29/09/2026

Kirjallisuus: Viihteellisesti tietolähdetoiminnasta

Kale Puonti on työteliäs dekkaristi. Poliisin työstä jo eläkkeelle jäänyt mies on kirjoittanut kahdeksan Pasilan Myrkky -sarjan mainiota dekkaria. Olin valitsemassa Vuoden johtolanka -palkinnon voittajaksi vuonna 2024 sarjaan kuuluvaa teosta ”Fadi”. Lisäksi Kale tekee podcasteja mm. entisen ammattirikollisen Immu Ilmenin kanssa, pitää luentoja ja esiintyy usein MTV3:n Rikospaikka-ohjelmassa. Hänen kirjoihinsa perustuu Elisa Viihteen Pasilan myrkky -TV-sarja, josta on esitetty kaksi tuotantokautta.

Olen pitänyt Puontin Pasilan Myrkky -sarjan dekkareiden hyvästä ja tiiviistä juonenkerronnasta. Ne ovat aiheiltaan usein käsitelleet ihmiskohtaloita, jotka muuten ovat jääneet kertomatta. Niissä näkyy myös Sjöwall-Wahlöö-mainen yhteiskunnallinenkin ote. Siksi tartuin mielenkiinnolla tämän syksyn uutuuteen eli romaaniin ”Ilmiantaja” (Bazar 2026), joka ei kuulu Pasilan Myrkky -sarjaan vaan on itsenäinen rikosromaani.

”Ilmiantaja” on romaani poliisien tietolähdetoiminnasta. Jännitysviihteen genressä on peiterooleissa toimivien poliisien työstä tehty hienoja elokuvia, joista suosikkejani ovat Johnny Deppin ja Al Pacinon tähdittämä ”Donnie Brosco” vuodelta 1997, Martin Scorsesen ohjaama ja monen tasokkaan näyttelijän ryydittämä hieno ”The Departed” vuodelta 2006 sekä tietysti Scorsesen elokuvan perustana ollut hongkongilaiselokuva ”Infernal Affairs” vuodelta 2002. Tietolähdetoiminnan ja peitepoliisityön jatkuvana uhkana on paljastuminen ja vankka tieto siitä, että paljastuvien kohtalot ovat usein karuja.

Puontin kirja keskittyy jo nuorena huumekauppaan lähteneen Esko Lehmanin tarinaan. Esko oli ylivilkas poika eikä koulu kiinnostanut, mutta makea elämä kylläkin. Pienten huume-erien hankinnasta ja kaupasta kohtalo heitteli häntä eteenpäin, ja nuorella aikuisiällä aukeni ovi moottoripyöräkerhon jäseneksi. Kirja kuvaa osaavasti jengien tiukkaa hierarkiaa, omaa sääntömaailmaa ja horjumatonta solidaarisuutta toisia jäseniä kohtaan. Rikosylikomisario Ismo Koponen on vanhan kansan poliisi, joka pani merkille Lehmanin tämän nuoruusvuosina. Hän tarjosi sopivassa tilanteessa kerhossaan pahan virheen tehneelle Lehmanille ansaintamahdollisuutta poliisin tietolähteenä. Tärkeää oli, että Lehman jatkaisi normaalia toimintaansa kerholaisena ja auttaisi valikoidusti poliisia.

Kirjan antama kuva jengirikollisuudesta on lukijalle melko lohduton. Kirjan kertoman mukaan suuri osa moottoripyöräjengiläisistä on perustaltaan sähläreitä, joita johtaa autoritäärisesti yksi tai kaksi älykästä kadun kasvattia. Monet kärsivät nuorella iällä pitkiä vankeustuomioita eikä elinajan ennustekaan kovin korkea ole. Näitä jengiläisiä poliisit pystyvät vielä jotenkin ennakoimaan ja ymmärtämään, mutta maahanmuuttajataustaisten katujengien kanssa poliisi on hukassa.

Kale Puontin vuosikymmenien poliisikokemus huumerikollisuuden ja väkivaltarikollisuuden parissa on tukevana pohjana kirjalle. Kertomuksessa on varmasti paljon faktapohjaa, jota korostaa kirjan alun maininta ”Kaikki mahdolliset yhtymäkohdat todellisuuteen ovat puhdasta sattumaa.” Tarina sisältää monia selviä piikkejä poliisitoiminnan tietolähdetoiminnan suitsimiseen ja tietolähteiden rekisteröimiseen. Kovasti sääntöjen noudattamiseen keskittyvät esimiehet eivät ole kenttätoiminnan tuloksista niin kiinnostuneita kuin ohjemanuaalien noudattamisesta.

Ja kuitenkin kirja on lievä pettymys. Puonti ei saa tekstiään ja tarinaansa elämään niin kuin Pasilan Myrkky -sarjan kirjoissa. Esko Lehmanin elämäntarinan taustoittamisen olisi voinut tehdä tiiviimmin. Puonti tarinoi ja koettaa olla liian viihdyttävä. Kirjailijan tavaramerkkinä ollut tiivis kerronta hajoaa ja tarinassa toistetaan samoja teemoja. Huulenheitto ja anekdoottien kertominen, mikä on podcastien suolaa, ei toimi kirjassa yhtä hyvin. Jännityskin kirjaa on vaisua ja ennalta arvattavaa, vaikka juuri tietolähdetoiminnassa tosielämässäkin on usein tiukkoja, jännittäviä tilanteita. Kun Puontin kiistattoman tietolähdetoiminnan tuntemuksen ja osaavan kirjoittamisen tietää, niin loppuarvioni on ”hukattu mahdollisuus”.


25/09/2026

Yhteiskunta: Entä jos äitini evakkoretki olisikin päättynyt Alaskaan?

Äitini oli Karjalan kannaksen evakkoja. Hän syntyi vuonna 1937 ja hänen isosiskonsa syntyi vuonna 1934. Talvisodan syttyessä 26-vuotias isoäitini lapsineen lähti evakkoon. Heidän pientilansa oli Neuvostoliiton rajan tuntumassa Raudussa. Paljon ei mukaan voinut ottaa. Äidinisäni oli silloin jo tehtävissään kaukopartiojoukoissa. He päätyvät evakkomatkallaan lopulta Imatralle. Jatkosodan aikana äitini oli sotalapsena Länsi-Ruotsissa vauraassa apteekkariperheessä, tätinikin oli sotalapsena Ruotsissa. Rauhan koittaessa isoäitini ja isoisäni olivat eronneet, ja elämä isoäitini yksinhuoltajaperheessä ei ollut helpoimmasta päästä. Äidinäitini työskenteli Imatran rautatehtaalla koko Imatran-aikaisen työuransa, minä muistan hänen työskennelleen nosturinkuljettajana. Tätini muutti Ruotsiin 1950-luvun puolivälissä, mutta äitiäni ei Ruotsi houkuttanut. Mitä jos äitini perhe olisikin päätynyt Imatran sijasta Alaskaan?

Lukiessani Henry Oinas-Kukkosen kirjaa ”Finalaska – Unelma suomalaisesta osavaltiosta” (Vastapaino 2017) näitä oman perheen kohtaloon liittyviä asioita tuli väistämättäkin mieleen. Lukemisen arvoinen kirja kertoo, kuinka talvisodan aikaan amerikkalaiset seurasivat tarkkaan Suomen taistelua ylivoimaista vihollista vastaan. Aidoksi uhaksi koettiin, että Neuvostoliitto valtaisi Suomen talvisodassa. Alaskan territoriossa – osavaltio Alaskasta tuli vasta vuonna 1959 – oli vuonna 1940 vain reilut 70 000 asukasta. Aitona mahdollisuutena nähtiin, että työteliäiksi, reiluiksi ja hieman juroiksi tunnetut suomalaiset voisivat tulla pohjoiselle alueelle Alaskaa rakentamaan. Pinta-alaltaan valtavalla alueella oli vähäisesti asutusta ja tuoreet siirtolaiset olisivat olleet erinomainen piristysruiske alueelle. 

Pakolaisten osalta 1930- ja 1940-lukujen taitteessa relevantein kysymys oli juutalaisten kohtalo eri puolilla Eurooppaa. Juutalaisväestö olisi ollut vakavasti turvapaikan tarpeessa. Alaskaan amerikkalaisten aikalaisten ajatusten mukaan juutalaisväestöä ei kannattanut sijoittaa, koska he eivät olisi selvinneet Alaskan ankarissa oloissa. Suomalaiset olisivat arvioiden mukaan Alaskan pohjoisissa osissa selvinneet hyvinkin, ja heillä oli jo näyttöjä työstään esimerkiksi Wisconsinin ja Michiganin laajoilla metsätyömailla. Suomalaiset joutuivat tässä tarkastelussa syyhyttä saunaan, kun suomalaisia pakolaisia pidettiin juutalaispakolaisia parempina ilman että suomalaiset olisivat koskaan ilmaisseet haluaan siirtyä Alaskaan.

Suomi teki raskaan rauhan talvisodan jälkeen Neuvostoliiton kanssa ja aloitti – etenkin vuosikymmeniä jälkikäteen arvioiden – rohkean ja kunnianhimoisen toiminnan Karjalan evakkojen Suomeen asuttamisessa. Suomalaiset päättivät jäädä puolustamaan isänmaataan eikä haluja siirtyä asuttamaan Alaskan laajoja alueita syntynyt. Jatkosodan riehuessa julmimmillaan USA:ssa syntyi ajatus koko Suomen väestön laajamittaisesta evakuoimisesta Alaskaan, mutta tämä oli teknisestikin jo erittäin haastava hanke eikä kukaan ollut Suomesta asiaa kysynyt. Historian ironiaa on, että Suomesta kyllä lähti 1960- ja 1970-luvuilla satojen tuhansien joukko Ruotsia rakentamaan.

Kun tarkastelee näitä ajatuksia lähes sata vuotta myöhemmin, tuntuvat niiden suurisuuntaiset ideat massiivisine väestönsiirtoineen hätkähdyttäville. Entä jos USA olisi villistä ajatuksesta Alaskan kehittämisestä ulkoisin voimin innostunut ja Suomi ajatusta suosinut? Entä jos äitini perhe olisikin lastattu vuonna 1939 Pohjois-Norjasta samaan laivaan satojen muiden evakkoperheiden kanssa ja heidät olisi asutettu Keski-Alaskaan aloittamaan elämäänsä uudelleen?

Tiedämme, että Karjalan evakoiden asuttaminen Suomeen ei ollut suinkaan yksinkertainen eikä kivutonkaan kansallinen ponnistus. Suomessa he jatkoivat elämäänsä ja rakensivat tulevaisuuttaan. Äitini eli käytännössä 1950-luvun puolivälistä elämäänsä Helsingin seudulla, rakastui isääni, perusti perheen, teki pitkähkön työuran, oli omistautuva mummi lapsilleni ja sai elää vuosikymmeniä hyvää elämää hyvinvointi-Suomessa. Emme saa koskaan tietää, olisiko hänen elämänsä Keski-Alaskassa kasvaneena pakolaistyttönä mennyt samaa rataa. 

Kirjallisuuden tärkeänä tehtävänä on havahduttaa meidät miettimään kuvattujen ilmiöiden mahdollista suhdetta omaan elämäämme. Henry Oinas-Kukkosen mielenkiintoinen kirja avaa uskottavalla tavalla unohdettuja historian jaksoja, mutta sai minut myös pohtimaan oman perheeni kohtaloiden mahdollisia reittejä. Hyvä juttu, ettei äitini joutunut Alaskaan!

22/09/2026

Elokuva: Aamuöinen Fifth Avenue ja tyyli-ikonin synty

Nuori kaunis nainen nousee taksista aamuyön valossa New Yorkin autiolla Fifth Avenuella. Hän on pukeutunut tyylikkääseen mustaan iltapukuun ja pitää aurinkolaseja silmillään. Hänellä on kädessään pahvimukissa kahvia ja paperipussissa wienerleipä, ja hän nauttii kevyen aamiaisensa katsellen Tiffanyn koruliikkeen ikkunoita. Kahvinsa juotuaan hän lähtee kävellen kohti kotiaan.

Klassisen elokuva-avauksen moni tunteekin – se on Blake Edwardsin ohjaamasta elokuvasta ”Aamiainen Tiffanylla” (”Breakfast at Tiffany’s”) vuodelta 1961. Elokuvan perustana oli Truman Capoten pienoisromaani, joka ilmestyi USA:ssa vuonna 1958 ja suomeksi kirja saatiin vuonna 1967. Eksentrinen Capote oli 1950- ja 1960-luvun vaihteessa todellinen New Yorkin kulttikirjailija ja julkisuuden lemmikki. Elokuvan tarinaan jälkipolville liittyy kiinteästi Capoten tyytymättömyys elokuvaan. Capoten kirjaan verrattuna elokuvan käsikirjoitusta oli juonen osalta useammalta kohdaltaan muokattu. Kirjailija oli jo kirjoitusvaiheessaan hahmottanut Holly Golightlyn rooliin Marilyn Monroen ja hauraanoloinen Audrey Hepburn ei Capotea miellyttänyt. Herkkähipiäisen kirjailijan sielua ei hyväillyt sekään tieto, että George Axelrod kuittasi käsikirjoituksesta korkeamman palkkion kuin Capote kirjan elokuvaoikeuksista.

Elokuvassa nuori, juuri teini-iän taakseen jättänyt Holly Golightly asuu Manhattanilla Upper West Sidella viettäen huoletonta ja epäsäännöllistä elämää. Nuorella kauniilla ja tyylikkäästi pukeutuvalla naisella ei ole puutetta miesseuralaisista ja elokuvan tarinan edetessä käy selväksi, että Hollyn mukavan elämän takaavat vanhempien miesten anteliaat lahjoitukset. 

Kirjassa kertojana on samassa talossa asuva aloitteleva kirjailija, joka ystävystyy Hollyn kanssa. Elokuvassa ystävyys ei kuitenkaan tarjonnut riittävää draaman kaarta, joten kirjan nimetön kertoja on elokuvassa Paul Varjak, ja eri vaiheiden jälkeen Holly ja Paul rakastuvat. 1960-luvulle tultaessa Hollywoodissa oli vielä tiukat moraalisäännöt elokuvien sisällölle ja moraalisensorit tarkastivat elokuvien käsikirjoituksia neuvostotyyliin. Sam Wasson kuvaa sujuvassa kirjassaan ”Auringonnousu Manhattanilla – Audrey Hepburn ja elokuvien moderni nainen” (”Fifth Avenue, 5 A.M. – Audrey Hepburn, Breakfast at Tiffany’s and the Dawn of the Modern Woman”), että elokuva, joka kuvailisi vain puhelintyttöä ja hänen naapuriaan jäisi sensoreiden hampaisiin. Niinpä Axelrod keksi elokuvan romanttiseksi juoneksi, että Paul eli elämäänsä gigolona eli varakkaiden naisten maksamana rattopoikana. Näin heidän romanssinsa pelastaisi kummankin lopulliselta turmelukselta!

