26/10/2026

Elokuva: Deep state -ajattelu ja salaliittoelokuvat

Donald Trumpin aika politiikassa on ollut otollista erilaisille, moninaisille ja toinen toistaan hullummille salaliittoteorioille. Deep state -ajattelun ydintä on oletus valtion sisällä toimivista korruptoituneiden poliitikkojen ja johtavien virkamiesten salaisista verkostoista, jotka manipuloivat julkista mielipidettä ja käyttävät epädemokraattisia keinoja valtakunnan kohtaloihin vaikuttamisessa. Armahdan blogini lukijoita Trumpin kauden analysoinnista ja sen valheiden ja epätotuuksien verkon ruotimiselta. Katsastelen salaliittoteorioita 1960- ja 1970-luvun amerikkalaisten elokuvien perusteella, ja pohdiskelen faktojen ja fiktion rajapintoja.

USA:n 1960-luvun alun toivon aikakausi päättyi marraskuussa 1963 Dallasissa nuorekkaan presidentti John F. Kennedyn salamurhaan. JFK:n murha oli ja on ehtymätön salaliittoteorioiden mylly, ja kansakunnan sisällä ei ole vieläkään yhtenäistä ymmärrystä tästä tragediasta. Presidentin murhasta, sen motiiveista, taustoista ja tutkinnasta on saatu aineksia moniin hyviinkin elokuviin. David Millerin ohjaama ”Suora toiminta” (”Executive Action”) vuodelta 1973 on kohtalainen elokuva, mutta Oliver Stonen ”JFK” vuodelta 1991 oli arvostelu- ja yleisömenestys ja nosti lähes kolmen vuosikymmenen jälkeen tämän kansallisen trauman jälleen esille. 

Poliittisten johtajien murhat olivat turruttavan yleisiä USA:ssa 1960-luvun lopulla. Kansalaisoikeusaktivisti Malcolm X murhattiin keväällä 1965, mustien johtohahmo ja rauhannobelisti Martin Luther King Jr. murhattiin huhtikuussa 1968 ja demokraattipuolueen todennäköinen presidenttiehdokas Robert F. Kennedy kesäkuussa 1968. Tällainen poliittisten ja yhteiskunnallisten johtohahmojen murhien määrä altistaa monet ihmiset etsimään uudenlaisia selityksiä. Ja tietysti ajankuvana on muistettava, että 1960-luvun maailmaa leimasi kahden ydinasekisaa käyvän supervallan keskinäinen vastakkainasettelu ja voimainmittelö.

Neuvostoliiton pelko ja erityisesti venäläisten katalat salajuonet juomaveden manipuloinnista sekoittivat muistettavasti amerikkalaiskenraalin pään Stanley Kubrickin sysimustan huumorin kyllästämässä klassikossa ”Tri Outolempi eli: Kuinka lakkasin olemasta huolissani ja opin rakastamaan pommia” (”Dr. Strangelove or: How I Learned to Stop Worrying and Love the Bomb”) vuodelta 1964. Amerikkalaiskenraali päätti lähettää omalla päätöksellään pommikonelaivueen tuhoamaan Neuvostoliiton. Toisenlainen salaliitto oli teemana John Frankenheimerin kelvollisessa elokuvassa ”Toukokuun 7 päivää” (”Seven Days in May”), jossa armeijan korkein johto suunnittelee sotilasvallankaappausta estääkseen USA:n ja Neuvostoliiton välisen ydinaserajoitussopimuksen. Uhka demokratialle tulikin sisältäpäin. Toinen John Frankenheimerin 1960-luvun merkkiteos ”Mantsurian kandidaatti” (”The Manchurian Candidate”) kertoo amerikkalaissotilaan ohjelmoinnista poliittiseen murhaan.

1970-luvun alun salaliittoelokuvien aatelia ovat Alan J. Pakulan ”Ansa - Parallax View” (”The Parallax View”), jossa tutkiva journalisti löytää yhä syvempiä ja sumeampia yhteyksiä senaattorin murhan takaa. Suosikkejani on myös Sydney Pollackin ”Korppikotkan kolme päivää” (”Three Days of the Condor”), jossa Washingtonissa  CIA:n peiteorganisaatiossa kertomakirjallisuutta analysoiva tutkija palaa lounastauoltaan takaisin ja löytää kaikki työtoverinsa teloitettuina – mutta miksi?

1970-luvulla tehtiin muitakin salaliittoelokuvia, mutta seisahduttavin oli Alan J. Pakulan ”Presidentin miehet” (”All the President’s Men”) vuodelta 1976. Tämä on kaikkien aikojen lempielokuviani, mutta myös salaliittoteoreetikkojen märkä uni todistaessaan, että Yhdysvaltain presidentti Richard M. Nixon oli oikeasti sumeilemattomia toimintatapoja käyttävä ja valtiokoneiston suojelema rikollinen. 

Kun USA:ssa oltiin päästy juuri yli Nixonin ketkun muistosta, niin reippaan rehellisyyden perikuvaksi kehystetty partiopoikamainen Ronald Reagan oli Iran-contra-skandaalin keskiössä.  Taas presidentti toimi vastoin kongressin nimenomaisia päätöksiä ja vastoin YK:n pakotepäätöksiä.

Salaliitot ovat tenhoava trillerin aihe ja salaliitoista on tehty USA:n ulkopuolellakin osaavia ja hienoja elokuvia. Olen aiemminkin kumartanut syvään kreikkalaissyntyisen Costa-Gavrasin elokuvalle ”Z – hän elää” (”Z”) vuodelta 1969 – hieno ja todellisuuspohjainen elokuva everstien Kreikasta. Ranskalaisen Henri Verneuilin ”I... comme Icare” vuodelta 1979 on hyvä trilleri, jonka perussyke on jäljitettävissä ajatuksiin JFK:n ja muiden poliittisten murhien takana oleviin salaliittoihin.

Yhdysvaltain poliittinen lähihistoria monine murhineen, murhayrityksineen ja paljastuneine poliittisine väärinkäytöksineen on antanut ponnevoimaa salaliittoteorioille. Monet hyvin tehdyt ja vetävät elokuvat ovat kuvittaneet näitä teorioita ja tehneet niistä herkkäuskoisille uskottavia. USA:ssa meitä tänään hämmentävät Trumpin hallinnon toimet, jotka voivat vielä villiintyä aivan lähiaikoina välivaalien tulosten selvitessä. 

Salaliittoelokuvat ovat viihdettä ja vika salaliittoihin uskomisessa ei ole viihteen tuotteissa. Vanhan letkautuksen mukaan TV-lähetyksen huonosta ja sekavassa kuvasta olevan valituksen voi kuitata vastauksella ”vika ei ole vastaanottimessa vaan todellisuudessa”. Jos salaliittoelokuvat saavat katsojansa uskomaan elämäämme hallitseviin juonitteleviin salaliittoihin, vika ei ole elokuvissa vaan todellisuudessa.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Yhteiskunta: Nuoriso ja äärilaitojen vetovoima

Nuoriso on ilahduttavasti liikkeellä eri puolilla Eurooppaa ja nuoret nostavat mielenilmaisuissaan esille monia heille polttavia kysymyksiä....