Äitini oli Karjalan kannaksen evakkoja. Hän syntyi vuonna 1937 ja hänen isosiskonsa syntyi vuonna 1934. Talvisodan syttyessä 26-vuotias isoäitini lapsineen lähti evakkoon. Heidän pientilansa oli Neuvostoliiton rajan tuntumassa Raudussa. Paljon ei mukaan voinut ottaa. Äidinisäni oli silloin jo tehtävissään kaukopartiojoukoissa. He päätyvät evakkomatkallaan lopulta Imatralle. Jatkosodan aikana äitini oli sotalapsena Länsi-Ruotsissa vauraassa apteekkariperheessä, tätinikin oli sotalapsena Ruotsissa. Rauhan koittaessa isoäitini ja isoisäni olivat eronneet, ja elämä isoäitini yksinhuoltajaperheessä ei ollut helpoimmasta päästä. Äidinäitini työskenteli Imatran rautatehtaalla koko Imatran-aikaisen työuransa, minä muistan hänen työskennelleen nosturinkuljettajana. Tätini muutti Ruotsiin 1950-luvun puolivälissä, mutta äitiäni ei Ruotsi houkuttanut. Mitä jos äitini perhe olisikin päätynyt Imatran sijasta Alaskaan?
Lukiessani Henry Oinas-Kukkosen kirjaa ”Finalaska – Unelma suomalaisesta osavaltiosta” (Vastapaino 2017) näitä oman perheen kohtaloon liittyviä asioita tuli väistämättäkin mieleen. Lukemisen arvoinen kirja kertoo, kuinka talvisodan aikaan amerikkalaiset seurasivat tarkkaan Suomen taistelua ylivoimaista vihollista vastaan. Aidoksi uhaksi koettiin, että Neuvostoliitto valtaisi Suomen talvisodassa. Alaskan territoriossa – osavaltio Alaskasta tuli vasta vuonna 1959 – oli vuonna 1940 vain reilut 70 000 asukasta. Aitona mahdollisuutena nähtiin, että työteliäiksi, reiluiksi ja hieman juroiksi tunnetut suomalaiset voisivat tulla pohjoiselle alueelle Alaskaa rakentamaan. Pinta-alaltaan valtavalla alueella oli vähäisesti asutusta ja tuoreet siirtolaiset olisivat olleet erinomainen piristysruiske alueelle.
Pakolaisten osalta 1930- ja 1940-lukujen taitteessa relevantein kysymys oli juutalaisten kohtalo eri puolilla Eurooppaa. Juutalaisväestö olisi ollut vakavasti turvapaikan tarpeessa. Alaskaan amerikkalaisten aikalaisten ajatusten mukaan juutalaisväestöä ei kannattanut sijoittaa, koska he eivät olisi selvinneet Alaskan ankarissa oloissa. Suomalaiset olisivat arvioiden mukaan Alaskan pohjoisissa osissa selvinneet hyvinkin, ja heillä oli jo näyttöjä työstään esimerkiksi Wisconsinin ja Michiganin laajoilla metsätyömailla. Suomalaiset joutuivat tässä tarkastelussa syyhyttä saunaan, kun suomalaisia pakolaisia pidettiin juutalaispakolaisia parempina ilman että suomalaiset olisivat koskaan ilmaisseet haluaan siirtyä Alaskaan.
Suomi teki raskaan rauhan talvisodan jälkeen Neuvostoliiton kanssa ja aloitti – etenkin vuosikymmeniä jälkikäteen arvioiden – rohkean ja kunnianhimoisen toiminnan Karjalan evakkojen Suomeen asuttamisessa. Suomalaiset päättivät jäädä puolustamaan isänmaataan eikä haluja siirtyä asuttamaan Alaskan laajoja alueita syntynyt. Jatkosodan riehuessa julmimmillaan USA:ssa syntyi ajatus koko Suomen väestön laajamittaisesta evakuoimisesta Alaskaan, mutta tämä oli teknisestikin jo erittäin haastava hanke eikä kukaan ollut Suomesta asiaa kysynyt. Historian ironiaa on, että Suomesta kyllä lähti 1960- ja 1970-luvuilla satojen tuhansien joukko Ruotsia rakentamaan.
Kun tarkastelee näitä ajatuksia lähes sata vuotta myöhemmin, tuntuvat niiden suurisuuntaiset ideat massiivisine väestönsiirtoineen hätkähdyttäville. Entä jos USA olisi villistä ajatuksesta Alaskan kehittämisestä ulkoisin voimin innostunut ja Suomi ajatusta suosinut? Entä jos äitini perhe olisikin lastattu vuonna 1939 Pohjois-Norjasta samaan laivaan satojen muiden evakkoperheiden kanssa ja heidät olisi asutettu Keski-Alaskaan aloittamaan elämäänsä uudelleen?
Tiedämme, että Karjalan evakoiden asuttaminen Suomeen ei ollut suinkaan yksinkertainen eikä kivutonkaan kansallinen ponnistus. Suomessa he jatkoivat elämäänsä ja rakensivat tulevaisuuttaan. Äitini eli käytännössä 1950-luvun puolivälistä elämäänsä Helsingin seudulla, rakastui isääni, perusti perheen, teki pitkähkön työuran, oli omistautuva mummi lapsilleni ja sai elää vuosikymmeniä hyvää elämää hyvinvointi-Suomessa. Emme saa koskaan tietää, olisiko hänen elämänsä Keski-Alaskassa kasvaneena pakolaistyttönä mennyt samaa rataa.
Kirjallisuuden tärkeänä tehtävänä on havahduttaa meidät miettimään kuvattujen ilmiöiden mahdollista suhdetta omaan elämäämme. Henry Oinas-Kukkosen mielenkiintoinen kirja avaa uskottavalla tavalla unohdettuja historian jaksoja, mutta sai minut myös pohtimaan oman perheeni kohtaloiden mahdollisia reittejä. Hyvä juttu, ettei äitini joutunut Alaskaan!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti