08/09/2026

Elokuva: "Z - hän elää" on edelleen ajankohtainen

Pidän poliittisista trillereistä. Monen tunnetun ja mieleiseni poliittisen trillerin taustalta löytyy todellisia tapahtumia. Alan J. Pakulan ”Presidentin miehiä” (”All the President's Men”) vuodelta 1976 olen blogeissanikin kehunut ja Oliver Stonen ”JFK - avoin tapaus” (”JFK”) vuodelta 1991 on sekin katsomisen arvoinen, joskin pitkäksi venytetty, elokuva. Poliittinen trilleri voi olla myös pistävä ja kärkevä satiiri. Omia suosikkejani ovat Stanley Kubrickin klassikko ”Tri Outolempi eli: Kuinka lakkasin olemasta huolissani ja opin rakastamaan pommia” (”Dr. Strangelove or: How I Learned to Stop Worrying and Love the Bomb”) vuodelta 1964 ja Barry Levinsonin ”Wag the Dog: Häntä heiluttaa koiraa” (”Wag the Dog”) vuodelta 1997.

Osataan poliittisia fiktiivisiä elokuvia tehdä muuallakin kuin USA:ssa. Ranskalaisista esimerkiksi Henri Verneuilin ”Salattu todiste” (”Le président”) vuodelta 1961 on varsin kelpo elokuva, italialaisista Francesco Rosin ”Arvokkaita ruumiita” (”Cadaveri eccellenti”) vuodelta 1976 kertoo jäntevästi poliittisesta korruptiosta ja vääristyneistä valtarakenteista ja saksalainen Giulio Ricciarellin ”Labyrinth of lies” (”Im Labyrinth des Schweigens”) vuodelta 2014 kertoo tarttuvasti saksalaisten painista 1950- ja 1960-luvuilla natsimenneisyyden kanssa. Brittielokuvista maininnan arvoinen on Armando Iannuccin hulvaton ”The Death of Stalin” vuodelta 2017, joka on mustan huumorin kyllästämä poliittinen satiiri Neuvostoliitossa alkaneesta valtataistelusta Stalinin kuoleman jälkeen. Listaa voisi jatkaa pitkäänkin, mutta jo esitetty kirjo osoittaa, että politiikasta riittää aiheita monenlaisiin elokuviin.

Muistan jo 1970-luvulta ranskalaistuneen kreikkalaisen Costa-Gavrasin ohjaaman elokuvan ”Z – hän elää” (”Z”) vuodelta 1969. Elokuvan teki silloin erityisen ajankohtaiseksi Kreikassa huhtikuussa 1967 tapahtunut ”everstien vallankaappaus”, jonka vuoksi Kreikka oli sotilasdiktatuuri vuoteen 1974. Elokuva perustui kreikkalaisen Vasílis Vasilikósin samannimiseen kirjaan. Kirja käsitteli Thessalonikissa toukokuussa 1963 tehtyä kansanedustajan Grigóris Lamprákisin murhaa. Hän oli tunnettu ja tunnustettu lääkäri, rauhanaktivisti ja vasemmistoaktivisti. Kirjain ”Z” muodostui Kreikassa etenkin sotilasjuntan aikaisen vastarinnan symboliksi lukuisina graffiteina, kun sana ”Zi” merkitsee ”hän elää”. 

Costa-Gavras ja hänen monien elokuviensa käsikirjoittaja Jorge Semprún tekivät elokuvansa melko uskollisina kirjalle ja sen tapahtumien kuvaukselle. He käyttivät kuitenkin elokuvassa monien henkilöiden nimien sijasta heidän nimikkeitään eli Lamprákisiin samaistettavaa roolihenkilöä kutsuttiin johdonmukaisesti ”kansanedustajaksi” ja tutkintaa johtanutta Chrístos Sartzetákisin samaistettavaa roolihenkilöä ”tutkintatuomariksi”. Tämä antoi elokuvalle myös yleistettävyyttä muihinkin Etelä-Euroopan maihin, vaikka leimallisesti elokuva kertoikin Kreikasta. Muistettakoon, että 1960-luvun lopulla Espanja eli Francisco Francon diktatuurin aikaa ja Portugalia johti diktatorisin ottein António de Oliveira Salazar, joten elokuvan esille nostamat teemat poliisien ja sotilaiden väkivallasta ja oikeuslaitoksen hampaattomuudesta olivat monille maille yhteisiä.