Audrey Hepburnin aiemmat roolityöt olivat kaukana manhattanilaisen puhelintytön rooleista. Hän oli ollut monissa rooleissaan kauniina kauriinsilmineen ja hoikkine olemuksineen puhtoisuuden perikuva. Audrey Hepburn oli jo 1950-luvun alun romanttisten elokuvien nuori, raikas tähti. Elokuvasta ”Loma Roomassa” (”Roman Holiday”) vuodelta 1953 hän saavutti ensimmäisen ja ainoan Oscarinsa 25-vuotiaana. Myös seuraava elokuva ”Kaunis Sabrina” (”Sabrina”) vuodelta 1954 oli suosittu.  Mutta Hollyn rooli tarjosi Hepburnille uudenlaisen haasteen ja otettuaan haasteen vastaan, Hepburn teki muistettavan Hollyn roolin, jossa oli niin räväkkyyttä, herkkyyttä kuin surumielisyyttäkin. Elokuvan suosio varmisti Hepburnin aseman Hollywoodin ehdottomassa tähtikaartissa. Parin vuoden päästä Tiffanyn jälkeen Hepburnia odotti hieno rooli Eliza Doolittlena ”My Fair Ladyssä”.

Blake Edwards sai myös elokuvasta hyvän nosteen uralleen, johon myöhemmin mahtui esimerkiksi kirjava joukko ”Vaaleanpunainen pantteri” -elokuvia. Elokuvan tuottajat tiesivät ottavansa riskin kiinnittäessään Edwardsin ohjaajaksi, mutta valinta osoittautui onnistuneeksi.  Elokuva saavutti kaksi Oscaria musiikista, jotka kummatkin menivät Henry Mancinille. Mancinin säveltämän ja Johnny Mercerin sanoittaman klassikon ”Moon River” laulaa elokuvassa Hepburn itse; hänen äänialansa kapeuden Mancini otti tarkkaan huomioon ja kappaleen ääniala on vain hieman yli yhden oktaavin. 

Mistä ”Aamiainen Tiffanylla” parhaiten muistetaan? Elokuva muistetaan Audrey Hepburnin hienoista ja ajattomistakin vaatteista. Audreyn leningit, jotka ovat elokuvan muistettavimpia pukuja, olivat kaikki pariisilaisen Hubert de Givenchyn suunnittelemia. Givenchy oli jo ”Kaunis Sabrina” -elokuvassa vastannut kauneimmista Audreyn vaatteista, ja Hepburnin ja Givenchyn välille oli kehittynyt vuosien varrella vahva ammatillinen suhde. Hepburnin kauniisti kantama musta pikku mekko ja hienot hatut ovat unohtumattomia. Maailman muutoksesta kertoi sekin, että niin vahvasti New Yorkiin sijoittuvan elokuvan muistettavimmat asut ovat Pariisista.

Tunnustan, että Aamiainen Tiffanylla -elokuvan juliste mustassa iltapuvussa keimailevasta ja pitkässä imukkeessa savuketta pitelevästä Hollysta antoivat elegantin, mutta lievästi hömpän kuvan elokuvasta. Keltaisessa kirjastossa suomeksi ilmestyneen kirjankin kansi varioi samaa sanomaa. Elokuva osoittautui hyväksi katsomiskokemukseksi, elokuvan tarinan taustat mielenkiintoisiksi ja tiivis Capoten kirjakin lukemisen arvoiseksi. Elokuvasta henkii New Yorkin 1960-luvun alun vaurastuva, rentoutuva ja kepeähkö tunnelma, kun tiukkapipoinen moraali on väistymässä, kulttuurinen maisema oli monipuolistumassa, ihmisillä on mahdollisuus ja oikeus tehdä elämässään omia valintoja ja maailma on avautumassa. Tuossa lyhyessä hetkessä aivan 1960-luvun alussa USA:ssa oli uusi dynaaminen presidentti, Kuuban ohjuskriisi oli runsaan vuoden päässä ja Dallasin murhatyö parin vuoden päässä. ”Aamiainen Tiffanylla” on parin tunnin aikamatka tuohon menetettyyn aikaan.

18/09/2026

Kulttuuri-ilmiöt: Arjen riemukkaat innovaatiot eli niksit

Suomalaisessa arjessa tehdään jatkuvasti pieniä elämäämme helpottavia innovaatioita, joita voi hyvin kutsua nikseiksi. Vanhoilla tennissukilla voi hyvin kiillottaa kengät, vanhaa filmipurkkia voi käyttää joko vedenpitävänä tulitikkurasiana tai parin päivän matkalla lääkepurkkina, suppilon puuttuessa voi kuivien aineiden pulloon siirtämisessä käyttää tötteröksi rullattavaa paperiarkkia, mustasta isosta jätesäkistä saa muutamalla viillolla kätevän sadeviitan. Näiden jokapäiväisistä tarpeista kumpuavien niksien aarreaitta on vuodesta 1974 alkaen ollut Pirkka-lehden Niksi-Pirkka-palsta, johon suomalaiset ovat lähettäneet yli 100 000 niksiehdotusta.

Nikseihin liittyy käytännöllisten vinkkien ohella myös aimo annos huumoria, mikä tekee niistä hauskoja oivalluksia. Muistan kaksi parisuhteisiin liittyvää niksiä. Jos parisuhde on vielä alkuvaiheissa ja rahatkin ovat vähissä, mutta haluttaisiin osoittaa sitoutumista, niin sormukset voi korvata kahdella samaa viimeistä käyttöpäivää osoittavalla pussinsulkijalla esimerkiksi Reissumies-pakkauksista. Päivämääräleimat käännetään  sisään päin ja pussinsulkijat kiedotaan nimettömiin – ja siinä on halvat ja uniikit sormukset! Toinen mieleeni jäänyt niksi koskee uutta kumppania, jonka kanssa mennään oman suvun juhliin. Tuore kumppani kannattaa sijoittaa mahdollisessa yhteiskuvassa aivan reunimmaiseksi, koska jos tulee nopsakin ero, hänet voi helposti leikata kuvasta pois.

Pirkka-lehden julkaisemien niksien ytimessä ovat sukkahousujen ja muovikassien kekseliäs käyttö. Jos sinulla on muovikassi, sukkahousut, jeesusteippiä, pyykkipoikia ja sveitsiläinen linkkuveitsi, niin arjen hallinta on huomattavasti helpompaa. Sukkahousujen lahkeeseen voi marjaretkellä sujauttaa kännykän ja kietoa kaulaan helposti käytettäväksi. Muovikassista saa helpon katselukannun, kun sen täyttää vedellä ja pistelee siihen pieniä reikiä. Kunnon 1990-luvulta oli myös ajan autoiluun sopiva neuvo, jossa tuulettimenhinnan katkettua sen pystyi väliaikaisesti korvaamaan sukkahousuista tehtävällä lenkillä. 1990-luvulle taisi jäädä sekin niksi, että oman autonsa löytää helposti isoltakin parkkipaikalta, kun radioantenniin ripusti punaisen lapasen. Nykyaikaa nikseissä ovat kännyköiden moninaiset käyttötavat.

Nikseistä löytyy aitoa kekseliäisyyttä, jota suomalaiset ovat halunneet myös toisilleen jakaa. Vaikka arkinen elämä voi välillä harmaalta tuntua, niin pienet oivallukset ja ITE-keksinnöt tekevät siitä hauskempaa. Naislukija kertoi niksinä, että pitää tuulisina päivinä mukana käsilaukussaan muutamia pöytäliinan painoja ja nipsauttaa ne tarvittaessa hameensa helmaan – ei lennä tuulisella säällä hame korviin. Toinen lukija valisti, että kotioloissa lihapiirakat ja hampurilaiset voi tarjota kahvinsuodatinpussista. Näin varsinkaan lapsilla ja miehillä eivät valu ketsupit yhtä herkästi rinnuksille.

Nikseihin on erityisen perehtynyt Anssi Orrenmaa, joka on Suomen johtava ”niksologi”. Hän on toimittanut tämänkin blogin innoittajana toimineen kirjan ”Pirkan niksit ja niksologia” (Kauppiaitten Kustannus Oy, 1997). Niksi-Pirkan palstat tuottavat kieleemme myös uusia käsitteitä. Monille on tunnettu sanonta, että ”ei mennyt niin kuin Strömsössä” ja ihan vastaavanlainen on ”toimi paremmin Niksi-Pirkassa”. Ihmiset tekevät ”niksioivalluksia”, kun löytävät uuden hauskan tavan käyttää tunnettuja tavaroita.

