30/10/2026

Yhteiskunta: Joskus on ikävä nuoruutta ja komitealaitosta

Suomalaisen yhteiskunnan tuorein vitsaus on pyrkimys poliittisten blokkien rakentamiseen ennen  eduskuntavaaleja. Sanna Marinin johdolla sosialidemokraatit vuoden 2023 eduskuntavaaleissa ajoivat erittäin voimakasta blokkipolitiikkaa, joka myös sulki jo etukäteen ovia mielekkäiltä hallitusvaihtoehdoilta. Olisi onnetonta, jos vuoden 2027 eduskuntavaaleihin Suomessa mentäisiin blokkeina. Blokkipolitiikka on ajamassa vahvana länsimaisena demokratiana tunnetun Ruotsin hankalaan poliittiseen syksyyn. Jos suomalainen yhteiskunta on luisumassa kohti blokkipolitiikkaa, menetämme hetken huumassa monien vuosikymmenien työn poliittisen laaja-alaisen yhteistyön mahdollisuudesta.  

Ystäväni Juho Saari on kiteyttänyt osuvasti, että Suomen menestyksen selitykset ovat poliittisia ja taloudellisia suhdanteita syvemmällä kapitalismin ja hyvinvointivaltion yhteen kytkevän Suomen mallin instituutioissa ja suomalaisen yhteiskunnan arjen rakenteissa. Kaksi keskeistä tekijää ovat sopeutumiskyky ja sosiaalinen kimmoisuus. Hän määrittelee sopeutumiskyvyn sopeutumistehokkuuden ja -kustannusten yhteiskuntapoliittisesti järkeväksi yhdistämiseksi ja sosiaalisen kimmoisuuden yhteiskunnan rakenteiden kyvyksi toipua murroksesta jopa parempaan tilaan. 

Saaren tiivistys oli mielestäni hyvä luonnehdinta Suomesta aina vuoteen 2025, jonka jälkeen olen nähnyt entistä enemmän merkkejä suomalaisen tradition tietoisesta rapauttamisesta, ja poliittisen toiminnan arvoksi on noussut poliittisten pikavoittojen saavuttaminen. Mitä poliittiset pikavoitot edellyttävät? Usein ne kuvitellaan saavutettavan vastakkainasettelua jyrkentämällä, kun näin Trump ja brexit-uskovaisetkin toimivat.

Poliittinen vastakkainasettelu on jyrkentynyt entisestään muutamien viimeksi kuluneiden vuosien aikana. Samanaikaisesti on tapahtunut lainsäädäntötyön valmistelun selkeä laadullinen heikkeneminen, kun lakeja rustataan liian lyhyellä ja osittain puutteellisella valmistelulla. Mielipiteeni on selkeästi, että lainsäädännön vastuun pitää olla kansan valitsemilla edustajilla ja loputtomiin ei voida monen osapuolen kanssa neuvotella. Jos ei sovitussa aikaikkunassa kunnollisia kompromisseja saavuteta, niin päätöksentekijöiden kuuluukin ottaa vastuu ja tehdä ikäviäkin päätöksiä. Mutta blogini otsikonkin mukaan nykyistä päätöksentekoa katsoessa tulee ikävä komiteoita, jotka pitkään valmistelivat yhteiskunnan keskeisiä uudistuksia.

Kaarlo Tuori määritteli vuoden 1983 kirjoituksessaan, että komiteat erosivat muusta hallintokoneistosta kolmen tunnusmerkin nojalla. Ne olivat monijäsenisiä eli kollegisia, niiden jäsenyys on haltijansa sivutehtävä ja ne olivat suhteellisen irrallisia hallintokoneiston ydinosan (ns. linjahallinnon) hierarkkisista esimies-alaissuhteista. Komiteat tekivät merkittävää työtä, kun niissä valmisteltiin laajapohjaisesti yhteiskuntamme pitkävaikutteisia muutoksia. Komiteat rakensivat työllään Suomessa myös tärkeää yhteisymmärrystä, joista 1970- ja 1980-luvun muistettavia esimerkkejä olivat parlamentaariset puolustuskomiteat.

Komiteoiden kulta-aikaa olivat 1960- ja 1970-luvut, jolloin myös suunnittelu-usko Suomessa oli vahvinta. Komiteoiden työn ovat korvanneet erilaiset selvitysmiehet ja ministeriöiden oma tehostunut ja monipuolistunut toiminta. Huomattavaa on, että jo useamman hallituksen aikana on lakien laajapohjainen valmistelutyö koettu hitaaksi, turhaksi ja rapsakkaa poliittista päätöksentekoa kahlivaksi. Kuitenkin on tehty monia yhteiskuntamme päätöksiä, joiden valmistelu oli liian kärjistynyttä tai hätäistä – valitettava esimerkki on sote-uudistus, jossa on jatkuvasti paikkailun tarvetta.