Elokuva oli ranskalaista tuotantoa, perustui ranskalaiseen rahoitukseen ja tehtiin ranskan kielellä. Kreikkaa ei tietenkään voinut käyttää kuvausympäristönä, joten kuvaukset tehtiin pääasiassa Algeriassa ja pieniltä osiltaan Ranskassa. Costa-Gavras halusi päättäväisesti käyttää Mikis Theodorakiksen musiikkia, mutta tämä oli vuosikausia Kreikan saarilla kotiarestissa. Häneen saatiin kuitenkin yhteys ja hän antoi vapaat kädet jo julkaistun musiikkinsa käyttämiseen elokuvassa mutta uutta musiikkia hän ei voinut elokuvaan säveltää. Elokuvan avainroolien näyttelijät olivat Ranskan eturivin näyttelijöitä. Kansanedustajaa esitti Yves Montand ja tutkintatuomaria Jean-Louis Trintignant. Kansanedustajan vaimoa näytteli kreikkalaistähti Irene Papas, joka teki erinomaista työtä, mutta jolla oli vähäisen ranskan kielen taitonsa vuoksi erittäin vähän vuorosanoja. Mutta ilmeillään ja olemuksellaan hän esitti upeasti kansanedustajan vaimon hämmennystä, epätietoisuutta ja surua. Vaikka Montand onkin elokuvan tähti, ei hän yli kahden tunnin mittaisessa elokuvassa ole kuvissa kuin 12 minuuttia!

Mikä tekee tästä elokuvasta kiehtovan? Se kuvaa osuvasti ja sattuvasti kärjistyvää poliittista vastakkainasettelua ja väkivaltaan valmiiden oikeistoradikaaleihin kuuluvien huligaanien toimintaa. Populistiset väitteet kansakuntaa uhkaavasta pasifismista ja poliittisesta vasemmistosta saavat huligaanit kaivamaan pamput ja puukot esille, kun he olettavat virkavallan heidän toimintansa hiljaisesti hyväksyvän. Saksan natsien tapaan nämäkin huligaanit ovat vähäväkistä joukkoa, joiden varakkaat tukijat pysyttelevät varjoissa. Kreikkaishuligaanien toimintaa tukevat joko kulisseissa tai konfliktitilanteissa passiivisuudellaan poliisivoimat ja sotilaat.

Toinen tärkeä teema on poliittisen painostuksen alla toimivan tutkintatuomarin vähittäinen kasvu oletetusta hallinnon sylikoirasta itsenäiseksi toimijaksi. Trintignant tekee mielestäni elokuvan hienoimman roolityön peräänantamattomana toimijana, jota koetetaan ylemmiltä tahoilta ohjata ja suitsia. Kolmas tärkeä teema on lehdistön toiminta, joka on avainasemassa murhatapahtumasta kuvamateriaalin tarjoajana, todistajilta tietojen hankinnassa sekä julkisen paineen luomisessa. 

Elokuvan kliimaksi on oikeudenkäynti, jossa murhan käytännössä tehneet huligaanit saivat tuntuvat vankeustuomiot. Omalla toiminnallaan väkivallantekoa joko aktiivisesti tukeneet tai passiivisesti vasemmistolaisten suojelusta kieltäytyneet sotilas- tai poliisijohtajat vapautettiin syytteistä. Elokuvan tarinaan kuuluu, että sotilasjuntan tullessa Kreikassa valtaan murhatyön tekijät vapautettiin, tutkintatuomari pistetään vankilaan ja keskeinen lehtimies kolmeksi vuodeksi, jutussa tuomion antaneet tuomarit erotettiin ja keskeiset todistajat menehtyvät erilaisissa oudoissa onnettomuuksissa.

”Z – hän elää” voitti ulkomaisten elokuvien Oscar-palkinnon vuonna 1970, oli poikkeuksellisesti ehdolla myös vuoden parhaaksi elokuvaksi ja sai tukun muitakin Oscar-ehdokkuuksia. Vasta toisen kokopitkän elokuvansa ohjannut Costa-Gavras oli elokuvan teon aikaan 35-vuotias. ”Z – hän elää” oli kaupallisestikin menestys ja antoi ohjaajalleen vapautta tehdä poliittisia - ja usein poliittisesti kiistanalaisiakin - elokuvia. Hän on jatkanut elokuvien tekemistä 2020-luvullakin ja hänen tuorein ohjauksensa julkaistiin vuonna 2024. 

Yli puolen vuosisadan takainen elokuva on kestänyt aikaa yllättävän hyvin ja se on edelleenkin katsomisen arvoinen ja kiehtova poliittinen trilleri. Elokuvan katsomisen jälkeen tulee kylmäävästi mieleen erään läntisen suurvallan pääkaupungissa tammikuussa 2021 tapahtunut poliittinen mellakka ja sen jälkipuinti nykyhallinnon aikana, kun väkivaltaan syyllistyneet poliittiset huligaanit armahdettiin tuomioistaan ja mellakasta tehdyt oikeudenpäätökset käytännössä mitätöitiin. Tuo tapahtumainkulku tuo mieleen 1930-luvun Saksan ja 1970-luvun Kreikan. Sekin on tärkeä syy katsoa uudestaan ”Z – hän elää”.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Yhteiskunta: Nuoriso ja äärilaitojen vetovoima

Nuoriso on ilahduttavasti liikkeellä eri puolilla Eurooppaa ja nuoret nostavat mielenilmaisuissaan esille monia heille polttavia kysymyksiä....