Vakavammin niksejä tarkastellessa löytää niistä arkisten esineiden uusiokäytön ja niiden elinkaaren pitenemisen hyödyt. Jos käytöstä poistettu TV-antenni toimiikin pihalle pystytettynä hyvänä pikkupyykin kuivaustelineenä tai jos pieneksi jääneen kumisaappaaseen sijoittaa tukevan köyden, valuttaa sen täyteen sementtiä ja käyttää veneen ankkurina, niin sehän on hienoa. Tämä on myös arjen resilienssiä.

Niksit ovat myös arkinen vastavoima – tai ainakin erittäin kova koetinkivi – tekoälyjen maailmoille. Hurjalla laskentateholla voi tietysti ratkaista monia aikamme polttavia ongelmia, mutta osaisiko tekoäly ratkaista kiireisen perheenemännän jalkojen hoidon yhtä elegantisti kuin Niksi-Pirkan palstalle kirjoittaja jo vuonna 1975: ”Jos olet kiireinen perheenemäntä, saat vaivattomasti jalkojen hoidon, kun esimerkiksi pyykillä ollessasi panet jalkaasi ehjät kumisaappaat, joissa on haaleaa, mietoa saippualiuosta. Puuhatessa jalat likoavat, minkä jälkeen ne on helppo hoitaa kuntoon.”

15/09/2026

Kirjallisuus: Elegantti veijaritarina miehitetystä Pariisista

Ranskalaisen Philippe Collinin ”Ritzin baarimestari” (”Le Barman du Ritz” vuodelta 2024, Siltalan julkaisema Saana Rusin suomennos vuodelta 2026) on ollut Suomessa alkuvuoden rakastetuimpia kirjoja. Kirjan perustarina kertoo toisen maailmansodan saksalaismiehityksen ajasta Pariisissa. Loistohotelli Ritzin baari oli kaupungissa merkillinen saarekkeensa, jossa kävivät ranskalaiseliitti, saksalaisten miehittäjien korkea upseeristo ja uuden hallinnon mielistelijät. Ritzin baarin tunnelman takasi kokenut ja taitava baarimestari Frank Meier, joka oli mestarillinen drinkkien sekoittaja ja kehittäjä. Itävalta-Unkarissa syntyneellä Meierilla oli visusti vartioitava salaisuus: hän oli juutalainen.

Collin kertoo hienosti tarinan, joka perustuu suureksi osaksi tosiasioihin, vaikka kirja on romaani eikä tietokirja. Collin on luonut kirjaansa muutamia fiktiivisiä hahmoja, mutta suurin osa kirjan henkilöistä kuvataan oikeilla nimillään ja heidän miehityksen aikaisia toimiaan kuvataan todenmukaisesti. Osana kerrontaansa Collin käyttää taitavasti Frank Meierin ”päiväkirjaa” baarimestarin tarinan taustoituksessa ja hänen syvimpien tuntojensa ilmaisemisessa. Vaikka kirjassa viliseekin lukuisia henkilöhahmoja, pystyy kirjailija pitämään teoksen kelvollisesti etenevänä, kerronta ei liikaa rönsyile ja kirjan jännityskin pysyy yllä.

Frank Meier syntyi juutalaiseen perheeseen Tirolissa 1884 ja lähti jo 14-vuotiaana kohti Yhdysvaltoja. Vuosisadan vaihteen köyhä elämä – mutta myös pelko juutalaisten syrjinnästä ja vainoista – olivat ajamassa Frankia lähtemään nuorella iällä Itävallasta. Elämä New Yorkissa ei ollut aluksi helppoa, mutta hän eteni cocktailien tuntijaksi ja tekijäksi alan ikonin Charles Mahoneyn opissa. Meier palasi Eurooppaan, taisteli ensimmäisessä maailmansodassa Ranskan riveissä ja sodan jälkeen 1920-luvun alussa aloitti Ritzin baarimestarina. Pariisilaista loistohotellia johti vanhan matriarkan elkein perustajan leski Marie-Louise Ritz, jonka konservatiivisten näkemysten kanssa Meierilla ei ollut aina helppoa.

Tärkeä osa baarimestarin työtä on huomaamaton läsnäolo ja asiakkaiden huomaavainen palvelu. Vaikka baareissa puhutaan tärkeistä ja salaisistakin asioista, baarin työntekijät voivat kuulla mutta eivät kuunnella keskusteluja. Collinin kirjan tarinan kannalta on tietysti tärkeää, että Meier myös huomaamattomasti kuuntelee ja osaa kuu(nte)lemansa perusteella varautua ja varoittaa myös muita. Frank Meier pystyi tiedoillaan ja osaamisellaan auttamaan vaarassa olleita juutalaisia uusien henkilöllisyyksien ja väärennettyjen passien hankinnassa. 

Ja tietysti jokaiseen inhimilliseen kiehtovaan tarinaan liittyy myös rakkaustarina. Ritzin johtajan Claude Auzellon hurmaava Blanche-vaimo sai Frank Meierin kiedotuksi pikkusormensa ympärille, ja hänen kaikkia mahdottomiakin toiveita Meier suostuu epäilemättä toteuttamaan. Rakkauden tunteet olivat kuitenkin yksipuolisia ja Meier tuntui tuomitulta kosmiseen yksinäisyyteen.

Collin kuvaa osaavasti Pariisin ilmapiiriä saksalaismiehityksen aikana. Hän osaa sanoittaa sen hämmentävän ristiriidan, kun Ritzin baarissa moitteettomasti käyttäytyvä saksalaisupseeri on arkisessa työssään ihmisarvosta piittaamaton, väkivaltainen rasistinen natsi. Miehityksen ajan Pariisissa oli myös koko joukko niitä ranskalaisia, jotka olivat avoimen juutalaisvastaisia ja jotka näkivät saksalaisissa uudenlaisen tulevaisuuden. Näitä isänmaansa myyjiä Meier palvelee kohteliaasti, mutta sisimmässään halveksii.

Saksalaismiehityksen aikainen Pariisi on mainio aihe romaanille, jolla on vahvoja ankkureita todellisiin henkilöihin ja tapahtumiin. Pariisi eri maisemineen on monelle lukijalle tuttu ja Pariisin valloitus kuin myös Pariisin vapauttaminen olivat merkittävä tapahtumia toisen maailmansodan Euroopassa. Collinin kirjan luettuani kaivoin kirjahyllystäni erään nuoruusvuosieni suosikkikirjan eli Larry Collinsin ja Dominique Lapierren ”Joko Pariisi palaa?” (”Is Paris Burning” vuodelta 1964, Otavan julkaisema Heidi Järvenpään suomennos vuodelta 1966). Tiukasti faktoihin ja haastatteluihin perustuvan Collinsin ja Lapierren kirjan lukeminen täydentää hyvin Collinin kirjan fiktion maailmaa.

Kun romaanissa kuvataan sellaista väkivaltaista ja rankkaa ajanjaksoja kuin saksalaisten julmaa Pariisin miehitystä, niin saako Collinin kirjaa kuvata veijaritarinaksi? Ritzin baarimestari Frank Meierin tarina on mielestäni klassinen veijaritarina, jossa harmittomana pidetty henkilö nousee arkiseksi sankariksi huijaamalla ja huiputtamalla itsestään liikaa luulevia henkilöitä. Meier lumoaa saksalaisupseerit ja yhteistoimintamiehet baarimestarin taidoillaan, ja heitä seurailemalla, kuuntelemalla ja päättelemällä selviytyy itse ehjin nahoin salaisuuksineen ja pystyy auttamaan muitakin. Vuosikymmenien aikana baaritiskin takana kehittyneen ihmistuntemuksensa ansiosta Meier on taikuri, joka pystyi tekemään mahdollisesta mahdollisen eli selviytymään juutalaisena vuosikausia aivan saksalaisupseerien silmien alla. 