Kun yhteiskunnan pitäisi olla ketterä ja nopeasti reagoiva, niin ovatko komiteat hallinnon dinosauruksia, joiden oli aikakin kuolla sukupuuttoon? Nykyistä repivää ja usein asiasisällöltään huokoista poliittista keskustelua ja hätäilevää päätöksentekoa seuratessa jähmeäliikkeisiä komiteoita tulee ikävä. Vaikka vanhassakaan komiteatyössä paras argumentti ei aina voittanut ja loistavia ideoita jouduttiin vesittämään kompromisseiksi, oli tällaisella yhteisellä ja monipuolisella valmistelutyöllä selkeät ansionsa. Väistämättä jouduttiin jo valmisteluvaiheessa ymmärtämään monenlaisia intressejä ja argumentteja – ja suomalaista päätöksentekoa valmisteltiin yhdessä. En halua virittää taisteluhuutoa ”Kaikki valta komiteoille” mutta kelpo karjaisu olisi ”Komiteat takaisin, perkele!”

26/10/2026

Elokuva: Deep state -ajattelu ja salaliittoelokuvat

Donald Trumpin aika politiikassa on ollut otollista erilaisille, moninaisille ja toinen toistaan hullummille salaliittoteorioille. Deep state -ajattelun ydintä on oletus valtion sisällä toimivista korruptoituneiden poliitikkojen ja johtavien virkamiesten salaisista verkostoista, jotka manipuloivat julkista mielipidettä ja käyttävät epädemokraattisia keinoja valtakunnan kohtaloihin vaikuttamisessa. Armahdan blogini lukijoita Trumpin kauden analysoinnista ja sen valheiden ja epätotuuksien verkon ruotimiselta. Katsastelen salaliittoteorioita 1960- ja 1970-luvun amerikkalaisten elokuvien perusteella, ja pohdiskelen faktojen ja fiktion rajapintoja.

USA:n 1960-luvun alun toivon aikakausi päättyi marraskuussa 1963 Dallasissa nuorekkaan presidentti John F. Kennedyn salamurhaan. JFK:n murha oli ja on ehtymätön salaliittoteorioiden mylly, ja kansakunnan sisällä ei ole vieläkään yhtenäistä ymmärrystä tästä tragediasta. Presidentin murhasta, sen motiiveista, taustoista ja tutkinnasta on saatu aineksia moniin hyviinkin elokuviin. David Millerin ohjaama ”Suora toiminta” (”Executive Action”) vuodelta 1973 on kohtalainen elokuva, mutta Oliver Stonen ”JFK” vuodelta 1991 oli arvostelu- ja yleisömenestys ja nosti lähes kolmen vuosikymmenen jälkeen tämän kansallisen trauman jälleen esille. 

Poliittisten johtajien murhat olivat turruttavan yleisiä USA:ssa 1960-luvun lopulla. Kansalaisoikeusaktivisti Malcolm X murhattiin keväällä 1965, mustien johtohahmo ja rauhannobelisti Martin Luther King Jr. murhattiin huhtikuussa 1968 ja demokraattipuolueen todennäköinen presidenttiehdokas Robert F. Kennedy kesäkuussa 1968. Tällainen poliittisten ja yhteiskunnallisten johtohahmojen murhien määrä altistaa monet ihmiset etsimään uudenlaisia selityksiä. Ja tietysti ajankuvana on muistettava, että 1960-luvun maailmaa leimasi kahden ydinasekisaa käyvän supervallan keskinäinen vastakkainasettelu ja voimainmittelö.

Neuvostoliiton pelko ja erityisesti venäläisten katalat salajuonet juomaveden manipuloinnista sekoittivat muistettavasti amerikkalaiskenraalin pään Stanley Kubrickin sysimustan huumorin kyllästämässä klassikossa ”Tri Outolempi eli: Kuinka lakkasin olemasta huolissani ja opin rakastamaan pommia” (”Dr. Strangelove or: How I Learned to Stop Worrying and Love the Bomb”) vuodelta 1964. Amerikkalaiskenraali päätti lähettää omalla päätöksellään pommikonelaivueen tuhoamaan Neuvostoliiton. Toisenlainen salaliitto oli teemana John Frankenheimerin kelvollisessa elokuvassa ”Toukokuun 7 päivää” (”Seven Days in May”), jossa armeijan korkein johto suunnittelee sotilasvallankaappausta estääkseen USA:n ja Neuvostoliiton välisen ydinaserajoitussopimuksen. Uhka demokratialle tulikin sisältäpäin. Toinen John Frankenheimerin 1960-luvun merkkiteos ”Mantsurian kandidaatti” (”The Manchurian Candidate”) kertoo amerikkalaissotilaan ohjelmoinnista poliittiseen murhaan.

1970-luvun alun salaliittoelokuvien aatelia ovat Alan J. Pakulan ”Ansa - Parallax View” (”The Parallax View”), jossa tutkiva journalisti löytää yhä syvempiä ja sumeampia yhteyksiä senaattorin murhan takaa. Suosikkejani on myös Sydney Pollackin ”Korppikotkan kolme päivää” (”Three Days of the Condor”), jossa Washingtonissa  CIA:n peiteorganisaatiossa kertomakirjallisuutta analysoiva tutkija palaa lounastauoltaan takaisin ja löytää kaikki työtoverinsa teloitettuina – mutta miksi?

