileväksi rasismiksi leimaakaan – mutta kyllä epäsuhtaiseksi kuvaksi ”meistä” ja ”muista”.

Vaikka globaali maailmantuska kulkisikin kerronnassa tärkeänä elementtinä, niin kokemukseni mukaan hyvässä rikoskirjallisuudessa kotonakin saa pysyä ja antaa lukijoiden nauttia siitä hienosta ympäristöstä, jonne tekijä on usean kirjansa ajan sankarinsa ja tapahtumansa sijoittanut.

17/07/2026

Yhteiskunta: Vain velaksi rakennettu mainostorni toteutui Euroopan suurimmasta autokaupasta

Suomalainen rohkeus yhdistettynä ennakkoluulottomuuteen ja hulluuteenkin voi tuottaa hienoja tuloksia. Harva täysipäinen henkilö olisi ajatellut, että tötterötukkaisten Leningrad Cowboysien rinnalla Senaatintorille nousisi esiintymään Puna-armeijan kuoro - ja vetäisi torin täyteen. Entisen kumisaapastehdas Nokian nousu maailman suurimmaksi matkapuhelinvalmistajaksi vuosituhannen vaihteessa perustui sekin kunnolliseen riskinottoon ja hyvään onneenkin. Suomessa aikaisemmin väheksytty Think Big -ajattelu ei ole kuitenkaan automaattinen menestysresepti. Tästä karuimpana esimerkkinä on Hämeenlinnaan suunniteltu Sunny Car Center, josta valmiiksi asti saatiin vain kolmostien varrella ollut surullisenkuuluisa korkea mainostolppa. Tähän tolppaan tiivistyi tämän Euroopan suurimmaksi autokaupaksi suunnitellun hankkeen koko luonne: näyttävyys ennen näyttöjä (”fake it until you make it”), laskujen riitauttaminen ja maksamatta jättäminen sekä yhteistyökumppanien taloudelliset tappiot. 

Hämeen Sanomien pitkäaikainen taloustoimittaja Arno Juutilainen seurasi aitiopaikalta Sunny Car Centeriä sen suunnitteluvaiheista alkaen aina surullisiin loppuhetkiin saakka. Kokemuksensa perusteella nyt jo eläköitynyt Juutilainen kirjoitti kelvon kirjan ”Sunny Car Center ja muita kuntapäättäjien surkuhupaisia liiketoimia” (Johnny Kniga 2025). Kirja on mielenkiintoinen kesäinen lukukokemus, joka ei imartele kunnallisia päätöksentekijöitä ja osoittaa, kuinka heppoisilla eväillä keskikokoisessa suomalaisessa kaupungissa innostutaan taivaita kurottavasta yritystoiminnasta, kunhan sitä on vetämässä tarpeeksi häikäilemätön ja röyhkeä liikemies. Samaan ansaan käveli koko joukko pankkeja ja suuria, perinteisiä yrityksiäkin.

Liikemies Markku Ritaluoma oli vaurastunut kiinteistösijoittajana. Kirjailija Juha Itkonen kutsuu synnyinkaupunkiaan Hämeenlinnaa ”jääkiekkokaupungiksi” ja tietysti Sunny Car Centerin ideat syntyivät Rinkelinmäen hallin aitioissa, kun kaupungin kehitystoimintaa vetänyt Heikki Hietanen kutsui avokätisen jääkiekkosponsori Ritaluoman lätkämatsiin ja pohdiskelemaan mahdollisuutta rakentaa autokauppa Hämeenlinnaan. Suunnitelma laajeni Euroopan suurimmaksi autokaupaksi, jossa tuotaisiin saman katon alle eri autoliikkeet. Yksittäisiltä autoliikkeiltä ei asiaa kysytty ja myöhemmässä vaiheessa, kun niitä koetettiin saada väkipakolla mukaan, Ritaluoma ensi töikseen haukkui kaupungin järjestämässä tilaisuudessa potentiaaliset asiakkaansa. Yksikään autoliike ei sitoutunut toimintojensa siirtämiseen Sunny Car Centeriin. Toinen suuri muutos oli samaan aikaan käynnistynyt käytettyjen autojen verkkokauppa – autoliikkeen fyysisen sijainnin merkitys väheni. Sellaista markkinatutkimusta ei taidettu pahemmin tehdä, jossa olisi kysytty, että haluaisinko ajaa (koska ”nopeimmat junat eivät pysähdy täällä”…) Hämeenlinnaan ostamaan autoa.