11/09/2026

Yhteiskunta: Tarkkanäköinen kirja Amerikasta parin vuosisadan takaa

Meillä on parinkymmenen ystäväni kanssa tapana vuosittain perehtyä elokuussa pitkä iltapäivä kesän klassikkokirjaan. Ennen tapaamistamme jokaisen velvollisuutena on lukea kirja, jonka perusteella on aina syntynyt vilkas keskustelu. Toissa vuonna keskustelimme kahdesta antiutopiaklassikosta eli Aldous Huxleyn kirjasta ”Uljas uusi maailma” ja George Orwellin kirjasta ”1984”. Viime kesän luku-urakkamme oli Leo Tolstoin jykevä ”Sota ja rauha” ja tänä vuonna vuorossa oli Alexis de Tocquevillen ”Demokratia Amerikassa”.

Nuori ranskalainen aristokraatti Alexis de Tocqueville - matkakumppaninaan läheinen ystävänsä Gustave de Beaumont - saapui Yhdysvaltoihin 25-vuotiaana keväällä 1831 ja matkusteli laajasti Yhdysvalloissa ja Kanadassakin yhdeksän kuukauden ajan. Hän julkaisi matkansa perusteella kaksiosaisen kirjan. Kirjasta ”De la démocratie en Amérique” ensimmäinen osa ilmestyi Ranskassa vuonna 1835 ja toinen osa vuonna 1840. Matkallaan tapasi suuren joukon vaikuttajia ja päättäjiä, mutta hänelle järjestettiin myös tapaamisia kansalaisten parissa. Ranskalainen toimeksianto oli alun perin tutkia Yhdysvaltojen vankiloita ja myös selvittää, mihin amerikkalaisten hyvinvointi perustui. Tämän kiistattoman klassikon suomennosta saatiinkin sitten odottaa kauan, ja se ilmestyi Gaudeamuksen kustantamana Sami Janssonin käännöksenä vuonna 2006.

Lähes kaksisataa vuotta kirjoittamisen jälkeenkin kirja oli lukemisen arvoinen, koska se tunnisti silloisesta Yhdysvalloista monia piirteitä, jotka maan toiminnassa edelleenkin näkyvät. Unohdamme liiankin helposti, että Yhdysvallat on alusta alkaen ollut liittovaltio, jonka keskeinen elinvoima on vahvojen osavaltioiden oma rooli. Tämä rakenne on Yhdysvalloilla ollut koko valtiollisen historiansa ajan, ja tärkeä kiistakapula maan politiikassa on edelleenkin liittovaltion ja osavaltioiden roolit, vastuut ja velvoitteet. Osavaltioilla on esimerkiksi omaa lainsäädäntöään ja omia tuomioistuimiaan. Erityinen piirre Yhdysvalloissa oli jo 1800-luvulla hajautettu demokratia ja vahva kunnallinen itsehallinto.  

Kirjaa lukiessa kannattaa muistaa, että se on kirjoitettu ensisijaisesti ranskalaisille 1800-luvun puolivälin lukijoille. Yhdysvallat olikin hallinnoltaan toisenlainen valtio liittovaltiorakenteineen kuin tiukasti valtiokeskeinen Ranska. De Tocqueville tarkastelikin Yhdysvallat yhteiskunnallisena laboratoriona, jossa oli toteutettu mallikelpoisesti kansalaisvapauksia, laajempaa päätöksentekoon osallistumista ja lehdistönvapautta. Ranskassa ja muuallakin Euroopassa oli haasteena yhdistää vapaus, tasa-arvo ja aktiivinen kansalaisuus. Monista aikalaiskirjoittajista poiketen de Tocqueville osoittaa tekstissään ymmärtämystä ja sympatiaakin mustille, jotka olivat usein orjina, ja intiaaneille, joilta oli epäreiluilla tavoilla ryövätty elinympäristöt. Mustien orjien osalta hän myös korostaa, että orjatyövoiman käyttö oli taloudellisilla suureilla mitattuna tehoton tuotantotapa.

Yhdysvallat oli demokratiansa rakentamisessa erilaisessa asemassa kuin perinteiset eurooppalaiset valtiot, koska maan hallinto siirtolaisuuden myötä rakentui pala palalta alhaalta päin ja valtiollisen organisoinnin osalta se oli tietynlainen ”tabula rasa”. Sen hallinto perustui vahvasti siihen henkiseen perintöön, jonka etenkin Englannista tulleet ensimmäiset siirtolaiset istuttivat uuteen kotimaahansa. Kirja taustoittaa hyvin 1800-luvun amerikkalaisia ratkaisuja valtion ja kansalaisyhteiskunnan suhteesta, joka on nykyisinkin merkittävä tutkimusaihe ja jota esimerkiksi tämän vuosikymmenen nobelistit Daron Acemoğlu ja James A. Robinson ovat ansiokkaasti selventäneet. Demokratian ydinongelmaksi aikanaan koettiin kansalaismassojen kyky poliittisen vastuun kantamiseen, ja tätä haastetta de Tocqueville käsittelee monipuolisesti.

Alexis de Tocqueville havaitsi myös, että amerikkalaiset ovat materialisteja, säntillisiä, ahkeria ja tunnollisia. Saksalaisen Max Weberin klassikko ”Protestanttinen etiikka ja kapitalismin henki” ilmestyi vuosikymmeniä de Tocquevillen teoksen jälkeen, mutta monet de Tocquevillen havainnot todentavat tämän kapitalismin hengen. Ehkäpä hän ei katolisena aristokraattina osannut hahmottaa protestanttisen uskonsuuntauksen ja kapitalismin weberiläistä kohtalonyhteyttä.

Alexis de Tocquevillen suuri ansio oli nostaa demokratia politiikan tutkimuksen keskiöön. Demokratian de Tocqueville näki sosiaalisena tilana, ei vain hallintoratkaisuna. Hän näki myös Yhdysvalloissa länsimaiden tulevaisuuden, jossa monipuolinen demokratia ja kansalaisten laaja-alainen vauraus yhdistyvät.

”Demokratia Amerikassa” on kiistaton poliittisen ja yhteiskunnallisen kirjallisuuden klassikko. Sen arvoa nostaa, että de Tocqueville teki tarkkanäköisen kenttätyönsä 25-26-vuotiaana, julkaisi ensimmäisen osan kirjastaan kolmekymppisenä ja toisen osan 35-vuotiaana. Vaikuttavaa työtä. Hänen uransa jatkui mm. kansanedustajana ja lyhyen aikaa hän toimi myös Ranskan ulkoministerinä.

Suomalaisena laitoksena lähes 700-sivuinen järkäle ei ole keveintä kesälukemista. Tekijä on perusteellinen lähdeviittauksissaan ja lähteiden käytössään. Suuri osa kirjasta on perusteltua tekstiä, mutta paljon hän kirjoittaa joukkoon olettamuksia ja tunnelmapalojakin. Jos haluaa ymmärtää syvemmin Yhdysvaltoja ja sen juuria, on de Tocquevillen kirja verratonta luettavaa. Tartu klassikkoon!

08/09/2026

Elokuva: "Z - hän elää" on edelleen ajankohtainen

Pidän poliittisista trillereistä. Monen tunnetun ja mieleiseni poliittisen trillerin taustalta löytyy todellisia tapahtumia. Alan J. Pakulan ”Presidentin miehiä” (”All the President's Men”) vuodelta 1976 olen blogeissanikin kehunut ja Oliver Stonen ”JFK - avoin tapaus” (”JFK”) vuodelta 1991 on sekin katsomisen arvoinen, joskin pitkäksi venytetty, elokuva. Poliittinen trilleri voi olla myös pistävä ja kärkevä satiiri. Omia suosikkejani ovat Stanley Kubrickin klassikko ”Tri Outolempi eli: Kuinka lakkasin olemasta huolissani ja opin rakastamaan pommia” (”Dr. Strangelove or: How I Learned to Stop Worrying and Love the Bomb”) vuodelta 1964 ja Barry Levinsonin ”Wag the Dog: Häntä heiluttaa koiraa” (”Wag the Dog”) vuodelta 1997.