1970-luvulla tehtiin muitakin salaliittoelokuvia, mutta seisahduttavin oli Alan J. Pakulan ”Presidentin miehet” (”All the President’s Men”) vuodelta 1976. Tämä on kaikkien aikojen lempielokuviani, mutta myös salaliittoteoreetikkojen märkä uni todistaessaan, että Yhdysvaltain presidentti Richard M. Nixon oli oikeasti sumeilemattomia toimintatapoja käyttävä ja valtiokoneiston suojelema rikollinen. 

Kun USA:ssa oltiin päästy juuri yli Nixonin ketkun muistosta, niin reippaan rehellisyyden perikuvaksi kehystetty partiopoikamainen Ronald Reagan oli Iran-contra-skandaalin keskiössä.  Taas presidentti toimi vastoin kongressin nimenomaisia päätöksiä ja vastoin YK:n pakotepäätöksiä.

Salaliitot ovat tenhoava trillerin aihe ja salaliitoista on tehty USA:n ulkopuolellakin osaavia ja hienoja elokuvia. Olen aiemminkin kumartanut syvään kreikkalaissyntyisen Costa-Gavrasin elokuvalle ”Z – hän elää” (”Z”) vuodelta 1969 – hieno ja todellisuuspohjainen elokuva everstien Kreikasta. Ranskalaisen Henri Verneuilin ”I... comme Icare” vuodelta 1979 on hyvä trilleri, jonka perussyke on jäljitettävissä ajatuksiin JFK:n ja muiden poliittisten murhien takana oleviin salaliittoihin.

Yhdysvaltain poliittinen lähihistoria monine murhineen, murhayrityksineen ja paljastuneine poliittisine väärinkäytöksineen on antanut ponnevoimaa salaliittoteorioille. Monet hyvin tehdyt ja vetävät elokuvat ovat kuvittaneet näitä teorioita ja tehneet niistä herkkäuskoisille uskottavia. USA:ssa meitä tänään hämmentävät Trumpin hallinnon toimet, jotka voivat vielä villiintyä aivan lähiaikoina välivaalien tulosten selvitessä. 

Salaliittoelokuvat ovat viihdettä ja vika salaliittoihin uskomisessa ei ole viihteen tuotteissa. Vanhan letkautuksen mukaan TV-lähetyksen huonosta ja sekavassa kuvasta olevan valituksen voi kuitata vastauksella ”vika ei ole vastaanottimessa vaan todellisuudessa”. Jos salaliittoelokuvat saavat katsojansa uskomaan elämäämme hallitseviin juonitteleviin salaliittoihin, vika ei ole elokuvissa vaan todellisuudessa.

20/10/2026

Kulttuuri-ilmiöt: Museokortti on nerokas keksintö

Syksyisen sunnuntain viikonloppukävelymme välietappina oli Didrichsenin taidemuseo Kuusisaaressa. Kohdehan oli mainio ja Elin Danielson-Gambogin näyttely oli retken arvoinen. Museokortti taskussa on helppoa lähteä nauttimaan eri museoiden tarjonnasta. 

Museokortti lanseerattiin vuoden 2015 keväällä, ja runsaan kymmenen vuoden ikään ehtinyt Museokortti on osoittautunut toimivaksi kulttuurituotteeksi. Perusajatus oli madaltaa kynnystä museoissa käymiselle, jossa on onnistuttu. Museokortti on suomalaisten museoiden hallinnoima tuote, jonka tuloista 75 % palautuu museoille. Se on tuottanut museoille vuosien varrella jo 120 miljoonaa euroa. Museoissa käydään enemmän kuin koskaan aiemmin ja museoiden yhteenlasketut pääsylipputulot ovat nelinkertaistuneet Museokortti-aikana. Aktiivinen Museokortti löytyy nykyisin noin 350 000 suomalaiselta. Nykyisin Museokortti käy yli 360 kohteeseen Suomessa.

Mitä Museokortti minulle käyttäjänä antaa? Se innostaa spontaaneihin museokäynteihin – esimerkiksi kesällä Porvoossa käydessäni päätinkin käydä kaupunginmuseossa, jossa olikin Pertti Jarlan hillittömän hauska näyttely. Museokortti antaa myös mahdollisuuden suurissa museoissa useampaan käyntikertaan. Se merkitsee, että koko tarjontaa ei tarvitse ahnehtia kerralla tai että voi palata uudelleen mieluisten teosten ääreen.

Kun monilla ystävillänikin Museokortti on, niin on kiva sopia tapaaminen museoon ja muutamissa niissä on kelpo kahvilakin, jossa on mukava tunnelma. Kun museoissa käynnit kasvavat ja Museokortin ansiosta ymmärtääkseni myös käyttäjäkunta on laventunut ja laajentunut, antaa se innokkeita museoillekin uudistua ja kehittyä. Muutamista tuntemistani museoista on kehittymässä haluttuja matkakohteita: hyviä esimerkkejä ovat vaikkapa Mikkelin Sodan ja rauhan keskus Muisti tai Mäntän Serlachius-museot. 