Markku Ritaluoma tuntuu kirjan kuvauksen perusteella täsmälleen vääräksi henkilöksi vetämään tällaista yhteistyöhön perustuvaa autoalan hanketta. Hänellä ei ollut ajokorttia, joten hänellä piti olla aina oma kuljettajansa. Reteästi kansainvälisestä rahoituksesta kerskuneen Ritaluoman ei tiedetty osaavan sujuvasti kuin suomea. Hän oli myös äkkipikainen ja riidanhaluinen – poikkeustapauksissa laskut maksettiin vain kahdella karhuamisella ja käräjille lähdettiin mieluummin kuin sovittiin. Annetuista lupauksista pidettiin harvoin kiinni. Sopimuksia tehtiin etupainotteisesti ja kynnysrahoja vaadittiin hereästi urakoitsijoilta ja yhteistyökumppaneilta, vaikka Sunny Car Centerin toteutuksesta ei ollut näyttää kuin yksinään tönöttävä mainostolppa ja logollisia college-puseroita.

Mutta kun pokka pitää, suunnitelmat ovat suuria ja yhteistyökumppaneille saattoi totuutta venyttäen ja vanuttaen kertoa, että Hämeenlinnan kaupunki on hankkeeseen sitoutunut ja kansainvälisiä investoreita on tulossa, niin ovet ja kukkaronnyöritkin aukesivat mm. Siemensiltä, Lemminkäiseltä, Nesteeltä, Parmalta ja monilta alueellisilta urakoitsijoilta. Hämeenlinnan alueen yrityksistä mm. Lammin Säästöpankki ja vakuutusyhtiö Pohjantähti antoivat myös löyhillä lupauksilla riihikuivaa rahaa. Rahaa paloi tähän tuulentupaan kaikkiaan varovaisenkin arvion mukaan noin 20 – 25 miljoonaa euroa.

Mihin nämä rahat menivät? Osa meni Ritaluoman ja hänen lähipiirinsä reippaaseen kulutukseen – loppuvaiheessa konkurssikypsässä yhtiössä Ritaluoman toimitusjohtajan palkaksi päätettiin 20 000 euron nettokuukausipalkka, josta palkanlaskennan piti sitten määrittää oikea bruttopalkka. ”Cash burn rate” oli hulppea, mutta kirjanpito oli vähintäänkin puutteellista. Ritaluoman yhtiöiden arvostettu KHT-tilintarkastaja näyttää olleen kuutamolla ja aikanaan konkurssipesän selvittäjillä oli suuri työ saada jokin tolkku yhtiöiden oikeasta taloudellisesta tilasta. 

Viimeinen surkuhupaisa niitti yhtiölle oli, kun Ritaluoma kansainvälistä rahoitusta hankkiessaan sortui oman todistelunsa mukaan useampaan kansainväliseen huijaukseen, jossa hän maksoi ensin hämärille tahoille korkeita satojen tuhansien järjestelymaksuja ja aina käteen jäi tyhjä arpa. Eräässä tapauksessa miljoonan euron järjestelypalkkio maksamalla piti saada pääomasijoitusta 7,3 miljoonaa Sveitsin frangia käteisellä, mutta käteissalkussa olikin kopiopaperia. Näiden huijausten kokonaissumma oli tietojen mukaan yli viisi miljoonaa euroa. Turun hovioikeuskin totesi, ettei ole selvinnyt, kenelle huijatuiksi väitetyt rahat lopulta päätyivät.

Vaikka Hämeenlinnaan ei tullutkaan Euroopan suurinta autokauppaa, niin tämä hanke sai moniksi vuosiksi sekaisin Hämeenlinnan kunnallispolitiikan. Suoria mittavia taloudellisia tappioita kaupungille ei syntynyt, mutta mainehaitta oli suuri. Hämeenlinnalle ja sen hyväuskoisuudelle naureskellaan edelleen. Karvaimman kalkin sai juotavakseen Sunny Car Center -yhtiön hallituksessa ikään kuin kaupungin mandaatilla istunut kunnallispoliitikko Iisakki Kiemunki (sd), jolle taisi olla yllätys osakeyhtiön hallituksen jäsenen henkilökohtainen vastuu, vaikka toimitusjohtaja Ritaluoma hallituksen päätökset tehtailikin ja niistä ei aina muistanut edes kertoa. Kiemunki joutui aluksi suuriin vahingonkorvauksiin, joita on kuitenkin soviteltu, mutta nousukiidossa olleen poliittisen uran tämä revohka Kiemungilta katkaisi.