Osataan poliittisia fiktiivisiä elokuvia tehdä muuallakin kuin USA:ssa. Ranskalaisista esimerkiksi Henri Verneuilin ”Salattu todiste” (”Le président”) vuodelta 1961 on varsin kelpo elokuva, italialaisista Francesco Rosin ”Arvokkaita ruumiita” (”Cadaveri eccellenti”) vuodelta 1976 kertoo jäntevästi poliittisesta korruptiosta ja vääristyneistä valtarakenteista ja saksalainen Giulio Ricciarellin ”Labyrinth of lies” (”Im Labyrinth des Schweigens”) vuodelta 2014 kertoo tarttuvasti saksalaisten painista 1950- ja 1960-luvuilla natsimenneisyyden kanssa. Brittielokuvista maininnan arvoinen on Armando Iannuccin hulvaton ”The Death of Stalin” vuodelta 2017, joka on mustan huumorin kyllästämä poliittinen satiiri Neuvostoliitossa alkaneesta valtataistelusta Stalinin kuoleman jälkeen. Listaa voisi jatkaa pitkäänkin, mutta jo esitetty kirjo osoittaa, että politiikasta riittää aiheita monenlaisiin elokuviin.

Muistan jo 1970-luvulta ranskalaistuneen kreikkalaisen Costa-Gavrasin ohjaaman elokuvan ”Z – hän elää” (”Z”) vuodelta 1969. Elokuvan teki silloin erityisen ajankohtaiseksi Kreikassa huhtikuussa 1967 tapahtunut ”everstien vallankaappaus”, jonka vuoksi Kreikka oli sotilasdiktatuuri vuoteen 1974. Elokuva perustui kreikkalaisen Vasílis Vasilikósin samannimiseen kirjaan. Kirja käsitteli Thessalonikissa toukokuussa 1963 tehtyä kansanedustajan Grigóris Lamprákisin murhaa. Hän oli tunnettu ja tunnustettu lääkäri, rauhanaktivisti ja vasemmistoaktivisti. Kirjain ”Z” muodostui Kreikassa etenkin sotilasjuntan aikaisen vastarinnan symboliksi lukuisina graffiteina, kun sana ”Zi” merkitsee ”hän elää”. 

Costa-Gavras ja hänen monien elokuviensa käsikirjoittaja Jorge Semprún tekivät elokuvansa melko uskollisina kirjalle ja sen tapahtumien kuvaukselle. He käyttivät kuitenkin elokuvassa monien henkilöiden nimien sijasta heidän nimikkeitään eli Lamprákisiin samaistettavaa roolihenkilöä kutsuttiin johdonmukaisesti ”kansanedustajaksi” ja tutkintaa johtanutta Chrístos Sartzetákisin samaistettavaa roolihenkilöä ”tutkintatuomariksi”. Tämä antoi elokuvalle myös yleistettävyyttä muihinkin Etelä-Euroopan maihin, vaikka leimallisesti elokuva kertoikin Kreikasta. Muistettakoon, että 1960-luvun lopulla Espanja eli Francisco Francon diktatuurin aikaa ja Portugalia johti diktatorisin ottein António de Oliveira Salazar, joten elokuvan esille nostamat teemat poliisien ja sotilaiden väkivallasta ja oikeuslaitoksen hampaattomuudesta olivat monille maille yhteisiä.

Elokuva oli ranskalaista tuotantoa, perustui ranskalaiseen rahoitukseen ja tehtiin ranskan kielellä. Kreikkaa ei tietenkään voinut käyttää kuvausympäristönä, joten kuvaukset tehtiin pääasiassa Algeriassa ja pieniltä osiltaan Ranskassa. Costa-Gavras halusi päättäväisesti käyttää Mikis Theodorakiksen musiikkia, mutta tämä oli vuosikausia Kreikan saarilla kotiarestissa. Häneen saatiin kuitenkin yhteys ja hän antoi vapaat kädet jo julkaistun musiikkinsa käyttämiseen elokuvassa mutta uutta musiikkia hän ei voinut elokuvaan säveltää. Elokuvan avainroolien näyttelijät olivat Ranskan eturivin näyttelijöitä. Kansanedustajaa esitti Yves Montand ja tutkintatuomaria Jean-Louis Trintignant. Kansanedustajan vaimoa näytteli kreikkalaistähti Irene Papas, joka teki erinomaista työtä, mutta jolla oli vähäisen ranskan kielen taitonsa vuoksi erittäin vähän vuorosanoja. Mutta ilmeillään ja olemuksellaan hän esitti upeasti kansanedustajan vaimon hämmennystä, epätietoisuutta ja surua. Vaikka Montand onkin elokuvan tähti, ei hän yli kahden tunnin mittaisessa elokuvassa ole kuvissa kuin 12 minuuttia!

Mikä tekee tästä elokuvasta kiehtovan? Se kuvaa osuvasti ja sattuvasti kärjistyvää poliittista vastakkainasettelua ja väkivaltaan valmiiden oikeistoradikaaleihin kuuluvien huligaanien toimintaa. Populistiset väitteet kansakuntaa uhkaavasta pasifismista ja poliittisesta vasemmistosta saavat huligaanit kaivamaan pamput ja puukot esille, kun he olettavat virkavallan heidän toimintansa hiljaisesti hyväksyvän. Saksan natsien tapaan nämäkin huligaanit ovat vähäväkistä joukkoa, joiden varakkaat tukijat pysyttelevät varjoissa. Kreikkaishuligaanien toimintaa tukevat joko kulisseissa tai konfliktitilanteissa passiivisuudellaan poliisivoimat ja sotilaat.

Toinen tärkeä teema on poliittisen painostuksen alla toimivan tutkintatuomarin vähittäinen kasvu oletetusta hallinnon sylikoirasta itsenäiseksi toimijaksi. Trintignant tekee mielestäni elokuvan hienoimman roolityön peräänantamattomana toimijana, jota koetetaan ylemmiltä tahoilta ohjata ja suitsia. Kolmas tärkeä teema on lehdistön toiminta, joka on avainasemassa murhatapahtumasta kuvamateriaalin tarjoajana, todistajilta tietojen hankinnassa sekä julkisen paineen luomisessa. 

Elokuvan kliimaksi on oikeudenkäynti, jossa murhan käytännössä tehneet huligaanit saivat tuntuvat vankeustuomiot. Omalla toiminnallaan väkivallantekoa joko aktiivisesti tukeneet tai passiivisesti vasemmistolaisten suojelusta kieltäytyneet sotilas- tai poliisijohtajat vapautettiin syytteistä. Elokuvan tarinaan kuuluu, että sotilasjuntan tullessa Kreikassa valtaan murhatyön tekijät vapautettiin, tutkintatuomari pistetään vankilaan ja keskeinen lehtimies kolmeksi vuodeksi, jutussa tuomion antaneet tuomarit erotettiin ja keskeiset todistajat menehtyvät erilaisissa oudoissa onnettomuuksissa.

”Z – hän elää” voitti ulkomaisten elokuvien Oscar-palkinnon vuonna 1970, oli poikkeuksellisesti ehdolla myös vuoden parhaaksi elokuvaksi ja sai tukun muitakin Oscar-ehdokkuuksia. Vasta toisen kokopitkän elokuvansa ohjannut Costa-Gavras oli elokuvan teon aikaan 35-vuotias. ”Z – hän elää” oli kaupallisestikin menestys ja antoi ohjaajalleen vapautta tehdä poliittisia - ja usein poliittisesti kiistanalaisiakin - elokuvia. Hän on jatkanut elokuvien tekemistä 2020-luvullakin ja hänen tuorein ohjauksensa julkaistiin vuonna 2024. 

Yli puolen vuosisadan takainen elokuva on kestänyt aikaa yllättävän hyvin ja se on edelleenkin katsomisen arvoinen ja kiehtova poliittinen trilleri. Elokuvan katsomisen jälkeen tulee kylmäävästi mieleen erään läntisen suurvallan pääkaupungissa tammikuussa 2021 tapahtunut poliittinen mellakka ja sen jälkipuinti nykyhallinnon aikana, kun väkivaltaan syyllistyneet poliittiset huligaanit armahdettiin tuomioistaan ja mellakasta tehdyt oikeudenpäätökset käytännössä mitätöitiin. Tuo tapahtumainkulku tuo mieleen 1930-luvun Saksan ja 1970-luvun Kreikan. Sekin on tärkeä syy katsoa uudestaan ”Z – hän elää”.

04/09/2026

Kulttuuri-ilmiöt: Hopeamitalistin hauras sankaruus

Huippu-urheilu on katsojille kiehtovaa mutta urheilijat tietävät, että suosio riippuu viimeisimmästä suorituksesta. Legendaksi urheilija nousee monen vuoden ylivoimaisista suorituksistaan kilpakentillä. Suomalaisista urheilulegendojen tarinoista Juha Miedon tarina on tenhoavin: hänet muistamme ”maailman kirkkaimmasta hopeasta” eli sekunnin tuhannesosan häviöstä Lake Placidin olympialaisten 15 kilometrin hiihdossa. Tuon silmänräpäyksen mittaisen tappion muistaessamme unohdamme usein, että hän voitti hiihdon maailmancupin kahdesti ja oli viestihiihdon olympiavoittaja.

Urheilulegendan tarina voi muodostua myös huippu-urheilijan osoittamasta reiluudesta ja urheiluhengestä. Vuoden 1964 Innsbruckin talvikisojen kelkkailussa italialainen Eugenio Monti antoi omasta kelkastaan pultin kovimmille kilpakumppaneilleen eli brittiparille Tony Nash – Robin Dixon heidän huomatessaan, että heiltä oli kyseinen osa rikki. Britit laskivat olympiavoittoon ja italialaiset jäivät pronssille. Kun italialaislehdistö syytteli Montia tästä teosta, vastasi hän ”ettei Nash voittanut, koska annoin hänelle pultin. Hän voitti, koska laski nopeammin.” Vuonna 1968 Monti saavutti kaksi kultamitalia Grenoblen talvikisoissa.

Aikamme urheilukuvista muistettavin lienee Mexico Cityn 1968 kesäolympialaisten miesten 200 metrin pikajuoksun palkintojen jaon valokuva. USA:n Tommie Smith voitti uudella maailmanennätysajalla, Australian Peter Norman otti yllättäen hopeaa vahvalla loppuvedollaan ja USA:n John Carlos jäi pronssille. Yhtä kovatasoinen 200 metrin kisa käytiin vasta vuonna 1984. USA:n kulta- ja pronssimitalistit Tommie Smith ja John Carlos painoivat lipunnoston ja kansallislaulun aikana päänsä alas ja nostivat kummatkin mustaan nahkahansikkaaseen puetun kätensä. Heidän pukeutumisensa oli muutenkin vahvasti symbolista: he esimerkiksi kulkivat vain mustat sukat jaloissaan ja kenkä kädessään muistuttaen afroamerikkalaisten köyhyydestä. Smithin kaulassa ollut musta huivi kuvasi mustien ylpeyttä ja Carlosin kaulan helminauha lynkkausten uhriksi joutuneiden muistoa. Australialainen hopeamitalisti Peter Norman tuki omalla tavallaan mielenilmaisua laittamalla takkinsa rintaan Olympic Project for Human Rights –järjestön merkin.

Amerikkalainen Kansainvälisen olympiakomitean puheenjohtaja Avery Brundage sai erotettua Smithin ja Carloksen Yhdysvaltojen joukkueesta ja he joutuivat lähtemään olympiakylästä. Samainen Brundage vaikutti vahvasti vuoden 1936 Berliinin olympiakisojen alla siihen, että USA osallistui juutalaisvainoista huolimatta kisoihin ja ei ollut moksiskaan saksalaisten urheilijoiden natsitervehdyksistä palkintojenjaossa. Myös Australian joukkue lähetti Peter Normanin kotiin eikä tätä huippujuoksijaa enää uudestaan nähty olympialaisissa. 

Peter Norman tiesi heti juoksun jälkeen tulevasta mielenilmaisusta ja halusi sitä tukea. Vannoutuneena kristittynä hän uskoi kaikkien ihmisten tasavertaisuuteen ja hän tiesi afroamerikkalaisten kohtelusta USA:ssa. Ajankuvana kannattaa muistaa, että vuoden 1968 keväällä Martin Luther King Jr oli murhattu, USA kävi tuhoon tuomittua viidakkosotaansa Vietnamissa ja mustien kansalaisoikeuksien toteutuminen oli vielä alkutaipaleellaan. Norman häpesi Australian toimia oman alkuperäisväestönsä kanssa ja aboriginaalien vähättelyä. Kun John Carlos oli unohtanut mustat nahkahansikkaansa, Norman ehdotti, että Smith ja Carlos jakaisivat hanskaparin. 

Australiaan palattuaan Norman ajautui urheilumaailman hylkiöksi ja häntä nimiteltiin Black Power -jäseneksi. Norman ei koskaan katunut tekoaan vaan piti sitä oikeana. Kevyin perustein hänet myös syrjäytettiin vuoden 1972 Australian olympiajoukkueesta. Kun Sydneyssä järjestettiin vuoden 2000 olympialaiset, australialaiset eivät mitenkään huomioineet Normania.  USA:n joukkue muisti häntä ja haki hänet Melbournesta Sydneyyn kisoja seuraamaan. Norman kuoli australialaisen urheilumaailman hylkäämänä vuonna 2006. Normanin Mexico Cityn kisojen jälkeisestä kohtelusta tuli mieleen näyttelijä Peter Ustinovin tarina. Ustinovilta kysyttiin leikillisesti, että eikö häntä pelota täällä Australiassa, kun niin monet asukkaat ovat vankien jälkeläisiä – Ustinov vastasi, että häntä pelottaa, koska niin monet ovat vanginvartijoiden jälkeläisiä. 

Tommie Smith, John Carlos ja Peter Norman säilyivät ystävinä koko elämänsä ajan ja John Carlos kutsui myöhemminkin Peter Normania ”brotheriksi”. Smith ja Carlos olivat tukevan vihakampanjan kohteena palattuaan Mexico Citystä USA:han, mutta heillä oli vahva afroamerikkalaisen yhteisön tuki ja sen erilaiset verkostot. Peter Norman kamppaili lähes yksin häneen kohdistunutta vihaa ja vähättelyä vastaan. Vuoden 2006 Normanin hautajaisissa Smith ja Carlos olivat arkunkantajina ystävänsä viimeisellä matkalla. 

Vuosikymmenien jälkeen Australian parlamentti vuonna 2012 julkaisi postuumisti virallisen anteeksipyynnön Normanin kohtelusta. Urheilujärjestöjen tapaan samaan aikaan Australian olympiakomitea julkaisi selvityksensä, jonka mukaan se ei ollut milloinkaan ja mitenkään menetellyt väärin tai kehnosti. Mistä urheilujärjestöihin näitä päättäjiä oikein kaivetaan?

Urheilu ja politiikka liittyvät väistämättä yhteen ja niiden välillä ei ole edes sitä veteen piirrettyä viivaa. Kun Mexico Cityn 200 metrin juoksun palkintojenjaon kolmikkoa syytettiin puhtaaseen urheiluun politiikan sekoittamista, niin se oli hurskastelua. Urheilu on osa elämäämme ja siihen politiikka ja poliittiset mielenilmaukset saavatkin vaikuttaa. Suomalainen jalkapalloilija Riku Riski päätti vuonna 2019, ettei osallistu maajoukkueen Qatarin leirille eettisistä syistä - hieno ja suoraselkäinen päätös. 

Hurskastelua on tänään väittää, että puhtaan urheilullisista syistä raakaa ja päivä päivältä enemmän siviileihin kohdistuvaa hyökkäyssotaa käyvä Venäjä ja sen uskollinen vasalli Valko-Venäjä pitäisi päästää kansainvälisen urheilun areenoille. Näiden maiden kansainvälisestä kilpailutoiminnasta sulkeminen on oikeaa politiikkaa, joka kunnioittaa rauhaa, ihmisoikeuksia ja kansojen itsemääräämisoikeutta.

01/09/2026

Kirjallisuus: Kovaa peliä Bostonissa

”Kovaa peliä Bostonissa” oli televisiosarja, joka pyöri parisen vuotta Suomessakin 1980-luvun lopulla. Sarjan englanninkielinen nimi oli ”Spenser: For Hire” ja sitä tehtiin ABC-televisiokanavalle USA:ssa kolme kautta vuosina 1985-1988. Sarjan päähenkilönä oli bostonilainen persoonallinen yksityisetsivä Spenser, jonka etunimeä emme koskaan oppineet tuntemaan. Hänen avustajanaan oli reipasotteinen ja välillä lain rajamaillakin liikkuva atleettinen afroamerikkalainen ystävä Hawk. Spenserin naisystävä oli Harvardissa opiskellut kaunis psykiatri Susan Silverman. Spenserin ystäviin kuului myös bostonilaisia poliiseja, olihan Spenser ennen yksityisetsivän uraansa toiminut poliisinakin. Televisiosarja oli toimiva mutta ei unohtumaton – se perustui dekkareihin, jotka olivat tärkeä osa hard boiled -dekkarigenren uudistuvaa ydintä.

Bostonilaista Robert B. Parkeria (1932 – 2010) pidetään Dashiell Hammettin (1894 – 1961) ja Raymond Chandlerin (1888 –1959) työn jatkajana. Chandleriltä jäi kesken ”Poodle Spring” -dekkari vuonna 1958 ja Parker viimeisteli sen julkaistavaksi vuonna 1959. Parker kirjoitti myös vuonna 1991 toisen Philip Marlowe -kirjan eli ”Perchance to Dream”, joka oli jatko-osa Chandlerin ”Syvälle unelle”. En muista näistä järin innostuneeni, mutta olen ollut uskollinen Spenser-dekkareiden lukija.

Ensimmäinen Spenser-kirja ”The Godwulf Manuscript” ilmestyi vuonna 1973 ja viimeinen Spenser-kirja ”Sixkill” postuumisti 2011. Vuonna 2013 ilmestyi vielä Parkerin kirjallisuusagentin viimeistelemä ”Silent Night”, mutta sitä en Spenser-kirjaksi kelpuuta, niin kuin en Chandler-kirjoiksikaan kelpuuta Parkerin töitä. Parker kirjoitti myös dekkareita, joissa pääosassa oli muita sankareita. Yhdeksässä Jesse Stone -kirjassa päähenkilö oli Sunnyvalen kaupungin poliisipäällikkö ja kuudessa Sunny Randall -kirjassa päähenkilö oli naisyksityisetsivä. Parker on kirjoittanut myös muita kirjoja. Minulle Parkerin tuotanto näyttäytyy etenkin Spenser-kirjoina, joita hän kirjoitti kaikkiaan 40 teosta.

Mikä minua Spenser-kirjoissa kiehtoo? Parkerin kerronta on sujuvan mutkatonta ja hänen kirjojensa erityinen ansio on napakka ja usein hauskakin dialogi. Spenser on valistunut ja laajasti lukenut dekkari, joka on myös peloton ja korruptoimaton oman tiensä kulkija. Hän keskustelee usein työstään kumppaninsa Susanin kanssa. He tapailevat säännöllisesti eivätkä asu yhdessä, mutta heillä on yhteinen ja kummallekin rakas Pearl-koira. Spenserin monitasoinen ja lojaali ystävyys Hawkin kanssa perustuu molemminpuoliseen luottamukseen. Boston kaupunkina on kuvattu rakkaudella toiminnan ympäristönä ja Boston on lähes yksi kirjojen päähenkilöistä. Bostonin luonteeseen kuuluva monietnisyys osataan kuvata tarttuvasti. Kirjojen juonissa korostuu Spenserin vahva ja omintakeinen oikeudentaju ja hän on valmis ottamaan suuriakin riskejä heikompien puolustamiseksi. Välillä meno yltyy reippaaksikin, kun kovuuteen vastataan kovuudella, mutta ei koskaan ilman selkeää syytä.

Robert B. Parker on moniin dekkarikirjailijoiden poikkeuksellinen taustaltaan. Hänellä oli PhD-tutkinto Boston Universitystä ja hänen väitöskirjansa aihe oli ”The Violent Hero, Wilderness Heritage, and Urban Reality”. Se käsitteli ns. kovaksikeitetyn rikoskirjallisuuden hahmoja Dashiell Hammettin, Raymond Chandlerin ja Ross Macdonaldin tuotannossa. Hän työskenteli ensin opettajana ja sitten professorina Bostonissa laadukkaassa Northeastern Universityssä, kunnes 1970-luvun lopulla viidennen Spenser-kirjan jälkeen siirtyi kokoaikaiseksi kirjailijaksi. 

Parker heijasti peittelemättä Spenserin hahmoon omaa elämäänsä. Hän järjesti vaimonsa Joanin kanssa asumisensa siten, että Bostonissa sijaitsevassa kolmikerroksisessa talossa kummallakin oli oma kerroksensa ja lisäksi heillä oli yhteisenä tilana keskimmäinen kerros. Parkerilla oli myös aina Pearl-niminen koira. Vaikka Parker ilmiselvästi piti kirjoittamisesta, kertoi hän myöhemmillä vuosillaan, että dekkarien kirjoittaminen oli hänelle yksinkertaisesti helpompi tapa hankkia vauras elämä perheelleen kuin professorina työskentely.

Parkerin laajasta ja tasokkaasta tuotannosta on varsin harva teos päätynyt suomennettavaksi. Vain kaksi Spenser-kirjaa on suomennettu ja nekin Parkerin varhaistuotannosta. ”Kovaa peliä Bostonissa” (alkuteos ”Looking for Rachel Wallace” vuodelta 1980) ilmestyi WSOY:ltä vuonna 1988 ja ”Liian kaukana viattomuudesta” (alkuteos ”Ceremony” vuodelta 1982) ilmestyi WSOY:ltä vuonna 1991. Lisäksi kaksi edellä mainittua Chandler-muunnelmaa julkaistiin suomeksi 1990-luvun alussa. Kun muistan, miten keskinkertaisia amerikkalaisdekkareita 1980- ja 1990-luvuillakin suomennettiin ja julkaistiin, niin ihmetellä sopii, miksi Parkeria ei enempää suomeksi saatu.

Kun suomeksi Parkerin kirjoja ei ole tarjolla, kannattaa lukea niitä englanniksi. Parkerin tyyli on ytimekästä, dialogit tarttuvan hauskoja ja juonet selkeitä. Kirjojen kieli on kohtuullisen helppolukuista ja konstailematonta. Kannattaa lähteä nojatuolimatkalle Spenserin, Hawkin, Susanin – ja tietysti Pearlin – mielenkiintoiseen Bostoniin.

Yhteiskunta: Nuoriso ja äärilaitojen vetovoima

Nuoriso on ilahduttavasti liikkeellä eri puolilla Eurooppaa ja nuoret nostavat mielenilmaisuissaan esille monia heille polttavia kysymyksiä....