Arkikokemukseni perusteella museoissa kävijät ovat nykyistä tuottoisampia asiakkaita myös museokaupoille, joiden tuotteiden katteet ovat yleensä hyvät. Ja kun Museokortilla ikään kuin ilmaiseksi näyttelyssä käytiin, niin nyt sitten voi museokaupasta mielellään jotain hankkia. Museokauppojen volyymin kannalta on tietysti tärkeää saada asiakasvirtaa enemmän, ja juuri sitä Museokortti on tuonut. Kävijävirtojen kasvu näkyy myös museoiden yhteydessä olevien ravintoloiden ja kahviloiden liikevaihdon kasvuna.

Museoiden talouden kokonaiskuvassa kannattaa kuitenkin muistaa, että museoiden pääsymaksutulot (mukaan lukien Museokortin tuloutukset) ovat noin 10 % niiden kokonaisrahoituksesta – valtion, kuntien ja säätiöiden rahoituksella museot edelleen ja tulevaisuudessakin pyörivät. Museokortti on kuitenkin ollut museoalalle imagollisesti tärkeä, koska se on osoittanut yhteistyön voimaa ja tuonut museoille myös runsaasti uusia kävijöitä.

Kulttuurialaa on usein – ja kokemukseni mukaan syystäkin – pidetty nurkkakuntaisena ja hankalasti pitkäkestoiseen yhteistyöhön pystyvänä. Museokortti on osoittautunut tenhoavaksi kulttuurin menestystarinaksi, jossa vanhakantaisessa maineessa ollut museoala on pystynyt uudistumaan ja hankkimaan innokkaita kävijöitä, jotka ovat osoittaneet monimuotoisten museoiden tarpeen. Museoala pystyy myös paremmin perustelemaan julkisia rahoitustarpeitaan, kun museoissa käynnit jatkavat edelleen kasvuaan ja ovat jo nyt korkeammalla tasolla kuin koskaan ennen. 

Museokortin menestys tiivistyy ymmärtääkseni siihen, että on kysytty kuluttajan näkökulmasta peruskysymys ”What is in for me?”. Vastaukseksi kehitetty helppokäyttöinen pääsy yhdellä vuosittaisella maksulla satoihin erilaisiin kulttuurikohteisiin on käyttäjälleen kelpo ratkaisu.

16/10/2026

Kirjallisuus: Monilla aikatasoilla kulkeva hieno romaani

Kerronnassaan ja juonissaan monilla aikatasoilla kulkevat romaanit ovat lukijallekin haastava genre. Kirjailijan on osattava nivoa eri aikatasot eri elementteineen juohevaksi kerronnaksi ja pitää yllä tarinan imu. Riikka Pulkkisen tuore ”Pienet joutsenet” (Otava 2026) osoittaa kirjailijan varmuutta ja osaamista, ja kirja on erinomainen lukukokemus. Lähes 450-sivuisena kirja ei ole helppo, mutta vaivannäkö ja pieni ponnistelu palkitsee lukijan. 

Nimettömänä läpi kirjan kulkevan kertojanaisen ydintarinana on hänen varhaisteinivuosiensa intohimoinen balettiharrastus, johon hän heittäytyy koko energiallaan. Ahkerasta harjoittelustaan ja harrastukselle omistautumisestaan huolimatta hän joutuu huomaamaan, että hänestä voisi tulla hyvätasoinen harrastaja, mutta ei koskaan tähteä. Baletin maailma on kurinalaisuudessaan armoton, mitä korostaa venäläinen tinkimätön balettiopettaja. Opettajan kunnianhimoisena tavoitteena ryhmälle on Joutsenlammen hiominen esitykseksi, ja tuohon esitykseen kuusi kertaa viikossa pidettävät harjoitukset tähtäävät.

Nuoruusikää lähestyvän tytön ympärillä oleva maailma ei ole selkeän jäsentynyt 1980- ja 1990-lukujen taitteessa, kun ei se jäsenny helposti aikuisillekaan. Neuvostoliiton hajoaminen ja sosialististen maiden nopea muutos ovat pienen perheen jatkuvia puheenaiheita, ja perheen isä on liimautunut kansainvälisen uutisvirran seuraamiseen. Perhe on hiljattain muuttanut heille uudelle paikkakunnalle eli Ouluun. Akateemista uraa havitteleva isä on vailla työtä ja omistautuu maailman muutosten ymmärtämiselle ja selittämisellekin. Euroopan myllerryksessä Suomikin on vahvassa muutoksessa, kun talouden rakenteet muuttuvat nopeasti ja neuvostokarhu naapurissa on muuttumassa uudeksi ja häilyväksi Venäjäksi. Suomen talousuutisissa nousee esille etenkin säästöpankkien holtittoman luotonannon vaikeudet ja valtiontalouden syvenevä alho. Pulkkisen kerronnan taidonnäyte on kuvata ajan tunnelmia varhaisteinin ajatuksenjuoksulla ja ajankohtaisten asioiden heijastamisella kasvavan tytön leikkeihin.