Mitä jäi jäljelle? Markku Ritaluoma on varmasti omiakin varojaan menettänyt ja hänellä on ulosotossa Suomessa viimeisimpien tietojen mukaan noin 20 miljoonaa euroa. Mies kuitenkin havaitsi, että maa alkaa polttamaan jalkojen alla ja siirtyi leppoisiin oloihin Floridaan vuonna 2014 eikä ole sen jälkeen Suomeen tullut – poikkeuksellisesti hän on osallistunut oikeudenkäynteihinkin videoyhteydellä. Kirjassakin esitetään vahva epäilys, että vaurasta elämäntyyliä jatkava – mutta oman kertomansa mukaan varaton ja ilman tuloja elävä – Ritaluoma olisi pystynyt riittävästi varoja itselleen ja suomalaisen perinnän ulkopuolelle siirtämään. Kun Ritaluoma on Suomessa todettu varattomaksi, niin valtio on maksanut hänen juristiensa kulut. Oikeusjuttuja on riittänyt, kun Ritaluoma on lähes jokaisen mahdollisen asian riitauttanut. 

Toukokuussa 2026 (ks. HS 7.5.2026) kerrottiin, että korkein oikeus ei antanut valituslupaa Turun hovioikeuden päätöksestä ja näin ollen Ritaluoman viiden vuoden ja kolmen kuukauden vankeustuomio talousrikoksista jää voimaan. Tuomio tuli Sunny Car Centeriin liittyvistä törkeistä petoksista, veropetoksista ja velallisen epärehellisyydestä. Ritaluoma määrättiin tällä tuomiolla myös maksamaan konkurssipesälle noin 5,2 miljoonaa euroa. 

Nyt on lainvoimainen tuomio ja olisi aika hakea Ritaluoma Floridasta Suomeen tuomiotaan lusimaan. Tässäpä kerrankin tolkullinen homma reippaille ja rivakoille ICE-agenteille – ottakaa tämä ulkomaalainen kiinni ja pistäkää lentokoneeseen kohti kotimaataan.

14/07/2026

Elokuva: Ainoa hyvä intiaani on DEFA-intiaani

Tunnustan heti aluksi otsikon lainan. Se iskee silmää Franz Birgelin vuonna 2014 julkaistulle artikkelille ”The Only Good Indian is a DEFA Indian: East German Variations on the Most American of all Genres” ja leikittelee amerikkalaisen kenraalin Philip Sheridanin toteamuksella, jonka mukaan ”The only good Indians I ever saw were dead.”. DDR:n johtava DEFA-studio (Deutsche Film-Aktiengesellschaft) toimi vuosina 1946 – 1990, ja se tuotti yli 700 elokuvaa ja vielä suuremman määrän animaatioita ja dokumentteja. DEFA tuotti vuosina 1966 – 1983 kaikkiaan 12 ”intiaanifilmien” (saksaksi ”Indianerfilme”) kategoriaan luettavaa elokuvaa, jotka käsittelivät Amerikan historiaa 1800-luvun alkuperäisväestön näkökulmasta.

Western on mielenkiintoinen elokuvan genre, joka on ollut suosittua Pohjois-Amerikan ulkopuolellakin. Tunnemme käsitteinä ”spagettiwesternit” eli Italiassa tehdyt lännenelokuvat, joista kirkkaimpina tähtinä muistoissamme ovat Sergio Leonen merkkiteokset. ”Hapankaaliwestern” ei ole ehkä yhtä tuttu käsite, mutta läntisessä Saksassakin tehtiin omintakeisia westernejä. Monet ikätovereistani muistavat Spede-tuotantolinjalta Ere Kokkosen ohjaaman kai parodiaksi tarkoitetun elokuvan ”Speedy Gonzales - noin 7 veljeksen poika” – olisiko se kansallisruokanimikkeiden mukaisesti ”mämmiwestern”? Ja sitten olivat DEFAn tuottamat ”intiaanifilmit”, jotka genre-nimikkeeltäänkin haluttiin erotella ”westerneistä”.

Lännentarinat ovat olleet suosittuja Saksassa pitkään. Tuotteliaan Karl Mayn (1842 – 1912) seikkailukirjoista monet sijoittuivat Villiin Länteen ja olivat etenkin 1800- ja 1900-lukujen taitteessa varsin suosittuja. Mayn kirjat eivät ole kerronnan ja juonen laadultaan varsinaista klassikkotavaraa, mutta monet johtavat natsit – diktaattori Adolf Hitler etunenässä – pitivät niitä arvossaan. Toisen maailmansodan jälkeen etenkin DDR:ssä kipuiltiin Karl Mayn kirjallisen perinnön kanssa: niitä ei varsinaisesti kielletty mutta ei niistä suuria painoksiakaan otettu. 