Kirjassa on kaksi muutakin aikatasoa eli tytön rakkaiden isoäitien viimeiset ajat vuonna 2011 ja näiden samalla paikkakunnalla elämänsä asuneiden isoäitien kokemukset vuoden 1939 syksystä ja Neuvostoliiton hyökkäyksestä alkaneessa talvisodassa. Vuonna 2011 nyt naiseksi varttuneella tytöllä oli kaksi läheistä, mutta varsin erilaista isoäitiä, jotka asuivat koko elämänsä kirjassa tarkemmin nimeämättömällä itäsuomalaisella paikkakunnalla. Samaan aikaan hoitoon joutuneiden isoäitiensä elämää muistellessa nainen ymmärtää, että isoäidit ovat aikoinaan olleet läheisiä ystäviä, mutta he ovat myöhemmin elämässä ajautuneet toisistaan erilleen. Nuori nainen kokee tärkeäksi tehtäväkseen kahden isoäitinsä sovinnon rakentamisen vuosikymmeniä jatkuneen eripuran jälkeen. 

Baletti on armoton harrastus, joka perustuu lukemattomilla toistoilla pienimpienkin yksityiskohtien hiomiseen. Baletin kurinalaisuus on koskettavassa ristiriidassa Neuvostoliiton hajoamisen kaoottisuudelle. Tämä jännite on myös mielenkiintoinen kurkistus venäläiseen sielunmaisemaan, kun suurvalta vääjäämättä murenee sisältäpäin, ja harvoiksi pysyviksi asioiksi jää maassa jää symbolisillakin ulottuvuuksia ladattu Joutsenlampi.

Pulkkinen käyttää osaavina kerronnan välineinä eri aikatasoilla kulkevan kerronnan ohella valikoituja vuosien 1989 – 1990 uutisten lehtileikkeitä, jotka faktoilla kehystävät varhaisteinin elämän mielenkiintoista aikaa. Helppo kritiikki laajaa ja monitasoista kirjaa kohtaan on väittää, että jotain olisi ollut vähennettävä tai poistettava. Mieleeni tulee Milos Formanin erinomaisen Amadeus-elokuvan kohtaus, jossa Salieri tulkitsee keisarin tunnelmia ja kertoo, että Mozartin kappaleessa on ”liikaa nuotteja”. Mozart terhakoituukin kysymään, mitkä nuotit hänen pitäisi poistaa. Riikka Pulkkinen on varmasti hionut pitkään kirjaansa ja minusta tässä kirjassa jokainen kirjain on paikallaan – ”Pienet joutsenet” on hieno romaani.

13/10/2026

Yhteiskunta: Itsenäistyykö Skotlanti ja liittyykö Yhdistynyt Kuningaskunta uudestaan EU:hun?

Olemme syksyisin tehneet kirjallisuutta harrastavan ystäväryhmäni kanssa matkoja mielenkiintoisiin eurooppalaisiin kohteisiin. Tällä kertaa matkamme suuntautui Skotlantiin ja sen pääkaupunkiin Edinburghiin. Skotlannin väkiluku on Suomen luokkaa eli runsaat viisi miljoonaa ja Edinburgh kaupunkina on jotakuinkin samankokoinen kuin Helsinki. Skotlannilla on maana rikas ja mielenkiintoinen historia. Vuodesta 1707 Skotlanti on kuulunut Yhdistyneeseen Kuningaskuntaan. 

Monet muistavat, että vuonna 2014 Skotlannissa järjestettiin itsenäistymisestä kansanäänestys, jossa noin 55 % vastusti itsenäistymistä. Mielenkiintoista on, että osa periaatteessa itsenäisyysmielisistä äänestäjistä pelkäsi, että itsenäistyminen voisi johtaa eroon Euroopan Unionista ja äänestivät siksi itsenäistymistä vastaan. Vuoden 2016 Brexitin neuvoa-antavassa kansanäänestyksessä 62 % skotlantilaisista äänestäjistä vastusti eroa EU:sta, mutta lopputuloksena Yhdistynyt Kuningaskunta päätyi – vahvasti englantilaisten äänillä – eroamaan EU:sta. Yhdistyneen Kuningaskunnan sisällä EU:n kannatus oli – ja on - vahvinta juuri Skotlannissa.

Vaikka politiikkaa olen vuosikymmenet seurannutkin, minulle oli yllätys Skotlannin itsehallinnon laajuus. Skotlannilla on oma parlamentti ja oma pääministeri. Maalla on ollut oma 129-jäseninen yksikamarinen parlamentti vuodesta 1998. Skotlannissa eletään tilanteessa, jossa osa päätöksistä tehdään Yhdistyneen Kuningaskunnan (jonka muodostavat siis Englanti, Pohjois-Irlanti, Skotlanti ja Wales) parlamentissa Lontoon Westminsterissä ja osa päätöksistä Skotlannin parlamentissa Edinburghissa. Skotlannista valitaan Westminsterin parlamentin alahuoneeseen 57 kansanedustajaa sen kaikkiaan 646 kansanedustajasta. Skotlannin parlamentin toimivaltaan kuuluvat mm. koulutuksen, terveydenhuollon, talouden, sosiaalihuollon ja maatalouden asiat, kun taas Westminsterin toimivaltaan kuuluvat etenkin ulko- ja turvallisuuspolitiikka ja monien alojen puitelainsäädäntö. Skotlannin ehdoton valtapuolue on Skotlannin kansallispuolue SNP (Scottish National Party), joka on vuodesta 2017 voinut yksin muodostaa Skotlannin hallituksen.