Mikä teki ”intiaanifilmeistä” erottautuvia ja omintakeisia? Ensimmäinen havainto on, että intiaaniheimojen elämää kuvattiin kohtuullisella kansatieteellisellä tarkkuudella aina eri heimojen ominaisuuksia, tapoja ja vaatetusta myöten. Toinen havainto on, että intiaaniheimojen ja -yhteisöjen elämää kuvataan enemmän ja tarkemmin kuin siirtolaisten. Kolmas havainto on, että monien elokuvien taustalla on oikeita historiallisia tapahtumia.  Elokuvien kunnon anti-imperialistinen sanoma on, että valkoihoiset valloittajat käyttivät vääryyttä ja väkivaltaa intiaanien kukistamiseen ja heidän elinolojensa kurjistamiseen. Intiaanit kuvataan usein jalomielisinä ja rauhantahtoisina toimijoina, joiden elämänpiiriin on julkeasti tunkeuduttu. 

DEFA-intiaanielokuvat olivat aikanaan erittäin suosittuja DDR:ssä ja muuallakin Itä-Euroopassa, ja  aktiivisen DDR-kulttuuriviennin takia myös osassa Afrikkaa. DDR:ssä kiinnostus on ollut aitoa, kun tilastojen mukaan alkuaikojen elokuvat näki joka toinen ddr-läinen! Kysyntä oli suurta, jota ohjasi tarjontakin, kun perinteisiä lännenelokuvia - "hapankaaliwesterneistä" puhumattakaan - ei DDR:ssä juurikaan näytetty ja genrestä innostuneet derkut joutuivat matkustamaan Tsekkoslovakiaan tai Unkariin lännenelokuvia katsomaan. 

DEFA-intiaanielokuvat olivat Itä-Europan maiden ohella suosittuja esimerkiksi Afrikan maissa. Historiallisessa kontekstissa on hyvä muistaa, että näiden elokuvien kulta-aikaan Yhdysvallat kävi onnetonta sotaansa Vietnamissa ja Kaakkois-Aasiassa, ja Afrikan mantereella moni kansakunta itsenäistyi. Kun linkitti näiden elokuvien kertomaa ajan uutisvirtaan, ei elokuvien anti-imperialistista sanomaa tarvinnut erikseen teroittaa. 

Johtava ja näkyvin DEFA-intiaani oli serbialainen Gojko Mitić (s. 1940), joka tuli elokuvatuotantoihin Jugoslaviassa 1960-luvun alussa urheilutaustaisena stunt-miehenä. Hän oli mukana parissa Jugoslaviassa kuvatussa ”hapankaaliwesternissä”, kunnes DEFA-tuotanto hänet löysi ”intiaanifilmien” sankariksi. Mitić näyttelikin pääosaa kaikissa DEFA-intiaanifilmeissä ja hän nousi mahtavaan suosioon 1960- ja 1970-lukujen DDR:ssä. Tätä ei haitannut sekään, että elokuvissa hänen ääniraitansa dubattiin, koska hänellä oli niin vahva serbialainen aksentti saksan kielessään. Mitić jäikin Saksaan, teki siellä pitkän näyttelijäuran ja asuu edelleen Berliinissä.

Elokuvat olivat teknisesti aikansa huippua, kun ne tehtiin DDR:n omalla laajakangasformaatilla ja Orwo-värifilmeille. Tietysti oli selvää, ettei DDR:stä löytynyt lännenelokuviin sopivia maisemia. DEFA-intiaanifilmejä kuvattiinkin mm. Jugoslaviassa, Mongoliassa, Romaniassa, Uzbekistanissa ja Venäjällä. 

Olen vuosien varrella muutaman DEFA-intiaanifilmin onnistunut DVD-tallenteina hankkimaan. Ei niitä koko kattausta yhteen menoon jaksaisi katsoa, mutta ovathan ne toisenlaisia kuin liukuhihnawesternit. Intiaaneihin tasapuolisemmin ja myötätuntoisemmin suhtautuvia amerikkalaiswesternejä ei juurikaan tehty – ei ainakaan ennen vuoden 1970 Arthur Pennin ohjaamaa elokuvaa ”Pieni suuri mies” (”Little Big Man”). DEFA-intiaanifilmien kerronta on usein tahmeaa ja näyttelijätyökin takkuilee. Vaikka niiden juonenkulut ovat yhtä ennustettavia ja stereotyyppisiäkin kuin perinteisien jenkkiwesterneiden, antavat ne meille mielenkiintoisen ja poikkeavan näkökulman niihin tarinoihin, joissa kerrotaan ”kuinka Villi Länsi valloitettiin”. Ehkä silloin muistamme, ettei se ollut ”villi” kuin valloittajien mielestä ja että valloittajat eivät sopimuksilla ja kaupankäynnillä länttä valloittaneet vaan julmalla väkivallalla, jonka tuloksena intiaaniheimot on käytännössä ajettu sukupuuttoon tai sen partaalle. 

10/07/2026

Kulttuuri-ilmiöt: Samuli, Karavaanari ja kapitalismin kylmä koura

”Karavaanari, karavaanari on kaikkien kaveri” on mieleen jäävä riimitys radioiden kesätoimitusten mieluusti soittamasta vakiobiisistä, joka täyttää hyvin käsitteen ”iskelmärenkutus” luonteen ja tavoittaa jopa sen banaalin ytimen. ”Karavaanari” tunnetaan Samuli Edelmannin esityksenä, ja se poikkeaa selvästi hänen muusta ja selkeästi tasokkaammasta repertuaaristaan, joka kattaa monia genrejä laatuluokan iskusävelistä ja hänen isänsä Toni Edelmannin sävellyksistä virsiin ja joululauluihin. Miksi maailmassa Samulin biiseistä kuitenkin ”Karavaanari” tulee nopeammin mieleen kuin vaikkapa ”Peggy” tai monet hyvät duettoesitykset esimerkiksi Jipun tai Laura Närhen kanssa?

”Karavaanari” tehtiin aikoinaan sketsiksi Äkkiä Anttolassa -TV-sketsisarjaan (1999 – 2000), joka ei nyt varsinaisesti kuulu Suomi-viihteen klassikoihin. YouTubesta löytyy edelleenkin tuo video, joka on niin kieli poskessa tehty tietoinen rimanalitus, että se lähestyy taidetta. Mutta tämä biisi on tehty sketsisarjaan ja se elää nimenomaan sketsinä. Kappaleen tekijöinä ovat sinänsä ammattimiehet – sanoituksesta vastasivat Äkkiä Anttolassa -sarjan puuhamiehet Kari Hietalahti ja Eero Aho ja sävellyksen teki Leri Leskinen. Ehkä suomalaisen viihteen ohuutta kuvaa sekin, että tietyistä sketsisarjojen hokemista tulee nopeasti rasittavia, kun niitä riittävästi toistetaan. ”Onks Viljoo näkyny” ja muut vastaavat arkista elämäämme rassaavat lausumat ovat varmasti sitä suomalaista kulttuurin kudosta, joiden tenhoa Suomessa pitkäänkään asuneet ja suomen kieltä taitavat ulkomaalaiset tuskin koskaan tulevat ymmärtämään.

Mutta miksi Samulin muuten tasokkaalle ”Kaikki tahtoo” -levylle (vuodelta 2001), jossa nimikappaleen ohella soi mm. erinomainen ”Sininen sointu”, tuupattiin myös ”Karavaanari”? No koska levy-yhtiö vänkäsi, väänsi ja pakotti. Vuosia myöhemmin Edelmann kertoi, että ei olisi mitenkään halunnut, että biisi julkaistaan hänen nimissään, kun se oli sketsihahmon esittämä laulu – ei hänen omansa. Mutta levy-yhtiö tuon väännön voitti ja Samuli ei koskaan esitä ”Karavaanaria” keikoilla, mutta sen leima häntä silti seuraa. Kova kohtalo Edelmannille pelätä kesäisin radion avaamista, kun siellä soitetaan usein biisiä, jota ei olisi halunnut omissa nimissään julkaistavan.

Vanhempi monitoimitaituri Vesa-Matti Loirihan teki toisin päin eli ui Jean-Pierre Kuselan hahmoon vuosikausiksi ja tuuppasi musiikillisesti taitavan Olli Ahvenlahdenkin Pupeksi. Ensimmäinen albumi myi platinaa ja sitä rataa – mutta tämä oli tietoinen päätös ja osui 1980-lukulaisen Suomen hermoon. Mutta olisi vaikea kuvitella, että jos Tabula Rasa -yhtyeen levystä tehtäisiin uusintapainoksia, niin jollekulle pälkähtäisi päähän pistää taiturikitaristi Heikki Silvennoisen Kummeli-biisi ”Jumankauta juu nääs päivää” mukaan – vai mistä pirusta sitäkään voi mennä vannomaan.


07/07/2026

Kirjallisuus: Kaksi rohkeaa naista

Serbialainen Marina Abramović (s. 1946) on itsensä alttiiksi laittavan performanssitaiteen edelläkävijä. Hänen tunnusmerkkejään ovat ehdoton sitoutuminen omaan taiteeseensa ja rohkeutensa etsiä teoksiinsa ruumiillisten ja henkisten rajojen ääriltä uusia ulottuvuuksia. Hänen muistelmateoksensa ”Seinien läpi” (”Walk Through Walls” 2016), jonka kanssakirjoittajana toimi James Kaplan, ilmestyi tänä vuonna suomeksi Lauri Latun suomentamana. Sen julkaisijana on tuore Last Tuesday Books -kustantamo.