Matkan aikana meitä kiinnosti kaksi kysymystä eli itsenäistyykö Skotlanti lähitulevaisuudessa ja hakeeko Yhdistynyt Kuningaskunta Euroopan Unionin jäsenyyttä. Skotlannin itsenäisyyden kansanäänestyksestä on vain kymmenisen vuotta ja silloin tulos oli selkeä. Uusi kansanäänestys ei ole aivan ovella, mutta kehnosti hoidettu Brexit, sen negatiiviset taloudelliset vaikutukset ja halu eurooppalaiseen yhteistyöhön luovat otollista maaperää myös itsenäisyystoiveille. Ymmärrykseni on, että jos Skotlanti itsenäistyisi, se hakisi nopeasti EU:n jäsenyyttä. 

Mutta hakeeko Yhdistynyt Kuningaskunta EU-jäsenyyttä lähiaikoina? Brexitin myötä britit ovat hukanneet melkoisesti taloudellisen kasvunsa potentiaalia eikä uusien korvaavien kauppasopimusten laatiminenkaan vaivatonta ole ollut. "Take back control" oli osuva kampanjaslogan, joka kuitenkin jäi ontoksi lupaukseksi, kun Leave-kampanjan liioittelut ja suoranaiset valheet ovat paljastuneet. Brittien ja EU:n lähentymiselle on selkeästi halua ja tarvetta, ja britit ovat liittyneet taas EU-tutkimusohjelmiin ja Erasmus-opiskelijavaihto-ohjelmaan. Näistä ensiaskelista on kuitenkin huima matka EU-jäsenyyteen ja briteille ei olisi uutena hakijana oikoteitä jäsenyyteen. Suuri kynnyskysymys voisi olla myös punnan asema ja kohtalo. Olisin yllättynyt, jos Yhdistynyt Kuningaskunta seuraavan kymmenen vuoden sisällä EU-täysjäsenyyttä hakisi ja sen saisi. 

Skotlannille on leimaa-antavaa kahden nykyisin lähes samankokoisen suuren kaupungin eli Edinburghin ja Glasgow’n keskinäinen kisailu ja jännite, joka yltää omien jalkapallojoukkueiden intohimoista kannatusta syvemmälle. Glasgow’ssa emme käyneet, kun Edinburghissäkin riitti nähtävää ja koettavaa. Edinburghin vanha kaupunki on hienosti säilynyt yhtenäinen kokonaisuus. Vuosisatainen sivistysperinne tulvahtaa vastaan eri puolilla kaupunkia. Modernin taloustieteen klassikon ”Kansojen varallisuus” kirjoittaja, moraalifilosofi Adam Smith oli edinburghiläisiä, ja niin olivat myös Sherlock Holmesin luoja Arthur Conan Doyle ja Robert Louis Stevenson, jonka luomuksia ovat Tohtori Jekyll ja Mr. Hyde. Edinburgh ja Skotlanti ovat paljon muutakin säkkipillimusiikkia ja haggis-annoksia – aivan mainio pitkän viikonlopun matkakohde.

09/10/2026

Elokuva: Hurmaava Karhuherra Paddington

Michael Bondin (1926 – 2017) luoma Karhuherra Paddington on lumoava hahmo. Ensimmäinen Paddington-kirja ilmestyi vuonna 1958, ja kirjoja on käännetty yli 40 kielelle ja myyty yli 35 miljoonaa kappaletta. Lontoolainen Brownin perhe löysi yksinäisen, punahattuisen karhun matkalaukkuineen Paddingtonin asemalta ja niinpä Perusta tullut karhu muutti Browneille. Usein Paddington pukeutuu siniseen duffelitakkiin ja punaiseen lierihattuun, jossa on myös karhuherran pahan paikan jemma eli paikka hänen herkulleen appelsiinimarmeladileivälle. Hyväkäytöksinen ja aina kohtelias karhu joutuu usein kommelluksiin, joista selviämistä auttavat hänen positiivisuutensa ja kykynsä solmia ystävyyksiä tuntemattomien kanssa. 

Kirjojen ohella Paddingtonin suosiota ovat kasvattaneet animaatiosarjat ja kolmen mukavan kokoillan elokuvan sarja. Vuonna 2014 valmistunut Paul Kingin ohjaama ”Paddington” oli varsin kelvollinen koko perheen elokuva, jonka menestyksen avaimina olivat onnistunut karhuhahmon animointi sekä osaava näyttelijäkaarti. Paddington seikkaili sujuvasti hienoissa Lontoon maisemissa ja Ben Whishaw oli erinomainen Paddingtonin äänenä. 