Abramović syntyi vuonna 1946 kahden jugoslavialaisen kommunistisen partisaanitaistelijan tyttärenä. Hänen vanhempansa kuuluivat marsalkka Titon lähipiirin ja nuoren Marinan elämä oli puitteiltaan vaurasta sodanjälkeisessä Belgradissa. Hänen vanhemmillaan ei ollut kuitenkaan paljon yhteistä taustaa – kotityranniksi osoittautunut äiti oli rikkaasta suvusta ja intellektuelli, isän suku oli köyhää eikä isää kulttuuri kovasti kiinnostanut. Teoksiinsa usein liittyvään ruumiilliseen kipuun Marina joutui tottumaan jo lapsena, kun sekä äiti että täti löivät häntä lapsena jatkuvasti – rakastava isä ei rankaissut Marinaa koskaan, mutta ei ollut aviomiehenä ja kumppanina kovinkaan vakuuttava. Vanhempien liitto päättyi Marinan teinivuosina vihdoin eroon ja nuori nainen jäi asumaan Jugoslavian valtion kulttuurihallinnon eliittiin nousseen äitinsä kanssa. 

Vaikka äiti oli alistava ja väkivaltainen ja taiteilija kuvaa nuoruusvuosiaan ilottomiksi, oli nuorella Marinalla mahdollisuus harrastaa jo varhaisnuoruudestaan laajasti kulttuuria kirjallisuudesta musiikkiin ja teatteriin. Itsensä ilmaisun Marina löysi aluksi taiteesta ja maalaamisesta. Hän pääsi opiskelijaksi Belgradin taideakatemiaan ja löysi siten tuoreen ja innostavan ystäväpiirin. 1970-luvun alussa hän oli vahvasti mukana ensimmäisissä hankkeissa, joiden tuloksia voi kuvata performansseiksi. Hänen rämäpäisyytensä ja heittäytymisensä eri performanssiteoksiin saivat hänet kokeilemaan uusia tapoja käyttää omaa ruumistaan materiaalina taiteessa. 

Vuoden 1975 alkuvuodesta hän teki Napolissa performanssiesityksen, jossa galleriassa kuuden tunnin aikana hän seisoi paikallaan mustissa housuissa ja mustassa t-paidassa edessään pöytä, jossa oli 72 eri esinettä ja joilla gallerian paikalle tullut yleisö sai tehdä hänelle mitä halusi: leikellä paitaa, pistellä neuloilla, harjata hiuksia, kaataa vettä päälle. Tämän tapahtuman ydin Marinalle oli, että yleisö ja taiteilija tekevät performanssin yhdessä. Kun yleisön teot tulivat heidän omien tekojensa välityksellä näkyviksi ja hämmentäviksi, tuli taiteilijan muuttuneesta olemuksesta myös yleisölle peili. Oman tulkintani mukaan performanssi todensi, kuinka ohut sivistyksen pintakerroksemme on ja kuinka sitä raaputtamalla monien ihmisten pinnan alta löytyi se keskitysleirin tai gulagin vanginvartijan prototyyppi.

1970-luvun puolivälissä Marina tapasi saksalaistaiteilija Ulayn – toisen kokeilijan ja heittäytyjän. He rakastuivat intohimoisesti ja ryhtyivät yhtä intohimoisesti suunnittelemaan ja toteuttamaan yhteisiä performansseja. Ulkoiset puitteet olivat vaatimattomat – he asuivat vuosikaudet pakettiautossa ja elivät eri puolilla Eurooppaa. Apurahan turvin he oleskelivat puoli vuotta Australiassa ja asuivat osa ajasta aboriginaalien parissa. Heidän pitkän ja moniulotteinen suhteensa päättyi vuonna 1988 Kiinan muurilla – he lähtivät kävelemään Kiinan muurin vastakkaisista päistä ja tiesivät kohdatessaan, että suhde päättyi tähän tapaamiseen.

Marinan tunnettuus ja maine performanssitaiteilijana kasvoivat ja antoivat hänelle mahdollisuuksia uusien ja haastavien teosten toteuttamiseen tunnetuissa museoissa ja gallerioissa. Vahvan näkemyksellisyytensä ansiosta hän teki tuloksellisesti töitä erilaisten osaajien kanssa. Hän aloitti myös erilaisten koulutusten toteuttamisen ja perusti Marina Abramović Instituten, joka jatkaa hänen työtään. 

Abramovićin elämäkertaa lukiessa mieleeni tuli useammankin kerran serbialaisen elokuvaohjaaja Emir Kusturican (s. 1954) elokuvat, joissa on samanlaisia heittäytymisen ja hurjuuden elementtejä. Näiden kahden taidetta yhdistää myös se tekijä, että alun hätkähdyttämisen jälkeen katsoja/kokija ryhtyy analysoimaan ja miettimään näkemäänsä ja kokemaansa. Eikö se olekin taiteen eräs tehtävä?

Rohkea nainen vaadittiin myös tuomaan Marina Abramovićin elämäkerta suomalaisten saataville suomen kielellä. Hesari (HS 10.6.2026) kertoi, että graafinen suunnittelija Aino Nieminen tuskaili useamman kerran Marinan elämäkerran luettuaan, ettei sitä ole suomeksi saatavilla. Niinpä hän päätti kustantaa sen itse, löysi sopivan kääntäjän, sai kustannussopimuksen ja suunnitteli itse kauniin ulkoasun. Tämä kirja on myös kauneimpia vuoden 2026 kirjoja ja nelivärikuvituksineen hieno elämäkertateos. Kuten Hesarin jutussa Nieminen toteaa, että ”kyllähän tämä on helvetin kallis harrastus”. Hieno kulttuuriteko, Aino Nieminen. Performanssitaiteilija Marina Abramovićin työ ansaitsi juuri tällaisen heittäytyjän ja riskinottajan suomalaiseksi kustantajakseen. 

03/07/2026

Yhteiskunta: Voiko taustastaan päästä irti?

Suomalaisen yhteiskuntamme usein todisteltuja menestystarinoita on sosiaalisen nousun mahdollisuus – etenkin tasa-arvoa tavoitelleen koulutusjärjestelmämme ansiosta – ja mahdollisuus ”luokkaretkiin”. Tämä on hieno ja kiehtova narratiivi, johon kuitenkin särönsä tuovat tutkimustulokset koulutuksen periytyvyydestä ja yhteiskunnallisen epätasa-arvon kasvusta. Ranskalaisen Didier Eribonin (s. 1953) ”Paluu Reimsiin” (”Retour à Reims” 2009, suomennos Timo Torikka, Vastapaino 2024) kuvaa tunnetun ranskalaisfilosofin matkaa takaisin työväenluokkaisiin, epä-älyllisiin ja homofobisiin menneisyytensä mielenmaisemiin ja ympäristöihin. Ranskalainen yhteiskunta on rakenteita myöten luokkayhteiskunta, jonka tunnuslauseet vapaudesta, veljeydestä ja tasa-arvosta eivät arjen tasolla ole toteutuneet.

Eribonin kirja nivoo toisiinsa hänen elämäntarinaansa ja hänen yhteiskunnallisia analyysejään mielenkiintoisella tavalla, jota voisi luonnehtia tyyliltään varsin ranskalaiseksi. Hänen isänsä oli yksitoikkoisessa tehdastyössä ja hänen äitinsä teki oman osansa palkkatyöläisenä nelilapsisen perheen elättämiseksi. Perheen asuinolot olivat vielä 1960-luvulle tullessa ankeat, kunnes he pääsivät uudisasuntoon, jotka oli rakennettu Eribonin perheen kaltaisille työläisperheille. Didier Eribon erkaantui tietoisesti perheestään heti opiskeluaikanaan ja piti tietoisesti etäisyyttä heihin. Hän ei mennyt isänsä, jota ei koskaan rakastanut, hautajaisiin eikä ollut pitänyt 30 vuoteen yhteyttä veljiinsä eikä halunnut pitää vastakaan. Isänsä hautajaisten jälkeen kirjailija kuitenkin kohtasi sen tunnetilan muutoksen, jota James Baldwin oli kuvannut oman isänsä kuoleman jälkeen, kun vihan kadottua joutuukin kohtaaman tuskan. Isän kuolema herätti Eribonissa halun palata elämässään taaksepäin lapsuutensa ja nuoruutensa Reimsiin. 

Eribon intoutui poliittiseen toimintaan vuonna 1968 ja on hyvä muistaa, että vuoden 1968 opiskelijavallankumousliike oli varsin toisenlainen kuin Suomessa, jossa ylioppilaat onnistuivat valtaamaan jopa oman talonsa. Vuosikymmenien jälkeen hän muistaa myös ranskalaisen kirjailija Marcel Jouhandeaun huudon silloin opiskelijoiden mielenosoitukselle: ”Menkää kotiin! 20 vuoden päästä te olette kaikki lakimiehiä!”. Eribonia näyttää vuoden 1968 poliittisen perinnön kuihtuminen satuttavan edelleen. 

Kommunistisissa järjestöissä nuoruuttaan elänyttä Didieriä vihastuttaa hänen suorittavaan keskiluokkaan kuuluvien veljiensä pikkuporvarillisuuden ohella heidän sympatiansa ja tukensa laitaoikeiston Kansalliselle rintamalle. Tämä pohdiskelu tuntuu samanlaiselle, jota Suomessa monet ovat harjoittaneet kummasteluna kuihtuvien teollisuuspaikkakuntien vahvan vasemmistolaiskannatuksen luiskahtamisessa perussuomalaisten kannatukseksi. Miten joku voi kannattaa politiikkaa, joka sotii objektiivista luokka-asemaa vastaan?