Pankin räjäytti vuonna 2017 valmistunut ”Paddington 2”, jonka näyttelijäkaartissa loistivat brittiosaajat Hugh Grant, Brendan Gleeson, Peter Capaldi ja Jim Broadbent. Paul Kingin ohjaama leffa oli hetken ainoa elokuva, joka oli arvostetulla Rotten Tomatoes -elokuvasivustolla saanut kaikilta leffakriitikoilta myönteisen arvion. Elokuva sisältää kaiken mitä leffalta voi toivoa: vetävän tarinan, kerronnassa hienoja hämäyksiä ja koukkuja, komean visuaalisen toteutuksen, hyväntahtoisen tunnelman ja oikeudenmukaisen loppuratkaisun. Elokuvan tähtipölyä lisäsi tieto, että ukrainalaisessa versiossa Paddingtonin ääninäyttelijänä oli Volodymyr Zelenskyi, joka ennen presidenttikauttaan oli maassaan hyvin tunnettu koomikko. Kolmas sarjan elokuva ”Paddington seikkailee” (”Paddington in Peru”) vuodelta 2024 ei ollut enää Paul Kingin ohjaama eikä yltänyt samalle tasolle kahden ensimmäisen osan kanssa.

Karhuherra Paddingtonin tähtihetki oli vuonna 2022, kun julkistettiin lyhytelokuva kuningatar Elisabet II:n 70-vuotisvaltakauden kunniaksi. Kolmeminuuttisessa elokuvassa kuningatar kutsui Paddingtonin palatsiinsa teelle. Perusta muuttaneen Paddingtonin kohtelias ensimmäinen repliikki on ”Thank You for having me. I hope You have a lovely jubilee”. Odotetusti Paddington onnistuu sähläämään kuningattaren teepöydässä ja kun karhuherra on tuhonnut teepöydän tarjottavat, tarjoutuu hän jakamaan hatussaan pitämänsä marmeladileivän kuningattaren kanssa. Elisabet II vuorostaan näyttää, että hänelläkin on aina hätävarana marmeladileipä mukanaan perinteisessä käsilaukussaan. Mainio osoitus brittien iäkkään kuningattaren huumorintajusta!

Karhuherra Paddington on fiktiivinen hahmo, joka on Perusta Englantiin muutettuaan osoittautunut kelpo britiksi. Hän puhuu moitteetonta englantia, on kaikille kohtelias, osoittaa hyvää tahtoa ja on arkisissa tilanteissa huomaavainen. Ja mikäpä on Paddingtonin elellessä, kun hän asustaa ylemmän keskiluokan varakkaassa valkoihoisessa lontoolaisperheessä hyvällä asuinalueella. Kelpo karhun kutsuu kuningatarkin teelle, mutta kertooko Paddingtonin tarina myös väistämättömästi, että kun siirtolainen tulee niin britiksi kuin olla voi, hän voi vasta silloin tulla hyväksytyksi?

Voimme huvitella toisen fiktiivisen sankarin eli Tarzanin tarinalla. Lordi Greystokeksi paljastunut sankari kasvoi apinoiden hoivissa yksin viidakossa ja nousi viidakon valtiaaksi. Hän osoitti, että englanti ei voi olla vaikea kieli – hän oppi sen apinoiden parissa yksinopiskeluna viidakossa (tämä on rapsakka kasku muistaa, kun joku britti kehuu small talkissa englannin kielen taitoasi). Amerikkalaisen Edgar Rice Burroughsin (1875 – 1950) Tarzan-kirjat ovat tietysti yleisasenteeltaan tunkkaisia kulttuuri-imperialismin tuotoksia, mutta Tarzan päätti kuitenkin palata viidakkoon. Paddington on päättänyt jatkaa elämäänsä Lontoossa Brownin perheessä.

Paddington-elokuvat ovat hienoja ja viihdyttäviä elokuvia, jotka poikkeuksetta sopivat koko perheelle. Kun ne ovat hyvän mielen elokuvia, niin pitäisikö niitä edes tarkastella toiseuden hyväksymisen, kulttuurisen sulautumisen ja kulttuuri-imperialismin näkökulmista? Tietysti pitää ja tällainen tarkastelu on sitä tärkeämpää, mitä suositumpia kulttuurituotteet ovat. Tällainen tarkastelu antaa meille tarpeellisen ja toisenlaisen näkökulman. Samalla voimme kysyä, että miten Paddington-elokuvia katselee vaikkapa sellainen nuori, jonka perhe joutuu pohtimaan Englannissa asumistaan Brexit-päätöksen jälkeen. 

”Paddington 2” on viimeksi kuluneiden vuosien suosikkielokuviani ja katson sen varmasti vielä neljännenkin kerran. Katsomisnautintoani ei vähennä pohdinta elokuvan kulttuurisesta kontekstista ja piiloviesteistä vaan se antaa minulle mielenkiintoisen lisäulottuvuuden elokuvan tarkasteluun.

02/10/2026

Kulttuuri-ilmiöt: Kannattaako ostaa suosikkifutisjengin fanipaita?