Eribonin kuvaamat veljiensä valinnat toivat mieleen 1980-luvulla fanittamani Paul Willisin hienon teoksen ”Koulunpenkiltä palkkatyöhön: miten työväenluokan nuoret saavat työväen luokan työt?” (”Learning to Labour: How Working Class Kids Get Working Class Jobs” 1977, suomennos Airi Mäki-Kulmala, Vastapaino 1984). Willis osoitti, kuinka työväenluokkainen kulttuurinen paine – varsinkin elinkeinorakenteeltaan yksipuolisilla alueilla – on säilyttävä rakenne, joka ajaa nuoria todellista potentiaaliaan yksinkertaisempiin uravalintoihin. Eribonilla oli itsellään vahva halu irtautua perinteisestä ympäristöstään ja päästä osaksi vapaampaa ja älyllisempää elämää – motiiveissa limittyivät niin oman homoseksuaalisuuden toteuttamisen kuin mielenkiintoisemman elämän tavoitteet. Silloin ainoa mahdollisuus oli jättää tunkkainen Reims ja suunnata 150 kilometrin päässä olevaan Pariisiin, joka oli ilmapiirissään aivan eri planeetalta. Mikko Alatalo osasi nuoruuden ajan kulttuurisen etäisyyden sanoittaa omissa lauluissaan: ”Ei matka metreissä sinne ole pitkä / kyllä jokilaakso vielä siellä on / mutta ajassa ja aatoksissa / matka sinne on mittaamaton” (Mikko Alatalo: Mädäntänyt sydän, Yhdentoista virran maa).

Kirja kuvaa osuvasti ja kipeästikin sitä, miten kirjoittajan oli elettävä erilaisten roolien välistä elämää ja vaihdettava sävellajista ja maailmasta toiseen – oli elettävä kahden yhteiskunnallisen identiteetin kanssa. Hän ei ollut sivistyneen keskiluokan perheistä opiskelijatovereiden ja tulevien työtoverien tapaan, ja hänen oli peiteltävä omalla käytöksellään taustaansa. Eribon joutui myös homoseksuaalisuutensa vuoksi elämään varsinkin nuoruudessaan kaksoisroolia. Kirjan epilogissa hän tiivistää, että hänen nykyinen minänsä on rakentunut Pariisissa kahden toiveen täyttymisellä eli saada elää vapaasti homoelämää ja tulla ”älyköksi”. Kaikesta menestyksestään huolimatta Eribon kokee toteuttavansa kulttuurista ”huijarisyndroomaa”, vaikka hän on omalla ajattelullaan ja työllään päässyt "yhteiskunnan pohjalta" (hänen itsensä käyttämä kuvaus) asemaan, johon hänellä ei periaatteessa olisi ollut lähtökohtiensa perusteella mitään asiaa.  

Jo kirjaan tarttuessani mieleeni tuli nuorena näyttävästi esiin tullut ranskalaiskirjailija Édouard Louis, joka omisti ensimmäisen kirjansa ”Ei enää Eddy” (”En finir avec Eddy Bellegueule” 2014, suomennos Lotta Toivonen, Tammi 2018) juuri Eribonille. Eribonin kirja kuuluu laajasti ottaen samaan genreen, jossa kirjoittaja nousee köyhästä lapsuudesta ja nuoruudesta pienellä ranskalaisella teollisuuspaikkakunnalla, ja hylkäämällä taustansa hankkii itselleen mieleisensä elämän mahdollisuuden.

Suomalaisen yhteiskunnan nuoruuden ja siten myös matalien hierarkioiden ansiosta meillä sosiaaliset rakenteet ovat olleet joustavampia kuin Ranskan kaltaisessa perinteisten hierarkioiden maassa. Silti Suomessakin monet yksilöt ovat muutama vuosikymmen sitten tunteneet pienten paikkakuntien yhteisöjen yhdenmukaistavan paineen. Eribonin kirjan keskeinen väite on, että oma taustamme kulkee mukanamme mukaan koko elämämme, vaikka kuinka siitä haluaisimmekin eroon - mies voi lähteä työväenluokasta mutta työväenluokka ei lähde miehestä. Monille suomalaisille Eribonin ikätovereille paluu oman nuoruuden maisemiin ja mielentiloihin lienee kuitenkin leppoisampaa kuin se hänelle oli.

Yhteiskunta: Nuoriso ja äärilaitojen vetovoima

Nuoriso on ilahduttavasti liikkeellä eri puolilla Eurooppaa ja nuoret nostavat mielenilmaisuissaan esille monia heille polttavia kysymyksiä....