Jalkapalloon kuuluu suosikkijoukkueen ja lempipelaajien fanitus. Se voi saada monenlaisia muotoja, joista arjessa näkyvin ilmentymä ovat katumuodissa näkyvät joukkueiden pelipaidat tai fanipaidat. Vuosien varrella ne ovat kehittyneet tyylikkäiksi ja hienoiksi asusteiksi. Paidoilla on seuroille myös taloudellista merkitystä. Real Madrid myy vuodessa yli kolme miljoonaa fanipaitaa, ja kuten niitä hankkivat tietävät, ne eivät ole hinnaltaan mitään Hennes & Mauritzin bulkki-T-paitoja. Johtavien eurooppalaisten jalkapalloseurojen pelipaitoja koristavat kalliit sponsorimainokset. Real Madridin tärkeä sponsori on Fly Emirates, Paris Saint-Germanin paitaa koristaa Qatar Airwaysin mainos ja Manchester Cityn pelaajat kantavat Etihad Airwaysin koko rinnustan peittävää mainosta. Seurojen antamien tietojen mukaan nämä lentoyhtiöt maksavat seuroille 69-70 miljoonaa euroa vuodessa sponsorisopimuksistaan. Joukkueiden kannatuksen innossa on hyvä muistaa, että mikään näistä sponsoreista ei tule maasta, jota voi demokratiaksi kutsua ja jossa ihmisoikeuksista pidettäisiin huolta.

Eurooppalaisten huippuseurojen tulonmuodostus perustuu ymmärtääkseni viiteen pilariin. Ensimmäinen ovat sponsorisopimukset, joista suurimmat ovat urheiluvälinevalmistajien kanssa. Puma maksaa kymmenvuotisen sopimuksen perusteella Manchester Citylle noin 130 miljoonaa euroa vuodessa. Urheiluvälineiden ohella merkittäviä sponsoreita ovat mm. lentoyhtiöt ja teleyhtiöt – Bayern Münchenin tärkeä sponsori mittavalla sopimuksella on T-Mobile. Toinen tärkeä tulonlähde ovat TV-sopimukset. Ne ovat merkittävä tulonlähde etenkin Englannin Valioliigan seuroille ja Espanjan La Ligan seuroille. Valioliigan TV-sopimusten arvo on vuositasolla 2,5 miljardia euroa, joista jyvityksen perusteella Manchester City tienaa vuositasolla 170 miljoonaa euroa. Pienimmätkin Valioliigan seurat tienaavat näillä sopimuksilla 100 miljoonan euron luokkaa olevat vuositulot. Mutta kaikki on Amerikassa suurempaa: amerikkalaisen jalkapallon TV-sopimusten arvo on vuositasolla 10-11 miljardia euroa.

Kolmas tulonlähde ovat erilaiset fanituotteet, jotka yhteenlasketulta volyymiltaan ovat miljardiluokan liiketoimintaa – ja erittäin hyväkatteista liiketoimintaa. Neljäs tulonlähde ovat pelaajakaupat, joilla todellisen huippupelaajan varhain löytänyt pienempikin seura voi tehdä hyvän tilin. Ja viides tulonlähde ovat otteluiden pääsylipputulot, joiden suhteellinen merkitys on jatkuvasti laskenut.

Manchester City on viimeksi kuluneiden päivien uutistietojen mukaan todellisissa vaikeuksissa, kun se on tietojen mukaan jatkuvasti ja määrätietoisesti rikkonut Valioliigan taloudellisia säännöksiä. Vuosien 2009-2018 aikana seura olisi syyllistynyt yhteensä 114 taloussääntörikkomukseen (ks. HS 29.09.2026). Tämä selvittely saa ylimääräisiä kierroksia siitä, että Ison-Britannian tuore pääministeri Andy Burnham on Suur-Manchesterin edellinen pormestari ja seuran suuri sponsori on Abu Dhabin emiraatin omistama lentoyhtiö Etihad Airways – ja seuran omistaa Abu Dhabin hallitsijasukuun kuuluva sheikki. Muista Valioliigan seuroista kuuluu mutinaa, että ei riitä, että Manchester City saisi erittäin tukevat sakot ja tippuisi yhtä sarjatasoa alemmas vaan rangaistuksen pitää olla tuntuvampi.

Ja ne jalkapallopaidat! Yksittäisten seurojen jalkapallopaitojen valikoima on muutamissa maissa – esimerkiksi Englannin Valioliigassa – laajentunut nopeasti. Vanhaan hyvään aikaan seuroilla oli kaksi paitaa – kotiottelupaita ja vieraspelipaita. Nyt on kolmatta virallista paitaa, harjoituskauden paitaa, nostalgiapaitaa jne. Seurat myyvät entistä enemmän paitoja ja sponsorit saavat miljoonittain kaduilla käveleviä mainoksia. Jos perheessä joku haluaa vaalean viikingin Erling Haalandin virallisen Manchester Cityn paidan, niin argumentoidaanko, että se on laatuun nähden liian kallis? Vai kysytäänkö, että haluatko mainostaa koko rinnuksen leveydeltä totalitaristisen maan lentoyhtiötä? Vai kysytäänkö, että kannattaako tukea seuraa, joka peittelee miljarditason taloudellisia puliveivauksia? Vai hankitaanko kiltisti se Haaland-paita ja päätetään siirtää yhteiskunnallinen valistustuokio myöhemmäksi?

Yhteiskunta: Nuoriso ja äärilaitojen vetovoima

Nuoriso on ilahduttavasti liikkeellä eri puolilla Eurooppaa ja nuoret nostavat mielenilmaisuissaan esille monia heille polttavia kysymyksiä....